Kun lasten hankkiminen kaduttaa

Hyvä ketju. Nostetaan.

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 22:24"]Hyvä ketju. Nostetaan.

[/quote]

Kyllä minusta on aivan mahdollista, että ihminen huomaa lapsen/lapsia saatuaan, että tuli tehneeksi itselleen sopimattoman elämänvalinnan (tai ajautuneensa tahdottomana tilanteeseen vaikkapa nuoren iän ja kokemattomuuden tähden). Kaikki eivät ole perheihmisiä. Omat vanhempani eivät olleet. Isä teki uraa eikä koskaan hoitanut lapsia. Äiti pyöritti perhettä ja kävi töissä - ja väsyi liikaa. Hän ei muutenkaan ollut mikään lapsi-ihminen, mikä ilmeni selvästi kun hänestä tuli isoäiti. Äiti ei ollut yhtään innostunut lapsenlapsestaan eikä hänestä ollut aktiiviseksi mummoksi. Eivät vanhempani mitään lastenvihaajia olleet, mutta he perustivat perheen, koska niin oli tapana. Meistä lapsista huolehdittiin riittävästi, jottemme joutuneet hunningolle, mutta suhteemme vanhempiimme ei ollut kovin henkilökohtainen. Itse en tehnyt lapsia enkä perustanut perhettä. Olen aina tuntenut itseni voimattomaksi elämän suurten voimien edessä (esim. sisarusten, koulun, yhteiskunnan, sillä olin nuorin lapsi eikä minulla ollut tukea perheessä). Nytkin olen jälleen joutunut työttömäksi, lähes yhdeksän vuotta kestäneen kiikun-kaakun-työsuhteen jälkeen. Sitä ennen olin useita vuosia työtön. Minulta puuttuu luottamus siihen, että elämä kantaa tai että joku auttaa, jos tulee vaikeuksia. Ei ole auttanut. Osaan kyllä nauttia hyvistä hetkistä paljonkin, mutta en ole halunnut välittää syvää voimattomuuden kokemustani lapsille. En myöskään nauti perhe-elämästä, vaan kaipaan paljon omaa rauhaa. Olisi ollut piinallista joutua seuraamaan lapsen kouluasioita vuosikaudet, sillä sellaiset eivät kiinnosta minua lainkaan. Samalla olisin ollut sidoksissa koulun aikatauluihin mm. lomien suhteen. Lapsena koin koulun vankilaksi, vanhempana olisin ollut uudelleen koulun vanki. Summa summarum: en ole halunnut, että kukaan on minusta riippuvainen. Perheetttömyys on ollut minulle luonnollinen valinta. En kaipaa lapsia.

Mun on aina ollut vaikea ymmärtää, miten ihmiset tekevät niinkin ison hankinnan kuin lapsen miettimättä asiaa perinpohjin ETUKÄTEEN. Varsinkin sellaisten äityleiden järjenjuoksua en tajua lainkaan, jotka hankkivat lapsikatraan jonkun täysin kelvottoman miehenkutaleen kanssa. En vaan voi käsittää, enkä oikein osaa tuntea sympatiaakaan, kun sinänsä se on ihan oikeudenmukaista, että tyhmyydestä joutuu kärsimään.

Itselleni kävi niin että halusin todella palavasti perheen. Yhden jälkeen huomasin että tästä saan sen kokemuksen vanhemmuudesta ja tämä todellakin riittää. Monesti ollaan vatvottu tehdäänkö lisää, mutta se ei oikein tunnu oikealta. Silti välillä paineesta meinaa ehkäisyn lopetta ja tehdä sen sisaruksen. Mutta ei sitä voi tehdä jos ei ole vahvaa tunnetta, kyllähän sitä katuisi.

Ei tähän voi sanoa muuta kuin mitäs läksit, nii. Kikkelis kokkelis!

Vinkki: jos olet itsekäs ihminen, älä hanki lapsia. Jos vähänkin epäröit, älä. Lapsettomuus on hyvä vaintoehto. Hoida vaikka kavereiden tai sukulaisten lapsia. Lastenkodit ja päiväkodit ovat jo ennestään täynnä lapsia, joiden vanhempia lasten hankkiminen kaduttaa ja uuvuttaa.

[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 10:40"]

[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 09:06"][quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 08:56"]

Ehkä jokaisen kannattaisi nuorena hoitaa muiden lapsia niin tulisi edes jonkinlainen käsitys lapsista ja lastenhoidosta.

[/quote]

Valitettavasti jotkut äidit kommentoisivat niitä negatiivisia kokemuksiakin: "Voi, mutta se on aivan erilaista, kun lapsi on oma."

[/quote]

Niin koska se on eri asia. Olen ollut "nanny" ja inhosin sitä, lopetin kuukauden jälkeen. En silti kadu lasten tekemistä ja tykkään kyllä olla lasteni kanssa ja nautin kyllä esim. Äitiyslomasta jne.

Varmasti se siis voi mennä toisinkin päin. Joku voi nauttia lasten hoitamisesta mutta katua omien lasten tekemistä.

[/quote]

Minäkin inhosin hoitaa toisten lapsia. Olin nuori ja kokematon au pair. Työ oli yksinäistä, lapset hemmoteltuja ja minulla ei homma hallussa. En oikeastaan edes pitänyt niistä lapsista kovinkaan usein, rakkaudesta puhumattakaan. Nyt pari vuosikymmentä myöhemmin rakastan omia lapsiani enemmän kuin ketään ikinä. Totta kai heidänkin hoitamisensa ja kasvattamisensa on välillä rasittavaa ja etenkin työlästä, mutta onhan se nyt selvää, että itselleen rakkaiden ihmisten läsnäolo on mieluisampaa kuin jonkun, johon ei ole mitään tunnesidettä.

Ehkä joku pitää sitä vapauttavanakin: vieraiden lasten kanssa voi vaikka vaan hullutella ja leikkiä, mutta omistaan on oikeasti vastuussa ja mahdollisuudet tehdä isoja virheitä kasvatuksessa on massiivisen suuret.

Minustakin on jotenkin hedelmätöntä puhua kauheasti katumuksesta hankkia lapsia. Kukaan lapsi ei ansaitse ikinä kuulla sellaista, sillä tieto siitä ettei ollutkaan toivottu ja rakastettu, murskaa kenen tahansa itsetunnon ja perusluottamuksen. Mitkä mahtavat olla syyt katumukseen, se olisi mielenkiintoista tietää. Todennäköisesti suurin osa katujista on vain yksinäisiä ja uupuneita, ja eri elämäntilanteessa eivät katuisi vanhemmuutta. En oikein keksi muita syitä. No joku narsisti voi katua, kun lapsi ei toteutakaan narsistin viitoittamaa elämänpolkua jne.

[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 11:20"]

Minulla on 4 kk ikäinen lapsi, enkä vieläkään tunne rakkauden tunnetta lasta kohtaan. Miten olisin voinut tämän ennustaa? Minulla ei ole tunne-elämän puolella ollut koskaan mitään ongelmia. Rakastan mietäni, vanhempiani, sisaruksiani. Minulla ei ole mt-omgelmiakaan taustalla. Kun plussasin, en tuntenut mitään erityistä. Ajattelin, että tunteet kehittyvät raskauden myötä. Kun synnytin, en tuntenut vastasyntynyttä kohtaan mitään erityistä. Kuten sanottu, en tunne edelleenkään. 

Miten olisin voinut tietää tämän etukäteen? En usko olevani mitenkään huono ihminen, vaikka aivoni toimivatkin näin. Lasta hoidan siinä missä muutkin.

[/quote]

Tsemppiä.

Iltalehden esimerkkitapauksilla oli kyllä hyvät syyt katua. Elämä liian raskasta. Erityislapsia, yksinhuoltajuutta. Myös ylläoleva on vastuullinen, hänellähän on yksi lapsi. Eihän etukäteen voi tietää, ja silloin oikea teko on jättää siihen yhteen lapseen. Hankkia mahdollisimman paljon apua, käyttää päiväkotia. Iltalehden esimerkit tarvitsevat paljon enemmän apua arkeensa. Tuossa on ihan selvästi epäkohta.

Jos on esim. kolme lasta, eikä lapsilla suurempia erityisyyksiä (mutta jonkinlaiset tuen tarpeet ovat hyvin yleisiä) tai suurempia kuin normaaleja vastoinkäymisiä (koska useimmilla on jotain), silloin lienee syytä olettaa, ettei lasten hankinta kaduta. Nimittäin jos ei vielä kahden jälkeenkään ole tajunnut, vielä lisääntyy, ja kuitenkin katuu, niin ansaitseekin tuon "mitäs läksit".

[quote author="Vierailija" time="13.08.2014 klo 00:26"]

Minäkin inhosin hoitaa toisten lapsia.

[/quote]

Niin minäkin ja inhoaisin vieläkin. Se on raskasta, liian vastuullista ilman mitään palkkiota. Raha ei riitä, mieluummin vaikka jaan lehtiä. Se, että omat ovat ihan eri asia, on vain totuus, ja sanoa jotain muuta olisi valhe. Eli monella varmasti näin kuin meillä. Mutta silti, lapsiahan pitäisi syntyä paljon vähemmän, joten ihan hyvä jos näiden keskusteluiden myötä ihmiset lisääntyisivät vähemmän. Sehän olisi win-win kaikille.

[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 08:56"]Ehkä jokaisen kannattaisi nuorena hoitaa muiden lapsia niin tulisi edes jonkinlainen käsitys lapsista ja lastenhoidosta.

[/quote]

Sanovat että se on aivan eri asia. Ainakin mun tutuista monet on sanonu että oma lapsi kiukutteluineen vituttas vähemmän kun vieras, tiedä sitten onko totta.

Itse olin muutaman vuoden päiväkodissa töissä, lisäksi kavereiden lapsia jonkin verran oon hoitanu. En tiiä onko se vaikuttanut päätökseeni olla koskaan tekemättä lapsia, ehkä on, ehkä ei. Nuorena kyllä ajattelin niitä joskus hankkivani mutta mitä enemmän ikää on tullut, sitä varmempi olen ollut että ei koskaan.

Minulla samoja fiiliksiä, mutta syynä se että luulin minulla olevan ihana lapsi ihanan puolison kanssa, mutta sen jälkeen kun mies jäi kiinni vuosien valehtelusta ja muiden naisten tapailusta myös jota oli tapahtunut jo ennen lapsen alulle panoa ja häitä ja jatkui kunnes lapsi täytti 1,5v, niin nyt on tilanne toinen. Kaduttaa ja ahdistaa koko suhde ja se että menin perustamaan perheen huijarin kanssa. Ei antanut minulle mahdollisuutta valita lapseni isää totuuksien perusteella vaan kulissien. Nyt jos vain voisin, haluaisin peruuttaa myös lapsen jotta olisin voinut mennä elämässä eteenpäin ja saada sen perheen josta unelmoin. Unohtaa kaiken tän kärsimyksen joksi ihana perhe yhtäkkiä muuttui.

Entä jos lapsi ei kehity? Miten sellaisessa elämässä jaksaa, jossa tulevaisuus ei välttämättä näytä kovinkaan ruusuiselta?

Itseäni lapsen hankinta kaduttaa ajoittain, kun elämästä ei tullutkaan sellaista miksi sen kuvittelin.

Lapsen hankintaa harkittiin vaimon kanssa tarkasti useamman vuoden ajan.

Voiko 4v ja 2v lapset vain antaa adoptioon? Vai tarvitseeko järjestää joku isompi hommeli, että lapset saa ulos?

Vierailija kirjoitti:

Voiko 4v ja 2v lapset vain antaa adoptioon? Vai tarvitseeko järjestää joku isompi hommeli, että lapset saa ulos?

Jos ei vanhemmista ole vanhemmiksi, niin lapset voi varmaan laittaa sijaiskotiin. Eiköhän ne osaa lastensuojelussa neuvoa.

Vierailija kirjoitti:

Entä jos lapsi ei kehity? Miten sellaisessa elämässä jaksaa, jossa tulevaisuus ei välttämättä näytä kovinkaan ruusuiselta?

Itseäni lapsen hankinta kaduttaa ajoittain, kun elämästä ei tullutkaan sellaista miksi sen kuvittelin.

Lapsen hankintaa harkittiin vaimon kanssa tarkasti useamman vuoden ajan.

Puolison lapsuuden perheen nuorimmaisella on downin syndrooma ja autismi, ikätaso noin 2 v. Hänen myötään perheen jöröstä isästä kuoriutui välittävä ja läsnäoleva isä.

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 09:18"]

[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 09:15"]

Miksi sitä ei voi sanoa mielisairaudeksi? Tunnekylmyyttähän se on.

Sinulla ei selvästikään ole mitään kokemusta tai ymmärrystä asiasta. Kun katuu lasten hankintaa, siinä myllertää mielessä niin paljon erilaisia tunteita, että tunnekylmyydestä syyttäminen on lähinnä huono vitsi.

Ja mä en tajuu myöskään sitä, että mielisairautta pidetään aina pahempana kuin jotain muuta. Onhan selvää, että ko. tapauksissa henkilöillä on tunteissa häikkää tai ei osaa niitä käsitellä ja siitähän mielisairauksissakin on kyse. Ap:llle mielisairaudet tuntuu olevan suudempi tabu ja suurimmalle osalle vastaajistakin.

Narsisti ei ikinä hae apua joten he on terveiden kirjoissa, jos heidän uhrit hakevat apua niin heti leimataan.

Lapsiperheet ei saa hoitoapua. Mutta se tarkoittaa, että eläkeläiset ei saa omaisilta apua, koska kun lapset kasvavat, on äidin vuoro saada omaa aikaa ja äidin fyysinen terveys vaatii sitä.

Sosiaaliohjaajilla on alkamassa kova urakka järjestää hoito 1,6 miljoonalle eläkeläiselle.

Eläkeläisten hoitokoteihin menee verorahoista tällä hetkellä 5 miljardia vuodessa ja tuo summa on nousemassa 10 miljardiin, suuret ikäluokat alkavat tarvitsemaan hoitoapua.

Työssäkäyvillä verot nousevat.

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 09:58"]

[quote author="Vierailija" time="20.05.2014 klo 09:52"]

Onko se todella tietoinen valinta haluta herätä vuosia imettämään keskellä yötä, vai onko se ehkä kuitenkin elämää, jotain itseä suurempaa, jota ei sinällään voi valita? 

Kyllä se on tietoinen valinta. Nykyisin voi valita, hankkiiko lapsia vai ei. Mikään pakko ei ole koskaan synnytttää, herätä imettämään, sietää kiukkukohtauksia, kyyditä harrastuksiin tai rahoittaa ajokorttia. Kaikki tämä on täysin vapaaehtoista. Tilanne on  ehkä uusi mutta myös peruuttamattomalla tavalla erilainen kuin vielä pari sukupolvea sitten. Emme voi enää teeskennellä, etteikö luotettavaa ehkäisyä olisi saatavilla. Tästä tosiaan seuraa, että valinnastaan joutuu kantamaan myös seuraukset, mutta ainakin meillä on nykyisin tämä valinta. Tuskin kukaan haluaa palata aikaan, jolloin lapset olivat lähinnä taloudellinen riippakivi ja ikävä muistutus seksin harrastamisesta.

 

 

joo mutta tämän seurauksena juuri tulee läjäpäin näitä "ylitsepääsemättömiä" katumuksen tunteita. Ja katumuksesta seuraa itseinhoa. Ja itseinhosta... 

Katua voi siis lapsia tai "valintaa" jäädä lapsettomaksi.

 

Ihmiselle on tullut valinnan mahdollisuus ns. liian suureen asiaan, jossa se ei koskaan pysty tekemään 100% hyvää valintaa, valita oikea mies isäksi, oikea aika saada lapset, oikeanlainen äitiys jne... ja sitten seotaan omiin tunteisiin ja siihen, että ne herrantertut on oma valinta, oma egotrippi, joka pitää elää täysillä ja hoitaa kaikkein parhaimmin... raskasta, kaduttaa, ääh, mut en mä saa katua, se on väärin, koska minähän nämä lapset valitsin. Vitut. Ei meistä kukaan niitä valinnut erityisesti, eikä valinnut niiden isää, eikä juuri tätä elämää... jokainen vain elää ja toteuttaa viettejään ja halujaan... ja tämän tajuaminen vapauttaa melko paljon. Että välillä kaikki ympärillä vituttaa, mutta so what, olen elänyt elämääni enkä olisi voinut "valita" mitään toisin, koska elämä ei ole mikään v***n valintamyymälä

 

 

Kyllä se vaan nykypäivänä länsimaissa on nimenomaan v***n valintamyymälä. Sen jälkeen, kun oppivelvollisuus päättyy, meillä on täysi valinnanvapaus elämässä. Mennäkö jatko-opintoihin, mille asteelle hakea, mitä töitä hakea, haluaako puolison vai ei, haluaako lapsia, haluaako olla koko elämänsä sitä sukupuolta, jota juridisesti edustaa...

Aivan kaiken voi valita.

Tottakai on muuttujia. Ei ehkä pääse siihen kouluun, johon halusi, ei ehkä saa unelmatyötä tai unelmakumppania, mutta sen, syntyykö lapsia, voi (nainen) valita täysin itsenäisesti. Mies voi valita, ettei niitä synny, muttei toisin päin, jollei ole naista tai nainen ei halua lapsia.

Vietit ja vaistot ohjaavat ihmistä, kyllä, mutta nyky-yhteiskunnassa niiden rooli on häviävän pieni. Enemmän lapsen hankintaankin vaikuttaa elämäntilanne. Lasta voi haluta kovastikin, mutta jollei ole kumppania tai (naisella) varaa hankkia lapsi yksin, saamattahan se jää, vaikka vietti huutaisi punaisella.