Epävakaa persoonallisuus

Minä käytän alkoholia, mutta harvoin. Tiukkoja en voi enää juoda ollenkaan. Alan kuulla harhoja, asioista jotka ovat minulle hyvin henkilökohtaisia. Viimeksi kuulin hyvin selvästi mieheni sanoneen todella ikävästi, ja läppäsin häntä poskelle kaikkien kavereiden nähden. Hän ei oikeasti sanonut mitään, joten tilanne oli jälkikäteen hyvin kiusallinen. Ap

[quote author="Vierailija" time="22.05.2014 klo 22:36"]

Minäkään en käytä alkoholia tai muitakaan päihteitä (edes kofeiinia) ne kun tuntuvat vaikuttavan liiankin voimakkaasti minuun. Minuakin on auttanut säännöllinen päivärytmi ja rentoutus/hengitysharjoitukset. Myös ahdistuksen purkaminen esim käsitöiden tekemisellä auttaa minua sekä tunteiden purkaminen runojen muotoon auttaa niiden käsittelemisessä. En enään nykyään saa suuria hallitsemattomia tunnekuohuja olen löytänyt ns. sisäisen rauhani. Oikea terapia auttoi minua ja tietysti oikeasti asiantuntevan lääkärin löytäminen. Ymmärrän nykyään itseäni vaikka se tie oli kivinen ja tuskainen se oli sen arvoista. Aluksi terapiasta ei tuntunut olevan mitään apua ahdistuin vaan enemmän, mutta onneksi terapeuttini oli mahtava ja kannusti kertoi sen olevan normaalia. Kannattaa jatkaa terapiaa se todella kannattaa ja on tie onneen.

T. Selviytyjä

[/quote]

Millaisessa terapiassa olet käynyt ja miten pitkään prosessi on vienyt, jos saa kysyä? Tunnistan itsessäni useita oireita ja vastaavaa käyttäytymistä, josta ketjussa on ollut puhetta. Olen miettinyt jo jonkin aikaa jossain terapiassa/psykiatrilla käymistä mutta vielä en ole saanut aikaiseksi, koska en oikein tiedä mistä pitäisi aloittaa. 

Teillä, joilla on diagnoosi: miten se on vaikuttanut elämäänne? Onko helpottanut, kun tietää mistä kärsii ja mikä aiheuttaa ailahtelut?

Osaako joku kertoa, miten epävakaa persioonallisuus eroaa epätyypillisestä masennuksesta? Olotiloissani tuntuu olevan piirteitä molemmista. Vai onko tällaisten pohtiminen enemmän valkotakkisten heiniä..?

t. uusi ketjussa

Oletteko löytäneet kirjallisuutta aiheesta? En kirjastosta löytänyt ollenkaan.

Ihan netistä minä olen luettavani löytänyt. Ap

Teini-iässä raivosin, koin koko maailman olevan minua vastaan. Kaikki mitä tein oli "väärin". Käyttäydyn edesvastuuttomasti, karkailin kotoa, join paljon, viiltelin, käytin huumeita, yritin täyttää juurikin sitä tyhjiötä etsimällä vaaraa ja jännittäviä tilanteita. Olin kamalan vihainen. Vietin suuren osan teini-iästäni nuorisokodeissa. Sieltä täysi-ikäisenä päästyäni aloin seurustella miehen (pojan) kanssa joka oikeasti kohteli minua todella huonosti. Asuimme melkein kaksi vuotta yhdessä. Jälkeenpäin ajateltuna hän yritti erota minusta moneen kertaan, mutta sain hänet aina jäämään. Raivosin aina sen jälkeen kun hän teki jotain väärää, mutten siltikään nähnyt hänessä oikein mitään pahaa. Vasta kun hän oli löytänyt toisen, ja sanoi suhteemme olevan siinä, tajusin lähteä. Tämän jälkeen asuin jonkun aikaa yksin, ja varmaankin opettelin kääntämään sen kaiken vihan maailmaa kohtaan itseeni. Käänsin siis kaikki tunteet nurinpäin. Enää en raivoa. Lukittaudun. En puhu. Jos kohtaan hankalan tilanteen, jäädyn aivan totaalisesti. Välillä pienetkin erheet saavat minut ajattelemaan etten ansaitse olla olemassa, minun pitäisi kuolla pois. Hankalaa tässä on se että asun yhdessä nykyisen mieheni kanssa. Oireeni ovat pahentuneet parin vuoden aikana. Välillä turhaudun itseeni niin pahasti, että hakkaan itseäni. Kärsin jatkuvasta kaipuusta jotain epäkonkreettista kohtaan, tyhjyydentunteesta, yksinäisyydestä. Välillä tuntuu että mieheni kosketus on ainoa asia koko maailmassa mitä tarvitsen, seuraavaksi se tuntuu todella pahalta. En näytä tätä ulospäin, koska olen oppinut olemaan loukkaamatta ihmisiä. Olen välillä jopa aivan liian kohtelias, siinä pelossa että joku tuomitsisi minut ihmisenä. En saa mielihyvää juuri mistään, ja jos saan, kestää se vain hetken. En koe pidempiaikaista euforiaa mistään. Koen olevani rasite ihmiskunnalle. Välillä toivon etten koskaan olisi tutustunut keneenkään, kun aiheutan vain tuskaa ja huolta. Todellisuudessa asiat eivät ole näin. Tiedän ilostuttaneeni monen ihmisen elämää. Ap

Ap, ikävä kyllä minullakaan ei mene kovin kaksisesti.

Olen ymmärtänyt miten vaikutan muihin ja kuinka kukaan ei vaan ymmärrä minua. Mieheni, joka on luvannut vuosia sitten olla aina tukenani, puuskahti juuri toissapäivänä, että hän ei jaksa enää yrittää auttaa minua mitenkään. Olen jatkuvasti "haavoilla", ihan auki ihmisten takia. Tekisi mieli muuttaa keskelle metsää, vaan mitäpä se ratkaisisi?

Koen, että joudun todella usein piilottelemaan "oikeaa" itseäni ja nolostun, jos yhtään vaikutan innostuneelta/liikuttuneelta/eläväiseltä. Koen, etten saa käytökselleni vahvistusta, ja suutun. Sitten kiukuttelen kuin lapsi. Olen parhaimmalla tuulella yksin, omassa maailmassani kaukana muista. Minulla on taipumusta haaveiluun, joten vietän paljon aikaa itsekseni katsoen elokuvia tai kuunnellen musiikkia tai vaan oleskellen yksin jossain. Tuntuu, etten sovi tähän maailmaan, en kelpaa itsenäni. Väärät käytösmallit, kieroutuneet ajatukset jne. ovat liian syvällä, en saa niitä poistettua ilman että ns. vuodan kuiviin, näin koen.

Toisinaan mieheni on oksettava, toisinaan haluttava. Iso osa muista ihmisistä on minulle aivan yhdentekeviä ja suutun itsekseni (en näytä muille), jos nämä eivät toimi kuten haluaisin. Muiden mielipiteillä on samaan aikaan liikaa väliä ja märehdin niitä, toisaalta taas voin esim. raivota julkisesti ilman häpeää ja nolata itseni ilman katumusta. Kaipaan jatkuvasti jotain, esim. seikkailua: vaan sitten kun olisi mahdollisuus, rahaa jne. niin enpä saa mitään aikaiseksi. Kuvittelin kerran että haluan rakastua ja kokea ne tunteet uudestaan, mutta sitten kun yritin kirjoittaa ajatuksiani ylös, huomasin etten ollut tippaakaan kiinnostunut kenestäkään. Kaipasin vain tuntevani jotain suurta, kai.

Jos koen enää näin aikuisiällä euforiaa, on se hetkittäistä ja muuttuu vitutukseksi hyvin nopeasti. Olen todella syyllisyydentuntoinen, velvollisuudentuntoinen ja kuten sinäkin, ap, koen olevani pelkkä rasite. Olen yrittänyt tappaa itseni, koska olen kokenut olemassaoloni olevan epäoikeutettua ja järjetöntä.

[quote author="Vierailija" time="22.05.2014 klo 18:19"]

Mielenkiintoista. Minä taas kaadan kaiken omaan niskaani, tunnen olevani kaikesta pahasta vastuussa. Paisuttelen pienetkin murheet ja negatiiviset asiat aivan järjettömiin mittakaavoihin. Olen pahoillani puolestasi. Kuulostaa kamalalta. Ap

[/quote]

Kaikkien murheiden ja ongelmien ottaminen omalle kontolleen on myös tietynlaista narsismia. Luuletko olevasi niin tärkeä miljardien ihmisten joukossa et sä olet vastuussa kaikesta?

8, en ole ap mutta ymmärrätkö että narsismi kuuluu tähän häiriöön? Ja että tämä häiriö on psyykeessä, ei suinkaan hallittavissa muiden mielipiteillä/ravisteluyrityksillä?

Täytyy tarkentaa että vastuussa kaikesta minkä kanssa millään tavalla olen tekemisissä. En osaa selittää. En syytä itseäni siitä mitä tapahtuu toisella puolella maailmaa, tai asiakkaani vastoinkäymisistä. Tosiaan, olen hyvin tiiviissä asiakastyöskentelyssä, enkä usko kenenkään asiakkaani arvaavan millainen ihminen oikeasti olen. Koen usein vihaa ja jopa kuvotusta asiakkaitani kohtaan. Joskus haaveilen satuttavani heitä. Minusta tuntuu etten edes yksin osaa olla niinkuin oikeasti minun kuuluisi olla. Välillä tunnen jopa raajani vieraiksi. Juurikin tuo epäselko omasta itsestä vaivaa todella usein. Kuka olen, mitä tunnen, mikä tarkoitukseni on. Kuin tunteet olisi käännetty täysille.

Edellinen siis ap

Miten tollasta sitten hoidetaan, minkälaisella terapialla?

[quote author="Vierailija" time="22.05.2014 klo 18:16"]

Äidilläni on epävakaa tunne-elämä. Lienee pitkälti sama. Vaikeaa on. Ikävintä on se että ihminen itse ei näe itsessään mitään vikaa, kaikki paha olo johtuu muista (mukamas pahansuovista) ihmisistä. Kaataa henkisen pahan olonsa läheisten niskaan. Ei onnistu luomaan terveitä ihmissuhteita. Minä lähimmäisenä olisin tarvinnut jo aikaa sitten apua miten tuollaisen kannsa toimitaan ilman että oma mielenterveyteni kärsii.

[/quote]

Mulla äiti myös tällainen ja lisäksi tunnistan itsessäni joitakin samoja piirteitä mitä tässä ketjussa ovat ihmiset kertoneet itsestään. Äidillä diagnoosi

[quote author="Vierailija" time="22.05.2014 klo 19:43"]

Täytyy tarkentaa että vastuussa kaikesta minkä kanssa millään tavalla olen tekemisissä. En osaa selittää. En syytä itseäni siitä mitä tapahtuu toisella puolella maailmaa, tai asiakkaani vastoinkäymisistä. Tosiaan, olen hyvin tiiviissä asiakastyöskentelyssä, enkä usko kenenkään asiakkaani arvaavan millainen ihminen oikeasti olen. Koen usein vihaa ja jopa kuvotusta asiakkaitani kohtaan. Joskus haaveilen satuttavani heitä. Minusta tuntuu etten edes yksin osaa olla niinkuin oikeasti minun kuuluisi olla. Välillä tunnen jopa raajani vieraiksi. Juurikin tuo epäselko omasta itsestä vaivaa todella usein. Kuka olen, mitä tunnen, mikä tarkoitukseni on. Kuin tunteet olisi käännetty täysille.

[/quote]

Onko sulla tai muilla tämän ketjun kirjoittajilla lapsia?

12, tapauksesta riippuu. Minulla on paljon painolastia menneisyydestä, johtuen lähinnä mielisairaasta äidistäni, joten traumaterapia yhdistettynä lääkitykseen ja tiheisiin tapaamisiin sekä hoitajan että lääkärin kanssa on ainoa, joka vähän auttaa. Parempana jaksona olin ryhmäterapiassa mutta se oli lopulta liian vaativaa.

Minulla on yksi lapsi, mutta mieheni eli lapsen isä hoitaa tämän 100%. Asumme erillään, koska sairauteni on niin näkyvästi arjessa läsnä. Tapaan lasta päivittäin ja meillä onkin todella hyvät välit. Epävakauteni ei näyttäydy kun olen hänen kanssaan, se tulee esiin lähinnä iltaisin kun olen yksin ja on liikaa aikaa ajatella. Olen täysin normaali äiti ja tapaani olla lasten kanssa on kehuttu hoitotahonkin puolesta (parilla kertaa ollut lapsi mukana, kun tämä oli ihan pieni yms.). Lapsi ei oireile psyykkisesti tai muutenkaan, mutta varmasti alkaisi oireilemaan jos minä olisin hänen ensisijainen huoltajansa.

t. 5, 7 &15

[quote author="Vierailija" time="22.05.2014 klo 20:02"]

Minulla on yksi lapsi, mutta mieheni eli lapsen isä hoitaa tämän 100%. Asumme erillään, koska sairauteni on niin näkyvästi arjessa läsnä. Tapaan lasta päivittäin ja meillä onkin todella hyvät välit. Epävakauteni ei näyttäydy kun olen hänen kanssaan, se tulee esiin lähinnä iltaisin kun olen yksin ja on liikaa aikaa ajatella. Olen täysin normaali äiti ja tapaani olla lasten kanssa on kehuttu hoitotahonkin puolesta (parilla kertaa ollut lapsi mukana, kun tämä oli ihan pieni yms.). Lapsi ei oireile psyykkisesti tai muutenkaan, mutta varmasti alkaisi oireilemaan jos minä olisin hänen ensisijainen huoltajansa.

t. 5, 7 &15

[/quote]

Olitko saanut diagnoosin jo ennen raskaaksi hankkiutumista? Oliko lapsen saaminen sinulle silti itsestäänselvyys vai epäilitkö kykyäsi olla äiti?

Täällä myös yksi ei-diagnosoitu ja diagnoosia en edes halua.

Elämä on tosi raskasta, kuinkahan kauan tätä p'skaa enää jaksaa. Kuinkahan kauan muut enää jaksaa minua. Kaverit ei sinakaan jaksa. Tulevaisuus suurin murheenaihe, en kykene näkemään siinä mitään positiivista.

Olen alle 30v 3 lapsen äiti jolla on epävakaan persoonallisuuden lisäksi todettu masennus. Elän ihan normaalia elämää lasteni kanssa olen muutes yh. Vuosien kokeilun jälkeen minulle löydettiin toimiva lääkitys ja hyvä hoitosuhde psykiatriseen sairaanhoitajaan. Lapsena ja nuorena reagoin voimakkaasti kaikkeen ja olin ahdistunut ja itsetuhoinen. Kognitiivisen psykoterapian avulla opin ymmärtämään itseäni ja tuomaan asiani esille niin, että muutkin ymmärtävät minua. Tuosta voi selvitä ja elää ihan normaalia elämää. Mt-ongelmat eivät estä normaalia elämää, mutta toki se vaatii työtä. Älä luovuta vaan hanki hoitoa ja sitoudu siihen. Jos kaipaat vertaistukea voisin vaikka netin välityksellä auttaa sinua.

T. Selviytyjä

17, kysytkö siksi että haluat syyllistää vai aidosta mielenkiinnosta? Otan riskin ja vastaan silti.

Kyllä, olin saanut diagnoosin, viisi vuotta ennen lapseni syntymää. Mutta koska voin silloin paljon paremmin kuin nyt enkä saanut kunnolla hoitoakaan, kuvittelin jaksavani. Kaipuu lapseen oli olemassa jo biologisen kellon muodossa ja mieheni on aina ollut lapsirakas. Meillä oli hyvä taloudellinen tilanne ja suhde epävakaudestani huolimatta muuten kunnossa, niin kuvittelin että kaikki sujuu.

Huomasin aika pian, etten jaksa/pärjää lapsen kanssa pitkiä aikoja yksin ilman että ahdistun. Ahdistus kasvoi lapsen myötä ja kun mieheni lopulta tarjoutui jäämään vuorostaan hoitovapaalle, otin sen kiitollisena vastaan. Vointini romahti tästä n. vuoden päästä, juuri ennenkuin miehen piti palata työelämään ja minun jäädä taas kotiin. Minulla oli psykoottinen jakso ja ahdistuin pienestäkin vastuusta, vaikka päivät hymyilin ja olin muiden mukaan "kuten ennenkin" eli kiltti ihminen. Öisin näin omiani ja sain ihmeellisiä naurukohtauksia, raivosin joskus ja sain takaumia lapsuudestani. Hakkasin saksilla jäljet käsivarteen, kun ahdistus ei helpottanut. Kaikki huipentui siihen, että yritin itsemurhaa kun mies ja lapsi olivat toisaalla.

Sen jälkeen päätös olla erillään lapsen vuoksi syntyi lähes automaattisesti. Lapsen etu on aina ollut meille se tärkein ja minulla on ottanut koville, kun olen tapellut epävakaan puoleni kanssa tässä asiassa: olen toisaalta ihan aikuinen, järkevä ihminen, toisaalta en. Toisaalta ajattelen aina lapseni parasta ja yritän parhaani, toisaalta kiukuttelen joskus miehelle kahdenkeskeisesti kuin kakara ja puran pahaa mieltäni häneen.

Kun asiaa miettii jälkikäteen, olen varmaan ollut aika sairaudentunnoton.

t. 15 jne.

[quote author="Vierailija" time="22.05.2014 klo 20:24"]

17, kysytkö siksi että haluat syyllistää vai aidosta mielenkiinnosta? Otan riskin ja vastaan silti.

Kyllä, olin saanut diagnoosin, viisi vuotta ennen lapseni syntymää. Mutta koska voin silloin paljon paremmin kuin nyt enkä saanut kunnolla hoitoakaan, kuvittelin jaksavani. Kaipuu lapseen oli olemassa jo biologisen kellon muodossa ja mieheni on aina ollut lapsirakas. Meillä oli hyvä taloudellinen tilanne ja suhde epävakaudestani huolimatta muuten kunnossa, niin kuvittelin että kaikki sujuu.

Huomasin aika pian, etten jaksa/pärjää lapsen kanssa pitkiä aikoja yksin ilman että ahdistun. Ahdistus kasvoi lapsen myötä ja kun mieheni lopulta tarjoutui jäämään vuorostaan hoitovapaalle, otin sen kiitollisena vastaan. Vointini romahti tästä n. vuoden päästä, juuri ennenkuin miehen piti palata työelämään ja minun jäädä taas kotiin. Minulla oli psykoottinen jakso ja ahdistuin pienestäkin vastuusta, vaikka päivät hymyilin ja olin muiden mukaan "kuten ennenkin" eli kiltti ihminen. Öisin näin omiani ja sain ihmeellisiä naurukohtauksia, raivosin joskus ja sain takaumia lapsuudestani. Hakkasin saksilla jäljet käsivarteen, kun ahdistus ei helpottanut. Kaikki huipentui siihen, että yritin itsemurhaa kun mies ja lapsi olivat toisaalla.

Sen jälkeen päätös olla erillään lapsen vuoksi syntyi lähes automaattisesti. Lapsen etu on aina ollut meille se tärkein ja minulla on ottanut koville, kun olen tapellut epävakaan puoleni kanssa tässä asiassa: olen toisaalta ihan aikuinen, järkevä ihminen, toisaalta en. Toisaalta ajattelen aina lapseni parasta ja yritän parhaani, toisaalta kiukuttelen joskus miehelle kahdenkeskeisesti kuin kakara ja puran pahaa mieltäni häneen.

Kun asiaa miettii jälkikäteen, olen varmaan ollut aika sairaudentunnoton.

t. 15 jne.

[/quote]

Kiitos seikkaperäisestä vastauksesta. Kysyin ihan aidosta mielenkiinnosta enkä syyllistääkseni! 

Nuo sun reaktiot ja oireilut (mm. psykoottisuus) kuulostaa hurjalta, ei taida ihan tyypillisimpään epävakaaseen persoonallisuushäiriöön kuulua. onko sulla jotain muitakin diagnooseja?