Olen ajatellut jättää mieheni ja lapseni!

naisia jotka hylkäävät lapsensa. Miten äiti voi tehdä lapselleen näin. Täytyy olla todella itsekäs. Latautumis-vaiheen voin ymmärtää mut kokonaan tai sitten osittain en........

Et ole ollut samassa tilanteessa kuin minä, et ole elänyt samaa elämää!

Ja en minä mitään luulekaan, tiedän, ettei mieheni voi/kykene huolehtimaan lapsistamme. Ettekö tajua, että olen nyt niin loppu, ettei edes lasten tilanne kiinnosta minua! Jos en saa niitä luokseni enää ikinä, se on sit hinta, jonka joudun maksamaan. Mut mä olen niin loppu!!



ap

Mitä pahaa se lapsiparka on sinulle tehnyt? En ymmärrä, minua ei lapsestani erota muu kuin kuolema.

Voimia sinulle ap, toivottavasti lapset päätyvät hyvään paikkaan!

mutta kerrotko mikä on ajanut sinut tähän tilanteeseen? Parisuhde? Mielenterveys? Ihan vain että olisiko muita keinoja ratkaista pattitilanne?

Jos olet noin masentunut, niin äkkiä jostain apua hakemaan, ei se olosi miettimällä parane.

Sulle, sun päätöksessäsi!!

Mitäpä sitä ketään tuomitsemaan, jokainen taaplaa tyylillään ja tekee niinkuin parhaaksi näkee. Mitäpä siihen av mammat puuttumaan!!

ymmärtää tilannettasi!!?



Olet kuitenkin mieleltäsi sairas! Itsekään en pysty käsittämään miten joku äiti voi lapsensa hyljätä, sellainen ei ole äitiyttä ansainnut! Anteeksi vain tämä mielipide!



Mutta hae heti apua, enne kuin liian myöhästä, please!!

Jos äiti ei kykene huolehtimaan edes itsestään, kuinka hän voi huolehtia lapsistaan? Uskomatonta, että naiset niin innokkaasti vaalivat kaikki voipaa äitimyyttiä. Lapsen etu on täysin sivuseikka siinä, kun vaaditaan naisia olemaan kokonaisia, tasapainoisia, onnellisia ihmisiä - entäs jos äiti vain ei olle tasapainossa? Eikö ole oikein, että hän näkee tilanteensa? Tuomitsijat ajatelkaa mitä hirvityksiä loppuunpalaneet sekaisinolevat äidit ovat lapsilleen ja itselleen tehneet? Kuvittele tilanne, omat lapsesi olisivat jonkun muun äidin lapsia, sinä olisit vaikkapa sosiaalityöntekijä - äiti sanoo, en jaksa ja kykene huolehtimaan näistä lapsista nyt, olen täysin pois tolaltani, tarvitse apua? Mitä tekisit? Sanoisit, kokoa itsesi ja hoida lapsesi. Nukkuisitko yösi rauhassa, kun tässä kuvitteellisessa tilanteessa veitsi kurkulla olisivatkin omat lapsesi?

Ja en ole mikään mielenterveyspotilas. Käyn töissä ja työ pitää hoitaa huomennakin ja sen lisäksi alan järjestelemään asioitani.

Meillä vaan mies lopetti välittämisen kaksi vuotta sitten, siitä olen yrittänyt ja yrittänyt mutt mikään ei auta. Rakastan häntä vielä todella paljon mutta en enää kestä kun en saa vastarakkautta, se on kuin kidutusta elää päivästä toiseen sellaisen ihmisen kanssa. Tietenkään lapset eivät ole mitään minulle tehneet ja rakastan heitä vähintään yhtä paljon, mutt en jaksa ottaa heitä mukaani tässä tilanteessa, pelkään että meidän elämä olisi ihan kamalaa, parempi kerätä sirpaleet yksikseen!



ap

Minäkään en jaksanut kolme vuotta sitten ja nyt olen onnellinen et hain apua ja sain sitä. Suomessa on hyviä perhekuntoutuslaitoksia minne mennä saamaan terapiaa ja muuta sen kaltaista apua. Ota yhteys sosiaalityöntekijääsi ja keskustele mahdollisuuksistasi. Jos jätät lapsesi ja lähdet niin voi olla että takaisin heidän elämään et pääse ja se on turmioksi myös sinullekkin, oletko varma että sitä taakkaa jaksat kantaa lopunelämääsi?

Sinä tunnut ymmärätävän ja se tuntuu hyvältä!

Ja olen tätä ennen hakenut apua mitä moninaisimmista paikoista mutta kukaan ei auta, miten voisikaan auttaa? Ei kukan voi pakottaa miestäni rakastamaan minua!



ap

että äidillä on oikeus olla väsy ja masentunut, mutta sitä varten on hoitokoteja jossa äiti saa olla lasten kans ja saa samalla apua!



En edelleenkään ymmärrä ap:ta, väittää muka ettei ole sairas ja silti valmis jättämään lapsensa!! Vain tunteeton ihminen hylkää lapsensa! Miehille nyt ihan sama.. Sääli niitä mussukoita.

Siis on eräänlainen kiduttaja, mutta siis avioliittoa heillä taitaa olla jo tosi pitkään, olisiko melkein 17 vuotta tms. Ja jos kyse on siitä miehestä, en yhtään ihmettele ja kannustaisin kyllä lähtemäänkin. On se sen verran itsekäs mies.

Vierailija:

En enää jaksa yrittää avioliitosamme, jaksoin kaksi vuotta mutt nyt olen ihan lopussa. Otan eron ja jätän myös lapseni, en jaksa ottaa heitä mukaani. Sitten kun saan itseni jotenkin kokoon, voin ajatella uudestaan tilannettani. Mutt nyt on täysi työ saada oma elämä kuntoon, en jaksa ajatella mitään muuta.

Onko joku ollut samanlaisessa tilanteessa, oletteko pystyneet lähtemään ilman lapsia? Ja tuomitsevia mielipiteitä en nyt kaipaa tässä tilanteessa, kukaan toinen ei voi tietää miltä musta tuntuu!

Kahdeksan siitä tosi onnellista ja kaksi ihan paskaa! Hyvät vuodet koko ajan kummittelevat mielessäni, minkälaista voisi olla ja tiedän että todella ihanaa!

Ja niille, jotka sanovat, että olen itsekäs, en todellakaan sitä ole. Tiedän että jotain kauheaa tapahtuu jos otan tässä tilanteessa lapseni mukaani, jotka ovat hieman jo isompia. Olisin aivan karmea äiti, huutaisin ja rähjäisin! Eikö ole parempi että he ovat sellaisen ihmisen hoidossa, joka jaksaa. Minä en nyt jaksa!





ap

vaihtoehtosi.



Onko lapsilla mummoa, tätiä tai muuta sukulaista jonka luokse voisit heidät viedä hoitoon?



Ymmärrän tunteesi ja tilanteesi, ainakin luulen ymmärtäväni. Itselläni on käynyt mielessä samanlaisia ajatuksia kun lapsi on huutanut ja kiukunnut monta kuukautta putkeen, omat unet on vähissä, töissä raskasta ja aviomies yömyöhään poissa kotoa. Älä tee hätiköityjä liikkeitä/päätöksiä joita saattaisit katua jälkeenpäin.



Jospa yrittäisit aluksi järjestää itsellesi esim. koko viikonlopun vapaaksi. Lapset hoitoon tai jätät lapset vaan isänsä luokse, järjestäköön miehesi hoitajan. Jos teillä tai ystävälläsi/tuttavallasi on esim kesämökki, menet sinne yksin rauhoittumaan viikonlopuksi. Tai jos ei ole mökkiä, menet vaikka hotelliin. Syyksi voit runoilla jotain vähemmän järkyttävää kuin tämänhetkiset tunteesi jollet halua paljastaa heille ongelmasi todellista syvyyttä. Sanot vaikka ettet ole nukkunut aikoihin ja terveytesi reistaa joten lääkäri määräsi lepoa tms. Ei tarvitse sitten käydä tuttavasi kanssa lävitse kipeää keskustelua jossa voi tulla samanlaisia ilkeitä kommentteja kuin täältä olet saanut.



Pieni ero saa ehkä myös miehesi löytämään unohtuneita tunteita itsestään??

Äitini otti minut ja siskoni mukaansa juuri samassa tilanteessa. Ja jälkeenpäin on jopa psykiatri sanonut, että se, mitä me jouduimme sillä hetkellä henkisesti stressaantuneen ihmisen kanssaan kokemaan (siis yhteensä noin 10 vuotta meidän lasten elämästä), oli suurempi rike meidän henkiselle terveydelle kuin esim. se, että meidät olisi siinä tilassa sijoitettu sijaiskotiin, missä ihmiset ovat eheitä.

Eli jos joku täällä sinua arvostelee itsekkääksi, he eivät tiedä, mistä he puhuvat. Oma äitini oli henkisesti loppu, mutta hän otti meidän jostain ihmeen velvollisuuden tunnosta. Et varmaan ole edes ihan yhtä loppu kun äitini, meillä siis tapahtui todella pahoja asioita. Ja voin sanoa, että ehdottomasti parempi vaihtoehto olisi ollut sijaiskoti tai esim. isän luokse jättäminen. En voi sanoa noita asioita, mitä tapahtui, ne ovat niin " paksua" tarinaa, ettei ole hyvä täällä kirjoittelevien äitien mieliä tummentaa sellaisilla tarinoilla. Erittäin raskasta kerrottavaa myös itselleni. Itsekin, vasta nyt, 35-vuotiaana, olen jollakin tavalla päässyt tuon asian herraksi.

Eli tee juuri niin, miltä sinusta nyt tuntuu. Sinä olet menetellyt ihan oikein, ja mitä suuresti arvostan, pystyt arvioimaan omaa henkistä kapasiteettiasi tällä hetkellä, sitä, mihin kykenet ja mitä jaksat. Omalta äidiltäni puuttui tuo realiteettitaju - todeta, ettei hän ole ehkä hyvää seuraa sillä hetkellä lapsilleen.

Vierailija:

Kahdeksan siitä tosi onnellista ja kaksi ihan paskaa! Hyvät vuodet koko ajan kummittelevat mielessäni, minkälaista voisi olla ja tiedän että todella ihanaa!

Ja niille, jotka sanovat, että olen itsekäs, en todellakaan sitä ole. Tiedän että jotain kauheaa tapahtuu jos otan tässä tilanteessa lapseni mukaani, jotka ovat hieman jo isompia. Olisin aivan karmea äiti, huutaisin ja rähjäisin! Eikö ole parempi että he ovat sellaisen ihmisen hoidossa, joka jaksaa. Minä en nyt jaksa!

ap

mitä äitisi teki? Ei kait stressaantuneisuus voi suurta vahinkoa aiheuttaa lapsille?

Minun lapsenunelmiini tuo kymmenen vuotta äitini kasvattamana on tehnyt lähtemättömät haavat. Lähtemättömät. En kykene samoihin tunteisiin, mitä useat normaalit naiset, esim. liittyen miehiin, lapsiin jne. Olen liian varhain hyljätty lapsi, nyttemmin hyväksyntää kaipaava, toisaalta hyvin tunteeton nainen. Ex-mieheni sanoi, etten tavallaan ole edes mieleltäni terve, vaikka päällisin puolin olen huippukoulutettu jne.

Alkoholisti äitini asuu tuhannen kilometrin päässä, veljeni samaten, sukulaisia ei ole, ystäviäkään ei ole sellaista, johon voisin turvautua. Ei ole mitään mökkiä missän ja hotellit on kalliita. Ainoa asia, jolla voisin ottaa hieman etäisyyttä asiaan, on että ottaisin auton ja ajelisin muutaman päivän. Työstäni en voisi oiekin ottaa sairaslomaa, olen työllistämistuella palkattu ja työsuhde on elokuun lopulla katkolla. En varmasti saa lisäaikaa, jos nyt jään sairaslomalle. Lapsiemme isä on kotona, ei tienaa paljoakaan, minä olen perheen elättäjä ja eteenpäin viejä. Tiedän että tarvitsisin lomaa nyt, mutta minulla ei ole varaa sairastua enempää.



ap