Lue keskustelun säännöt.
Onko uskovaisen elämä vain yhtä synkkää kuoleman odotusta
17.12.2020 |
Kaikki mikä vähänkin tuntuu kivalta tässä maallisessa elämässä -onkin syntiä. Onko se uskovaisen elämä sitten niin täynnä sääntöjä ja rajoituksia, että mistään ei voi iloita? Mitä ylipäänsä saa tehdä ja mitä ei - kertokaa se uskovaiset.
Mitä iloa esimerkiksi siitä on jos itse pääset taivaaseen ja läheisesi joutuvat helvettiin?
Kommentit (80)
Ei ole tylsää uskiksen elämä. Juon parhaillaan kaljaa himassa ( joo se on sallittua uskovallekin ) , enkä käytä maskia koska en pelkää. Enkä ole sairastunut. Jos sairastuisin niin mitä sitten. Se on vain elämää, olen pahempiakin asioita kohdannut kuin korona. Se juju on siinä, ettei minun tarvitse elää pelossa. Ei kuoleman eikä helvettiin joutumisen pelossa. Tai asunnon, ihmissuhteiden tai jonkin muun asian menettämisen pelossa. Olen vapaa.
Ole sinäkin vapaa, se on paras tunne mitä voi olla. Rauha sydämessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksiköhän nimenomaan suomalaiset uskovaiset ajattelevat, että ainoat synnit ovat tupakan poltto, alkoholinkäyttö ja irtosuhteet. Tiedän monia uskovaisia saarnaajamiehiä ja naisiakin joilla on keskivartalo-obesiteettia - eli siis harrastavat mässäilyä ja sekö ei olekaan sitten syntiä. Juoruilu ja rahanahneuskin ovat syntejä.
Kaikki ihmiset ovat syntisiä. Myös papit. Jotkut synnit näkyy päälle, kuten mässäily, toiset sitten taas ei.
Ja kuten joku jo sanoi, ihminen pelastuu yksin armosta. Tietysti meidän on ihan oman etumme takia kannattavaa tehdä mahdollisimman vähän syntiä, koska synti nyt yleensä ei vie elämää mitenkään eteenpäin. Mainitsemasi mässäily vaan pilaa terveyden ja juoruilu ihmissuhteet ja on sitäpaitsi hukkaan heitettyä aikaa.
Kolmannekseen jos oikeasti uskoo Jumalaan, haluaa tietysti tehdä sille mieliksi, ihan kuten ihminen haluaa ilahduttaa käytöksellään vaikkapa puolisoaan tai vanhempiaan - tai seurakoira omistajiaan. Itse näen olevani vähän kuin Jumalan koira. Yritän tehdä miten Jumala tahtoo, koska 1. Se on oman etuni mukaista, ja 2. Tottakai haluan Jumalan iloitsevan että teen oikein. Mutta aivan kuten minä ymmärrän jos koirani lankeaa kiusaukseen ja varastaa parvekkeelle jäähtymään unohtunutta ruokaa, Jumala ymmärtää jos minä lankean.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvoin luterilaisessa (ei-lestadiolaisessa) keskivertoa uskovaisessa kodissa ja joo, noinhan se menee. Rajoitukset varsinkin lapsille ja nuorille, jotka eivät itse saa päättää omista asioistaan, ovat tiukat.
Toki riippuu myös perheestä. On myös liberaaleja uskovaisperheitä, joissa lapsiin luotetaan ja lapset saavat elää maailmassa. Mutta minun kokemukseni mukaan syntinä voidaan kyllä pitää telkkarin katsomista, pelejä, pokémoneja, seurustelua... Myös ei-uskovaisten lasten ja nuorten seura voi olla kyseenalaista.
Omasta näkökulmastani uskolla ei ole juuri positiivista vaikutusta lapsen ja nuoren elämään.
Koetko, että tunsit Jumalan? Voin kuvitella, että em. rajoitukset tuntuvat raskaalta, jos suhde Jumalan kanssa ei ole läheinen tai ei ymmärrä, mihin se perustuu, että noita asioita ei saisi tehdä.
Omasta näkökulmastani uskolla on ollut todella positiivinen vaikutus, mm. siinä mielessä, että nyt kun olen uskossa, ihmisarvoni perustuu siihen, että olen Jumalalle rakas, eikä hän jätä minua koskaan. Ennen kuin olin uskossa, näkemykseni itsestäni perustui suorituksiini, ulkonäkööni ja muiden ihmisten mielipiteisiin minusta. Tämä oli valtavan ahdistava suorittamisen oravanpyörä.
Minä paranin vaativasta persoonallisuushäiriöstä. Menin ihan aikani kuluksi kirkkoon kun muutettiin uudelle paikkakunnalle. En edes kuulunut kirkkoon silloin. Synnintunnustuksen aikana aloin itkeä kuin vesiputous ja paruin koko jumalanpalveluksen loppuun saakka. Syy: tajusin, että minun ei tarvitse rangaista itseäni jokaisesta vähänkin ajattelemattomasti asiasta jonka olen koskaan tehnyt ja tuntea itseninhoa ja riittämättömyyttä koska en ole täydellinen. Koska Jumala on luonut minut tällaiseksi ja rakastaa minua juuri tällaisena ja jos töpeksin, asiat annetaan anteeksi ja unohdetaan. Voin siis lopultakin antaa itsekin itselleni anteeksi!
Yksi jumalanpalvelus pystyi siihen, mihin ei pystynyt kymmenen vuotta psykiatrin polilla ja kolme vuotta kuntoutuspsykoterapiaa. Kertomaan minulle, että olen riittävä ja rakastettu ja minulla on lupa tehdä inhimillisiä virheitä.
Myöhemmin tajusin vielä sen, että Jeesus kärsi koko ihmiskunnan puolesta, joten minun ei enää tarvitse toimia sijaiskärsijänä kenenkään puolesta.
Anteeksi vaan niille joiden hartautta hysteerisen helpottuneet itkukohtaukseni ovat ehkä häirinneet. :)
Vierailija kirjoitti:
Kasvoin luterilaisessa (ei-lestadiolaisessa) keskivertoa uskovaisessa kodissa ja joo, noinhan se menee. Rajoitukset varsinkin lapsille ja nuorille, jotka eivät itse saa päättää omista asioistaan, ovat tiukat.
Toki riippuu myös perheestä. On myös liberaaleja uskovaisperheitä, joissa lapsiin luotetaan ja lapset saavat elää maailmassa. Mutta minun kokemukseni mukaan syntinä voidaan kyllä pitää telkkarin katsomista, pelejä, pokémoneja, seurustelua... Myös ei-uskovaisten lasten ja nuorten seura voi olla kyseenalaista.
Omasta näkökulmastani uskolla ei ole juuri positiivista vaikutusta lapsen ja nuoren elämään.
Minusta vastuullinen vanhempi asettaa lapselleen rajat ihan riippumatta siitä onko joku uskovainen vai ei. Ei lapsen kuulu tuijottaa telkkaria tai pelata pelejä. Samoin vanhempien on syytä katsoa millaisessa seurassa lapsi kulkee, koska seura tekee kaltaisekseen. Seurustelu alle 25-vuotiaana on turhaa ja vahingollista, koska ensin pitää keskittyä opiskeluun, eikä sitoutua kehenkään toiseen ihmiseen. Seurustelua voi miettiä sitten kun on perheen perustamisen aika.
t. uskonnoton
Vierailija kirjoitti:
Minulle ainakin uskonnon suurin anti on siinä, että elämäni on helppoa ja tunnen syvää rauhaa ja turvallisuutta juuri nyt. Olen siinä mielessä huono kristitty että en ajattele kuolemanjälkeistä elämää juuri lainkaan: koen että se on Jumalan "päänsärky". Minun hommaani on elää niin hyvin kuin taidan ja Jumala huolehtii sitten siitä elämän jälkeisestä ajasta. Ja kuten aiempi kommentoija jo totesi, luotan siihen että hyvä ja kaikkivaltias Jumala on kyllä keksinyt miten järjestää asiat niin, että hyvät ihmiset eivät joudu helvettiin. Tai oikeastaan kukaan, koska en näe että ikuinen kadotus olisi kohtuullinen rangaistus mistään synnistä.
Hyvät ihmiset eivät joudukaan helvettiin, mutta ongelma on se, että hyviä ihmisiä ei ole olemassa. Jokainen meistä on tehnyt syntiä ajatuksin, sanoin ja teoin, ja sen vuoksi jokainen tarvitsee Jeesusta. Ja hän ei aja pois ketään, joka hänen luokseen tulee.
Ikuinen kadotus tuskin onkaan kohtuullinen rangaistus mistään ajallisesta synnistä, mutta Jumalan ja hänen valmistamansa pelastuksen torjuminen on mittasuhteiltaan aivan toista luokkaa oleva teko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä mitä erityistä uskoni rajoittaisi. Nyt kun sydämessäni on usko ja kirkkaus, en ehkä hakeudu tiettyjen asioiden ääreen.
Elän terveellisemmin, liikun ja harrastan, sillä tiedän että Jumala haluaa minun nauttivan elämän lahjasta. Haluan tehdä hyvää, hyvän olon itselleni ja muille.
Toisaalta esim. alkoholin käyttö on jäänyt vähiin, vaikka en koe että se olisi kiellettyä. Ja voin juoda joissain tilanteissa kohtuudella.
Kaiken kaikkiaan elämäni on täynnä kiitollisuutta, iloa, tyytyväisyyttä ja toivoa. Elämä uskossa on päinvastoin vastapainoa nykyelämän kyynisyydelle, hedonismille ja apatialle.
En kanna huolta siitä, että joutuisin suremaan läheisteni kadotukseen joutumista, koska mulla on sellainen käsitys, että uskova ihminen on siunaukseksi lähimmilleenkin. Jumalahan joskus lupasi pelastaa jonkun kaupunginkin tuholta, jos sieltä löytyisi edes muutama Häneen uskova, eli koko kaupungin ihmiset olisi pelastuneet. Jotain näin.
Kun sanotaan, että usko kantaa, minä käsitän sen juuri näin. Yksikin aidosti uskova kannattelee rakkaita ihmisiään, sillä on suuri merkitys.
Tämä ei ole minun itseni muodostama käsitys, vaan se perustuu kyllä johonkin lukemaani tai kuulemaani, en vain enää muista milloin ja missä. Olen ollut uskossa kauan ja joskus kävin ihan säännöllisesti uskovien tilaisuuksissa ja suurissa herätysjuhlissa jne. Olen keskustellut monien tunnettujenkin sanan julistajien kanssa ja saanut mielenrauhan tältä osin. Kun minä pysyn uskossani vahvana, se kannattelee myös lähimpiäni.
Eikä se uskossa pysyminen ole vaikeata eikä ikävää, päinvastoin! Olen saanut suuren rikkauden elämääni! Seurakuntayhteyden kautta elämääni on tullut niin paljon kaikenlaista kivaa ja monimuotoisuutta, että tunnen oikeasti todella olevanikin etuoikeutettu.
Se vain, että olen aika huono julistamaan tätä asiaa, koska pelkään juuri noita ihmisiä, jotka kyseenalaistavat kaiken ja nauravat Raamatun sanomalle. En pärjäisi heidän kanssaan väittelyissä, koska minusta ei vaan ole sellaiseen. Siksi puhun näistä asioista vain luotettavien ihmisten kanssa ja tietysti toisten uskovien kanssa.
Kyllä uskovat ihmiset saavat iloita, juhlia, nauttia elämästä ilman mitään kauheata synnintekemisen taakkaa siitä. Moni on sanonut, että se ohje missä sanotaan, että älä tee toiselle sitä, mitä et tahtoisi itsellesi tehtävän, on jo riittävä elämänohje. Kun sitä noudattaa, tekee aivan varmasti oikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siunaan teitä veljeni ja sisareni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En kanna huolta siitä, että joutuisin suremaan läheisteni kadotukseen joutumista, koska mulla on sellainen käsitys, että uskova ihminen on siunaukseksi lähimmilleenkin. Jumalahan joskus lupasi pelastaa jonkun kaupunginkin tuholta, jos sieltä löytyisi edes muutama Häneen uskova, eli koko kaupungin ihmiset olisi pelastuneet. Jotain näin.
Kun sanotaan, että usko kantaa, minä käsitän sen juuri näin. Yksikin aidosti uskova kannattelee rakkaita ihmisiään, sillä on suuri merkitys.
Tämä ei ole minun itseni muodostama käsitys, vaan se perustuu kyllä johonkin lukemaani tai kuulemaani, en vain enää muista milloin ja missä. Olen ollut uskossa kauan ja joskus kävin ihan säännöllisesti uskovien tilaisuuksissa ja suurissa herätysjuhlissa jne. Olen keskustellut monien tunnettujenkin sanan julistajien kanssa ja saanut mielenrauhan tältä osin. Kun minä pysyn uskossani vahvana, se kannattelee myös lähimpiäni.
Eikä se uskossa pysyminen ole vaikeata eikä ikävää, päinvastoin! Olen saanut suuren rikkauden elämääni! Seurakuntayhteyden kautta elämääni on tullut niin paljon kaikenlaista kivaa ja monimuotoisuutta, että tunnen oikeasti todella olevanikin etuoikeutettu.
Se vain, että olen aika huono julistamaan tätä asiaa, koska pelkään juuri noita ihmisiä, jotka kyseenalaistavat kaiken ja nauravat Raamatun sanomalle. En pärjäisi heidän kanssaan väittelyissä, koska minusta ei vaan ole sellaiseen. Siksi puhun näistä asioista vain luotettavien ihmisten kanssa ja tietysti toisten uskovien kanssa.
Kyllä uskovat ihmiset saavat iloita, juhlia, nauttia elämästä ilman mitään kauheata synnintekemisen taakkaa siitä. Moni on sanonut, että se ohje missä sanotaan, että älä tee toiselle sitä, mitä et tahtoisi itsellesi tehtävän, on jo riittävä elämänohje. Kun sitä noudattaa, tekee aivan varmasti oikein.
Älä sitä sure, ettet pysty julistamaan. Luin juuri yhden kirjan, jossa kerrottiin Amishien käytttävän "Straight stick methodia" julistamisessa. Eivät siis julista verbaalisesta, vaan koko elämällään. Heidän elämänsä on kuin suora keppi, johon muut voivat omia vänkyröitä keppejään verrata.
Kuten Erasmus Rotterdamilainen sanoi: "Julista evankeliumia kaiken aikaa. Jos välttämätöntä, käytä sanoja." Se ajatus, että pitäisi nimenomaan sanoilla julistaa, on väärinkäsitys joka perustuu siihen että uskovissakin on iso osa ekstroverttejä jotka tykkäävät kuunnella omaa ääntään. Suoran kepin metodi on kuitenkin paljon tehokkaampi, koska se ei triggeröi ketään ja herätä vastaanväittämisen halua. Ei usko ole mikään juupas-eipäs-väittelyn aihe. Jos kaiken voisi deduktiivisesti todistaa, ei se olisi enää uskoa vaan tietoa.
Tästä on tullut hyvin kaunis keskustelu, kiitos siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikeastaan koe että eläisin mitenkään rajoitettua elämää uskovaisena. Moni uskovainen kokee että jos juo alkoholia tai polttaa tupakkaa niin ei voi olla uskossa, tottakai voi! Alkoholia voi käyttää mutta jo siitä tulee addiktio tai sitä käyttää liikaa niin se ei ole suotavaa, tosin Jumala ei hylkää sen takia.
Aika moni uskovainen voi tehdä syntiä mikä ei näy päällepäin, esim. pitämällä itseään parempana, muita tuomitsevana, ahneina, anteeksiantamattomina. Meistä jokainen tekee syntiä omalla tavalla ja silti Jumala rakastaa meitä ja ei hylkää. Itse vaan ihminen kärsii jos tekee vastoin Jumalan tahtoa ja käskyjä.
Minä olen ns. luopio, vaikka haluaisinkin olla uskossa. Pahimmat syntini tein uskossa ollessa, en tiedä riittääkö armo enää minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on ollut hyvä ja mielenkiintoinen keskustelu. Olen tullut nuorena uskoon ja elänyt neitsyenä, koska olen ajatellut että seksi kuuluu vain avioliittoon. Houkutuksia on toki ollut, mutta olen pysynyt lujana. Puolisoa ei ole löytynyt ja olen jo miltei 40-vuotias nainen, nyt olen ihastunut todella lujaa erää ei-uskovasn mieheen, ja hän ei tiedä taustastani tai ajatuksiani. Haluaisin seksiä hänen kanssaan, ja on todella vaikeaa hillitä haluaan.
Täällä vaan kaikki hehkuttavat kuinka ihanaa uskonelämä on. Entä luopiot tai esimerkiksi Pirkko Jalovaara, miksi ei puhuta rahanahneuden synnistä mitään?
Joka uskoo Jeesukseen on todella vapaa.
Totuus tekee vapaaksi.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on ollut hyvä ja mielenkiintoinen keskustelu. Olen tullut nuorena uskoon ja elänyt neitsyenä, koska olen ajatellut että seksi kuuluu vain avioliittoon. Houkutuksia on toki ollut, mutta olen pysynyt lujana. Puolisoa ei ole löytynyt ja olen jo miltei 40-vuotias nainen, nyt olen ihastunut todella lujaa erää ei-uskovasn mieheen, ja hän ei tiedä taustastani tai ajatuksiani. Haluaisin seksiä hänen kanssaan, ja on todella vaikeaa hillitä haluaan.
Ota hänestä mies itsellesi. Saat nauttia siitä seksistä ja rakkaudesta.
Opin ihan uuden kielen:
Shakalalatitpipitijakala!
Upititikilupitititijajakasalupititi!
Shakalalitilupitikapalatatitivakatititi!
Synti on sitä, että tekee tekoja, jotka erkaannuttavat Jumalasta. Niin paatunutta syntistä tuskin onkaan, joka koko sielustaan olisi luopunut kaikkein pienimmästäkin Jumalan, armon, tai jopa hyvyyden ajatuksesta. En ole huolissani niiden läheisteni puolesta, jotka eivät usko samalla tavalla kuin minä. Kaikki he ovat pohjimmiltaan hyviä ihmisiä, joiden uskon pelastuvan - minä en voi tietää, mitä Jumala lopulta tahtoo tehdä, mutta luotan Hänen hyvyyteensä.
Koetko, että tunsit Jumalan? Voin kuvitella, että em. rajoitukset tuntuvat raskaalta, jos suhde Jumalan kanssa ei ole läheinen tai ei ymmärrä, mihin se perustuu, että noita asioita ei saisi tehdä.
Omasta näkökulmastani uskolla on ollut todella positiivinen vaikutus, mm. siinä mielessä, että nyt kun olen uskossa, ihmisarvoni perustuu siihen, että olen Jumalalle rakas, eikä hän jätä minua koskaan. Ennen kuin olin uskossa, näkemykseni itsestäni perustui suorituksiini, ulkonäkööni ja muiden ihmisten mielipiteisiin minusta. Tämä oli valtavan ahdistava suorittamisen oravanpyörä.