Lue keskustelun säännöt.
lapsen kuolemasta selviytyminen
13.05.2014 |
tämä suru on jotain järkyttävää. Puolivuotta on kulunut kun pikkuisemme haudattiin lähes 2 vuotiaana. Päivä on ollut elämäni kauheimpia, mielummin olisin mennyt itse hautaan. Jäi niin tyhjentävä kaipaus, ettei sitä voi sanoin kertoa. Olen saanut apua terapiasta, mutta ei näytä auttavan. Onkohan normaalia olla vieläkin niin surullinen, että tahtoo oksentaa. Ajattelen iltaisin niitä pieniä pullevia käsiä jotka halasivat tai niitä lauseita jotka hän oppi sanomaan. Mä olen aivan loppu tähän tuskaan. Nauttikaa niistä pienokaisista mitä teillä on nimittäin ne ei välttämättä ole enään huomenna.
Kommentit (95)
Mun lapsen kuolemasta on reilu 10 v, ja kaikkien järkytykseksi joudun sanomaan että kyllä tämä jo tästä, jo iteasiassa pitemmän aikaa...on nääs elämän halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Antaa kyynelten virrata, antaa itkun tulla.
Antaa sydäntä pakottaa, antaa ajatusten sattua.
Kun suru on kohdannut, lamaannuttanut, mykistänyt.
Kyyneleet pesevät, itku hoitaa.
ydän aina tuntee ja ajatukset tekevät surutyötä.
Surutyö on hyvästijättöä ja luopumista.
Luopumista siitä, mitä emme koskaan omistaneetkaan,
vaan saimme pitää määräajan lahjana.
Usko pois ap, sinä selviät vielä.
Kokonainen et tule koskaan olemaan, mutta opit elämään.
Kaikkea hyvää sinulle.
Otan osaa suureen suruusi.
Itse pienen lasten äitinä (2v, 4 v) voin kuvitella vähän miten suuri tuskasi on.
Toivottavasti jossain vaiheessa saat lohtua siitä, että pieni tyttösi ei kärsi enää ja siellä missä hän nyt on, ei kipua ole.
Toivon sinulle voimia, uskoa tulevaan ja itse yritän joka päivä muistaa että lapset ovat vain lainaa. Toivon mukaan muutkin tekevät niin ja arvostavat vaikeitakin aikoja.
Halauksia.
Mäkin haluan vain sanoa tähän ketjuun, että on ihan normaalia olla edelleen, ja luultavasti vielä pitkään hyvin surullinen.
Osanottoni ap:n perheelle ja voimia jaksaa surussa. Jonain päivänä, pitemmän ajan kuluttua tuska ei enää ole sietämätön ja elämään löytyy uusi ilo.
Ja Jumala sanoi: "Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävää päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksissaan.
Tee silta ylitse syvyden, tee, kaarisilta tee,
joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee."
Minä sanoin: He tulevat raskain saappain, multa-anturoin -
miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,
sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?
Ja Jumala sanoi: "Verellä ja kyynelillä vain.
Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan -
pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.
Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,
he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat.
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet."
- Aale Tynni -
<3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ap, en osaa muuta sanoa kuin että voimia,jaksamista ja kaikkea hyvää sinulle toivotan. Rukoilen sinulle voimia jaksaa tämän surun läpi... Otan osaa <3
[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 22:30"]
[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 22:25"]Valitettavasti itse en varmaan selviäisi hengissä enkä haluaisikaan .
Kunhat et vaan mene sanomaan tuota kellekään lapsensa menettäneelle.
[/quote]
Sanon tai en mutta se on totuus. Maailman hirvein asia.
Tapani sanoa kuvastaa sitä suunnatonta tuskaa mitä en kestäisi! Pidit siitä tai et ♡
[/quote]
NO ymmärtänet varmaan, että jokainen ajattelee noin ennen kuin asia käy omalle kohdalle? Silti tuo sun lässytyksesi on tosi loukkaavaa, koska siitä tulee just sellainen olo, että yrität nostaa itsesi toisen yläpuolelle selittämällä kuinka SINÄ rakastat lastasi niin paljon, että kuolisit, jos tämä kuolisi. Ap:han ei niin tehnyt, joten selkeästi hän ei rakastanut lastaan yhtä paljon kuin upea sinä?
Vittu miten ajattelematon ääliö olet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.05.2014 klo 00:15"]
[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 22:52"][quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 22:47"]
[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 22:42"]Vitsi mitä urpoja täällä. Se on ihan sama onko ap:llä tai muilla lapsensa menettäneillä muita lapsia. Suru ja tuska on silti IHAN YHTÄ SUURI kuin niilläkin jotka ovat menettäneet ainokaisensa. Ei muut lapset korvaa menetettyä lasta. Todella outoa kuvitella, että suru olisi jotenkin sietämättömämpi sille jonka ainoa lapsi kuolee. Suru on sietämätön kenelle tahansa. Mutta kummasti se ihminen siitä vain selviää niin halutessaan.
Minulla on lähipiirissä kaksikin lapsensa menettänyttä äitiä. Toinen menetti tyttärensä kun tyttö oli 2vuotias. Toinen tyttärensä kun tyttö oli 8vuotias. Molemmat ovat päässeet eteenpäin elämässä. Molemmat ovat iloisia ja onnellisia ihmisiä ja kummastakaan ei mitenkään päällepäin näy minkä tuskan ovat läpikäyneet. Eihän se suru tietenkään koskaan täysin hellitä, mutta sen kanssa oppii elämään. (itsekin erittäin läheisen ihmisen olen menettänyt). Aika helpottaa ja sitä oppii elämään niin, että välillä voi nauraa ja pitää hauskaa, surustaan huolimatta.
AP, anna ajan kulua. Suosittelen lukemaan myös kirjan "onnellisuus ansa", googlettamalla löytyy netistä ja voi tilata suoraan kotiin. Siinä on hyvää itseopiskelua ja itsehoito apua ihmiselle joka on kaltaisessasi tilassa. Ei se varmasti ainakaan hukkaan mene, jos uhraat kirjalle hetken aikaasi. Kirjassa on esimerkkinäkin nainen joka menetti miehensä ja lapsensa.
AP, otan osaa suruusi. On kauheaa, että jouduit kokemaan noin kauhean asian. Oletko hakenut vertaistukea? Elämä on epäreilua. Ja kyllä minä ainakin lupaan arvostaa lapsiani ja pitää heitä sylissä muistaen sanasi, että huomisesta ei koskaan tiedä! Halauksia!!!!
[/quote]
Ei ei ei....
Jos on muita lapsia niin on pakko jaksaa ja jatkaa koska nekin tärkeitä.
Jos ainut kuolee niin ei ole sellaista syytä selvitä suuren suuressa surussa.
Tässä pelkistettynä
[/quote]
Et sinä pysty pakottamaan itseäsi jatkamaan. Kuori vain jatkaa, mutta suru on yhtä pitkä ja loputon kuin silläkin joka ainokaisensa menettää. Lapsi on yhtä tärkeä kaikille äideille.
[/quote]
Niin ne muut lapset pakottavat jatkamaan. On pakko...
[/quote]
Niin? Mutta sillä ei liene sen surun suuruuden kanssa mitään tekemistä.
EIkä se edes mene noin kuitenkaan. On monilapsisen perheen vanhempia, jotka eivät ole toipuneet yhden lapsen menetyksestä, ja on ainokaisten vanhempia, jotka taas ovat.
Miksi kiistellä tässä ketjussa? Jokainen suree tavallaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 22:38"]Jos kuolisin ja äitini "pääsisi mun ylitse", loukkaantuisin ja tulisin varmaan kummittelemaan :)
Sun tunteet ja pohjattomalta tuntuva suru kertoo suuresta rakkaudesta. Sun lapsi oli/on onnekas saatuaan sinut äidikseen.
[/quote]
Mitä helvettiä. Itse en kyllä haluaisi että oma äiti eläisi tuskassa ja kaipauksessa vaan olisi onnellinen!
On täysin ymmärrettävää tuollainen musertava tuska! Vaikkei olisi edes syyllisyyttä, niin oman lapsen menetys on maailman hirvein asia, jota ei voi täysin käsittää, kuin saman itse kokenut. Eikä lapsen iälläkään ole tässä merkitystä, oli sitten vauva, pikkulapsi, teini, aikuinen tai jo "vanha" lapsi, niin tuska on järkyttävää! Tiedän, mistä puhun, kun olen menettänyt sairauskohtaukselle muutama kuukausi sitten 30 -vuotiaan esikoiseni. Hirveää tämä on. Mutta usko, ystävien esirukoukset ja muiden läheisien tuki auttaa edes hieman. Myös ammattiauttajat: psykologi, papit ym. ovat hyväksi. Ja asiasta PITÄÄ PUHUA, käsitellä sitä, niin se pienenee vähitellen edes hieman ja elämästä tulee hiukan siedettävämpää ja merkityksellisempää. Itse olen kirjoittanut myös runoja. Raskas tie sinulla on kuljettavanasi, mutta yritä löytää myös vertaistukea, se on ehkä kaikkein parasta. Ihmiset LUULEVAT, että tuollainen suru menee viimeistään hautajaisten jälkeen ohi, mutta näinhän se ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valitettavasti en ehdi lukea koko viestiketjua läpi. Olen kokenut täysiaikaisen lapsen kohtukuoleman, suuri suru sekin. Ei oman lapsen kuolemasta koskaan täysin toivu. Surulle pitää antaa aikaa ja kukin suree omalla tavallaan. Sureminen on kuitenkin tärkeää ja ajan kanssa surusta tulee osa arkea. Itse luulin surutaipaleeni alussa, että apua pitää hakea ja monelta eri taholta. Lopunperin kuitenkin tajusin, että suru on itse surtava, kukaan ei voi sitä puolestani tehdä. jokainen suureen omalla tavallaan, yksi toimii, toinen itkee tai masentuu. Minua auttoi perusperhearjen pyörittäminen, mahdollisuus päteä (ja olla välillä muiden silmissä joku muu kuin sureva äiti )itselle rakkaassa työssä ja kiitollisuus sitä kohtaan, että olin saanut tämän lapsen edes hetkeksi. Vertaispalstalta löysin saman kokeneita ja parista heistä tuli hyviä ystäviäni. Kävimme puolisoni kanssa Käpy ry:n vertaisryhmistä, mutta koimme, että meillä oli tukitahoja jo riittävästi ennestään. Suosittelisin sinua ottamaan yhteyttä Käpy ry:hyn ( lapsikuolemaperheet) . Sieltä saat lisätietoa surusta, surullisesta ym. Eritoten voisit saada myös saman kokeneen tukihenkilön. Toivon sinulle ja perheellesi paljon voimia surun tiellä ja kaikkea hyvää!
Mä oon aina ajatellu että mua ei ole luotu yhen lapsen äidiksi. Ihan vaan sen takia että tiedän ettei olis tahdonvoimaa jatkaa eteenpäin enää sitte jos.. jotain kävisikin ainokaiselle. Jos olis toinenki lapsi niin olis pakko jatkaa, vaikka päivä kerrallaa. Nyt mulla on se yks lapsi, vauva, ja mä oon aivan kauhuissani kokoajan kaikesta..siihen pisteeseen asti että välillä melkee kaduttaa että halus äidiksi. Koska jos jotain ei oo ollu ni sitä ei voi menettääkkään. Huh. Se on varmasti kuin osa itsestä puuttuisi kun lapsi lähtee. Mä en pysty ajattelemaa tätä kunnolla. Kovin paljon voimia pienensä menettäneille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.05.2014 klo 10:36"]
Miksi kiistellä tässä ketjussa? Jokainen suree tavallaan
[/quote]
Juuri näin. Siksi on loukkaavaa alkaa kertoa kuinka itse surisi suuremmin ja kuinka monilapsisissa perheissä suru olisi helpompaa yms. sössötystä.
Ensimmäinen vuosipäivä on pahin. Kerro miehellesi, että pärjäät kyllä hänen ei tarvitse olla huolissaan. Miehet yleensä helpottavat omaa ahdistustaan turvautumalla rutiineihin eivätkä ymmärrä pitkiä sairaslomia yms. Ei hän varmasti kehoittanut lopettaa surutyötä vaan uskoo rutiinien tuovan sinullekin helpotusta. Itse kuulun myös näihin rutiineissa roikkujiin. Kun saan arjen pyörimään ja vakuutun siitä, että huominen varmasti saapuu, on jotenkin paremmin tilaa surra.