Lue keskustelun säännöt.
lapsen kuolemasta selviytyminen
13.05.2014 |
tämä suru on jotain järkyttävää. Puolivuotta on kulunut kun pikkuisemme haudattiin lähes 2 vuotiaana. Päivä on ollut elämäni kauheimpia, mielummin olisin mennyt itse hautaan. Jäi niin tyhjentävä kaipaus, ettei sitä voi sanoin kertoa. Olen saanut apua terapiasta, mutta ei näytä auttavan. Onkohan normaalia olla vieläkin niin surullinen, että tahtoo oksentaa. Ajattelen iltaisin niitä pieniä pullevia käsiä jotka halasivat tai niitä lauseita jotka hän oppi sanomaan. Mä olen aivan loppu tähän tuskaan. Nauttikaa niistä pienokaisista mitä teillä on nimittäin ne ei välttämättä ole enään huomenna.
Kommentit (95)
Jos kuolisin ja äitini "pääsisi mun ylitse", loukkaantuisin ja tulisin varmaan kummittelemaan :)
Sun tunteet ja pohjattomalta tuntuva suru kertoo suuresta rakkaudesta. Sun lapsi oli/on onnekas saatuaan sinut äidikseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia! suurempaa surua ei varmasti ole, sinulla on kuitenkin muistot, vaali niitä
Otan osaa ja rukoilen puolestanne, vaikken edes uskossa olekaan. Tämä kosketti niin!
[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 22:38"]
ei ollut vammainen.
[/quote]
Mikä sairaus oli kyseessä, jos saa kysyä? Niin suuret osanotot!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 22:39"]
Otan osaa ja rukoilen puolestanne, vaikken edes uskossa olekaan. Tämä kosketti niin!
[/quote]
Outoa. Miksi ihmeessä rukoilet, jos et edes usko mihinkään jumaliin?
[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 22:39"]
Otan osaa ja rukoilen puolestanne, vaikken edes uskossa olekaan. Tämä kosketti niin!
[/quote]
Outoa. Miksi ihmeessä rukoilet, jos et edes usko mihinkään jumaliin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sure niin kauan, kuin surettaa. Sinulla on siihen oikeus. Ajan myötä tuska väistyy, kun elämäntuulet puhaltavat. Pikkuisesi on aina lähelläsi, hän on sydämessäsi. Hän on aina osa elämääsi, nyt ikävänä, joskus kaipauksena ja kauniina muistona.
Voi sinua <3
Sinä olet äiti, lapsesi on rakastanut sinua suuresti, olet saanut lahjaksi kauniit ja kallisarvoiset muistot - niitä ei sinulta kukaan vie pois.
Sure niin paljon kuin on tarve.
Joillain auttaa käpy-ryhmä, jollain ei. Joillain auttaa vauva..
Se että sanon "auttaa" ei poista sitä surua ja kaipausta. Mutta päivä kerrallaan eteenpäin.. Muistot sydämessä <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itku tuli mullekin kun vieressä tuhisee 2kk vanha Aava Ilona, oon vielä niin herkillä kun hormoonit hyrrää että nyt ei varmaan tule itkusta loppua, kamalinta maailmassa olisi menettää oma lapsi. Olen kaksi keskenmenoa kokenut, mutta niin alussa, ettei niitä voi verrata syntyneen lapsen kuolemaan.
Vitsi mitä urpoja täällä. Se on ihan sama onko ap:llä tai muilla lapsensa menettäneillä muita lapsia. Suru ja tuska on silti IHAN YHTÄ SUURI kuin niilläkin jotka ovat menettäneet ainokaisensa. Ei muut lapset korvaa menetettyä lasta. Todella outoa kuvitella, että suru olisi jotenkin sietämättömämpi sille jonka ainoa lapsi kuolee. Suru on sietämätön kenelle tahansa. Mutta kummasti se ihminen siitä vain selviää niin halutessaan.
Minulla on lähipiirissä kaksikin lapsensa menettänyttä äitiä. Toinen menetti tyttärensä kun tyttö oli 2vuotias. Toinen tyttärensä kun tyttö oli 8vuotias. Molemmat ovat päässeet eteenpäin elämässä. Molemmat ovat iloisia ja onnellisia ihmisiä ja kummastakaan ei mitenkään päällepäin näy minkä tuskan ovat läpikäyneet. Eihän se suru tietenkään koskaan täysin hellitä, mutta sen kanssa oppii elämään. (itsekin erittäin läheisen ihmisen olen menettänyt). Aika helpottaa ja sitä oppii elämään niin, että välillä voi nauraa ja pitää hauskaa, surustaan huolimatta.
AP, anna ajan kulua. Suosittelen lukemaan myös kirjan "onnellisuus ansa", googlettamalla löytyy netistä ja voi tilata suoraan kotiin. Siinä on hyvää itseopiskelua ja itsehoito apua ihmiselle joka on kaltaisessasi tilassa. Ei se varmasti ainakaan hukkaan mene, jos uhraat kirjalle hetken aikaasi. Kirjassa on esimerkkinäkin nainen joka menetti miehensä ja lapsensa.
AP, otan osaa suruusi. On kauheaa, että jouduit kokemaan noin kauhean asian. Oletko hakenut vertaistukea? Elämä on epäreilua. Ja kyllä minä ainakin lupaan arvostaa lapsiani ja pitää heitä sylissä muistaen sanasi, että huomisesta ei koskaan tiedä! Halauksia!!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 22:40"][quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 22:39"]
Otan osaa ja rukoilen puolestanne, vaikken edes uskossa olekaan. Tämä kosketti niin!
[/quote]
Outoa. Miksi ihmeessä rukoilet, jos et edes usko mihinkään jumaliin?
[/quote]
Rukoilen sen takia, että jos on pienikin mahdollisuus, että joku tuolla ylhäällä kuulee, niin haluaisin pyytää tukea heille.
Sinulle on tapahtunut pahin asia mitä kuvitella saattaa. Usko siihen että kaikella on tarkoituksensa ja että näet pikkuisesi vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
voi kiitos teille kaikesta. minun lapsella oli syöpä levinnyt joka paikkaan kun asia vihdoin huomattiin. Eli diagnoosista 2.4kk. Kärsimys meillä jälkeen jäävillä on todella suuri, uskon että ilonalle tämä oli paras että tuska loppui lyhyeen. varmaan tuo äitienpäivä on tehnyt vaan tilanteesta tuskallisemman.
Mitä suurin osanotto :( Olen haudannut syntymättömän lapseni ja sekin on asia, josta ei koskaan pääse kokonaan yli. Nykyään minulla on eläviäkin lapsia ja heidän menettäminen tuntuisi vieläkin kestämättömämmältä. Olet vasta surutyön alussa, mihinkään ei ole kiire.
Paljon voimia sinulle! Ei tuollaisesta asiasta kai koskaa pääse kunnolla yli. Mieheni täti menetti vuosia sitten lapsensa ja hänellä on vieläkin asunnossaan kuolleen lapsensa huone ennallaan tavaroineen kaikkineen. Hän jopa pitää synttäreitä kuoleelle lapselleen, mikä taitaa olla enemmänkin jokin vuosittainen muistotilaisuus. Jokaisella on tapansa käsitellä surua.
Miten syöpä lopulta huomattiin, miten Ilona oireili?
[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 22:42"]Vitsi mitä urpoja täällä. Se on ihan sama onko ap:llä tai muilla lapsensa menettäneillä muita lapsia. Suru ja tuska on silti IHAN YHTÄ SUURI kuin niilläkin jotka ovat menettäneet ainokaisensa. Ei muut lapset korvaa menetettyä lasta. Todella outoa kuvitella, että suru olisi jotenkin sietämättömämpi sille jonka ainoa lapsi kuolee. Suru on sietämätön kenelle tahansa. Mutta kummasti se ihminen siitä vain selviää niin halutessaan.
Minulla on lähipiirissä kaksikin lapsensa menettänyttä äitiä. Toinen menetti tyttärensä kun tyttö oli 2vuotias. Toinen tyttärensä kun tyttö oli 8vuotias. Molemmat ovat päässeet eteenpäin elämässä. Molemmat ovat iloisia ja onnellisia ihmisiä ja kummastakaan ei mitenkään päällepäin näy minkä tuskan ovat läpikäyneet. Eihän se suru tietenkään koskaan täysin hellitä, mutta sen kanssa oppii elämään. (itsekin erittäin läheisen ihmisen olen menettänyt). Aika helpottaa ja sitä oppii elämään niin, että välillä voi nauraa ja pitää hauskaa, surustaan huolimatta.
AP, anna ajan kulua. Suosittelen lukemaan myös kirjan "onnellisuus ansa", googlettamalla löytyy netistä ja voi tilata suoraan kotiin. Siinä on hyvää itseopiskelua ja itsehoito apua ihmiselle joka on kaltaisessasi tilassa. Ei se varmasti ainakaan hukkaan mene, jos uhraat kirjalle hetken aikaasi. Kirjassa on esimerkkinäkin nainen joka menetti miehensä ja lapsensa.
AP, otan osaa suruusi. On kauheaa, että jouduit kokemaan noin kauhean asian. Oletko hakenut vertaistukea? Elämä on epäreilua. Ja kyllä minä ainakin lupaan arvostaa lapsiani ja pitää heitä sylissä muistaen sanasi, että huomisesta ei koskaan tiedä! Halauksia!!!!
[/quote]
Ei ei ei....
Jos on muita lapsia niin on pakko jaksaa ja jatkaa koska nekin tärkeitä.
Jos ainut kuolee niin ei ole sellaista syytä selvitä suuren suuressa surussa.
Tässä pelkistettynä
[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 22:42"]Vitsi mitä urpoja täällä. Se on ihan sama onko ap:llä tai muilla lapsensa menettäneillä muita lapsia. Suru ja tuska on silti IHAN YHTÄ SUURI kuin niilläkin jotka ovat menettäneet ainokaisensa. Ei muut lapset korvaa menetettyä lasta. Todella outoa kuvitella, että suru olisi jotenkin sietämättömämpi sille jonka ainoa lapsi kuolee. Suru on sietämätön kenelle tahansa. Mutta kummasti se ihminen siitä vain selviää niin halutessaan.
Minulla on lähipiirissä kaksikin lapsensa menettänyttä äitiä. Toinen menetti tyttärensä kun tyttö oli 2vuotias. Toinen tyttärensä kun tyttö oli 8vuotias. Molemmat ovat päässeet eteenpäin elämässä. Molemmat ovat iloisia ja onnellisia ihmisiä ja kummastakaan ei mitenkään päällepäin näy minkä tuskan ovat läpikäyneet. Eihän se suru tietenkään koskaan täysin hellitä, mutta sen kanssa oppii elämään. (itsekin erittäin läheisen ihmisen olen menettänyt). Aika helpottaa ja sitä oppii elämään niin, että välillä voi nauraa ja pitää hauskaa, surustaan huolimatta.
AP, anna ajan kulua. Suosittelen lukemaan myös kirjan "onnellisuus ansa", googlettamalla löytyy netistä ja voi tilata suoraan kotiin. Siinä on hyvää itseopiskelua ja itsehoito apua ihmiselle joka on kaltaisessasi tilassa. Ei se varmasti ainakaan hukkaan mene, jos uhraat kirjalle hetken aikaasi. Kirjassa on esimerkkinäkin nainen joka menetti miehensä ja lapsensa.
AP, otan osaa suruusi. On kauheaa, että jouduit kokemaan noin kauhean asian. Oletko hakenut vertaistukea? Elämä on epäreilua. Ja kyllä minä ainakin lupaan arvostaa lapsiani ja pitää heitä sylissä muistaen sanasi, että huomisesta ei koskaan tiedä! Halauksia!!!!
[/quote]
Ei ei ei....
Jos on muita lapsia niin on pakko jaksaa ja jatkaa koska nekin tärkeitä.
Jos ainut kuolee niin ei ole sellaista syytä selvitä suuren suuressa surussa.
Tässä pelkistettynä
kuoli sairauteen. ehti kärsiä 2.4kk. Elämä tuntuu tällähetkellä erittäin epäreilulta, olen sairaslomalla kesäkuun loppuun, enkä todellakaan tiedä mitä sitten tapahtuu. Pitäs vissii kuntoutua, kuten usein kuulen sanottavan. Mutta ei ole niin yksinkertaista, suru on niin syvällä. Kaikki kuvat, vaatteet, lelut, hajut, kaikki muistuttaa pienestä ilonasta.