Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kokeiltiin uutta harrastusta - mies ei edes yrittänyt :(
29.05.2014 |
Miehellä on ollut alusta alkaen negatiivinen suhtautuminen geokätköilyyn tai ylipäänsä vähän kaikeen, mitä ollaan yritetty tehdä yhdessä. Kun saavuttiin kätkölle seisoskeli tumput suorina, kun kännykän GPS:n mukaan oltiin juuri kätkön kohdalla. Katseli vain ympärilleen ja kun ei löytänyt kätköä paikalla seisomalla, haukkui koko systeemin typeräksi ajanhaaskaukseksi ja kusetukseksi. Itse valitsi listalta kätköt. Toinen oli aloittelijakätkö, eikä edes sitäkään löydetty, kun iski jarrut päälle ja alkoi kärttämään, että kyllä sen kätkön pitäisi löytyä tuosta vain käsiä likaamatta. Ja kun kännykkäkin näyttää, että pitäisi olla tuossa kohtaa, niin ei voida etsiä lähiympäristöstä "kun ei se voi olla siellä".
Hänen kun ei pahemmin huvita edes lähteä lenkille, niin kuvittelin, että tämä olisi mukavampi tapa saada liikuntaa siinä yhdessä tekemisen ohella. Meillä ei ole pahemmin varaa harrastella mitään kallista. Kumpikin oltiin ekan kerran liikenteessä. Ärsyttää, kun toinen suhtautuu niin ennakkoluuloisesti kaikkeen, eikä mitään uutta voida kokeilla. Miten tuollaisen äkäpussin kanssa voi ylipäänsä harrastaa mitään yhdessä?
Kommentit (88)
[quote author="Vierailija" time="29.05.2014 klo 18:06"]
Kiinnostaako kulttuuri, taide? Esim. paikallisen kaupunginorkesterin kausikortti. Jos asutte pk-seudulla, niin KAVA, eli entinen Elokuva-arkisto, jonka teatterissa (Orion Hgin Eerikinkadulla) on viikottain lukuisia, halpoja näytöksiä, vars. jos hankkii kausikortin. Myös kesällä.
Teatteri? Lähikirjaston teemaillat?
Mä ymmärrän kyllä että koneella istuva mies on älyttömän tuskastuttava. Mutta toisaalta mä en ymmärrä miksi pariskunnan pitäisi harrastaa mitään yhdessä ja miksi aikuisen ylipäänsä pitäisi harrastamalla harrastaa jotakin. Voihan sitä käydä uimassa ihan omia aikojaan, ilman että se on joku aikataulutettu ohjelmanumero.
[/quote]
Häntä ei kiinnosta taide. Elokuvat jonkun verran. Teatteri ei kiinnosta. Ooppera ei kiinnosta. Kulttuuri ei ole kovinkaan lähellä hänen sydäntään. Emme asu edes lähelläkään Helsinkiä. Voisin itse tosin käydä taidenäyttelyssä ja välillä käynkin, mies ei näe siinä mitään kehittävää.
Ja kun hän ei tosiaankaan edes käy omalla ajallaan siellä uimassa, vaikka uiminen olevinaan kiinnostaa. Hän ei käy oikeastaan missään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.05.2014 klo 18:12"]
Tämä nyt on vähän erilainen kommentti kuin edeltävät. Itse kammosin pitkään kaikkea uutta ja yllättävää ja varsinkin sellaisia juttuja, joissa joutui tapaamaan ihmisiä. En halunnut kokeilla yhtään mitään enkä ylipäätänsä tehdä mitään kodin ulkopuolella ja pelkäsin jopa kaupassakäyntiä. Minua ei kiinnostanut mikään. Koti oli ainoa "turvallinen" paikka enkä halunnut poistua sieltä. Mieheni mielestä minä olin tylsä. Jossain vaiheessa hän alkoi huolestua. Menin hänen kehotuksestaan lääkärille, jossa minulle diagnosoitiin masennus.
Nyt, vuosia myöhemmin olen edelleen kotihiiri, mutta en todellakaan samalla tavalla. Olen kiinnostunut asioista ympärilläni ja halukas kokeilemaan kaikenlaista. Aloitimme yhdessä jopa tanssiharrastuksen joka ei olisi tuolloin tullut mieleenkään. Onneksi tuo hirveä jakso, jolloin en jaksanut mitään, en ollut kiinnostunut mistään ja pelkäsin kaikkea, on ohi,
Ehkä miehelläsikin saamattomuus ja mielenkiinnottomuus johtuu masennuksesta. Vai onko hänellä jokin hirvittävän stressaava työ?
[/quote]
Noh, "työ" on ja on siitä aika stressaantunut. Hän on siis palkattomassa työharjoittelussa. Olemme joskus käyneet hänen kavereidensa luona, mutta monet ovat muuttaneet pois harjoittelun takia. Hän on silti aina ollut tuollainen, eikä ole oikein mistään muusta kuin netissä olemisesta kiinnostunut.
Uskon, että joissakin tapauksissa on kyse masennuksesta, mutta hänestä en käyttäisi sanaa masentunut. Kuitenkin on hyvin nauravainen - mutta lähinnä niille nettijutuille.
Siis mä NIIN 100% ymmärrän ap sua! Olen itse aika aktiivinen ihminen ja jostain syystä olen aina valinnut kumppanikseni sellaisen vähemmän aktiivisen. Kaiketi tämä taas johtuu siitä, että äidilläni on ADHD ja olen aina ollut todella stressaantunut lapsuudenkodissani siitä, että ihan koko ajan pitää tehdä jotain.
Ensimmäinen pidempiaikainen suhteeni päättyikin siihen, että mieheni ei halunnut/jaksanut/voinut innostua mistään. Siis ei mistään. Ja tosiaan mä olen kanssa onnellinen sohvaperuna, mutta tykkään pari kertaa viikossa käydä salilla/lenkillä tms ja mielestäni parisuhteeseen kuuluu myös se, että tehdään jotain yhdessä.
Toinen asuinkumppanini oli samanlainen kuin ensimmäinen mieheni, alkuun. Mutta nyt kun vuosia on takana yhdeksän niin on ihan kuin eri mies. En tiedä ehkä mäkin osasin lopettaa jatkuvan painostamisen. Lisäksi huomasin, että saatoin olla yhteisissä harrastuksissa aika kilpailuhenkinen ja painostaa ja arvostella miestä aika herkästi. Opettelin itse olemaan armollisempi ja oikeasti ystävällinen. Nyt harrastamme kilpatanssia yhdessä. Tämän lisäksi pelataan roolipelejä (miehen nuoruuden harrastus). Ja käydään kävelyllä, vaeltamassa, koiran kanssa ulkona, purjehduskurssilla yms.
Mun pointti on se, että toisaalta mun miehen piti tietoisesti alkaa aktivoimaan itseään kun huomasi, että mä en nauti suhteesta enää. Ja toisaalta mun piti opetella erillainen tapa touhuta miehen kanssa. Huomaan heti, että jos mä laitan täyden suoritusvaihteen päälle niin mies menee lukkoon ja alkaa passivoitumaan. Jos mä taas tsemppaan miestä ja annan hänelle tilaa aidosti niin harrastaminen yhdessä pysyy mukavana. Ehkä jotenkin kun mä käyn täysillä niin olen niin energinen, että se vie pasiivisemmalta ihmiseltä energiat. Hän kokee, ettei pysy mukana ja sitten ei halua edes yrittää.
Mieti ap, pystytkö vaikuttamaan jotenkin siihen tapaan miten teette asioita yhdessä. Miten sinä silloin käyttäydyt ja puhut miehelle?
[quote author="Vierailija" time="29.05.2014 klo 17:57"]
[quote author="Vierailija" time="29.05.2014 klo 17:45"]
Rupeapas keksimään itsellesi harrastuksia ja kivaa tekemistä. Anna miehen olla rauhassa istumassa koneen/tv:n äärellä. Hetken päästä (jos on aivoja) alkaa ihmetellä, mihin sinä olet kadonnut vierestä kerjäämästä seuraa. Saattaa tulla perässä - tai sinä löydät itsellesi omien menojen parista samanhenkisen kumppanin. Molempi parempi :)
[/quote]
Kuten sanoin, käyn itse lenkkeilemässä, viihdyn omalla koneella, katson telkkaria ja puuhailen omien harrastuksieni parissa. Mieheltä en tunnu saavan huomiota kuin vasta silloin, kun oikeasti suutahdan siitä, että hän on välinpitämätön, enkä sano yhtään mitään.
Eräs miespuolinen ystäväni on kanssani todella samanhenkinen, mutta en usko, että parisuhteessa meistä ei olisi tullut mitään. Olimme jopa liian samanlaisia ja meillä oli pääosin samat harrastukset. Nyttemmin hän onkin naimisissa ja elämä vei tästä eri puolelle Suomea tästä pariskunnasta.
Omaan arvomaailmaani ei toisaalta kuulu etsiskellä harrastusten kautta "parempaa" miesmateriaalia.
[/quote]
Toisaalta, olette kai nyt aika nuoria vielä - oletko ajatellut, jaksatko tuollaista yhteisyyden puutetta pitemmän päälle? Älä ole väärällä tapaa hyvä ihminen ja jätä miettimättä realistisesti yhteiselämän mahdollisuuksia, koska saatat silloin olla hyveellinen sellaisella tapaa, joka on vahingoksi teille molemmille.
Jos toinen on jo nuorena noin lannistunut ja tahdoton, hänelle saattaisi tehdä hyvää joutua hiukan ravistelluksi, jospa silmät aukeaisivat. Koska mitä pitempään hän viettää hiirenjatkeena, sitä hiiremmäksi hän siitä muuttuu itsekin. Tosiaan masennus ja addiktio eivät ole poissuljettuja, ja itse saatat olla läheisriippuvainen. Olet esimerkiksi itse saattanut kasvaa etäisten ihmisten ympäröimänä, ja siksi pidät tilannetta liian luonnollisena.
On hyvä perehtyä hiukan asioihin, ottaa etäisyyttä ja miettiä, onko asiat niin kuin pitäisi. Jos teillä olisi lapsia, vieläkö sinulle olisi isän passiivisuus ok? Olen nimittäin itse hiukan sohvasidonnainen masennuskausieni takia, ja silmät kyyneltyvät kun mietin, miten paljon isä tekee poikansa eteen ja nimenomaan kehittää heille mielekästä tekemistä. Mielestäni se on vakavasti mietittävä riski, että lapsille tulee paljon ankeammat oltavat, jos jostain syystä sinä et selviytyisi kahden ihmisen työstä siinä asiassa.
Mies haluaa suhteelta ja elämältä eri asioita kuin sinä. Älä turhaan yritä muuttaa miestä. Se ei onnistu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.05.2014 klo 18:32"]
63 pahoittelee, vastasin liian nopeasti. Joskus ei näissä monen kymmenen kommentin ketjuissa jaksa lukea kaikkia kun jotain tulee mieleen ja vastaa heti. Sorry! :)
Tässähän on kyse parisuhdeongelmasta eikä harrastuksesta. Vähän tuntuu siltä, että teillä ei ole oikein mitään yhteistä ja sä, ap, olet ottanut kantaaksesi vastuun parisuhteen toimimisesta ja jatkumisesta ja siksi etsit jotain yhteistä tekemistä, kun sitä ei luontaisesti ole. Olet puhunut puolitoista vuotta geokätköilystä ennenkuin pääsitte sitä yhden kerran kokeilemaan! Kun mies istuu aina siellä koneella, niin teillä ei ilmeisesti yhteistä arkea ole? Ystäväpiiriä?
Mä mietin että "harrastetaanko" me miehen kanssa mitään yhdessä. Meitä kiinnostaa monet samat asiat, mutta myös ihan eri asiat. Me tehdään asioita yhdessä, mutta en mä tiedä onko ne harrastuksia.
Uskaltaudun kysymään, oletko ihan varma, että teidän pitäisi ylipäänsä olla yhdessä?
[/quote]
Miehen kaveripiiri on, mutta lähtevät omille teilleen harjoittelun perässä. Tulen heidän kanssa toimeen ja olemme nähneet heitä silloin tällöin, ehkä pari kertaa kuukaudessa. Mies on välillä käynyt porukalla heidän kanssaan ulkona syömässä, ilman että minä olen mukana. Omat kaverini hajaantuivatkin ympäri Suomea opintojen jälkeen ja pidän heidän kanssaan yhteyttä, mm. Facebookin, Skypen, puhelimen ja postin välityksellä. Kuten sanoin, viihdyn yksikseni, mutta parisuhteessa tarvitsen tietynlaista läheisyyttä. Mies on myös välillä matkustellut erään kaverinsa luokse.
Meillä on netissä ja muuten tietynlaisia asioita, jotka molempia kiinnostavat mutta jotenkin ovat jääneet, eikä loppujen lopuksi kamalasti puhuta niistä asioista. Mies on aika kriittinen ja arvostaa niiden suhteen eri asioita kuten minä. Joskus hänen kriittisyytensä loukkaa minua, joten on parempi, että teen niitä omassa rauhassani. Ja ne asiat ovat muutenkin enemmän sellaisia, joita molemmat tekevät mieluummin yksin.
Ollaan me puhuttu siitä montakin kertaa kannattaako meidän olla yhdessä. Alkuaikoina se olikin sitten useimmin keskustelun aiheena. Nyttemmin vain, mikäli tulee joku suurempi kriisi. Totuus on se, että tahdon jakaa elämäni hänen kanssaan ja tahtoisin kokea kaiken hänen kanssaan. En kenenkään muun. Ennen häntä en edes ajatellut esimerkiksi perheen perustamista. Jos nyt eroaisimme sen takia ettemme tee mitään yhdessä, hakailisin hänen peräänsä silti. En varmaan perustaisi perhettä, sillä perhe nimenomaan hänen kanssaan on unelmani. Tai jos perustaisin, tulisin aina miettimään, minkälaista se olisi hänen kanssaan. En oikeastaan enää edes tiedä, mitä tekisin elämälläni. Eikä hänkään, mitä nyt olemme puhuneet. Olemme rakentaneet tulevaisuuden toistemme varaan ja ilman sitä meiltä katoaa pohja. Olemme toistemme kanssa, koska todellakin haluamme olla, mutta toinen ei ole aktiivinen tässä hetkessä tekemässä suhteen eteen paljoa.
[quote author="Vierailija" time="29.05.2014 klo 19:29"]
Mieti ap, pystytkö vaikuttamaan jotenkin siihen tapaan miten teette asioita yhdessä. Miten sinä silloin käyttäydyt ja puhut miehelle?
[/quote]
Olen kokeillut olla sekä spontaani, että suunnitelmallinen. Spontaanius ei oikein onnistu hänen suhteensa, sillä yleensä tulee täyskielto ja olen itsekin enemmän suunnitelmallinen ja tarvitsen aikaa asian hyväksymiseen. Sen vuoksi olen yleensä ehdottanut jotakin aikaisemmin "olisi kiva, jos päivinä x tekisimme jotain/asiaa y yhdessä". Useimmiten se menee siihen, että kun sanon, että olisi kiva niin asia varmaan olisi kiva, mutta mies sanoo, että joo joo ja asia sitten "unohtuu", eikä toteudu.
Tekemisen aikana en osaa sanoa. Mielestäni olen aika neutraali. En yritä olla ylitsepursuavan innostava, koska sellainen on mielestäni todella ärsyttävää. Miehellä sen sijaan on taipumuksena ruveta äyskimään ja arvostelemaan tekemistä nopeasti ja herkästi lopettaa kesken. Hän on muuten mielestäni hyvinkin sinnikäs, mutta jostain syystä yhteyden tekemisen aikana useimmiten hänellä ei mielenkiinto riitä, ehdotti sitten melkein mitä tahansa. Mielellään olisihan se kiva, jos niitä ideoita tulisi häneltä, mutta todella harvoin. Ja yleensä kyllä suostun niihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.05.2014 klo 19:15"]
[quote author="Vierailija" time="29.05.2014 klo 18:12"]
Tämä nyt on vähän erilainen kommentti kuin edeltävät. Itse kammosin pitkään kaikkea uutta ja yllättävää ja varsinkin sellaisia juttuja, joissa joutui tapaamaan ihmisiä. En halunnut kokeilla yhtään mitään enkä ylipäätänsä tehdä mitään kodin ulkopuolella ja pelkäsin jopa kaupassakäyntiä. Minua ei kiinnostanut mikään. Koti oli ainoa "turvallinen" paikka enkä halunnut poistua sieltä. Mieheni mielestä minä olin tylsä. Jossain vaiheessa hän alkoi huolestua. Menin hänen kehotuksestaan lääkärille, jossa minulle diagnosoitiin masennus.
Nyt, vuosia myöhemmin olen edelleen kotihiiri, mutta en todellakaan samalla tavalla. Olen kiinnostunut asioista ympärilläni ja halukas kokeilemaan kaikenlaista. Aloitimme yhdessä jopa tanssiharrastuksen joka ei olisi tuolloin tullut mieleenkään. Onneksi tuo hirveä jakso, jolloin en jaksanut mitään, en ollut kiinnostunut mistään ja pelkäsin kaikkea, on ohi,
Ehkä miehelläsikin saamattomuus ja mielenkiinnottomuus johtuu masennuksesta. Vai onko hänellä jokin hirvittävän stressaava työ?
[/quote]
Noh, "työ" on ja on siitä aika stressaantunut. Hän on siis palkattomassa työharjoittelussa. Olemme joskus käyneet hänen kavereidensa luona, mutta monet ovat muuttaneet pois harjoittelun takia. Hän on silti aina ollut tuollainen, eikä ole oikein mistään muusta kuin netissä olemisesta kiinnostunut.
Uskon, että joissakin tapauksissa on kyse masennuksesta, mutta hänestä en käyttäisi sanaa masentunut. Kuitenkin on hyvin nauravainen - mutta lähinnä niille nettijutuille.
[/quote]
Masennus on tapana ymmärtää stereotyyppisesti. Itselläni siihen ei ole koskaan liittynyt tunteettomuutta, kahdenkymmenen vuoden aikana olen ollut varsinaisesti itkuinen ehkä kuukauden, yleensä nauran ehkä paremminkin liikaa, ja tunteet ovat ylivireinä.
Oleellisempaa ehkä olisi miettiä, onko mies oikeasti valtavan introvertti vai pelkääkö hän laajentaa elinpiiriään tai niitä tunteita, jotka silloin heräävät. Äläkä sulje masennusta pois. Jos on aina ollut jotenkin alakuloinen ja onneton, siihen tottuu ja siinä jopa viihtyy ja luulee sen olevan persoonallisuuspiirre.
Harmi, koska kätköily on oikeasti kiva harrastus. Meillä ainakin kumpikin on asiasta innostunut. Hyvä niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eksäni oli juuri tuollainen ja minulla oli aivan samanlaisia ajatuksia kuin sinulla.
Kun tapasin nykyiseni, avautui aivan uusi maailma. Miten onnellinen olenkaan, että uskalsin lopettaa vanhan, passivoivan ja ahdistavan suhteeni ja miten ihanaa minulla onkaan ollut nykyisen mieheni kanssa jo monen vuoden ajan!!! Olisin todellakin jäänyt elämässä paljosta paitsi, jos olisin jäänyt tuohon möllötyssuhteeseen!!!
Epäilin kyllä eksälläni masennusta, mutta hän ei tahtonut selvittää asiaa mitenkään. Mikään ei vain kiinnostanut eikä mikään ollut kivaa. Olin ja olen edelleen tietyssä mielessä todelleen kiintynyt eksääni, mutta en voinut uhrata omaa elämääni siihen suhteeseen. Tuntuu, että hänenkin elämänlaatunsa koheni eron myötä.
[quote author="Vierailija" time="29.05.2014 klo 19:34"]
Toisaalta, olette kai nyt aika nuoria vielä - oletko ajatellut, jaksatko tuollaista yhteisyyden puutetta pitemmän päälle? Älä ole väärällä tapaa hyvä ihminen ja jätä miettimättä realistisesti yhteiselämän mahdollisuuksia, koska saatat silloin olla hyveellinen sellaisella tapaa, joka on vahingoksi teille molemmille.
Jos toinen on jo nuorena noin lannistunut ja tahdoton, hänelle saattaisi tehdä hyvää joutua hiukan ravistelluksi, jospa silmät aukeaisivat. Koska mitä pitempään hän viettää hiirenjatkeena, sitä hiiremmäksi hän siitä muuttuu itsekin. Tosiaan masennus ja addiktio eivät ole poissuljettuja, ja itse saatat olla läheisriippuvainen. Olet esimerkiksi itse saattanut kasvaa etäisten ihmisten ympäröimänä, ja siksi pidät tilannetta liian luonnollisena.
On hyvä perehtyä hiukan asioihin, ottaa etäisyyttä ja miettiä, onko asiat niin kuin pitäisi. Jos teillä olisi lapsia, vieläkö sinulle olisi isän passiivisuus ok? Olen nimittäin itse hiukan sohvasidonnainen masennuskausieni takia, ja silmät kyyneltyvät kun mietin, miten paljon isä tekee poikansa eteen ja nimenomaan kehittää heille mielekästä tekemistä. Mielestäni se on vakavasti mietittävä riski, että lapsille tulee paljon ankeammat oltavat, jos jostain syystä sinä et selviytyisi kahden ihmisen työstä siinä asiassa.
[/quote]
Kolmekymppiset lähestyvät tässä. Jollain tasolla tuntuu, että meistä on tullut jollain tasolla läheisempiä ja ymmärrämme toisiamme, mutta yhteisen tekemisen puute häiritsee ja mielestäni estää meitä lähentymästä.
En tiedä läheisriippuvaisuudesta, mutta olen kyllä kasvanut etäisessä ilmapiirissä. Omassa perheessäni kaikki ovat introverttejä. Myös miehen perheessä ihmiset ovat myös enemmän introverttejä. Kuitenkin paljon avoimempia ja turvallisia kuin oma perheeni.
Omaan perhetaustaani liittyy kaikenlaista epämukavaa, mitä en tässä mielelläni rupea availemaan. Osittain se näkyi suhteen alkuvaiheessa siten, että ripustauduin mieheen ja suhteessa oleminen tuntui muutenkin olevan vaikeaa, välillä jopa ahdistavaa, enkä tiennyt miten oli hyvä. Olen kuitenkin vuosien varrella oppinut elämään itseni kanssa ja miehen seura on rauhoittanut minua paljon siitä, millainen olin.
Sitä olen miettinyt, että mitä jos meillä olisi lapsia, muuttuisiko arki hänen osaltaan vai jatkuisiko se samanlaisena. Hänessä on todella paljon hyvää potentiaalia isänä, mutta hän ei voi olla enää kahdeksaa tuntia päivässä sitten enää tietokoneella. Tai voi olla, mutta silloin sanoisin, että hän laiminlöisi lasta ja parisuhdettamme, ja todennäköisesti viimeistään siinä vaiheessa liitto kuolisi. Jotain muutoksia on tultava..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.05.2014 klo 15:14"]
Eli sinä olet päättänyt, että nyt teidän on PAKKO harrastaa jotain YHDESSÄ. Ei toimi kaikissa suhteissa. Miks pitäis harrastaa pariskuntana jotain yhdessä? Miks harrastus ei voi olla sitä 'omaa' aikaa ja tekemistä?
[/quote]
Niissä pariskunnissa, joissa ei harrasteta yhdessä mitään muuta kuin seksiä ja lastenhoitoa, on miehelle aina kyse vain siitä seksistä ja mahdollisesti ilmaisen piian saamisesta. Yleensä nimittäin näitä miehiä alkaa heti kiinnostaa vaikka mikä harrastus, kun se tehdään vaikkapa työporukan kanssa. Vaimo ei vaan ole tarpeeksi hyvää seuraa!
Jos hankit, ap, tuon miehen kanssa yhdessä lapsia, on hyvin todennäköistä että parin vuoden kuluttua kirjoitat tänne AV:lle viestin:
"mieheni ei auta lastenhoidossa eikä kotitöissä, eikä osallistu lainkaan perhe-elämään".
Ja 15 vuoden kuluttua viestin:
"nyt kun lapset ovat isompia ja aina menossa, olen yksinäinen, mies vaan istuu tv:n ääressä, emme tee mitään yhdessä, eikä meillä enää ole mitään yhteistä".
Olet nainut miehen, joka on kuin J.Karjalaisen biisi Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.05.2014 klo 19:15"]
[quote author="Vierailija" time="29.05.2014 klo 18:12"]
Tämä nyt on vähän erilainen kommentti kuin edeltävät. Itse kammosin pitkään kaikkea uutta ja yllättävää ja varsinkin sellaisia juttuja, joissa joutui tapaamaan ihmisiä. En halunnut kokeilla yhtään mitään enkä ylipäätänsä tehdä mitään kodin ulkopuolella ja pelkäsin jopa kaupassakäyntiä. Minua ei kiinnostanut mikään. Koti oli ainoa "turvallinen" paikka enkä halunnut poistua sieltä. Mieheni mielestä minä olin tylsä. Jossain vaiheessa hän alkoi huolestua. Menin hänen kehotuksestaan lääkärille, jossa minulle diagnosoitiin masennus.
Nyt, vuosia myöhemmin olen edelleen kotihiiri, mutta en todellakaan samalla tavalla. Olen kiinnostunut asioista ympärilläni ja halukas kokeilemaan kaikenlaista. Aloitimme yhdessä jopa tanssiharrastuksen joka ei olisi tuolloin tullut mieleenkään. Onneksi tuo hirveä jakso, jolloin en jaksanut mitään, en ollut kiinnostunut mistään ja pelkäsin kaikkea, on ohi,
Ehkä miehelläsikin saamattomuus ja mielenkiinnottomuus johtuu masennuksesta. Vai onko hänellä jokin hirvittävän stressaava työ?
[/quote]
Noh, "työ" on ja on siitä aika stressaantunut. Hän on siis palkattomassa työharjoittelussa. Olemme joskus käyneet hänen kavereidensa luona, mutta monet ovat muuttaneet pois harjoittelun takia. Hän on silti aina ollut tuollainen, eikä ole oikein mistään muusta kuin netissä olemisesta kiinnostunut.
Uskon, että joissakin tapauksissa on kyse masennuksesta, mutta hänestä en käyttäisi sanaa masentunut. Kuitenkin on hyvin nauravainen - mutta lähinnä niille nettijutuille.
[/quote]
Kuin omasta miehestään lukisi... Lähde hyvä tyttö kävelemään ajoissa. Mä täytän ensi vuonna 40 ja mies toistelee edelleen niitä samoja juttuja joita se luki Madista tai Pahkasiasta joskus 5-vuotiaana ja Raptorin biisejä 90-luvun vaihteesta.
Ms ja mies kun harrastettais yhessa niin siita vois tulla hauskaa.ma tykkaan hevosista joita mies pelkaa ja mies tykkaa jalkapallosta josta en tajua mitaan.
[quote author="Vierailija" time="29.05.2014 klo 19:51"]
Masennus on tapana ymmärtää stereotyyppisesti. Itselläni siihen ei ole koskaan liittynyt tunteettomuutta, kahdenkymmenen vuoden aikana olen ollut varsinaisesti itkuinen ehkä kuukauden, yleensä nauran ehkä paremminkin liikaa, ja tunteet ovat ylivireinä.
Oleellisempaa ehkä olisi miettiä, onko mies oikeasti valtavan introvertti vai pelkääkö hän laajentaa elinpiiriään tai niitä tunteita, jotka silloin heräävät. Äläkä sulje masennusta pois. Jos on aina ollut jotenkin alakuloinen ja onneton, siihen tottuu ja siinä jopa viihtyy ja luulee sen olevan persoonallisuuspiirre.
[/quote]
En sanoisi, että hän on alakuloinen ja onneton, pikemminkin hyvin sulkeutunut ja tarkka yksityisyydestään. Miehellä on ollut ikäviä juttuja menneisyydessä, jotka varmasti painavat häntä, mutta hän ei halua muistella niitä, eikä puhua niistä edes minun kanssani. Vuosien varrella olen kuitenkin onnistunut houkuttelemaan häntä kuorestaan. Sen jälkeen, kun tapasimme, pari hänen kavereistaan sanoi, että hän on muuttunut avoimemmaksi. Ja lopulta kun muutimme yhteen, eräs hänen kaverinsa mainitsi, että nyt on jännä, miten näkevät häntäkin enemmän. Läsnäoloni tekee hänelle kuulemma hyvää. Tästä kaikesta huolimatta hän on silti hyvin introvertti ja sen päälle myös ujo ja epävarma itsestään. Eikä näytä tunteitaan kovinkaan helposti.
Ehkä osittain on kyse siitä, että hän nauttii kaikeasta tutusta ja turvallisesta ja "elinpiirin laajentaminen" on haasteellista. Hänelle ei ole luontaista olla aktiivinen toimija. Erityisesti uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. Itse introverttiydestäni huolimatta selviän sosiaalisista tapahtumista ja tykkään tavata uusia ihmisiä, mutta akkuni tarvitsevat paljon latautumista yksin. Ja tietysti riippuu minkälainen sosiaalinen vuorovaikutustilanne on kyseessä.
En tiedä, lukeeko mies minua niin hyvin vai mitä, mutta ehdotti pitkästä aikaa tälle illalle yhteistä tekemistä. Tai sitten häntä alkoi hävettää aamuinen geokätkeilyavautumisensa, kun kuitenkin olen yrittänyt keksiä yhdessä tekemistä...
[quote author="Vierailija" time="29.05.2014 klo 20:29"]
Kuin omasta miehestään lukisi... Lähde hyvä tyttö kävelemään ajoissa. Mä täytän ensi vuonna 40 ja mies toistelee edelleen niitä samoja juttuja joita se luki Madista tai Pahkasiasta joskus 5-vuotiaana ja Raptorin biisejä 90-luvun vaihteesta.
[/quote]
Ei tämä nyt ihan niin juntti ole, että samoja vanhoja juttuja toistelee.
Alue: Aihe vapaa
Mun ex-mies on ihan mukava ihminen, mutta kuten ap:n mies halusi olla kotona tv:n ääressä. Ei lähtenyt mun kanssa koskaan edes 30 min lenkille, ei ollut oikeastaan kiinnostunut mistään samasta asiasta enää, sekin mikä meitä oli yhdistänyt eli musiikki ja leffat, muuttui, kun hän kuunteli niitä samoja vanhoja biisejä vuosi vuoden jälkeen ja mun musiikkimaku kehittyi, samoin leffojen suhteen, hänelle kelpasi ne tutut vanhat leffat, yhä uudelleen katsottuina, eikä suostunut lähteämään mun kanssa leffateatteriin katsomaan mitään uutta. Matkoille ei tahtonut lähteä, kun siinä meni rahaa. Istui kaikki lomat kotona. Mun kanssa ei lopulta jaksanut edes keskustella mistään, kai tuntui pelottavalta kun aloitin opinnot yliopistossa ja koin ja opin kaikkea uutta ja tutustuin uusiin ihmisiin ja ajatuksiin. Kavereiden kanssa äijä jaksoi puhua tuntukausia, mutta puhelun jälkeen kommentoi aina miten tylsiä kaverit jutut olivat.
Lopulta tajusin että joko mun elämä on tuota samaa tylsää toistoa kuten hänen, tai sitten mun pitää lähteä kävelemään.
Jotkut miehet vaan jämähtävät siihen samaan kaveripiiriin, musamakuun ja ajatusmaailman jossa olivat 16-17-vuotiaina. Mulle vaan ei 30-vuotiaana naisena riittänyt teini-ikäinen kumppani.