Voiko masennukseen tms sairastua pikku hiljaa ilman, että sitä edes itse tajuaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen itselläni masennusta koska seuraavanlaisia juttuja on kehittynyt pikkuhiljaa ja olen ajatellut olevan ihan normaalia mutta en tiedä onko

-en jaksa enää tehdä oikein mitään jos ei ole pakko. jos vaikka kaveri pyytää luistelemaan niin keksin minkä tahansa syyn ei tarvitse mennä

-en jaksa enää tavata perhettä ja ystäviä, ja ahdistaa vaan ajatuskin niiden seurasta ja kaikenlaisista kyselyistä ja uteluista

-tuntuu että maailma on todella negatiivinen ja paha paikka ja ihmiset on pahoja

-haluaisin vaan eristäytyä asuntooni niin ettei tarvitse tavata ketään tai käydä missään, mutta samalla asuntooni eristäytyminen pahentaa oloa

Kyllä se voi olla. Vielä ei kuulosta kovin vakavalta, mutta ehkä kannattaa kysyä keskusteluapua.

Ehkä hölmö kysymys mutta pakko kysyä, että mitä se "keskustelu" oikein auttaa? Jos ei ole ennenkään mitkään avautumiset auttanut yhtään mitään. Eikä voisi vähempää kiinnostaa joku keskustelu.

Useille ihmisille auttaa, kun pääsee purkaamaan pahan olon tuntemuksia.

-eri-

Mulla se on vaan pahentanut oloa kun tulee siitä purkamisesta häpeä ja morkkis

No lisää keskustelua sitten vaan. Tai sitten olet uniikki lumihiutale mihin ei tehoa mitkään samat keinot kuin muihin. Ymmärrän, että on turhauttavaa, kun hoidoksi määrätään vain lääkkeitä, mutta että keskustelusta tila pahenee? Mitä vaihtoehtoja keksit?

Vautsi kylläpä oli hieno vastaus ja avasit tosi hienosti sitä miten keskusteluapu auttaa silloin kun puhuminen pahentaa asiakkaan oloa. 😒

Ehkä rakentavampaa olis kuitenkin ollut vastata ihan oikeesti kysymykseen tai myöntää vain ettet tiedä.

Keskusteluavusta voisi olla se hyöty, että voi oppia keinoja katkaista sitä negatiivisten ajatusten kehää ja ehkä muuttaa sitä sisäistä monologia johonkin rakentavampaan suuntaan. Sen tarkemmin en osaa sanoa, itse en ole koskaan ollut "terapiassa".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen itselläni masennusta koska seuraavanlaisia juttuja on kehittynyt pikkuhiljaa ja olen ajatellut olevan ihan normaalia mutta en tiedä onko

-en jaksa enää tehdä oikein mitään jos ei ole pakko. jos vaikka kaveri pyytää luistelemaan niin keksin minkä tahansa syyn ei tarvitse mennä

-en jaksa enää tavata perhettä ja ystäviä, ja ahdistaa vaan ajatuskin niiden seurasta ja kaikenlaisista kyselyistä ja uteluista

-tuntuu että maailma on todella negatiivinen ja paha paikka ja ihmiset on pahoja

-haluaisin vaan eristäytyä asuntooni niin ettei tarvitse tavata ketään tai käydä missään, mutta samalla asuntooni eristäytyminen pahentaa oloa

Kyllä se voi olla. Vielä ei kuulosta kovin vakavalta, mutta ehkä kannattaa kysyä keskusteluapua.

Ehkä hölmö kysymys mutta pakko kysyä, että mitä se "keskustelu" oikein auttaa? Jos ei ole ennenkään mitkään avautumiset auttanut yhtään mitään. Eikä voisi vähempää kiinnostaa joku keskustelu.

Useille ihmisille auttaa, kun pääsee purkaamaan pahan olon tuntemuksia.

-eri-

Mulla se on vaan pahentanut oloa kun tulee siitä purkamisesta häpeä ja morkkis

No lisää keskustelua sitten vaan. Tai sitten olet uniikki lumihiutale mihin ei tehoa mitkään samat keinot kuin muihin. Ymmärrän, että on turhauttavaa, kun hoidoksi määrätään vain lääkkeitä, mutta että keskustelusta tila pahenee? Mitä vaihtoehtoja keksit?

Vautsi kylläpä oli hieno vastaus ja avasit tosi hienosti sitä miten keskusteluapu auttaa silloin kun puhuminen pahentaa asiakkaan oloa. 😒

Ehkä rakentavampaa olis kuitenkin ollut vastata ihan oikeesti kysymykseen tai myöntää vain ettet tiedä.

Keskusteluavusta voisi olla se hyöty, että voi oppia keinoja katkaista sitä negatiivisten ajatusten kehää ja ehkä muuttaa sitä sisäistä monologia johonkin rakentavampaan suuntaan. Sen tarkemmin en osaa sanoa, itse en ole koskaan ollut "terapiassa".

Uskoisin, ettei keskusteluavusta ole mitään hyötyä jos ei ole siihen valmis ja motivoitunut.  Jos on niin paha masennus ettei saa sanaa suusta ulos, niin miten siinä voi joku keskustelu auttaa?

Joo. En mä ole koskaan tiennyt, että ei ole normaalia että miettii kuolemaansa joka päivä. En myöskään tajunnut, että muut eivät koko ajan tunne, että elämä on kärsimystä. En tiedä miltä tuntuu olla onnellinen. Tai että ihmiset voi vaan mennä kauppaan, eikä se pelota. Tähän on tultu jostain. Diagnoosina on vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen itselläni masennusta koska seuraavanlaisia juttuja on kehittynyt pikkuhiljaa ja olen ajatellut olevan ihan normaalia mutta en tiedä onko

-en jaksa enää tehdä oikein mitään jos ei ole pakko. jos vaikka kaveri pyytää luistelemaan niin keksin minkä tahansa syyn ei tarvitse mennä

-en jaksa enää tavata perhettä ja ystäviä, ja ahdistaa vaan ajatuskin niiden seurasta ja kaikenlaisista kyselyistä ja uteluista

-tuntuu että maailma on todella negatiivinen ja paha paikka ja ihmiset on pahoja

-haluaisin vaan eristäytyä asuntooni niin ettei tarvitse tavata ketään tai käydä missään, mutta samalla asuntooni eristäytyminen pahentaa oloa

Kyllä se voi olla. Vielä ei kuulosta kovin vakavalta, mutta ehkä kannattaa kysyä keskusteluapua.

Ehkä hölmö kysymys mutta pakko kysyä, että mitä se "keskustelu" oikein auttaa? Jos ei ole ennenkään mitkään avautumiset auttanut yhtään mitään. Eikä voisi vähempää kiinnostaa joku keskustelu.

Useille ihmisille auttaa, kun pääsee purkaamaan pahan olon tuntemuksia.

-eri-

Mulla se on vaan pahentanut oloa kun tulee siitä purkamisesta häpeä ja morkkis

No lisää keskustelua sitten vaan. Tai sitten olet uniikki lumihiutale mihin ei tehoa mitkään samat keinot kuin muihin. Ymmärrän, että on turhauttavaa, kun hoidoksi määrätään vain lääkkeitä, mutta että keskustelusta tila pahenee? Mitä vaihtoehtoja keksit?

Vautsi kylläpä oli hieno vastaus ja avasit tosi hienosti sitä miten keskusteluapu auttaa silloin kun puhuminen pahentaa asiakkaan oloa. 😒

Ehkä rakentavampaa olis kuitenkin ollut vastata ihan oikeesti kysymykseen tai myöntää vain ettet tiedä.

Keskusteluavusta voisi olla se hyöty, että voi oppia keinoja katkaista sitä negatiivisten ajatusten kehää ja ehkä muuttaa sitä sisäistä monologia johonkin rakentavampaan suuntaan. Sen tarkemmin en osaa sanoa, itse en ole koskaan ollut "terapiassa".

Uskoisin, ettei keskusteluavusta ole mitään hyötyä jos ei ole siihen valmis ja motivoitunut.  Jos on niin paha masennus ettei saa sanaa suusta ulos, niin miten siinä voi joku keskustelu auttaa?

Eipä se varmaan autakkaan. Itse aloitin suoraan lääkkeet ilman mitään keskusteluja (mirtazapin) ja oli aivan mahtavaa kun huomasi ekan kerran, että kun tuli se ajatus että pitäis pestä pyykkiä, sitä vaan täytti koneen ja laittoi sen käyntiin.

Olin pitkään lievässä psykoosissa. Harhaluuloisuutta ja ahdistusta. Taistelin ajatuksia vastaan, mutta en voinut mitään. Yritin parantaa itse itseäni ajan kanssa, mutta ei auttanut. Puolen vuoden jälkeen tajusin, että tarvitsen apua. En jaksa tehdä mitään, kaupassa käyminen oli vaikeaa ja ihmisten kohtaaminen ylipäänsä. Elin eristyksessä. Kummallisia ajatuksia risteili päässä. Yhtenä päivän tilasin itselleni taksin ja lähdin sairaalaan. Siellä vyyhti lähti purkautumaan. Koin, että oikeastaan vuosikausiin minun voinnistani oltiin kiinnostuneita. Istun lääkärin ja hoitajan kanssa keskustelemassa puolitoista tuntia. Sain itselleni diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta. Olin huojentunut kun kuulin, että tarvitsen lääkityksen ja ilman lääkkeitä en pysty parantumaan.

Diagnoosin jälkeen olen käynyt juttelemassa sairaanhoitajan kanssa säännöllisesti vuosikausia. Seuraan vointiani ja syön lääkkeitä. Tunnistan alkavan masennuksen oireet. Nyt siis tiedän missä menen. Ilman diagnoosia olisi mahdotonta tiedostaa sairautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen itselläni masennusta koska seuraavanlaisia juttuja on kehittynyt pikkuhiljaa ja olen ajatellut olevan ihan normaalia mutta en tiedä onko

-en jaksa enää tehdä oikein mitään jos ei ole pakko. jos vaikka kaveri pyytää luistelemaan niin keksin minkä tahansa syyn ei tarvitse mennä

-en jaksa enää tavata perhettä ja ystäviä, ja ahdistaa vaan ajatuskin niiden seurasta ja kaikenlaisista kyselyistä ja uteluista

-tuntuu että maailma on todella negatiivinen ja paha paikka ja ihmiset on pahoja

-haluaisin vaan eristäytyä asuntooni niin ettei tarvitse tavata ketään tai käydä missään, mutta samalla asuntooni eristäytyminen pahentaa oloa

Kyllä se voi olla. Vielä ei kuulosta kovin vakavalta, mutta ehkä kannattaa kysyä keskusteluapua.

Ehkä hölmö kysymys mutta pakko kysyä, että mitä se "keskustelu" oikein auttaa? Jos ei ole ennenkään mitkään avautumiset auttanut yhtään mitään. Eikä voisi vähempää kiinnostaa joku keskustelu.

Useille ihmisille auttaa, kun pääsee purkaamaan pahan olon tuntemuksia.

-eri-

Mulla se on vaan pahentanut oloa kun tulee siitä purkamisesta häpeä ja morkkis

No lisää keskustelua sitten vaan. Tai sitten olet uniikki lumihiutale mihin ei tehoa mitkään samat keinot kuin muihin. Ymmärrän, että on turhauttavaa, kun hoidoksi määrätään vain lääkkeitä, mutta että keskustelusta tila pahenee? Mitä vaihtoehtoja keksit?

Vautsi kylläpä oli hieno vastaus ja avasit tosi hienosti sitä miten keskusteluapu auttaa silloin kun puhuminen pahentaa asiakkaan oloa. 😒

Ehkä rakentavampaa olis kuitenkin ollut vastata ihan oikeesti kysymykseen tai myöntää vain ettet tiedä.

Keskusteluavusta voisi olla se hyöty, että voi oppia keinoja katkaista sitä negatiivisten ajatusten kehää ja ehkä muuttaa sitä sisäistä monologia johonkin rakentavampaan suuntaan. Sen tarkemmin en osaa sanoa, itse en ole koskaan ollut "terapiassa".

Uskoisin, ettei keskusteluavusta ole mitään hyötyä jos ei ole siihen valmis ja motivoitunut.  Jos on niin paha masennus ettei saa sanaa suusta ulos, niin miten siinä voi joku keskustelu auttaa?

Eipä se varmaan autakkaan. Itse aloitin suoraan lääkkeet ilman mitään keskusteluja (mirtazapin) ja oli aivan mahtavaa kun huomasi ekan kerran, että kun tuli se ajatus että pitäis pestä pyykkiä, sitä vaan täytti koneen ja laittoi sen käyntiin.

Tiedän tuon tunteen. Olin vuosikausia itkenyt päivittäin ja ollut voimaton. Ympärillä tuntui olevan harmaa kalvo, jonka läpi en päässyt. Kun aloin syömään lääkkeitä, vointi parani silmissä. Menin lapsuudenkotini pihalle ja tein lumiukon. Jaksoin tehdä se ja olin kiinnostunut. Ylipäänsä elämä alkoi kiinnostaa. Ikäänkuin ympärille olisi tullut pieniä yksityiskohtia lisää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen itselläni masennusta koska seuraavanlaisia juttuja on kehittynyt pikkuhiljaa ja olen ajatellut olevan ihan normaalia mutta en tiedä onko

-en jaksa enää tehdä oikein mitään jos ei ole pakko. jos vaikka kaveri pyytää luistelemaan niin keksin minkä tahansa syyn ei tarvitse mennä

-en jaksa enää tavata perhettä ja ystäviä, ja ahdistaa vaan ajatuskin niiden seurasta ja kaikenlaisista kyselyistä ja uteluista

-tuntuu että maailma on todella negatiivinen ja paha paikka ja ihmiset on pahoja

-haluaisin vaan eristäytyä asuntooni niin ettei tarvitse tavata ketään tai käydä missään, mutta samalla asuntooni eristäytyminen pahentaa oloa

Kyllä se voi olla. Vielä ei kuulosta kovin vakavalta, mutta ehkä kannattaa kysyä keskusteluapua.

Ehkä hölmö kysymys mutta pakko kysyä, että mitä se "keskustelu" oikein auttaa? Jos ei ole ennenkään mitkään avautumiset auttanut yhtään mitään. Eikä voisi vähempää kiinnostaa joku keskustelu.

Useille ihmisille auttaa, kun pääsee purkaamaan pahan olon tuntemuksia.

-eri-

Mulla se on vaan pahentanut oloa kun tulee siitä purkamisesta häpeä ja morkkis

No lisää keskustelua sitten vaan. Tai sitten olet uniikki lumihiutale mihin ei tehoa mitkään samat keinot kuin muihin. Ymmärrän, että on turhauttavaa, kun hoidoksi määrätään vain lääkkeitä, mutta että keskustelusta tila pahenee? Mitä vaihtoehtoja keksit?

Vautsi kylläpä oli hieno vastaus ja avasit tosi hienosti sitä miten keskusteluapu auttaa silloin kun puhuminen pahentaa asiakkaan oloa. 😒

Ehkä rakentavampaa olis kuitenkin ollut vastata ihan oikeesti kysymykseen tai myöntää vain ettet tiedä.

Keskusteluavusta voisi olla se hyöty, että voi oppia keinoja katkaista sitä negatiivisten ajatusten kehää ja ehkä muuttaa sitä sisäistä monologia johonkin rakentavampaan suuntaan. Sen tarkemmin en osaa sanoa, itse en ole koskaan ollut "terapiassa".

Olen ollut monella eri terapeutilla. Aloitus on kaikkein rankinta, kun puidaan juurisyitä. Alkaa tajuta, mistä kaikki johtuu. On rankkaa. Myöhemmin sitten olen käynyt puimassa samoja asioita pintapuolisemmin. Kyllä siinäkin tulee itku.

Terapeutilla puhuminen on hallittua. Ammattitaitoinen terapeutti näkee, milloin mennään liian syville vesille ja osaa johdatella niin, ettei ole liian rankkaa.

Vierailija kirjoitti:

Joo. En mä ole koskaan tiennyt, että ei ole normaalia että miettii kuolemaansa joka päivä. En myöskään tajunnut, että muut eivät koko ajan tunne, että elämä on kärsimystä. En tiedä miltä tuntuu olla onnellinen. Tai että ihmiset voi vaan mennä kauppaan, eikä se pelota. Tähän on tultu jostain. Diagnoosina on vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö

Hoitamaton masennus voi tuhota aivoja ja muistia. Oppimiskyky heikentyy. Masennus on tehnyt minusta kuin käärmeen, olen luonut nahkani monta kertaa. Uudistunut, mutta kadottanut muistoja ja ihmisiä ympäriltä. Vähän väliä on ollut tyhjä taulu edessä. Siksi koen, että minulla on ollut monta elämää. Harmittelen sitä, että niin paljon ihmisiä on vain hävinnyt ympäriltä.

Viisi vuotta siinä meni ennen kuin tajusin, ettei tämä olotila ole normaali. Sen jälkeen meni vielä kaksi vuotta, että sain itseäni niskasta kiinni ja pakotettua hakemaan apua. Nyt on kymmenes vuosi alkamisesta, olen ollut lääkityksellä kohta kaksi vuotta ja terapiaa on takana puoli vuotta. Täytän ensi vuonna 26. En enää muista, miltä tuntuu tuntea normaalin normaalisti. Ettei jatkuvasti kokisi ahdistusta vaihtelevista asioista, kokisi huonommuutta, keskittymisvaikeuksia, jatkuvaa väsymystä ja tarvetta pysyä kotona eikä tavata ketään, vaikka näistä ihmisistä pitäisikin kovasti.

En tiedä paranenko koskaan tästä. Entä jos tämä on jo kroonistunut sen verran, että joudun hoitamaan tätä vielä vanhuudessakin? Mikä tämän on edes laukaissut? Onko se traumojen vika vai jotain sisäsyntyistä, jolle en voi tehdä mitään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo. En mä ole koskaan tiennyt, että ei ole normaalia että miettii kuolemaansa joka päivä. En myöskään tajunnut, että muut eivät koko ajan tunne, että elämä on kärsimystä. En tiedä miltä tuntuu olla onnellinen. Tai että ihmiset voi vaan mennä kauppaan, eikä se pelota. Tähän on tultu jostain. Diagnoosina on vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö

Hoitamaton masennus voi tuhota aivoja ja muistia. Oppimiskyky heikentyy. Masennus on tehnyt minusta kuin käärmeen, olen luonut nahkani monta kertaa. Uudistunut, mutta kadottanut muistoja ja ihmisiä ympäriltä. Vähän väliä on ollut tyhjä taulu edessä. Siksi koen, että minulla on ollut monta elämää. Harmittelen sitä, että niin paljon ihmisiä on vain hävinnyt ympäriltä.

Olen pistänyt uusiksi ystäväpiirin lisäksi asumiskuvioita. Tavallaan koen olevani masennuksen ammattilainen, juuri sen takia olen hyvin sopeutuva. Uusi elämäntilanne aiheuttaa masennuksen, mutta sitten uin kuin kala vedessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo. En mä ole koskaan tiennyt, että ei ole normaalia että miettii kuolemaansa joka päivä. En myöskään tajunnut, että muut eivät koko ajan tunne, että elämä on kärsimystä. En tiedä miltä tuntuu olla onnellinen. Tai että ihmiset voi vaan mennä kauppaan, eikä se pelota. Tähän on tultu jostain. Diagnoosina on vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö

Hoitamaton masennus voi tuhota aivoja ja muistia. Oppimiskyky heikentyy. Masennus on tehnyt minusta kuin käärmeen, olen luonut nahkani monta kertaa. Uudistunut, mutta kadottanut muistoja ja ihmisiä ympäriltä. Vähän väliä on ollut tyhjä taulu edessä. Siksi koen, että minulla on ollut monta elämää. Harmittelen sitä, että niin paljon ihmisiä on vain hävinnyt ympäriltä.

Mulla muuten meni muisti, en ymmärtänyt lukemaani ja keskittymiskyky täysin. Olin monta vuotta ihan kujalla. Olen varmaan vieläkin, mutta sentään pystyn lukemaa.

Vierailija kirjoitti:

Viisi vuotta siinä meni ennen kuin tajusin, ettei tämä olotila ole normaali. Sen jälkeen meni vielä kaksi vuotta, että sain itseäni niskasta kiinni ja pakotettua hakemaan apua. Nyt on kymmenes vuosi alkamisesta, olen ollut lääkityksellä kohta kaksi vuotta ja terapiaa on takana puoli vuotta. Täytän ensi vuonna 26. En enää muista, miltä tuntuu tuntea normaalin normaalisti. Ettei jatkuvasti kokisi ahdistusta vaihtelevista asioista, kokisi huonommuutta, keskittymisvaikeuksia, jatkuvaa väsymystä ja tarvetta pysyä kotona eikä tavata ketään, vaikka näistä ihmisistä pitäisikin kovasti.

En tiedä paranenko koskaan tästä. Entä jos tämä on jo kroonistunut sen verran, että joudun hoitamaan tätä vielä vanhuudessakin? Mikä tämän on edes laukaissut? Onko se traumojen vika vai jotain sisäsyntyistä, jolle en voi tehdä mitään?

Oma masennukseni on luultavasti kroonistunut pitkään jatkuneesta lääkkeiden käytöstä. Mutta ei ole muuta vaihtoehtoa.

Masennus on minulla lauennut voimakkaasta stressistä. Luulen niin. Paineita oli liikaa nuorempana monesta suunnasta. Masennus on jonkinlainen aivojen tulehdustila.

Ehkä en olisi sairastunut, jos ympäristö olisi ollut lempeämpi ja olisin voinut olla juuri sellainen kuin olen ja tehdä niitä asioita, joita tunnen tarvetta tehdä. Minut ikäänkuin koitettiin pakottaa väärään muottiin.

Miksihän ihmisten kohtaaminen on niin vaikeaa masennuksen aikana?

Auttaako teillä terapia masennukseen ja miten?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo. En mä ole koskaan tiennyt, että ei ole normaalia että miettii kuolemaansa joka päivä. En myöskään tajunnut, että muut eivät koko ajan tunne, että elämä on kärsimystä. En tiedä miltä tuntuu olla onnellinen. Tai että ihmiset voi vaan mennä kauppaan, eikä se pelota. Tähän on tultu jostain. Diagnoosina on vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö

Hoitamaton masennus voi tuhota aivoja ja muistia. Oppimiskyky heikentyy. Masennus on tehnyt minusta kuin käärmeen, olen luonut nahkani monta kertaa. Uudistunut, mutta kadottanut muistoja ja ihmisiä ympäriltä. Vähän väliä on ollut tyhjä taulu edessä. Siksi koen, että minulla on ollut monta elämää. Harmittelen sitä, että niin paljon ihmisiä on vain hävinnyt ympäriltä.

Mulla muuten meni muisti, en ymmärtänyt lukemaani ja keskittymiskyky täysin. Olin monta vuotta ihan kujalla. Olen varmaan vieläkin, mutta sentään pystyn lukemaa.

Koen keskittymiskyvyn heikentymisen lisäksi, että luovuus on hiipunut. Lääkkeet ehkä estää innostumisen. En ole vuosikymmeneen ollut mistään niin innostunut, että olisin oikein hihkunut ja vatsanpohjassa olisi tuntunut hyvällä tavalla jännitys. Tämä on sääli.

Monet sairaudet ja puutostilat voivat aiheuttaa masennusoireita.

Kilpirauhasen vajaatoiminta, useamman vitamiinin puutos ja rautavarastojen vähäisyys.

Nuo kannattaakin ensimmäisenä tarkistuttaa.

---

Psykoottinen henkilö ei pääsääntöisesti näe tilana vakavuutta.

Mun pääperiaate on se, että niin kauan kuin itse kyseenalaistat oman hulluutesi et voi olla hullu.

Vierailija kirjoitti:

Viisi vuotta siinä meni ennen kuin tajusin, ettei tämä olotila ole normaali. Sen jälkeen meni vielä kaksi vuotta, että sain itseäni niskasta kiinni ja pakotettua hakemaan apua. Nyt on kymmenes vuosi alkamisesta, olen ollut lääkityksellä kohta kaksi vuotta ja terapiaa on takana puoli vuotta. Täytän ensi vuonna 26. En enää muista, miltä tuntuu tuntea normaalin normaalisti. Ettei jatkuvasti kokisi ahdistusta vaihtelevista asioista, kokisi huonommuutta, keskittymisvaikeuksia, jatkuvaa väsymystä ja tarvetta pysyä kotona eikä tavata ketään, vaikka näistä ihmisistä pitäisikin kovasti.

En tiedä paranenko koskaan tästä. Entä jos tämä on jo kroonistunut sen verran, että joudun hoitamaan tätä vielä vanhuudessakin? Mikä tämän on edes laukaissut? Onko se traumojen vika vai jotain sisäsyntyistä, jolle en voi tehdä mitään?

Olet sairastanut hoitamattomana ainakin viisi vuotta ja hoitanut itseäsi alle kaksi vuotta.

Sanoisin, että mahdollisuudet toipumiseen ovat ihan hyvät.

Masennuksesta tulee niin läheinen kaveri, että siitä on vaikea irrottautua. Aluksi ehkä tuntuu siltä, että olisi helpompi pysyäkin sen vanhan tutun tuona kuin löytää uusia asioita elämään.

Ei ole helppoa eikä nopeeta, mutta sinnikkyydellä ja armollisuudella itseään kohtaan, kohti helpompaa oloa.

Olet vielä kovin nuori joten voi olla vaikeitakin kohtia tulossa kun aivot kehittyy "normaaleiksi" aikuisten aivoiksi kun edellisen kerran ovat olleet normaalit teininä, mutta sitten luulis helpottavan 🙂

Vaikka siinäkin on oma oppimisensa, että oppii luottamaan, että vielä huomennakin on ihan hyvä olo, mutta se on sitten sen ajan ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Miksihän ihmisten kohtaaminen on niin vaikeaa masennuksen aikana?

Auttaako teillä terapia masennukseen ja miten?

Ei oikein jaksa kuunnella, mitä toinen ihminen sanoo. Ulkonäkö saattaa olla homssuinen ja vaatteet epäsiistit: tuntee itsensä rumaksi. Mitään koruja ei jaksa laittaa tai miettiä pieniä yksityiskohtia, ei kiinnosta. Pelkkä ulkona kävely uuvuttaa, tuntuu, että ei jaksa laittaa jalkaa toisen eteen ja kannatella omaa vartaloon. Odottaa vain sitä, että pääsee kotiin hiljaisuuteen ja nukkumaan. Itkemään väsymystä pois.

Liikaa kaikkea: ääniä, liikettä, värejä ja valoja. Ärsytys herää, jos iholle lentää joku pienikin roska tuulen mukana. Hyttynen iholla on ylitsepääsemätön painajainen. Tekee mieli huutaa ärsytyksestä. Yliherkkyys liittyy ainakin minulla siihen kuormitukseen, kun on liian herkillä. Liian paljon informaatiota ympärillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksihän ihmisten kohtaaminen on niin vaikeaa masennuksen aikana?

Auttaako teillä terapia masennukseen ja miten?

Ei oikein jaksa kuunnella, mitä toinen ihminen sanoo. Ulkonäkö saattaa olla homssuinen ja vaatteet epäsiistit: tuntee itsensä rumaksi. Mitään koruja ei jaksa laittaa tai miettiä pieniä yksityiskohtia, ei kiinnosta. Pelkkä ulkona kävely uuvuttaa, tuntuu, että ei jaksa laittaa jalkaa toisen eteen ja kannatella omaa vartaloon. Odottaa vain sitä, että pääsee kotiin hiljaisuuteen ja nukkumaan. Itkemään väsymystä pois.

Liikaa kaikkea: ääniä, liikettä, värejä ja valoja. Ärsytys herää, jos iholle lentää joku pienikin roska tuulen mukana. Hyttynen iholla on ylitsepääsemätön painajainen. Tekee mieli huutaa ärsytyksestä. Yliherkkyys liittyy ainakin minulla siihen kuormitukseen, kun on liian herkillä. Liian paljon informaatiota ympärillä.

Myös toisen ihmisen kosketus ärsyttää, kutittaa ja tuntuu epämiellyttävältä. Raja toisen ihmisen ja itsen välillä murtuu.

Masentuneena olen jäänyt kaljalla tuijottamaan kaljan pinnassa olevan vaahdon värejä ja muotoja. Onhan toi nyt erikoista. Ei ollut oikein puhuttavaa kavereille.

Masennusta on kovin monenlaista ja -asteista. Itse olen ollut pitkään masentunut, mutta sitä ei minusta näe päälle. Varsinkin töissä minulla on rooli, jossa olen reipas, hauska ja hyvä työkaveri.

Viime talvena keskivaikea masennus kuitenkin iski pahemmin. Pystyin yhä käymään töissä, mutta töissä itketti, ahdisti ja en saanut kunnolla nukuttua. Työteho laski ja muisti pätki. Ruoka ei maistunut enää, mutta söin kuitenkin väkisin niin että pysyin hengissä. Nukuin paljon päiväunia kun en yöllä saanut nukuttua. Perhe piti jotenkin elämän syrjässä kiinni. Peseydyin kyllä. Olo oli silti tosi huono. Kauheat itsesyytökset ja ahdistus jatkuvasti.

Olen onneksi päässyt terapiaan ja käynyt läpi mm lapsuuttani, jossa lienee ainakin osa syistä huonoon oloon. Monta vuotta vielä edessä, mutta uskon hyvän terapeutin avulla pääseväni tästä jollakin tavoin yli ja oppimaan hallitsemaan tunteitani paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole koskaan psykoosissa ollessani tajunnut olevani psykoosissa. Ilmeisesti voi tajuta? En tiedä, kuinka yleistä se on.

Olen ymmärtänyt, että sen keskellä voi tulla selväjärkisempiä hetkiä, kun tajuaa, että kaikki ei ole ok. Jotkut osaavat hakeutua lääkäriinkin.

Ambulanssi ei huoli potilasta mukaansa - vaikka tajuaisit että olet sairas ollut jo liian pitkään ja todella huonossa kunnossa henkisesti ja fyysisesti muttet osaa selittää syystä tai toisesta - ennenkuin on aivan liian myöhäistä ja joku muu on yrittämässä puhua järkeä ambulanssille.

Kokemusta on.