Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minkä takia et ole halunnut ystävystyä jonkun kanssa?
Tuon "Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?" -ketjun innoittamana. Kun tapaa uusia sinänsä ihan mukavia ihmisiä, joidenkin kanssa ystävystyy ja joidenkin kanssa suhteesta ei kehity mitään tuttavuutta syvempää, tahattomasti tai jommankumman puolelta tarkoituksellisesti. Erityisesti ajattelen tilanteita, joissa itse on ollut kiinnostunut tutustumaan toiseen, mutta toinen ei osoita vastakaikua, oli sitten itse kummalla puolella tätä yhtälöä tahansa. Joskus tietysti on kyseessä olosuhteet ja ajoitus, miksei tuttavuus tai kaveruus syvenny ystävyydeksi. Itse sitä tietysti tahtoisi ajatella, että miksi joku ei halua tutustua, mähän olen hauska ja ystävällinen tyyppi. Joskus on hankala objektiivisesti nähdä syitä tilanteelle. Mutta kyllä niitä raadollisia syitä on itse kullakin olla se osapuoli, joka ei vastaa Facebook-ystäväpyyntöön tai keksii tekosyitä, kun ei halua lähteä kahville jonkun sellaisen kanssa, joka ei ihan kuitenkaan tunnu siltä että haluaisi ystävystyä.
Mitä syitä teillä on siihen, että olette torjuneet jonkun ystävystymisyritykset? Oli se sitten elämäntilanteesta, olosuhteista tai ihmisten välisistä asioista johtuva syy. Ei ne aina ole kovin yleviä tai reiluja syitä. Niistä ehkä huomaa senkin, että vaikka se ystävyys ei lähtisi kehittymään, se ei tarkoita sitä että toinen osapuoli olisi mitenkään auttamattoman paska tyyppi.
Mulle tulee omakohtaisesti äkkiseltään lähivuosilta mieleen seuraavia:
- Kaverin huumorintaju ei ollenkaan osunut yhteen omani kanssa, vitsit menivät ohi puolin ja toisin
- Tutustuin töissä yhteistyökumppaniin, jonka kanssa en halunnut vapaa-ajalla viettää aikaa, mutta töissä hänelle täytyi olla ystävällinen mikä ehkä hämäsi häntä luulemaan kaverisuhteeltamme enemmän
- Kaverin kaverin jatkuva negatiivisuus lähes kaiken suhteen
- Loukkaavan suora puhe muille sillä varjolla, että "mä nyt vaan on tämmönen"
- Arvelin ihmisen pitävän minua alempiarvoisena, koska hän oli todella kaunis ja tyylikäs
- Tuttu oli jatkuvasti suuna päänä joka paikassa kuin superpallo, itse olen rauhallisempi tyyppi
- Eräs kertoi suunnilleen ensitapaamisella sairaushistoriansa ja vuodatti kovat elämänkokemuksensa
- Toinen oletti, että olen hänestä ja hänen asioistaan loputtoman varauksettoman kiinnostunut, ei ollut kiinnostunut vastaavasti minusta lainkaan
- Perhekerhossa eräs mukava äiti oli minua niin paljon vanhempi, että meidän elämäntilanteet lapsijuttujen ulkopuolella oli hyvin erilaisia
Kommentit (1035)
Olin alkanut chattailla haluamaani sukupuolta edustavan ihmisen kanssa. Alku oli lupaava mutta aika pian hänestä tuli esiin mielestäni huolestuttavia ilmiöitä: hän esim. uhkaili riistävänsä itseltään hengen, sanoi nuolleensa kuvaani omalla ruudullaan (!) jne. Yritin himmata tuota suhdetta mahdollisimman hienovaraisesti koska pelkäsin että hän tekee itselleen oikeasti jotain. En tiedä mitä hänelle kuuluu, enkä tiedä oliko hänellä jo tuolloin jonkinmoinen diagnoosi tai käyttikö päihteitä, emme koskaan nähneet livenä onneksi. En myöskään tiedä mikä olisi ns. oikea tapa käsitellä tilannetta; olisiko pitänyt sanoa suorempaan että itsetuhoisella käytöksellä uhkailu ei käy.
Kaveripohjalla taas olen nihkeillyt sellaisen ihmisen kanssa jonka huumorintaju meni täysin ristiin omani kanssa: minä pidän sanallisesta leikittelystä, mustasta huumorista ja tilannekomiikasta, häntä taas naurattivat vain ja ainoastaan navanalusasiat. Emme siis kumpikaan nauraneet toistemme aivoituksille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tosi puheliaat ihmiset on todella raskasta seuraa. En tiedä, onko se kaikilla itsekkyyttä, mutta aika monella varmasti on. Siis sellaiset, jotka puhuu ihan loputtomasti niin, että et saa suunvuoroa välttämättä ollenkaan, vaikka istuttais pari tuntia kahvilla. Mietin aina, että mitä ne oikein edes saa ihmisten tapaamisesta irti? Eivät selvästi hae kanssakäymistä, koska vetävät sitä loputonta monologia eikä muiden asiat tai reaktiot kiinnosta pätkääkään. Helpompi olis sama puhua seinille, ne ei yritä päästä karkuun.
Eli liian puheliaat ihmiset on mulla ikuisessa bannissa.
Mulla on tällaisia sukulaisia. Myös entisiä ystäviä, jotka olen feidannut. Pari kertaa olen myös joutunut tällaisen minäminä-pulisijan kanssa treffeille, piti puhua päälle, että sain edes pari lausetta sanottua. Jotain pahasti vialla heissä, onko se täydellistä sosiaalisten taitojen puutetta, sairaalloista itsekkyyttä vai mitä?
Toinen ihminen on näille vain yleisö.
Esim. Puhelun lopuksi jos yritän sukulaiselleni kertoa jotain tärkeääkin asiaa, niin hänellä on kovin kiire (ne omat, hänelle tärkeät asiathan on jo puhuttu!) ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa, on jo lyöty luuri korvaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen jo yli 50-vuotias, eikä minulla ole ollut koskaan yhtään läheistä ystävää.
Hyviä tuttavia on, mutta ei sellaista jonka kotiin menisin tai kutsuisin kotiini.
On ollut oma valintani, koska tiedän että se ystäväkin pettää sinut joskus.
Ja olen varsin tyytyväinen elämääni, aviossa jo pitkään ja muutama lapsikin.
Ei edes vaimoni tiedä "salaisuuksiani" ( ei niitä kyllä kovin ihmeellisiä olekaan).
Koskaan en ole ollut tupareissa, häissä(paitsi omissa ja muutaman sukulaisen) yms.
Jännä näkökulma tuo, että ystäväkin pettää joskus. Miksi ja miten?
Mulla on paljon ystäviä, enkä ole koskaan ketään heistä pettänyt ( poislukien jotkut teinidraamat). Mua ei myöskään ole kukaan ystävä koskaan pettänyt.
Jännä että uskallat kuitenkin olla parisuhteessa, kun paljon suurempi pettämistodennäköisyys niihin liittyy.
Ei siinä, siis tottakai saat olla ja elää juuri kuten haluat, mutta kiinnostaisi vaan sinun ja vastaavasti ajattelevien syy siihen, miksi kuvittelee ystävien pettävän? Ja tosiaan mikä se petos on?
Kyllä ihmisluonto osaa olla kuules erikoinen. Itse olen mies. Pidin erästä tyyppiä ystävänäni jonka opin tuntemaan teini-iässä. Hänen kuollessaan minulle vasta selvisikin että hän oli esim. kaikin mahdollisin keinoin koittanut estää mahdolliset naissuhteet (vaikkapa sanomalla että olen naimisissa toiselle osapuolelle) jne. Kuolemansa jälkeen selvisi että todella kaukana oikeasta ystävästä. Opin myös tuntemaan erään toisen miehen työkaverini kautta. Vaikutti ihan ok tyypiltä kunnes viimeisen kerran kysyin häneltä voinko lainata hänen autotalliaan sen verran että saisin autoon korjausta tehtyä, itse kun en viitsinyt ihan kerrostalon pihamaalla sellaiseen työhön ryhtyä. Toki hän luvan antoi. Kysyin myös voisiko tulla auttamaan hieman, koska omat taidot ei ihan automekaanikon ammattitasolla ole. Ihmettelin minne mies hävisi kun kävin auton kimppuun. Jonkin aikaa siinä touhutessani tuli jonkun täysin tuntemattoman hemmon kanssa talliin autoni luo ja alkoi valehtelematta suoraan vittuilemaan korjaustaidoistani. Oli se kuulkaa veikeä tilanne. Auto siinä kunnossa ettei sitä voinut lähteä suoraan ulos ajamaan. Hoidin korjauksen täysin itse loppuun ja enää en kyseisen henkilön kanssa ole tekemisissä ollut. Niin paljon on negatiivisia kokemuksia "ystävistä" etten itsekään ole enää vuosikymmeniin yrittänyt edes näitä ns. ystäviä enää hommata.
Noista ensimmäinen kuulostaa kyllä inhottavalta ystävältä, toinen kaiketi oli vain joku tuttu, ei ystävä lainkaan?
Joka tapauksessa ikäviä kokemuksia, ja harmi että olet noiden takia menettänyt uskosi ystävyyteen.
Minusta kenenkään ei pitäisi koskaan joutua jotenkin erikseen perustelemaan, ettei halua ihmissuhdetta jonkun kanssa. Aika creepy ajatus että pitäisi. Ystävyyden pitäisi olla vapaaehtoista eikä vain toisen haluun perustuvaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Komentelijat ovat ehdoton ei.
Samoin ne, joilla on selkeät neuvot krooniseen neurologiseen sairauteeni. Neuvoja ei ole pyydetty. On vain lerrottu, että on näin, koska oireeni huomaa, jos kanssani viettää aikaa. Mutta parannuskeinoa ei ole, huonoja hetkiä sairauden kanssa tulee. Uudehko tuttava ei ota tätä vastaan, vaan yrittää "ratkaista" sairauden, johon maamme huippuneuorologit eivät voi antaa ratkaisuja.
Monille uusillekin tuttavuuksille asia on selvä ja ok yhdellä keskustelulla. Että on huonoja päiviä, jolloin en kykene oikein mihinkään ja silloin en esim voi lähteä teatteriin, vaikka kuinka olisi ennalta sovittu. En sovi oikein mitään pitkän ajan päähän tästä syystä.
Mutta jotkut todella ivat koko ajan tuputtamassa esim ravintoneuvoja ja lääkekokeiluja (jokta luonnollisesti ammattilaisten kanssa kokeiltu heti diagnoosin tultua vuosia sitten) ja yksiuusi tuttu halusi sisustaa kotini uudellen, koska se muka auttaisi keskittymään tms. Kävi läpi kotini vääriä ykistyiskohtia. En ollut pyytänyt mitään neuvoja, päinvasoin sanonut, että tiedän kaiken, mitä tieteellä tässä vaiheessa on annettavana ja voin hyvin suurimman osan ajasta.
Nää on näitä ihmisiä, jotka on aina kertomassa että "joo mullakin tietsä on vähän niinkuin toi". Ei, sulla ei ole, jos sulla ei ole jotain sairautta. Älä yritä ymmärtää vaikka aivoverenvuotoa sillä, että sinullakin oli kerran päänsärky.
Joidenkin on todella vaikea hyväksyä sitä, että he eivät ole kaikkien alojen asiantuntijoita. Toisille tällainen tilanne ei ole mikään ongelma eikä mitenkään estä ystävyyttä tai esim parisuhdetta. Nuorempna jaksoin tällaisia energiansyöjiä, kunnes opinm ettei mun tarvitse, ollenkaan.
Tulee mieleen ihmistyyppi, joka koko ajan yrittää muuttaa sun elämää ja pelastaa sua tilanteesta, jonka katsoo olevan huono. Esim mä viihdyn ammatissani, jonka palkkaus ei ole kaikkein suurin. Pärjä.n palkallani, nautin työstäni, joka vastaa koulutustani, on unelmani, on valintani. Uusi tuttavuus suoraan kertoo, että mun tulisi hakea opiskelemaan jne. En siis ole pyytänyt mitään apua. En ole missään pulassa, en vain ole rikas. Minulla on kaikki mitä tarvitsen, en vain ole rikas.
Mistä ystäväsi tietää työsi palkkauksen? Ymmärrän hänen neuvonsa, jos sulla on tapana tuoda ilmi vähävaraisuuttasi jatkuvasti. Silloin on luonnollista tuoda ilmi keinoja, joilla valituksen sijaan saisi tilannetta muutettua. Voisin kuvitella ystäväsi kirjoittavan tähän samaan ketjuun, kuinka hänellä on raskas tuttava joka koko ajan valittaa rahan puuttetta, muttei ole valmis tekemään asialle mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Komentelijat ovat ehdoton ei.
Samoin ne, joilla on selkeät neuvot krooniseen neurologiseen sairauteeni. Neuvoja ei ole pyydetty. On vain lerrottu, että on näin, koska oireeni huomaa, jos kanssani viettää aikaa. Mutta parannuskeinoa ei ole, huonoja hetkiä sairauden kanssa tulee. Uudehko tuttava ei ota tätä vastaan, vaan yrittää "ratkaista" sairauden, johon maamme huippuneuorologit eivät voi antaa ratkaisuja.
Monille uusillekin tuttavuuksille asia on selvä ja ok yhdellä keskustelulla. Että on huonoja päiviä, jolloin en kykene oikein mihinkään ja silloin en esim voi lähteä teatteriin, vaikka kuinka olisi ennalta sovittu. En sovi oikein mitään pitkän ajan päähän tästä syystä.
Mutta jotkut todella ivat koko ajan tuputtamassa esim ravintoneuvoja ja lääkekokeiluja (jokta luonnollisesti ammattilaisten kanssa kokeiltu heti diagnoosin tultua vuosia sitten) ja yksiuusi tuttu halusi sisustaa kotini uudellen, koska se muka auttaisi keskittymään tms. Kävi läpi kotini vääriä ykistyiskohtia. En ollut pyytänyt mitään neuvoja, päinvasoin sanonut, että tiedän kaiken, mitä tieteellä tässä vaiheessa on annettavana ja voin hyvin suurimman osan ajasta.
Nää on näitä ihmisiä, jotka on aina kertomassa että "joo mullakin tietsä on vähän niinkuin toi". Ei, sulla ei ole, jos sulla ei ole jotain sairautta. Älä yritä ymmärtää vaikka aivoverenvuotoa sillä, että sinullakin oli kerran päänsärky.
Joidenkin on todella vaikea hyväksyä sitä, että he eivät ole kaikkien alojen asiantuntijoita. Toisille tällainen tilanne ei ole mikään ongelma eikä mitenkään estä ystävyyttä tai esim parisuhdetta. Nuorempna jaksoin tällaisia energiansyöjiä, kunnes opinm ettei mun tarvitse, ollenkaan.
Tulee mieleen ihmistyyppi, joka koko ajan yrittää muuttaa sun elämää ja pelastaa sua tilanteesta, jonka katsoo olevan huono. Esim mä viihdyn ammatissani, jonka palkkaus ei ole kaikkein suurin. Pärjä.n palkallani, nautin työstäni, joka vastaa koulutustani, on unelmani, on valintani. Uusi tuttavuus suoraan kertoo, että mun tulisi hakea opiskelemaan jne. En siis ole pyytänyt mitään apua. En ole missään pulassa, en vain ole rikas. Minulla on kaikki mitä tarvitsen, en vain ole rikas.
Mistä ystäväsi tietää työsi palkkauksen? Ymmärrän hänen neuvonsa, jos sulla on tapana tuoda ilmi vähävaraisuuttasi jatkuvasti. Silloin on luonnollista tuoda ilmi keinoja, joilla valituksen sijaan saisi tilannetta muutettua. Voisin kuvitella ystäväsi kirjoittavan tähän samaan ketjuun, kuinka hänellä on raskas tuttava joka koko ajan valittaa rahan puuttetta, muttei ole valmis tekemään asialle mitään.
Kyllähän noin karkeasti kaikki tietää tiettyjen alojen palkkatason. Tai pitäisi ainakin, varsinkin ammatinvalintavaiheessa.
-eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En vaan ole kokenut että ollaan ihan samalla aaltopituudella. Näytän ihan tavikselta ja elän tavallista elämää, mutta olen aika alternativehenkinen ja tehnyt kaikkea mielenkiintoista aiemmin. Ei välttämättä ole kauheasti yhteistä vaikka jonkun kristillisen tyypin kanssa. Siis en ole ennakkoluuloinen mutta kun on jutellut jonkun kanssa ja tuntuu ettei ihan ole yhteistä säveltä, en enempää kaveeraa. Kavereita ei ole kuitenkaan paljon, mutta osittain johtuu minusta.
Mitä tarkoitat konkreettisesti tällä alternative-henkisyydellä ja mitä mielenkiintoista olet tehnyt? :)
Aaatteita, avoinmielisyyttä, sitä mitä asioita pitää kiinnostavina ja tärkeinä ylipäätään elämässä, taide- ja kulttuurimaku, jne. Mielenkiintoista omasta mielestä oli esim. reppureissailuvaihe tai psykedeelit. Mutta ei näitä asioita voi päätellä jos juttelee kanssani hetken. Varmaan liittyy tyyliini ja olemukseeni, olen luonnollinen ja aika hiljainen, joten saatetaan pitää hyvin sovinnaisena. Mutta sitten toinen sen tyyppinen voi ihmetellä miksen enempää lämpene. Joskus myös rassaa kun olemuksesta tehdään oletuksia mutta se on sen hinta että on mitä on.
Tiedätkö, itse näytän ja kuulostan aivan normaalilta, tylsältä, harmaavarpuiselta, mutta olen mm. Asunut ja opiskellut ulkomailla, harrastanut taidetta ja kulttuuria, osaan kieliä, olen matkustellut, tehnyt niin sekoja juttuja ja kokenut vaikka mitä, sekä omaan hyvin vahvoja aarteita ja mielipiteitä, joita en tuo ilmi tuntemattomille. Se ulkonäkö tai pintapuoliset jutut ei kerro yhtään mitään ihmisestä. Jos minuun tutustuu, voi ehkä pikkuhiljaa saada tietää minusta eri asioita, mutta ne ei tule kertarysäyksellä ja vasta ajan kanssa oppii tuntemaan kokonaisuutena.
Joten mitäpä jos sinä yrittäisit nöhdä vähän enemmän vaivaa myös tutustumisen eteen, eikä ajatella että olet joku erikoinen tapaus :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutustuin kivaan ikäiseeni naiseen uudessa asuinkaupungissa. Meillä on paljon samoja kiinnostuksen kohteita ja kävimmekin näyttelyissä, keikalla jne. Hänessä oli kuitenkin sisäänrakennettuna valittaminen ja avuttomuus. Kaikkeen tarvitsee muiden apua aina taulujen ripustuksesta lampun vaihtoon ja heittäytyy marttyyriksi kaikesta. En myöskään kestänyt syyllistämistä, kun halusin lähteä mökille enkä keikalle hänen kanssaan, eikä hänellä ollut ketään kenen kanssa mennä. Itse olen tittunut menemään yksin jos en saa seuraa ja olemaan muutenkin itsenäinen. Kai se roikkuminen ja valittaminen vaikutti siihen, että välit sitten vain viilenivät.
Hyväksikäyttäjä pummi ! Siinä sitä syytä kerrakseen ! Ei mitään vastavuoroisuutta , aina meille minä tarjoan , minä maksan .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näitä lukiessa tulee aika surullinen olo. Vaikuttaa, että suomalaiset ovat tosi epäsosiaalisia ja haluavat kökkiä vain yksin kotonaan. Ystävystyminen on vaikeaa, kellään ei ole aikaa tai halua uusille ystäville aikuisiässä. Mietin, miksi siihen suhtaudutaan niin suurella vakavuudella. Kyllä minulla on sijaa elämässä kevyemmällekin ystävyydelle ja kohtaamisille. Kadehdin ulkomaiden sosiaalista kulttuuria.
Mitä väliä jos ihmiset ovat onnellisia kökkiessään yksin kotonaan tai aivan läheisempien kanssa. Kansanluonne nyt vaan on pitkälti tämä. Ystävyys on liian tärkeä asia kevyesti otettavaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä lukiessa tulee aika surullinen olo. Vaikuttaa, että suomalaiset ovat tosi epäsosiaalisia ja haluavat kökkiä vain yksin kotonaan. Ystävystyminen on vaikeaa, kellään ei ole aikaa tai halua uusille ystäville aikuisiässä. Mietin, miksi siihen suhtaudutaan niin suurella vakavuudella. Kyllä minulla on sijaa elämässä kevyemmällekin ystävyydelle ja kohtaamisille. Kadehdin ulkomaiden sosiaalista kulttuuria.
Se ulkomainen sosiaalisuus on suomeksi sanottuna smalltalkia, jota ikävä kyllä on kulttuurissamme pidetty tyhjänpäiväisenä, vaikka se on todella tärkeää ja hyvä tapaista. Sen avulla pääsee helposti tutustumaan uusiin asioihin ja ihmisiin, joka on niin rikastuttavaa ja tekee mm matkustelusta ja arkielämästä mielekästä.
Karjalaisille tämä on aika luontaista!Olen huomannut että en oikein pääse samalle aaltopituudelle ihmisten kanssa jotka ovat lähtöisin Häme/Varsinais-Suomi jne. akselilta. Heillä tuntuu olevan jotenkin niin erilainen tapa kommunikoida ja jutella, kova pätemisen tarve ja oudon töksäyttelevä, piikikäs huumori. Pohjois-Karjalasta kotoisin olevana tykkään kyllä nauraa, mutta nämä tilanteet aiheuttavat sen että alan miettimään liikaa sanomisiani koska niihin kohta takerrutaan. Vai onko vain sattumaa että tämän tyyliset ihmiset ovat olleet? Kuka tietää.
Kyllä siinä mentaliteetissa ja tavassa puhua on eroa itäsuomalaisten ja länsisuomalaisten välillä. Itäsuomalaiset ovat monesti sellaisia hölötysautomaatteja jotka lotikoittelee ummet ja lammet kaikille kiinnostipa kuulijoita tai ei. Ainakin täällä Satakunnassa ollaan vieraille vähäpuheisia, mutta tuttujen kanssa puhutaan enemmän. Asiat sanotaan suoraan töksäyttämällä eikä niitä kaunistella ja siloitella. Itse olen umpisavolainen sukujani ,mutta Porista löysin henkisen kotini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En vaan ole kokenut että ollaan ihan samalla aaltopituudella. Näytän ihan tavikselta ja elän tavallista elämää, mutta olen aika alternativehenkinen ja tehnyt kaikkea mielenkiintoista aiemmin. Ei välttämättä ole kauheasti yhteistä vaikka jonkun kristillisen tyypin kanssa. Siis en ole ennakkoluuloinen mutta kun on jutellut jonkun kanssa ja tuntuu ettei ihan ole yhteistä säveltä, en enempää kaveeraa. Kavereita ei ole kuitenkaan paljon, mutta osittain johtuu minusta.
Mitä tarkoitat konkreettisesti tällä alternative-henkisyydellä ja mitä mielenkiintoista olet tehnyt? :)
Aaatteita, avoinmielisyyttä, sitä mitä asioita pitää kiinnostavina ja tärkeinä ylipäätään elämässä, taide- ja kulttuurimaku, jne. Mielenkiintoista omasta mielestä oli esim. reppureissailuvaihe tai psykedeelit. Mutta ei näitä asioita voi päätellä jos juttelee kanssani hetken. Varmaan liittyy tyyliini ja olemukseeni, olen luonnollinen ja aika hiljainen, joten saatetaan pitää hyvin sovinnaisena. Mutta sitten toinen sen tyyppinen voi ihmetellä miksen enempää lämpene. Joskus myös rassaa kun olemuksesta tehdään oletuksia mutta se on sen hinta että on mitä on.
Tiedätkö, itse näytän ja kuulostan aivan normaalilta, tylsältä, harmaavarpuiselta, mutta olen mm. Asunut ja opiskellut ulkomailla, harrastanut taidetta ja kulttuuria, osaan kieliä, olen matkustellut, tehnyt niin sekoja juttuja ja kokenut vaikka mitä, sekä omaan hyvin vahvoja aarteita ja mielipiteitä, joita en tuo ilmi tuntemattomille. Se ulkonäkö tai pintapuoliset jutut ei kerro yhtään mitään ihmisestä. Jos minuun tutustuu, voi ehkä pikkuhiljaa saada tietää minusta eri asioita, mutta ne ei tule kertarysäyksellä ja vasta ajan kanssa oppii tuntemaan kokonaisuutena.
Joten mitäpä jos sinä yrittäisit nöhdä vähän enemmän vaivaa myös tutustumisen eteen, eikä ajatella että olet joku erikoinen tapaus :)
Miksi pitäisi nähdä vaivaa tutustumisen eteen? Joko tutustuu tai ei? Ei kaikkien kanssa ole pakko kaveerata. Eihän yksinkertaisesti pysty randomiin tuttavuuksiin satsaamaan sillä mielellä, että vielä joskus sieltä saa vaivalla kaivettua helmen esille. Kyllä ystävystyminen on kuin mikä muukin parisuhde, molempien pitää olla kiinnostuneita ystävystämään ja sitä edistämään. Yleensä sitä ystävystyy helpoiten samanhenkisten ihmisten kanssa joilla on samoja kiinnostuksen kohteita kuin itsellä.347
Hieman yksinkertainen kaveri, joka joka välissä osoitti halveksuntaansa oppineempia kohtaan, osoittautui raskaaksi seuraksi.
Oletti, että koska amis on ylin tutkintoni, jaan hänen "herra" vihansa...
Yksi harrastuskaveri alkoi aggressiivisesti käännyttämään minua fundamentalistiseen uskoonsa. Juoksin pakoon.
Myöhemmin olen kyllä ystävystynyt toisen fundamentalistin kanssa, mutta hän ei pyrikään käännyttämään ketään.
Eräs kaveri, jonka kanssa minulla on paljonkin yhteistä, osoittautui kovin raskaaksi seuraksi pääasiassa alkoholisminsa takia.
Pakko oli ottaa etäisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä lukiessa tulee aika surullinen olo. Vaikuttaa, että suomalaiset ovat tosi epäsosiaalisia ja haluavat kökkiä vain yksin kotonaan. Ystävystyminen on vaikeaa, kellään ei ole aikaa tai halua uusille ystäville aikuisiässä. Mietin, miksi siihen suhtaudutaan niin suurella vakavuudella. Kyllä minulla on sijaa elämässä kevyemmällekin ystävyydelle ja kohtaamisille. Kadehdin ulkomaiden sosiaalista kulttuuria.
Se ulkomainen sosiaalisuus on suomeksi sanottuna smalltalkia, jota ikävä kyllä on kulttuurissamme pidetty tyhjänpäiväisenä, vaikka se on todella tärkeää ja hyvä tapaista. Sen avulla pääsee helposti tutustumaan uusiin asioihin ja ihmisiin, joka on niin rikastuttavaa ja tekee mm matkustelusta ja arkielämästä mielekästä.
Karjalaisille tämä on aika luontaista!
Suomalaisen näkökulmasta smalltalk on turhaa lätinää. Omituista, että joku kokee saavansa moisesta pinnallisesti hyvää päivää kirvesvartta irti yhtään mitään. Eihän siinä kumpikaan osapuoli oikeasti anna itsestään mitään, mutta sosiaalinen konventio vaatii että suut käy. Toki pystyn tarvittaessa tuohon itsekin, mutten koe itse saavani siitä mitään irti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä lukiessa tulee aika surullinen olo. Vaikuttaa, että suomalaiset ovat tosi epäsosiaalisia ja haluavat kökkiä vain yksin kotonaan. Ystävystyminen on vaikeaa, kellään ei ole aikaa tai halua uusille ystäville aikuisiässä. Mietin, miksi siihen suhtaudutaan niin suurella vakavuudella. Kyllä minulla on sijaa elämässä kevyemmällekin ystävyydelle ja kohtaamisille. Kadehdin ulkomaiden sosiaalista kulttuuria.
Se ulkomainen sosiaalisuus on suomeksi sanottuna smalltalkia, jota ikävä kyllä on kulttuurissamme pidetty tyhjänpäiväisenä, vaikka se on todella tärkeää ja hyvä tapaista. Sen avulla pääsee helposti tutustumaan uusiin asioihin ja ihmisiin, joka on niin rikastuttavaa ja tekee mm matkustelusta ja arkielämästä mielekästä.
Karjalaisille tämä on aika luontaista!Suomalaisen näkökulmasta smalltalk on turhaa lätinää. Omituista, että joku kokee saavansa moisesta pinnallisesti hyvää päivää kirvesvartta irti yhtään mitään. Eihän siinä kumpikaan osapuoli oikeasti anna itsestään mitään, mutta sosiaalinen konventio vaatii että suut käy. Toki pystyn tarvittaessa tuohon itsekin, mutten koe itse saavani siitä mitään irti.
Hyvän mielen? Ei loukattu ketään töksäyttelemällä?
Henkilö petti puolisoaan useita kertoja ja joka kerta tavatessamme puhui pahaa muista ihmisistä. Hänestä huokui todella voimakas negatiivinen energia, joten lopetin yhteydenpidon.
Vierailija kirjoitti:
Edellä on lueteltu jo kattavasti syitä. En halua tutustua lähemmin ihmiseen, joka on negatiivinen ja valittaa kokoajan, piikittelevään, arvostelevaan tai kaikkitietävän ihmiseen, kommunikointikyvyttömään paasaajaan, touhukkaaseen puuhailijaan, joka puhuu vain tylsistä käytännön asioista tai sellaiseen, jonka kanssa ei vain ole mitään kiinnostavaa keskusteltavaa. Pahinta ovat aggressiivisiksi ja omistushaluisiksi osoittautuvat ihmiset jotka voivat aluksi olla hyvinkin hauskaa seuraa.
Minä taas en halua tutustua lähemmin sellaiseen ihmiseen, jonka kanssa pitää olla aina positiivinen ja jauhaa vain positiivisista asioista ja olla aina tyytyväinen kaikkeen. Samaa mieltä oltava kaikessa ja omat mielipiteet ovat turhia ja ei toivottavia. Joutuu miettimään mitä saa sanoa. Inhaa olla aina varpaillaan.
Mä tunnen oloni Sherkiksi useimpien naisten kanssa, ja olo jo jotenkin norsu posliinikaupassa....en jaksa jauhaa tai kiinnostua monistakaan "naisellisista" puheenaiheista, tai kuunnella valitusta arjen raskaudesta (elän itse siis kyllä perheellisenä, ilman tukiverkkoja). Lapsettomien elämä taas tuntuu pyörivän kulutuksen ja itsensä treenausken parissa. Tykkään jutella kaikenlaisten kanssa, mutta sellaista tunnetta että haluaisin järjestää yhteistä aikaa tai olla jatkuvasti yhteydessä ei monen kanssa ole. On muutamia ystäviä vuosikymmenten takaa, jotka on sellaisia ikuisia sydäystäviä.
"Alku oli lupaava mutta aika pian hänestä tuli esiin mielestäni huolestuttavia ilmiöitä: hän esim. uhkaili riistävänsä itseltään hengen"
Minusta tuo on eräänlaista henkistä väkivaltaa. Minä sanoisin kylmästi että riistä jos haluat, se on oma valintasi ja asiasi. Minä en aio ottaa siitä vastuuta enkä kuunnella uhkauksia. Voin yrittää auttaa ja tukea sen mitä jaksan ja pystyn mutta uhkailuihin en suostu.
Alue: Aihe vapaa
Elämäni on ihan hyvää näin ja sosiaalisuuden tarpeeni elämässä on hyvin tyydytetty. Pollani vaatii paljon latautumista taidetta luoden ja sitä aikaa en oman hyvinvointini vuoksi ole valmis vaihtamaan mihinkään sosiaaliseen menoon. Tosiystävälle tietysti olisi aina tilaa, mutta siihen pestiin kriteerit ovat sen verran korkealla, että taitaa jäädä vain haaveeksi. :)