Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minkä takia et ole halunnut ystävystyä jonkun kanssa?
Tuon "Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?" -ketjun innoittamana. Kun tapaa uusia sinänsä ihan mukavia ihmisiä, joidenkin kanssa ystävystyy ja joidenkin kanssa suhteesta ei kehity mitään tuttavuutta syvempää, tahattomasti tai jommankumman puolelta tarkoituksellisesti. Erityisesti ajattelen tilanteita, joissa itse on ollut kiinnostunut tutustumaan toiseen, mutta toinen ei osoita vastakaikua, oli sitten itse kummalla puolella tätä yhtälöä tahansa. Joskus tietysti on kyseessä olosuhteet ja ajoitus, miksei tuttavuus tai kaveruus syvenny ystävyydeksi. Itse sitä tietysti tahtoisi ajatella, että miksi joku ei halua tutustua, mähän olen hauska ja ystävällinen tyyppi. Joskus on hankala objektiivisesti nähdä syitä tilanteelle. Mutta kyllä niitä raadollisia syitä on itse kullakin olla se osapuoli, joka ei vastaa Facebook-ystäväpyyntöön tai keksii tekosyitä, kun ei halua lähteä kahville jonkun sellaisen kanssa, joka ei ihan kuitenkaan tunnu siltä että haluaisi ystävystyä.
Mitä syitä teillä on siihen, että olette torjuneet jonkun ystävystymisyritykset? Oli se sitten elämäntilanteesta, olosuhteista tai ihmisten välisistä asioista johtuva syy. Ei ne aina ole kovin yleviä tai reiluja syitä. Niistä ehkä huomaa senkin, että vaikka se ystävyys ei lähtisi kehittymään, se ei tarkoita sitä että toinen osapuoli olisi mitenkään auttamattoman paska tyyppi.
Mulle tulee omakohtaisesti äkkiseltään lähivuosilta mieleen seuraavia:
- Kaverin huumorintaju ei ollenkaan osunut yhteen omani kanssa, vitsit menivät ohi puolin ja toisin
- Tutustuin töissä yhteistyökumppaniin, jonka kanssa en halunnut vapaa-ajalla viettää aikaa, mutta töissä hänelle täytyi olla ystävällinen mikä ehkä hämäsi häntä luulemaan kaverisuhteeltamme enemmän
- Kaverin kaverin jatkuva negatiivisuus lähes kaiken suhteen
- Loukkaavan suora puhe muille sillä varjolla, että "mä nyt vaan on tämmönen"
- Arvelin ihmisen pitävän minua alempiarvoisena, koska hän oli todella kaunis ja tyylikäs
- Tuttu oli jatkuvasti suuna päänä joka paikassa kuin superpallo, itse olen rauhallisempi tyyppi
- Eräs kertoi suunnilleen ensitapaamisella sairaushistoriansa ja vuodatti kovat elämänkokemuksensa
- Toinen oletti, että olen hänestä ja hänen asioistaan loputtoman varauksettoman kiinnostunut, ei ollut kiinnostunut vastaavasti minusta lainkaan
- Perhekerhossa eräs mukava äiti oli minua niin paljon vanhempi, että meidän elämäntilanteet lapsijuttujen ulkopuolella oli hyvin erilaisia
Kommentit (1035)
Olin alkanut ystävystymään samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa, joka käyttäytyi kyllä normaalisti aina silloin, jos olimme kahdestaan tai seurassa oli muita samaa sukupuolta olevia henkilöitä. Mutta aina kun paikalla oli vastakkaisen sukupuolen edustajia, tämä heterohenkilö alkoi hakemaan kaikin mahdollisin keinoin heidän huomiotaan. Ja siis todellakin kaikin mahdollisin keinoin!
Kerran erehdyin viemään yhteiseen illanviettoon mukaan vastakkaista sukupuolta olevan ystäväni ja valitettavasti hän joutui sellaisen huomionhaku-pommituksen uhriksi, että kommentoi asiaa monin sanakääntein heti seurueesta poistuttuamme. Hän oli kokenut saamansa huomion samaan aikaan sekä ahdistavaksi että huvittavaksi. Olihan se kyllä kieltämättä koomista seurattavaa kaikille meille seurueen jäsenille. Myöhemmin tämä huomiota hakenut uusi "ystäväni" kyseli, että oliko minulla jotakin romanttista meneillään illanviettoon tuomani seuralaiseni kanssa. Jännä, että hän ensin haki seuralaiseni huomiota kaikin mahdollisin tavoin, kuten pelaamalla rohkeaa silmäpeliä joka ei jäänyt keneltäkään huomaamatta, ja vasta jälkikäteen kyseli minulta oliko illanviettoon tuomani henkilö minulle enemmänkin kuin vain ystävä.
Tätä samaa tapahtui vielä kaksi kertaa kahden muun vastakkaista sukupuolta olevan henkilön kohdalla, joista molemmista tämä huomionhakuinen henkilö luuli minun jostain ihmeen syystä olevan kiinnostunut romanttisessa mielessä, vaikka kerroin kyllä suoraan, että en ollut. Lopulta päätin, että en halua elämääni ihmistä, joka hakee näin epätoivoisesti vastakkaisen sukupuolen huomiota pönkittääkseen huonoa itsetuntoaan ja aiheuttaa näin kaikille ympärillään oleville ihmisille epämukavia tilanteita. Nyt jälkikäteen olen varma, että jos olisin jatkanut ystävystymistä pidemmälle, niin tämä kyseinen "ystävä" ei olisi varmasti epäröinyt flirttailla estottomasti myöskään sen ihanan henkilön kanssa, johon myöhemmin tutustuin yhteisten ystävien kautta ja josta tuli puolisoni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näitä lukiessa tulee aika surullinen olo. Vaikuttaa, että suomalaiset ovat tosi epäsosiaalisia ja haluavat kökkiä vain yksin kotonaan. Ystävystyminen on vaikeaa, kellään ei ole aikaa tai halua uusille ystäville aikuisiässä. Mietin, miksi siihen suhtaudutaan niin suurella vakavuudella. Kyllä minulla on sijaa elämässä kevyemmällekin ystävyydelle ja kohtaamisille. Kadehdin ulkomaiden sosiaalista kulttuuria.
Vierailija kirjoitti:
Näitä lukiessa tulee aika surullinen olo. Vaikuttaa, että suomalaiset ovat tosi epäsosiaalisia ja haluavat kökkiä vain yksin kotonaan. Ystävystyminen on vaikeaa, kellään ei ole aikaa tai halua uusille ystäville aikuisiässä. Mietin, miksi siihen suhtaudutaan niin suurella vakavuudella. Kyllä minulla on sijaa elämässä kevyemmällekin ystävyydelle ja kohtaamisille. Kadehdin ulkomaiden sosiaalista kulttuuria.
Minä kaipaan muiden seuraa vain joskus. Ja toisaalta olen valmis antamaan seuraa vain joskus. En usko että tämä toimisi käytännössä, ellei olisi jokin suuri tuttujen ”pooli” jossa kaikilla olisi sama tilanne.
Vierailija kirjoitti:
Näitä lukiessa tulee aika surullinen olo. Vaikuttaa, että suomalaiset ovat tosi epäsosiaalisia ja haluavat kökkiä vain yksin kotonaan. Ystävystyminen on vaikeaa, kellään ei ole aikaa tai halua uusille ystäville aikuisiässä. Mietin, miksi siihen suhtaudutaan niin suurella vakavuudella. Kyllä minulla on sijaa elämässä kevyemmällekin ystävyydelle ja kohtaamisille. Kadehdin ulkomaiden sosiaalista kulttuuria.
Kuinka pitkälle olet lukenut tätä ketjua? Kyllä tästä keskustelusta selviää, että ystävystymisen torjunnan taustalla on useimmiten ihan muut syyt kuin se, että "haluaa kökkiä yksin kotonaan". Haluaisitko sinä ystäväksesi komentelevan, ripustautuvan, vastuuttoman ja pahimmillaan vakavasti ongelmaisen ihmisen? Entä tuntisitko olosi mukavaksi sellaisen henkilön seurassa, joka yhtenä hetkenä pitää sinua maailman parhaana kaverina ja toisena jättää sinut kokonaan huomiotta? Kuinka paljon saisit irti sellaisesta ystävyydestä, jossa sinulla ja sillä toisella ei ole mitään yhteistä? Kaikki teidän välillänne olisi siis ristiriidassa keskenään: mielenkiinnon kohteet, arvot, asenteet, huumorintaju, luonteenpiirteet. Olisiko se mielestäsi hyvää ja antoisaa ystävyyttä?
Vierailija kirjoitti:
Minä voin rehellisesti myöntää, etten jaksa sosiaalisesti kömpelöitä ihmisiä. On todella raskasta ylläpitää sosiaalista kanssakäymistä, jos toinen istuu tuppisuuna tai tilannetaju tuntuu puuttuvan kokonaan.. Myös yhteisen huumorintajun puuttuminen estää tutustumista pidemmälle. Miksi haluaisin viettää aikaa seurassa, jossa ei voi yhdessä nauraa millekään?
Joo, kiitos samoin. T. Sosiaalisesti kömpelö (ja siksi viihdynkin yksin)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuttuneet elämäntilanteet, arvot ja asenteet.
Vähän harmi kyllä koska monella vanhalla kaverillani on silti sama maku musiikin ja elokuvien suhteen. Ei sitä vaan jaksa enään. Näin yleisesti ottaen hyvin, hyvin harva ihminen on elämäni aikana spontaanisti laittanut "miten menee?" viestiä.
Vain kerran puolituttu nainen jonka tapasin yöelämässä laittoi neutraalin kutsun illanviettoon baarissa uusien ihmisten kanssa.
Eräs ystäväehdokas tuntui haluavan kilpailla kanssani kaikesta. Työskentelimme hänen mielestään samalla alalla, vaikka todellisuudessa olimme ennemminkin lähialoilla, koska työskentelymme puitteet olivat täysin erilaiset, eikä työtämme voinut sen takia mitenkään vertailla toisiinsa. Hänellä tuntui kuitenkin olevan jatkuvasti äärettömän kova halu todistella minulle etevyyttään erityisesti työhön liittyvissä asioissa. Olin tietysti aina iloinen hänen saavutuksista, joista hän tyypilliseen tapaansa aina viipymättä ilmoitti minulle puhelinsoitolla. Usein heti samalla sekunnilla, kun oli itse saanut hyvät uutiset. Jotenkin hänelle tuntui olevan tärkeintä kertoa niistä ensimmäisenä juuri minulle, vaikka emme edes olleet tunteneet kovin kauan.
Muistan erityisesti yhden kerran, kun hän soitti taas tällaisen tyypillisen monologipuhelun. Tällä kertaa hän tykitti kaikki yksityiskohdat uusimmasta työsaavutuksestaan ikään kuin olisi lukenut kaiken paperista. Ja kun tykitys oli ohi, ei hän jäänyt kuuntelemaan minun kuulumisia. Olisi minullakin ollut kerrottavana pitkä lista työhön ja muuhun elämään liittyviä iloisia uutisia, jotka olin jättänyt aiemmin kertomatta, koska en ollut kokenut mitenkään tarpeelliseksi kertoa niistä hänelle. En kuitenkaan päässyt vastavuoroisesti jakamaan omia kuulumisiani, koska hän vain ilmoitti monologinsa päätteksi vauhdikkaasti ylimieliseen sävyyn: "kuule nyt mun täytyy mennä, ei ehdi jutella enempää, he-heeeeei!!!!". En edes ehtinyt sanoa kunnolla heippaa, kun hän oli jo katkaissut puhelun. Ja soittiko hän takaisin paremmalla aikaa? No eipä tietenkään.
Jonkun aikaa jaksoin olla hänen shownsa yleisönä, mutta lopulta se alkoi viedä liikaa voimia ja katkaisin ystävystymisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaisto kertoo välttämään, myös se miten puhuu muista tai onko aistittavissa takertumista tai sitten narsismia.
Ikäeron takia. Jostain syystä en koskaan ole onnistunut ystävystymään oman ikäisteni naisten kanssa, vaan kaikki vähäiset edes orastavat kaverisuhteeni on ollut vähintään 10v vanhempien kanssa.
En osaa sanoa miksi. En vaan tuntenut varsinkaan teininä yhteyttä oman ikäisiini. Oli mulla pari kaveriakin teininä, mutta ne oli aika etäisiä ystävyyssuhteita, heillä oli ne omat bestikset ja minä olin sitten se joku muu kaveri, joka roikkuu perässä.
22 vuotiaana menin töihin yhteen paikkaan, jossa oli sellainen yli kolmekymppinen pirtsakka ja puhelias nainen. Hänestä tuli minulle läheinen ystävä moneksi vuodeksi.
26 vuotiaana menin toiseen työpaikkaan ja siellä ei ollut muita ikäisiäni, oli siellä kyllä 3-4-kymppisiä, mutta minä ihastuin (huom kaverimielessä) yhteen 6-kymppiseen naiseen. Meillä synkkasi todella hyvin ja olin innoissani kun kerrankin löytyi joku joka tykkää minusta ja haluaa jutella kanssani.
Sitten yhtenä päivänä hän sanoi mulle: "Voi harmi kun täällä työpaikalla ei ole sun ikäisiä ollenkaan, että saisit kavereita itsellesi". Ja vaikkei hän varmaan tarkoittanut sitä ihan sillä tavalla, mutta mä koin sen torjuntana. Että häntä ärsytti kuunnella nuoren tytön lapsellisia höpinöitä. Siinä kohtaa vasta ymmärsin, että mussa on joku vika :(
Hän jäikin sitten eläkkeelle ja sen jälkeen en ole kenenkään kanssa ystävystynyt, oon siis edelleen nelikymppisenä samalla työpaikalla ja tulen hienosti kaiken ikäisten kanssa toimeen, koulutan sujuvasti nuoria tulokkaita ja paimennan kesäduunareita, mutta ei mulla vaan synny mitään syvempää yhteyttä kenenkään kanssa. Mulla on aina ollut siis vaikeuksia tutustua ihmisiin, mutta kun tutustun niin mieluiten huomattavasti vanhempiin. Mutta en enää varmaan heihinkään, koska olen jotenkin ehdollistunut siihen että en saa. Toisaalta alan olla jo iteki niin vanha niin ehkä pian jo saan? =D Jos osaan vielä.
Ja nyt joku kuitenkin miettii, että onko miesten kanssa sama, niin miesten kohdallakin vaihtelua kyllä on suuntaan ja toiseen vähän enemmän kuin naisilla normaalisti. Mutta ei todellakaan koskaan ole mitään sellaista Danny-meininkiä mulla ollut. Kyllä minä silloin teininä ja nuorena ihastuin lähinnä oman ikäisiin ja maksimissaan 10 vuotta vanhempiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa ihmisistä on ihan helvetin tylsiä.
Vai onko niin, että tylsälle kaikki muukin on tylsää! Pitäisi olla todella aktiivinen ettei itse ole tylsää seuraa jos siis haluaa nauttia/viihtyä toisten kanssa.
Älä selitä! daiju
Joissakin tapauksissa sosiaalinen kömpelyys voi johtua esim. autismin kirjon häiriöstä.
Henkilö voi pitää hyvinkin paljon sinusta ja haluta ystävystyä. Hänelle voi kuitenkin olla haastavaa toimia sosiaalisissa tilanteissa samalla tavalla kuin useimpien ihmisten.
Varsinkin tällaisessa tapauksessa kyllä toivoisi vastapuolelta ennakkoluulottomuutta ja avarakatseisuutta ottaa kaveriksi myös ”vähän erilainen ihminen”. Yksinäisyys voi olla musertavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen jo yli 50-vuotias, eikä minulla ole ollut koskaan yhtään läheistä ystävää.
Hyviä tuttavia on, mutta ei sellaista jonka kotiin menisin tai kutsuisin kotiini.
On ollut oma valintani, koska tiedän että se ystäväkin pettää sinut joskus.
Ja olen varsin tyytyväinen elämääni, aviossa jo pitkään ja muutama lapsikin.
Ei edes vaimoni tiedä "salaisuuksiani" ( ei niitä kyllä kovin ihmeellisiä olekaan).
Koskaan en ole ollut tupareissa, häissä(paitsi omissa ja muutaman sukulaisen) yms.
Jännä näkökulma tuo, että ystäväkin pettää joskus. Miksi ja miten?
Mulla on paljon ystäviä, enkä ole koskaan ketään heistä pettänyt ( poislukien jotkut teinidraamat). Mua ei myöskään ole kukaan ystävä koskaan pettänyt.
Jännä että uskallat kuitenkin olla parisuhteessa, kun paljon suurempi pettämistodennäköisyys niihin liittyy.
Ei siinä, siis tottakai saat olla ja elää juuri kuten haluat, mutta kiinnostaisi vaan sinun ja vastaavasti ajattelevien syy siihen, miksi kuvittelee ystävien pettävän? Ja tosiaan mikä se petos on?
Vierailija kirjoitti:
Ikäeron takia. Jostain syystä en koskaan ole onnistunut ystävystymään oman ikäisteni naisten kanssa, vaan kaikki vähäiset edes orastavat kaverisuhteeni on ollut vähintään 10v vanhempien kanssa.
En osaa sanoa miksi. En vaan tuntenut varsinkaan teininä yhteyttä oman ikäisiini. Oli mulla pari kaveriakin teininä, mutta ne oli aika etäisiä ystävyyssuhteita, heillä oli ne omat bestikset ja minä olin sitten se joku muu kaveri, joka roikkuu perässä.
22 vuotiaana menin töihin yhteen paikkaan, jossa oli sellainen yli kolmekymppinen pirtsakka ja puhelias nainen. Hänestä tuli minulle läheinen ystävä moneksi vuodeksi.
26 vuotiaana menin toiseen työpaikkaan ja siellä ei ollut muita ikäisiäni, oli siellä kyllä 3-4-kymppisiä, mutta minä ihastuin (huom kaverimielessä) yhteen 6-kymppiseen naiseen. Meillä synkkasi todella hyvin ja olin innoissani kun kerrankin löytyi joku joka tykkää minusta ja haluaa jutella kanssani.
Sitten yhtenä päivänä hän sanoi mulle: "Voi harmi kun täällä työpaikalla ei ole sun ikäisiä ollenkaan, että saisit kavereita itsellesi". Ja vaikkei hän varmaan tarkoittanut sitä ihan sillä tavalla, mutta mä koin sen torjuntana. Että häntä ärsytti kuunnella nuoren tytön lapsellisia höpinöitä. Siinä kohtaa vasta ymmärsin, että mussa on joku vika :(
Hän jäikin sitten eläkkeelle ja sen jälkeen en ole kenenkään kanssa ystävystynyt, oon siis edelleen nelikymppisenä samalla työpaikalla ja tulen hienosti kaiken ikäisten kanssa toimeen, koulutan sujuvasti nuoria tulokkaita ja paimennan kesäduunareita, mutta ei mulla vaan synny mitään syvempää yhteyttä kenenkään kanssa. Mulla on aina ollut siis vaikeuksia tutustua ihmisiin, mutta kun tutustun niin mieluiten huomattavasti vanhempiin. Mutta en enää varmaan heihinkään, koska olen jotenkin ehdollistunut siihen että en saa. Toisaalta alan olla jo iteki niin vanha niin ehkä pian jo saan? =D Jos osaan vielä.
Ja nyt joku kuitenkin miettii, että onko miesten kanssa sama, niin miesten kohdallakin vaihtelua kyllä on suuntaan ja toiseen vähän enemmän kuin naisilla normaalisti. Mutta ei todellakaan koskaan ole mitään sellaista Danny-meininkiä mulla ollut. Kyllä minä silloin teininä ja nuorena ihastuin lähinnä oman ikäisiin ja maksimissaan 10 vuotta vanhempiin.
ONpa harmillinen tuo kokemuksesi!
Ja lähinnä siltä kannalta, että mä veikkaan tuon vanhemman naisen enemmänkin itse ajatelleensa hänen olevan liian vanha ystävä sinulle. Että siis piti sinusta kovasti, ja ehkä jollain tavalla hölmösti koki itsensä taakaksi sinulle? En nyt osaa kunnolla selittää, mutta toivottavasti tajuat.
Mä itse olen myös paljon ystävystynyt sekä itseäni nuorempien että vanhempien kanssa. Kaksi parasta ystävääni ovat toinen minua 16 vuotta vanhempi ja toinen 10 vuotta nuorempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun on vaikea ystävystyä. Olen ollut ihmisten kuuntelija vuosikymmenet eli ilmeisesti minulle on helppo avautua koska olen luotettava ja ymmärtäväinen enkä tyrmisty mistään ja olen avarakatseinen. Mutta kääntöpuolena on että minusta on puhuttu valtavasti pahaa ja puukotettu selkään läheisissäkin ystävyyssuhteissa. En jaksa sellaista koska vältän pahan puhumista ja juoruamista viimeiseen asti. Olen erakoitunut ja lopettanut "terapiapalveluni". En siis luota ihmisiin. Tutustuin viimeksi kahteen itseäni vanhempaan naishenkilöön erään yhteisen harrastuksen parissa. Kaikki meni hyvin kunnes nämäkin kaksi lyöttäytyivät selkäni taakse jauhamaan pahaa minusta joten se oli viimenen niitti arkkuun enkä aio ystävystyä enää kenenkään kanssa elämässäni.
Minäkin joudun aina terapeutiksi. Kaiken huippu oli, kun eräs henkilö ”varasi” tekstarilla ajan tai soitti kesken päivän vaikka lounastauolla. Jos en pystynyt vastaamaan ja soitin takaisin, ei voinut puhua, koska hän ei halunnut käyttää perheensä yhteistä aikaa minuun yhtään (sanoi sen myös suoraan :D ). Sopi soittaa vaan ja puhua hänen asioistaan, jos hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä, esim. odotteli sukulaistaan. Heti kun sukulainen tuli, puhelu loppui kuin seinään. Todella erikoinen kokemus!
Mulla on myös ollut tällainen hyväksikäyttäjä tuppautumassa seuraan :(
En kelvannut heidän kaveritapaamisiinsa, illanviettoihin tms. , mutta hän halusi aina haukkua minulle kahdenkesken kaikki kaverinsa eli haukkui mua seläntakana muille... jatkuvaa pahanpuhumista muista. Keksi muille ihmisille kaikenlaisia ongelmia, tunnen nämä ihniset ja he ovat ihan tavallisia. Samaa teki varmasti minustakin seläntakana. Naaman edessä besserwisseröi ja tungettelevasti neuvoi pyytämättä. Hyi miten ylimielistä.
Kaiken kaikkiaan tosi vaikeaa jutella hänen kanssaan, koska kontrollifriikkinä haluaa pitää tilanteet ja keskustelut hallinnassaan. Joko valitti omasta elämästään (kampaaja pilasi hänen hiuksensa -tyyppistä valitusta, miksi kummilapseni on NIIN ruma!!!) tai haukkui muita (naapurit hulluja, narsisteja, kavereilla "ongelmia", sukulaiset kauheita) tai kehui itseään.
Kaiken huippu oli, kun suuttui, jos minulla meni hyvin. Ja suuttui myös, kun en sairaalaan jouduttani ollut heti soittanut hänelle (jouduin nukutettuna leikkaukseen), siis kuka suuttuu toiselle tällaisesta?
Kuulemma ihmisen menestymisen elämässä voi päätellä siitä, millaisella autolla ajaa jne
Huhhuh, nyt kun tätä luen, niin vaikeaa edes ymmärtää, miksi olen suostunut tuon ankeuttajan kanssa pitämään mitään yhteyttä! Rajattomuus kuvaa häntä hyvin, talloo muiden ihmisten rajoja mennen tullen ja on tungetteleva, kiukuttelee, jos ei ole hänen huoliensa likasankona (miksi et vastannut puhelimeen?).
Vierailija kirjoitti:
Näitä lukiessa tulee aika surullinen olo. Vaikuttaa, että suomalaiset ovat tosi epäsosiaalisia ja haluavat kökkiä vain yksin kotonaan. Ystävystyminen on vaikeaa, kellään ei ole aikaa tai halua uusille ystäville aikuisiässä. Mietin, miksi siihen suhtaudutaan niin suurella vakavuudella. Kyllä minulla on sijaa elämässä kevyemmällekin ystävyydelle ja kohtaamisille. Kadehdin ulkomaiden sosiaalista kulttuuria.
Se ulkomainen sosiaalisuus on suomeksi sanottuna smalltalkia, jota ikävä kyllä on kulttuurissamme pidetty tyhjänpäiväisenä, vaikka se on todella tärkeää ja hyvä tapaista. Sen avulla pääsee helposti tutustumaan uusiin asioihin ja ihmisiin, joka on niin rikastuttavaa ja tekee mm matkustelusta ja arkielämästä mielekästä.
Karjalaisille tämä on aika luontaista!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä lukiessa tulee aika surullinen olo. Vaikuttaa, että suomalaiset ovat tosi epäsosiaalisia ja haluavat kökkiä vain yksin kotonaan. Ystävystyminen on vaikeaa, kellään ei ole aikaa tai halua uusille ystäville aikuisiässä. Mietin, miksi siihen suhtaudutaan niin suurella vakavuudella. Kyllä minulla on sijaa elämässä kevyemmällekin ystävyydelle ja kohtaamisille. Kadehdin ulkomaiden sosiaalista kulttuuria.
Se ulkomainen sosiaalisuus on suomeksi sanottuna smalltalkia, jota ikävä kyllä on kulttuurissamme pidetty tyhjänpäiväisenä, vaikka se on todella tärkeää ja hyvä tapaista. Sen avulla pääsee helposti tutustumaan uusiin asioihin ja ihmisiin, joka on niin rikastuttavaa ja tekee mm matkustelusta ja arkielämästä mielekästä.
Karjalaisille tämä on aika luontaista!
Olen huomannut että en oikein pääse samalle aaltopituudelle ihmisten kanssa jotka ovat lähtöisin Häme/Varsinais-Suomi jne. akselilta. Heillä tuntuu olevan jotenkin niin erilainen tapa kommunikoida ja jutella, kova pätemisen tarve ja oudon töksäyttelevä, piikikäs huumori. Pohjois-Karjalasta kotoisin olevana tykkään kyllä nauraa, mutta nämä tilanteet aiheuttavat sen että alan miettimään liikaa sanomisiani koska niihin kohta takerrutaan. Vai onko vain sattumaa että tämän tyyliset ihmiset ovat olleet? Kuka tietää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen jo yli 50-vuotias, eikä minulla ole ollut koskaan yhtään läheistä ystävää.
Hyviä tuttavia on, mutta ei sellaista jonka kotiin menisin tai kutsuisin kotiini.
On ollut oma valintani, koska tiedän että se ystäväkin pettää sinut joskus.
Ja olen varsin tyytyväinen elämääni, aviossa jo pitkään ja muutama lapsikin.
Ei edes vaimoni tiedä "salaisuuksiani" ( ei niitä kyllä kovin ihmeellisiä olekaan).
Koskaan en ole ollut tupareissa, häissä(paitsi omissa ja muutaman sukulaisen) yms.
Jännä näkökulma tuo, että ystäväkin pettää joskus. Miksi ja miten?
Mulla on paljon ystäviä, enkä ole koskaan ketään heistä pettänyt ( poislukien jotkut teinidraamat). Mua ei myöskään ole kukaan ystävä koskaan pettänyt.
Jännä että uskallat kuitenkin olla parisuhteessa, kun paljon suurempi pettämistodennäköisyys niihin liittyy.
Ei siinä, siis tottakai saat olla ja elää juuri kuten haluat, mutta kiinnostaisi vaan sinun ja vastaavasti ajattelevien syy siihen, miksi kuvittelee ystävien pettävän? Ja tosiaan mikä se petos on?
Kyllä ihmisluonto osaa olla kuules erikoinen. Itse olen mies. Pidin erästä tyyppiä ystävänäni jonka opin tuntemaan teini-iässä. Hänen kuollessaan minulle vasta selvisikin että hän oli esim. kaikin mahdollisin keinoin koittanut estää mahdolliset naissuhteet (vaikkapa sanomalla että olen naimisissa toiselle osapuolelle) jne. Kuolemansa jälkeen selvisi että todella kaukana oikeasta ystävästä. Opin myös tuntemaan erään toisen miehen työkaverini kautta. Vaikutti ihan ok tyypiltä kunnes viimeisen kerran kysyin häneltä voinko lainata hänen autotalliaan sen verran että saisin autoon korjausta tehtyä, itse kun en viitsinyt ihan kerrostalon pihamaalla sellaiseen työhön ryhtyä. Toki hän luvan antoi. Kysyin myös voisiko tulla auttamaan hieman, koska omat taidot ei ihan automekaanikon ammattitasolla ole. Ihmettelin minne mies hävisi kun kävin auton kimppuun. Jonkin aikaa siinä touhutessani tuli jonkun täysin tuntemattoman hemmon kanssa talliin autoni luo ja alkoi valehtelematta suoraan vittuilemaan korjaustaidoistani. Oli se kuulkaa veikeä tilanne. Auto siinä kunnossa ettei sitä voinut lähteä suoraan ulos ajamaan. Hoidin korjauksen täysin itse loppuun ja enää en kyseisen henkilön kanssa ole tekemisissä ollut. Niin paljon on negatiivisia kokemuksia "ystävistä" etten itsekään ole enää vuosikymmeniin yrittänyt edes näitä ns. ystäviä enää hommata.
Rajaton tyypp, ja teki ohareita. Rajattomuus näkyi mm. kun vasta oltiin tutustu niin kertoili kieltämättä värikkäästä seksielämästä miesten kanssa (varattuja ) . Too much information. Mutta se ei pääsyy tietenkään vaan esimerkiksi kun olin työtön niin tuumaili tämän tästä että syljeksitkö kattoon ajan kuluksi, vaikka opiskelin omaehtoisesti yms ja oli harrastuksia. Näitä ei sanonut huumorilla. Muutenkin sekaantui joka asiaaan.
Vierailija kirjoitti:
Paljon lapsia. Minussa on vikaa ja saimme hoitojen avulla lopulta lapsen.
Kotivuosina oli kiva olla puistossa ja tutustua muihin äiteihin. Yhden kanssa oli erityisen kivaa, mutta olin kateellinen hänen hedelmällisyyteen.Yhtenä päivänä alkoi puhumaan menkat oli silloin, eli nyt ovuloin. Jos tänään peitot heiluu, syntyy lapsi tiettynä kuukautena ja alkoi puhumaan mitä hyvää on tietyssä kuukaudessa jne.
No, sitten peitot heilui ja 10 kk päästä oli vauva puistossa. Silloin kertoi haluaa nyt töihin ja sitten parin vuoden päästä vielä 2 lasta putkeen.
FB.n mukaan näin juuri tapahtui,
On vielä alalla, jossa on aina työntekijöistä pulaa.
Hän yritti pitää yhteyttä, mutta en vaan pystynyt .
Pisarana oli se, kun lapsellani on oppimisvaikeukeuksia. Sanoi minun olisi pitänyt tehdä lapset aikaisemmin. Kysyi parikin kertaa olisitko tehnyt aborttia, jos olisit tiennyt.Hänen lapset ovat tietty fiksuja ja kauniita .
Parhaat ystäväni ovat lapsettomia .
No huhhuh. Otan osaa kokemaasi.
En itse edes haluaisi kuulla tuollaisia yksityisasioita, ovulaatioista sun muista. Too much information.
Ja kuinka moukkamaista kommentoida oppimisvaikeuksista jotain tuollaista.
Käytöstapojen puutetta? Miksi joiltain ihmisimtä puuttuu suodatin suun edestä ihan kokonaan?
Alue: Aihe vapaa
Lyhyesti sanottuna ripustautuminen ja takertuminen ei ole hyvä, ei ole myöskään hyvä mm. toisen rajojen rikkominen, ihme kilpailu ja vertailu, itsensä korottaminen toista hienovaraisesti tai vähemmän hienovaraisesti mollaamalla