Lue keskustelun säännöt.
lapsen kuolemasta selviytyminen
13.05.2014 |
tämä suru on jotain järkyttävää. Puolivuotta on kulunut kun pikkuisemme haudattiin lähes 2 vuotiaana. Päivä on ollut elämäni kauheimpia, mielummin olisin mennyt itse hautaan. Jäi niin tyhjentävä kaipaus, ettei sitä voi sanoin kertoa. Olen saanut apua terapiasta, mutta ei näytä auttavan. Onkohan normaalia olla vieläkin niin surullinen, että tahtoo oksentaa. Ajattelen iltaisin niitä pieniä pullevia käsiä jotka halasivat tai niitä lauseita jotka hän oppi sanomaan. Mä olen aivan loppu tähän tuskaan. Nauttikaa niistä pienokaisista mitä teillä on nimittäin ne ei välttämättä ole enään huomenna.
Kommentit (95)
[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 22:26"]
Jos tyttöni joutuisin hautaamaan, saisivat haudata minutkin.
[/quote]
^ Tälläistä ajattelua kavahdan. Äitini on aivan samanlainen. Minä joudun nyt siis häntä lohduttamaan ja itse olen tässä 23v ja syöpään kuolemassa... Uskomattoman itsekästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja se että me vanhemmat kyllä huomattiin lapsemme olevan kipeä, mutta jouduimme taistelemaan tutkimuksista ja kaikesta. yritän kovasti selviytyä päivä kerrallaan, toivon niin että rukoukset auttavat. Toivon sellaista päivää että unohtaisin kaiken, enkä koskaan olisi ollutkaan pikkuiseni äiti. Tämä tuska olisi helpompi kestää.
ja se että me vanhemmat kyllä huomattiin lapsemme olevan kipeä, mutta jouduimme taistelemaan tutkimuksista ja kaikesta. yritän kovasti selviytyä päivä kerrallaan, toivon niin että rukoukset auttavat. Toivon sellaista päivää että unohtaisin kaiken, enkä koskaan olisi ollutkaan pikkuiseni äiti. Tämä tuska olisi helpompi kestää.
ja se että me vanhemmat kyllä huomattiin lapsemme olevan kipeä, mutta jouduimme taistelemaan tutkimuksista ja kaikesta. yritän kovasti selviytyä päivä kerrallaan, toivon niin että rukoukset auttavat. Toivon sellaista päivää että unohtaisin kaiken, enkä koskaan olisi ollutkaan pikkuiseni äiti. Tämä tuska olisi helpompi kestää.
ja se että me vanhemmat kyllä huomattiin lapsemme olevan kipeä, mutta jouduimme taistelemaan tutkimuksista ja kaikesta. yritän kovasti selviytyä päivä kerrallaan, toivon niin että rukoukset auttavat. Toivon sellaista päivää että unohtaisin kaiken, enkä koskaan olisi ollutkaan pikkuiseni äiti. Tämä tuska olisi helpompi kestää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä näet tyttäresi vielä uudelleen.
Osanottoni suruusi.
Minun lapseni kuoli muutama vuosi sitten. Ensimmäinen vuosi meni päivä kerrallaan eläen, aivan kamalaa aikaa. Tuntui, että vasta vuoden kuluttua alkoi shokki helpottaa ja pääsin käsittelemään suruani, siihen asti olin vain aivan järkyttynyt. En ymmärtänyt, miten minulle voi käydä näin, miten lapselleni kävi niin.
Olen tutustunut moniin naisiin, jotka ovat joutuneet hautaamaan oman lapsensa, ja heidän olemassaolonsa jotenkin antaa voimaa. Jos he selviävät, kai minäkin selviän, tai pakkohan se on.
Olen pakottanut itseni aloittamaan monia uusia asioita elämässäni, näkemään paikkoja ja ihmisiä, joita en ennestään tuntenut ja tekemään asioita, joita en ennen lapsen kuolemaa tehnyt. Olen pakottanut itseni hankkimaan hyviä muistoja lapsen kuoleman jälkeisestä ajasta. Minun on ollut pakko todistaa itselleni, että elämä jatkuu ja pystyn siitä nauttimaan.
Suru on kuitenkin läsnä kokoajan. Kyyneleet ovat pinnan alla koko ajan.
Uusien ihmisten kanssa miettii, miten elämästään kertoo, kaikille ei halua jakaa omaa surua. Ihmiset reagoivat eri tavoin, kun kuulevat lapsen kuolleen, enkä aina jaksa heidän reaktioitaan. En aina halua olla uhri, en aina kaipaa sääliä, haluan joskus kokea olevani ihmisten silmissä ehjä.
Suru yllättää vieläkin. Aivan yllättävissä tilanteissa se iskee päälle, eikä sitä voi kontrolloida. Lapsen menetys on niin järkyttävä kokemus, ettei kehoni ole sitä unohtanut ja vajoan helposti siihen mustaan kuoppaan, jossa kipu ympäröi minut, kuin kaikki olisi tapahtunut eilen, tai tapahtuisi juuri nyt.
Toisten ihmisten reaktiot, laulut kuolemasta ja kaipuusta, ne ovat pahimpia. Kun näkee ventovieraan ihmisen itkevän kuullessaan lapsestani, tajuan ja muistan itse, miten hirveä oma kokemukseni on.
Jollakin tavalla olen nyt alkanut myös osoittamaan myötätuntoa itseäni kohtaan: on kamalaa, mitä lapseni joutui kokemaan, mutta myös minä olen kokenut hirveitä. Yritän olla itselleni rakastava ja ymmärtävä, olen kokenut aivan kamalia asioita.
Tällaisia ajatuksia on itselläni. Ehkä tärkein, mitä sinulle haluan sanoa on, että puoli vuotta on lyhyt aika. Vuoden jälkeen helpottaa jollakin tavalla. Ensimmäinen kuoleman vuosipäivä on maailman hirvein päivä. Mutta pikku hiljaa. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin. Sinä et ole yksin, meitä on tuhansia muitakin.
Jos itket hysteerisesti metroasemalla tai kaupassa, on lähelläsi varmasti joku, joka osaa aavistaa, mistä on kyse. Älä häpeä surua, se on nyt osa sinua.
Lapsen menettäminen on kuin vamma, joka on sinun kanssasi aina. Se rajoittaa elämääsi ja on mukana arjessa koko ajan. Muut eivät sitä näe, mutta tosiystävät oppivat ymmärtämään. Voimia sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaksatko ehkä AP kertoa miten syöpä selvisi? Mitä oireita tytöllä huomasit ja miksi tutkimuksia alettiin tehdä? Näin voit ehkä auttaa muita vanhempia samassa tilanteessa, jotta hakeutuvat hoitoon mahdollisimman pian.
Päivä kerrallaan ap. Jos joskus on parempi hetki, että hieman jopa tuntuu helpommalta, niin nauti siitä hetkestä. Ota kaikki irti siitä hetkestä kun voit nauraa tai nauttia elämästä ilman syyllisyyttä. Niiden pienienkin hetkien arvo on korvaamaton, sillä surua on paljon ja vielä paljon edessä Hyvät hetket onneksi pidenevät ja pidenevät koko ajan. Joskus tulevaisuudessa vielä huomaat, että hyviä hetkiä onkin enemmän kuin niitä raskaita ja huonoja.
Otan osaa! Minulla on kuollut pikkuveli ja äitini sanoo aina, että asiaa ei koskaan unohda/ siitä pääse yli mutta surun kanssa oppii elämään.. Hän myös puhuu usein, kuinka pahalta sekin tuntui kun toiset sanoivat että minä en varmaan selviäisi hengissä jos oma lapsi kuolisi. Tavallaan se tuntui hänestä siltä, että hän ei surisi tarpeeksi..Mutta jos on vain pakko selvitä ja sinnitellä elossa, jo muiden lasten takia..
Toivon sinulle voimia<3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
42, voi ei!
Otan osaa. Toivottavasti terveydentilasi kohenee <3
Itku tuli tästä. Jos voisin, halaisin ja itkisin kanssasi surua pois. Ja sinun ei ole mikään pakko mennä töihin ennenkuin jaksat. Kukaan ei voi ummärtää sitä kuin rikki olet ja tarvitset aikaa niin paljon kuin sinusta tuntuu. Miehesi ei voi päättää milloin lopetat suremisen. Minäkin pelkään joka päivä jos minun 1.5 vuotiaalle jotain tapahtuisi, pelkästään se on kamalaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 22:47"]
[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 22:42"]Vitsi mitä urpoja täällä. Se on ihan sama onko ap:llä tai muilla lapsensa menettäneillä muita lapsia. Suru ja tuska on silti IHAN YHTÄ SUURI kuin niilläkin jotka ovat menettäneet ainokaisensa. Ei muut lapset korvaa menetettyä lasta. Todella outoa kuvitella, että suru olisi jotenkin sietämättömämpi sille jonka ainoa lapsi kuolee. Suru on sietämätön kenelle tahansa. Mutta kummasti se ihminen siitä vain selviää niin halutessaan.
Minulla on lähipiirissä kaksikin lapsensa menettänyttä äitiä. Toinen menetti tyttärensä kun tyttö oli 2vuotias. Toinen tyttärensä kun tyttö oli 8vuotias. Molemmat ovat päässeet eteenpäin elämässä. Molemmat ovat iloisia ja onnellisia ihmisiä ja kummastakaan ei mitenkään päällepäin näy minkä tuskan ovat läpikäyneet. Eihän se suru tietenkään koskaan täysin hellitä, mutta sen kanssa oppii elämään. (itsekin erittäin läheisen ihmisen olen menettänyt). Aika helpottaa ja sitä oppii elämään niin, että välillä voi nauraa ja pitää hauskaa, surustaan huolimatta.
AP, anna ajan kulua. Suosittelen lukemaan myös kirjan "onnellisuus ansa", googlettamalla löytyy netistä ja voi tilata suoraan kotiin. Siinä on hyvää itseopiskelua ja itsehoito apua ihmiselle joka on kaltaisessasi tilassa. Ei se varmasti ainakaan hukkaan mene, jos uhraat kirjalle hetken aikaasi. Kirjassa on esimerkkinäkin nainen joka menetti miehensä ja lapsensa.
AP, otan osaa suruusi. On kauheaa, että jouduit kokemaan noin kauhean asian. Oletko hakenut vertaistukea? Elämä on epäreilua. Ja kyllä minä ainakin lupaan arvostaa lapsiani ja pitää heitä sylissä muistaen sanasi, että huomisesta ei koskaan tiedä! Halauksia!!!!
[/quote]
Ei ei ei....
Jos on muita lapsia niin on pakko jaksaa ja jatkaa koska nekin tärkeitä.
Jos ainut kuolee niin ei ole sellaista syytä selvitä suuren suuressa surussa.
Tässä pelkistettynä
[/quote]
Et sinä pysty pakottamaan itseäsi jatkamaan. Kuori vain jatkaa, mutta suru on yhtä pitkä ja loputon kuin silläkin joka ainokaisensa menettää. Lapsi on yhtä tärkeä kaikille äideille.
Uutta lasta yrittämään, elämä jatkuu. Jos vakava sairaus jota ei voitu parantaa niin eihän kuolemalle mitään voinut.
Harvinaista on että noin pieni menehtyy syöpään, todella kurjaa.
Ennen kun ei ollut ehkäisyä syntyi paljon lapsia ja kun ei ollut näin hyvää terveydenhuoltoa/lääkkeitä osa lapsista ja äideistä kuoli varhain. Oli tavallista että suurella osalla perheistä oli menehtynyt pienokainen.
Nauti kauniista muistoista joita sinulla on. Hakeudu johonkin sururyhmään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo ei munkaan mielestä kaikkiin tilanteisiin sovi "kaikella on tarkoituksensa" esim. Erikan kidutusmurhassa niin ei semmoiseen tekoon voi olla mitään tarkoitusta :'( elämä on niin epäreilua, lasten ei pitäisi sairastua eikä kärsiä koskaan
Itku tuli. Iso hali ja voimia Sinulle!
Itku tuli. Iso hali ja voimia Sinulle!
[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 22:44"]
Sinulle on tapahtunut pahin asia mitä kuvitella saattaa. Usko siihen että kaikella on tarkoituksensa ja että näet pikkuisesi vielä.
[/quote]
Mulla kiehahtaa nämä paskat "kaikella on tarkoituksensa", vittu! Vain henkisesti sairas ihminen voi edes ajatella noin jonkun kuolemasta tai vakavasta onnettomuudesta, kaikella on tarkoituksensa, HAISTA PASKA!
Kiitos ja kiitos erityisesti 48. Ajattelin nyt aloittaa etsimään vertasitukea. Lapseni oli koko ajan itkuinen, kärttyinen, itki kipeää itkua perustoimenpit.kakatessa, usein syödessä. OLi väsynyt, mustelmia tuli kun pikkuisen kolahti (tippui sohvalta), koko ajan tulehduksia. viimeisin oli kouristukset. Otettiin verikokeita ja selkäydinnäyte, siitä se alkoi, meidän tuska ja varsinkin ilonan tuska. Mutta nyt on ilonalta ainakin tuska pois.
nro. 37 jatkaa. Joku sanoi sen iänikuisen kliseen, että kaikella on tarkoituksensa. Se on kai sanahelinää, kun ei osaa sanoa muuta, mutta ainakaan minä en kertakaikkiaan voi ymmärtää mitään tarkoitusta siihen, että pieni lapsi kuolee.