Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?
Taustatietona: olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, ei päihde/mielenterveysongelmia. Lukion jälkeen muutin kauas pikkupaikkakunnalta yliopisto-opintojen perässä. Yliopisto-opintojen jälkeen olen tehnyt töitä, vuosia kiersin pätkätöiden vuoksi eri paikkakunnilla ja viimeiset pari vuotta olen ollut samassa vakipaikassa. En ole mitenkään räväkkä ja persoonallinen tyyppi, vaan rauhallinen ja ystävällinen. Tuttujen seurassa olen puhelias, alkuun olen hiljaisempi. Harrastan ehkä tylsäksikin miellettyjä asioita, lukemista, lenkkeilyä, Netflixin katsomista jne. Ystävien/työkaverien kanssa olisi kiva kahvitella, jutella syvällisiä, käydä vaikka joskus elokuvissa tai muualla jne.
Onko täällä muita, jotka jäävät elämässä aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa? Tässä esimerkkejä omista kokemuksistani:
-minulla ei ole aikuisena ainuttakaan ystävää peruskoulu/lukioajoilta, eikä ketään entisellä kotipaikkakunnallani ole kiinnostanut kuulumiseni lukion loputtua.
-yliopistolta en saanut kaveriporukkaa, vaan kävin luennoilla yksin. Yritin kyllä tutustua muihin ja joidenkin kanssa juteltiin luentojen yhteydessä. Joskus törmään opiskeluaikaisiin tuttuihin työympyröissä ja he eivät edes muista opiskelleensa kanssani samaan aikaan (vuosikurssimme kyllä pitäisi muistaa toisensa, ei ole niin suuri ja minä muistan muut hyvin). On noloa, kun joku tulee esittäytymään "ekaa kertaa" ja itse soperran, että me oltiin kyllä sun kanssa samalla vuosikurssilla.
-aikuisena työpaikoissa toistuu aina sama kaava: moni työkaveri on kiva ja tullaan juttuun. Kun vaihdan työpaikkaa, ei minulle enää ehdoteta näkemistä, kutsuta käymään jne. Korkeintaan tykätään joistain instapäivityksistäni. Sitten muut työpaikkaa vaihtaneet (samoista paikoista siis lähteneet) saavat somessa kommenttikentässä näiltä työkavereilta viestejä "koska nähdään ja mennään kahville?" "laita viestiä, kun sulla on vapaapäivä, niin tuun moikkaa sua ja vauvaa" -viestejä.
-jos jonkun tutun kanssa saa sovittua esim. kerran kahvitreffit ja ne sujuvat ihan kivasti, niin toisesta ei enää kuulu sen jälkeen. Sitten mietit, kehtaako laittaa viestiä vai eikö toinen vain viihtynyt seurassani.
-jos pidän jotain ihmistä ystävänäni, olen hänelle vain kaveri/tuttava-tasoa. Jos lähetän "ystävälle" joulukortin, muistan pienellä synttärilahjalla, kysyn miten tärkeä päivä meni tai leivon herkkuja hänen tullessa käymään, ei minua kohtaan toimita samoin.
-"ystävilläni" ei ole tapana juuri viestitellä minulle tai sopia tapaamisia kanssani. Voi mennä kuukausia, ettei toisesta kuulu mitään, jos en itse ota yhteyttä. Saatamme nähdä kerran pari vuodessa, vaikka välimatka ei olisi pitkä. Jos olen jossain vaiheessa elämää asunut kauempana (esim. 1,5 tunnin matkan päässä), luokseni ei koskaan ole tultu käymään. Muita ihmisiä nämä "ystävät" sen sijaan näkevät usein, jopa viikoittain.
-jos kutsun "ystävät" luokseni syntymäpäiväjuhliini tms, kaikki peruvat viime tipassa tai kutsun saadessaan sanovat "katsellaan, pääsenkö tulemaan" ja kun seuraavan kerran kysyn, onkin tuohon kohtaan sovittu jo muuta menoa. Monet kerrat olen joutunut perumaan koko juhlat, kun kukaan ei tule. Siinä sitten kökin kotona hulppeiden tarjoilujen kanssa yksin. Harmittaa, sillä tykkäisin laittaa pöydän kauniiksi muita varten.
-"ystävät" eivät kutsu minua juhliinsa (vaikka minä kutsun heidät omiini). On tosi kiva nähdä somesta, kuinka "ystävä" on juhlistanut synttäreitään isommalla porukalla ja minua ei ole kutsuttu mukaan. Mietin, eikö minua voisi kutsua joskus edes säälistä.
Onko muillakin tällaista? Miten olette selvinneet ulkopuolelle jäämiseen liittyvien tunteiden kanssa? Helpottiko tilanne joskus?
Ap
Kommentit (560)
Vierailija kirjoitti:
en kyselisi palstalla tällaisia. eiköhän joku tuu heti kommentoimaan, että vika on sussa.
Eli koskaan ei henkilöllä ole ollut tyydyttäviä ihmissuhteita, mutta mitään hän ei kuitenkaan tee väärin - ei mitään opittavaa ihmissuhteiden saralla?
No, ok...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ap, tsemppiä!
Itse olen sellainen varakaveri, jonka seura kelpaa, kun paremmat ovat sopineet muuta. Yksikin ”ystävä” aina ihmettelee ja haukkuu bestistään, mutta niin hän aina vain menee minun edelleni, vaikka on ilkeä, röyhkeä ja tekee ohareita. Minuun voisi luottaa täysin, enkä tuomitse ihmisiä. Joku minusta kuitenkin puuttuu, kun tämä toinen on parempi.
Sitten saan aina olla terapeuttina. Aina, ihan aina ihmiset kaatavat huoliaan minun niskaani. Mutta, jos itse tarvisin apua, niin aihe vaihtuu nopeasti toiseen.
Tsemppiä meille oudoille 😅
Mä luulen, että joskus on kyse siitä, että sen yksinäisen elämä näyttää liian "täydelliseltä". Yksinäisen yrittäessä tutustua muihin hän kertoo mukavia asioita itsestään, jotta antaisi hyvän kuvan. Hän haluaa näyttää hyviä puoliaan, jotta olisi lähestyttävä ja ystävämateriaalia. Toisen korvissa se kuulostaakin siltä, että "Tuolla Lauralla on kaikki niin hyvin, porskuttaa töissä, on puoliso, koti ja jaksaa vielä harrastaa. On niin ystävällinenkin vielä, ihan kuin ei olisi ikinä huono päivä. Ärsyttää, kun toisella on asiat noin hyvin. Minä haluaisin ystävän, jonka kanssa voisi parantaa maailmaa ja oman elämän murheita vaikka viinilasillisen äärellä tai kahvilla. Mies ottaa päähän, työt stressaa ja jumppaan en jaksa lähteä." Ainakin itse olen joskus huomannut, että naiset eivät tykkää, jos toisella menee "liian hyvin".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
no, ihan ekana korvaani särähti kirjoituksessasi se että sanot "sinulla ei ole yhtäkään ystävää koulu/lukioajoilta". ELi, jos on joskus ollut, miksi et nyt ota uudestaan heihin yhteyttä? Jos ei koskaan olekaan ollut, silloin lapsena, niin jotain on vialla. Ja valitettavan usein se "syy" löytyy omasta saamattomuudesta, tai esimerkin puutteesta nuoruudessa ja lapsuudessa. Ala-asteilla meidät kyllä suurin piirtein pakotettiin kavereiksi toisillemme, istumaan rinnakkain, tekemään paritöitä, miten mikään noista ei muodostunut ystävyydeksi? Oletko ITSE kiinnostunut toisten luokkakavereittesi kuulumisista, js olet mikä estää sinua laittamasta kaveripyyntöä facebookissa, ja järjestämästä epävirallista luokkakokousta muutaman luokkalaisesi kanssa, tai yhden yksinäisen?
ELi, kyllä se ystävien hankinta JA heissä roikkuminen HUONOINAKIN aikoina lähtee aina ihmisestä itsestään, ei niistä muista. Jotkut ei tosiaan tarvitse sydänystäviä tai lapsuuden parhaita ystäviä, tällaisiakin on, heillä usein ne sisaret tai perheen kautta tulevat suhteet täyttää sen tarpeen.
pikkusen kuulostaa että olet hyvin "kohtelias" ja varovainen suhteissasi, siinä , kenelle avaudut. Ystäyys VAATII avautumista omista asioista, suruista, jne, kun jollekkin avautuu, voi saada samaa takaisin, ja jakaa elämää. Älä ole liian varovainen tai älä tee istestäsi liian täydellistä, ehkä muut luulee ettei sulle voi uskoutua niin eivät vaivaudu kanssasi.
Kuinka moni oikeasti ottaisi yhteyttä joihinkin lukio/yläkoulu/alakoulukavereihin 10-20 vuoden tauon jälkeen? "Moi! Mitä kuuluu? Anna tässä. En tiedä, muistatko mua, mutta oltiin samalla luokalla 1999-2002. Oon se, jolla oli ruskea polkkatukka ja asuin Mäkisen Mikon naapurissa Rantakadulla. Mä asun nykyisin Helsingissä miehen ja kahden kissan kanssa. Olisi kiva pitkästä aikaa vaikka nähdä. :) T. Anna Virtanen (os. Korhonen)"
Kyllä mulle tulisi olo, että onpa toi Anna yksinäinen, kun virittelee tuollaista 20 vuoden tauon jälkeen. Ja kieltämättä miettisin, mikähän taka-ajatus tässä viestissä on.
Minä olen ottanut. Onnistuu nykyisin varsin näppärästi Facebookin kautta. Tosin ovat olleet lukioaikaisia ja sitä myöhempiä kavereita ja tuttuja. Yhden naisen kanssa jopa ystävystyin pari vuotta sitten, vaikka kouluaikoina hän oli kaverini kavereita eikä edes samalla luokalla mun kanssani.
Minulla on myös vahva ulkopuolisuuden kokemus. Yritän aina jutella ja päästä mukaan porukoihin, mutta jään aina lopulta ulkopuoliseksi, kun muut löytävät enemmän yhteistä keskenään. Minulla on muutama kaveri, mutta ei sellaista ystävää, jolle voisin avoimesti uskoutua tai jonka kanssa voisi tehdä yhdessä asioita. Teen sosiaalista työtä, joten toivoisin ystävän olevan samalla aaltopituudella, small talkia harrastan työn puolesta riittävästi.
Ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnelukosta kannattaa lukea. Omalla kohdallani lapsuuden koulukiusaaminen on varmasti osaltaan vaikuttamassa alitajunnassa taustalla, miksi en menesty ystävyyssuhteiden luomisessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli myös pitkälti ap:n kuvailema tilanne: jäin aina ulkopuolelle kaikesta eikä oikeita ystäviä ollut. Välillä vaivuin masennukseen johtuen yksinäisyydestä mutta usein mietin että olen kuitenkin ihan hyvä tyyppi eikä mun kannata luovuttaa. Ujo ja hiljainen olen myös mutta mussa on paljon muitakin ominaisuuksia, sanoisin ap että älä vain luovuta ja usko itseesi että olet hyvä juuri tuollaisena. Ystävän löytäminen on paljon tuuristakin kiinni, että olet oikeassa paikassa ja samassa elämäntilanteessa jonkun kanssa. Olen löytänyt vasta keski-ikäisenä ystävän joten uskon että sinäkin löydät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Inhoan sitä, kuinka moni vetoaa siihen että "mulla on jo sosiaalinen piiri täynnä enkä kaipaa lisää ystäviä". Tuntuu tosi kurjalta kuulla, kun itse juuri kaipaisi niitä uusia ystäviä. Mistäpä niitä saa, jos kenellekään ei ole tilaa tai aikaa?
Mulle tuo on nyt ongelma, että sanot "UUSIA" ystäviä. aina vaan uusia ja uusia, ette opi mitään jos menette aina eteenpäin, mutta ette katso taaksepäin, mitä tapahtui niille vanhoille ystävyyksille? Jokaisella varmasti on niitä vanhoja koulukaverita joiden kanssa voisi muistella vanhoja. Ne "UUDET" ystävät juurikin voi löytyä niistä VANHOISTA. Ihan samaa te toistaisitte aina niiden uusienkin kanssa, jos ette pidä huolta niistä vanhoista ystävyyksistäkään. EI ole olemassa mitään maagista rajatonta "uusien ystävien" varastoa, josta aina vaan otetaan uusi ja uusi kun et itse muista vanhoja. Se ei toimi noin. Me eletään kaikki samassa maailmassa, ihmisten lukumäärä on rajallinen.
Ei mulla ainakaan ole mitään vanhojen ystävien varastoa mistä ammentaa.
Yläasteajoista on 25 vuotta ja ne pari kaveria joita silloin oli ei löydy mistään somesta (tai ovat vaihtaneet nimeä).
Lukion kävin Iltalukiossa eikä siellä tutustunut keneenkään. Äkkiä tunnit pois alta ja kotiin oli kaikkien tyyli, enkä muista yhdenkään nimeä.
Yliopiston kävin hyvin miesvaltaisella alalla ja ainoa linkki pariin vanhaan vuosikurssikaveriin on LinkedIn. En ole heidän kanssaan ollut myöskään tekemisissä 15 vuoteen ja yliopistossakin suhde oli sillä tasolla että pari kertaa oltiin samassa ryhmässä. Olisi TODELLA outoa ottaa näihin miehiin yhteyttä.
Työelämässä yritin aina pitää yhteyttä työpaikan vaihdon jälkeen niihin, joiden kanssa juttu sujui. Hyvin äkkiä homma kuivui kasaan kun minä olin ainoa joka yritti viestiä, eikä yksin pysty ylläpitämään ihmissuhdetta. Välillä olen yrittänyt näillekin laittaa viestiä - he kyllä yleensä vastaavat yhdellä lyhyellä viestillä esim kun kyselen mitä kuuluu, mutta kun vastaan siihen omilla kuulumisilla ja kysyn jotain jatkokysymyksiä heiltä, en enää saa vastausta. En voi alkaa ahdistelemaan ihmisiä jotka eivät selkeästi halua pitää yhteyttä.
On ihan surkuhupaisaa kuinka ystävärikkaat kuvittelevat että yksinäinen ei vaan viitsi/jaksa pitää niihin lukuisiin ystäviinsä yhteyttä. Ei millään näköjään voi käsittää, ettei niitä vain ole ikinä ollutkaan. Eikä niitä ikinä muodostu, niinkuin ketjussa on useat selittäneet. Jos aina jää ulkopuolelle, ei ole mitään vanhoja ystäviä joita voisi lähestyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä luulen, että joskus on kyse siitä, että sen yksinäisen elämä näyttää liian "täydelliseltä". Yksinäisen yrittäessä tutustua muihin hän kertoo mukavia asioita itsestään, jotta antaisi hyvän kuvan. Hän haluaa näyttää hyviä puoliaan, jotta olisi lähestyttävä ja ystävämateriaalia. Toisen korvissa se kuulostaakin siltä, että "Tuolla Lauralla on kaikki niin hyvin, porskuttaa töissä, on puoliso, koti ja jaksaa vielä harrastaa. On niin ystävällinenkin vielä, ihan kuin ei olisi ikinä huono päivä. Ärsyttää, kun toisella on asiat noin hyvin. Minä haluaisin ystävän, jonka kanssa voisi parantaa maailmaa ja oman elämän murheita vaikka viinilasillisen äärellä tai kahvilla. Mies ottaa päähän, työt stressaa ja jumppaan en jaksa lähteä." Ainakin itse olen joskus huomannut, että naiset eivät tykkää, jos toisella menee "liian hyvin".
Toisaalta usein myös sanotaan ettei saa olla negatiivinen valittaja. Yritä siinä sitten olla sanomatta mitään negatiivista mutta samalla olla olematta liian positiivinen ettei herätä kateutta, mutta kuitenkin kertoa asioistaan jottei myöskään ole sulkeutunut. Mahdoton tehtävä.
Vierailija kirjoitti:
Teistä en tiedä, mutta minun elämässäni häpeä aiheutti tälläistä ulkopuolisuutta. Kai sitä piti yllä jotain sosiaalista naamaria, joka sanoi: "katsokaa kuinka normaali minä olen". Sitten oli paljon pinnallisia suhteita ihmisten kanssa, joiden kanssa minulla ei ollut oikeasti mitään yhteistä.
Sitten kun sitä uskalsi olla friikki, niin sitä tapasi sitten samankaltaisia.
Tämä on totta! Mulla on täsmälleen sama kokemus. Nyt kolmekymppisenä olen päinvastaisessa tilanteessa kuin Ap: vanhat duunikaverit ym. haluaa olla mun ystäviä. Samastuvat minuun, mutta minä en samastu heihin...
Ihmettelen myös kommentoijaa, joka sanoi, että kaikki halukkaat pääsevät hänen ystävikseen. Sulla ei varmaan koskaan ole ollut stalkkereita. Itse en ryhdy ystäväksi vain siksi, että joku tykkää minusta. Eihän se ole tasa-arvoinen ystävyyssuhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Inhoan sitä, kuinka moni vetoaa siihen että "mulla on jo sosiaalinen piiri täynnä enkä kaipaa lisää ystäviä". Tuntuu tosi kurjalta kuulla, kun itse juuri kaipaisi niitä uusia ystäviä. Mistäpä niitä saa, jos kenellekään ei ole tilaa tai aikaa?
Mulle tuo on nyt ongelma, että sanot "UUSIA" ystäviä. aina vaan uusia ja uusia, ette opi mitään jos menette aina eteenpäin, mutta ette katso taaksepäin, mitä tapahtui niille vanhoille ystävyyksille? Jokaisella varmasti on niitä vanhoja koulukaverita joiden kanssa voisi muistella vanhoja. Ne "UUDET" ystävät juurikin voi löytyä niistä VANHOISTA. Ihan samaa te toistaisitte aina niiden uusienkin kanssa, jos ette pidä huolta niistä vanhoista ystävyyksistäkään. EI ole olemassa mitään maagista rajatonta "uusien ystävien" varastoa, josta aina vaan otetaan uusi ja uusi kun et itse muista vanhoja. Se ei toimi noin. Me eletään kaikki samassa maailmassa, ihmisten lukumäärä on rajallinen.
Ei mulla ainakaan ole mitään vanhojen ystävien varastoa mistä ammentaa.
Yläasteajoista on 25 vuotta ja ne pari kaveria joita silloin oli ei löydy mistään somesta (tai ovat vaihtaneet nimeä).
Lukion kävin Iltalukiossa eikä siellä tutustunut keneenkään. Äkkiä tunnit pois alta ja kotiin oli kaikkien tyyli, enkä muista yhdenkään nimeä.
Yliopiston kävin hyvin miesvaltaisella alalla ja ainoa linkki pariin vanhaan vuosikurssikaveriin on LinkedIn. En ole heidän kanssaan ollut myöskään tekemisissä 15 vuoteen ja yliopistossakin suhde oli sillä tasolla että pari kertaa oltiin samassa ryhmässä. Olisi TODELLA outoa ottaa näihin miehiin yhteyttä.
Työelämässä yritin aina pitää yhteyttä työpaikan vaihdon jälkeen niihin, joiden kanssa juttu sujui. Hyvin äkkiä homma kuivui kasaan kun minä olin ainoa joka yritti viestiä, eikä yksin pysty ylläpitämään ihmissuhdetta. Välillä olen yrittänyt näillekin laittaa viestiä - he kyllä yleensä vastaavat yhdellä lyhyellä viestillä esim kun kyselen mitä kuuluu, mutta kun vastaan siihen omilla kuulumisilla ja kysyn jotain jatkokysymyksiä heiltä, en enää saa vastausta. En voi alkaa ahdistelemaan ihmisiä jotka eivät selkeästi halua pitää yhteyttä.
On ihan surkuhupaisaa kuinka ystävärikkaat kuvittelevat että yksinäinen ei vaan viitsi/jaksa pitää niihin lukuisiin ystäviinsä yhteyttä. Ei millään näköjään voi käsittää, ettei niitä vain ole ikinä ollutkaan. Eikä niitä ikinä muodostu, niinkuin ketjussa on useat selittäneet. Jos aina jää ulkopuolelle, ei ole mitään vanhoja ystäviä joita voisi lähestyä.
Tuo pitää varmaan paikkansa. Mä olen varmaan "ystävärikas" tai no ei mulla ystäviä ole kovin montaa (ei mulla olisi aikaakaan kovin monelle ystävälle), mutta kavereita on sitäkin enemmän. On ollut lapsesta alkaen. En edes tiedä, miksi näin on, koska omasta mielestäni olen ihan tavallinen ihminen.
Mulle tuli mieleeni muutamia asioita, joita voisit miettiä. Ensimmäinen on se, kuinka usein porukassa ollessasi saat muut nauramaan. Enkä nyt tarkoita mitään puujalkavitsien kertomista vaan onko sinulla tilannekomiikkaa, osaat nauraa itsellesi ja osaatko kertoa asioista hauskalla ja/tai humoristisella tavalla. Entä, jos keskustelun aiheena on jokin vakavampi asia, osaatko ottaa muut keskustelussa olevat huomioon ja kertoa asiat tavalla, joka on sekä mielenkiintoinen että ymmärrettävä.
Toinen asia sitten on, miten aktiivinen olet ollut esim työporukassa ehdottamaan ja järjestämään jotain yhteistä. Vai odotatko mieluummin että joku toinen ehdottaa ja järjestää. Ts kuinka aktiivinen olet ollut itse.
Kolmas asia on, miten hyvin tunnistat ihmisporukasta ne syyt. miksi osalla porukan jäsenistä "synkkaa" hyvin. Eli mikä on se asia tai ominaisuus, joka yhdistää heitä. Ja jos sulla on sama asia tai ominaisuus, osaatko tuoda sen esille.
Sun seurassasi on varmasti ihan kivaa, mutta vaikuttaa siltä, että jostain syystä et jää ihmisten mieleen. Sut on sen vuoksi helppo unohtaa sen sijaan, että muut sut pitkästä aikaa jossain tavatessaan huudahtaisivat "Eikä?!?! Sinäkin olet täällä!!".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset jotka ovat usein jo valmiiksi suosittuja ovat haluttua seuraa. Kun taas joku kärsii yksinäisyydestä voi käytökseen hiipiä epävarmuutta ja epätoivoa. Onhan varatuillakin niin, että seuraa vasta löytyisikin kun sitä ei ole hakemassa. Kun on ystäviä joka lähtöön osaa asian ottaa rennosti.
Aivan samoin kun jos on rahaa niin todennäköisesti vain tekee ne ratkaisut asian eteen. Ehkä jos koko asia ahdistaa liikaa kannattaisi pitää taukoa yrittämisestä, harrastaa vaikka jotain uutta ja ajatella niin, että ehkä sitten löytyy seuraa itsestään, mutta ettei anna kuitenkaan muiden pompotella.
Itse varmaan nauraisin päin naamaa joillekin jotka jättävät piireistään tahallaan ulos ja sanoisin, että ootteko jossain ala-asteella vai onko henkinen kehitys muuten vain päättynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sano joskus noille after workille lähteville, että mahdunko minäkin mukaan.
Arvelen, että mahdut, kukaan tuskin suoraan torjuu.
Sielläpä sitten olet mukana, ja otat vähän osaa keskusteluun.
Löytääkseen ja saadakseen kavereita tulee olla myös pikkasen röyhkeä, eli mennä mukaan erilaisiin juttuihin. Muutoin on aina syrjässä kaikista porukoista.
Ja kun on pari kertaa ollut mukana, siitä tulee jo itsestään selvyys ja aletaan jopa pyytää mukaan.
Totthan työpaikoilla on aina ne omat klikkinsä, mutta voihan sitä yrittää murtautua sellaiseen klikkiin, mikä tuntuu omimmalta.
Mä oon joissain tollasissa tilanteissa saanu vastauksia, jotka ovat olleet luokkaa
"Sori, mutta me on jo varattu pöytä neljälle."
"Ei me nyt varmaan voida ottaa mukaan, kun tuonne on tulossa myös Mirjan mies ja hänen tuttaviaan, niin et heitä ennestään tunne."
Ihan kuin niihin Mirjan tuttuihin ei voisi sitten tutustua 🙄
Sanoisivat edes sitten suoraan, etteivät välitä sinusta ihmisenä, niin olisi helpompi pistää välit poikki tuollaisiin ystävän irvikuviin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni on tällä hetkellä menossa jonkinlainen siirtymäaika. Vanhemmistani johtuen ihmissuhteeni ovat olleet alistavia (äitini nimenomaan sulki minut ulos ”rakkauden piiristään”, luonnollisesti hän teki sen johtuen omasta epävarmuudestaan)ja nyt opettelen rajojen asettamista. Kun alistavalle tyypille laittaa rajat, siitä seuraa joko välirikko tai sitten alistaja yrittää kiepauttaa voimatasapainon jälleen itsensä hyväksi. En kuitenkaan enää suostu alistumaan, joten välirikko seuraa joka tapauksessa. tasa-arvoisista ihmissuhteista minulla ei vielä paljoa kokemusta, mutta uskon että sitä mukaa kun itse kehityn, onnistun kyllä luomaan uusia ihmissuhteita. Jaksa toivoa! <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sano joskus noille after workille lähteville, että mahdunko minäkin mukaan.
Arvelen, että mahdut, kukaan tuskin suoraan torjuu.
Sielläpä sitten olet mukana, ja otat vähän osaa keskusteluun.
Löytääkseen ja saadakseen kavereita tulee olla myös pikkasen röyhkeä, eli mennä mukaan erilaisiin juttuihin. Muutoin on aina syrjässä kaikista porukoista.
Ja kun on pari kertaa ollut mukana, siitä tulee jo itsestään selvyys ja aletaan jopa pyytää mukaan.
Totthan työpaikoilla on aina ne omat klikkinsä, mutta voihan sitä yrittää murtautua sellaiseen klikkiin, mikä tuntuu omimmalta.
Mä oon joissain tollasissa tilanteissa saanu vastauksia, jotka ovat olleet luokkaa
"Sori, mutta me on jo varattu pöytä neljälle."
"Ei me nyt varmaan voida ottaa mukaan, kun tuonne on tulossa myös Mirjan mies ja hänen tuttaviaan, niin et heitä ennestään tunne."
Ihan kuin niihin Mirjan tuttuihin ei voisi sitten tutustua 🙄
Sanoisivat edes sitten suoraan, etteivät välitä sinusta ihmisenä, niin olisi helpompi pistää välit poikki tuollaisiin ystävän irvikuviin.
Tässä pitää muistaa se, että ensin pitäisi tiedustella, haluaako Mirjan mies ja tämän tuttavat tutustua johonkin uuteen tyyppiin. Kaikki kun eivät halua. Joskus porukka on niin tiivis ja heillä niin inside-juttuja, että joku porukan ulkopuolinen muuttaa koko tapaamisen tunnelman ihan erilaiseksi. Keskustelu on silloin enemmänkin small talkia eikä sellaista, mitä tutussa porukassa puhutaan. Lisäksi joskus saattaa jo etukäteen tietää, että kaksi ihmistä ei todennäköisesti tulisi lainkaan toimeen keskenään ja se saattaisi tehdä muiden olon kiusalliseksi.
Minusta tämä on tosissaan suomalainen perusongelma. Tiedän että se on stereotyyppistä, mutta missään en ole tavannut ihmisiä jotka suorastaan inhoavat muita jo lähtökohtaisesti. Tai no ehkä Belgiassa ollaan myös melko jäyhiä. Ikävästi olen jäänyt näiden kahden maan vangiksi, Suomessa käännetään selkä eikä osata edes perus kohteliaisuutta kun toinen laittaa ja leipoo ja muistaa. Takaisin ei muisteta, se on vissi. Itselleni kävi niin hyvä tuuri että koulussa aikanaan keräsin kourallisen ihmisiä jotka on yhtä lukutoukkia ja yksinään piipertäjiä kuin minäkin, tosin aikuisena heistä ei saa kovin aktiivista seuraa. "Unohdetaan" soittaa vuodeksikin, ja sovittuihin ei tarvitse tulla koska "ei jaksa". Olen sitten itsekin muurautunut tänne mausoleumiini, miehen kanssa skypetän sinne ankeaan Belgiaan, jäimme rajoitusten myötä eri maihin.
Oletteko huomanneet että klikki-ihmiset esimerkiksi työpaikoilla rajaavat sen kaverimäärän just niihin muutamaan? Siihen on ihan turhaa edes huomenet tulla toivottamaan kun se vastaaminen tarkoittaisi sitä että täytyisi olla ystävällinen muillekin kuin just Eilalle ja Sinille. Saattaa kuulostaa happamilta pihlajanmarjoilta, mutta vuosia tarkkaillessa itsekin pidän hyvin harvoista ihmisistä, suorastaan välttelen kaikenmaailman ongelmakimppuja ja pintaliitäjiä. Olisin enemmän kuin iloinen jos minulla olisi ketjuun kirjoittaneiden kaltaisia "outoja" ystävinä, yleensä ne isoimmat kalat ui hiljaisissa vesissä.
Tutulta kuulostaa. Mulla töissä ongelma on yleensä ollut seuraava:
1. Oon ollu huomattavasti nuorempi kuin muut työntekijät. Yritäpä 25 v lapsettomana sinkkuna tutustua työpaikan naisten kanssa, joista nuorimmat ovat 35-40 v perheenäitejä. Minuun ei edes haluttu tutustua, koska elämäntilanteeni oli niin erilainen. En siis ollut mikään baareissa ravaava, villi sinkku, vaan kotona viihtyvää tyyppiä. Mukaan ei päässyt, koska en kuulunut mammaklubiin ja jakanut samaa elämäntilannetta. Nyt esikoista odottaessa odotan, pääsenkö paremmin "piireihin mukaan".
2. Nämä 35-40 v naiset olivat tosi välinpitämättömiä, eivätkä muutenkaan olleet mulle töissä kovin ystävällisiä (jättivät porukan ulkopuolelle jne). Harmitti, sillä olisin kaivannut heidän seuraansa. Sen sijaan viisikymppiset naiset työpaikalla oli tosi mukavia, hauskoja ja ystävällisiä. Heidän kanssaan tulin hyvin juttuun, tosin olin saman ikäinen kuin heidän lapsensa. Liian erilainen elämäntilanne oli lopulta heille este, että olisimme viettäneet vapaa-ajalla aikaa keskenään, vaikka töissä viihdyttiinkin. Ihania naisia olivat silti. Vinkkinä siis, että kannattaa myös yrittää tutustua hyvin eri-ikäisiin. :)
On tullut huomattua, miten monissa tilanteissa on ne omat sisäpiirinsä, eikä syytä aina tiedä itsekään. Joskus harmittaa katsoa somessa kuvia tai kuulla työpaikan kahvihuoneessa, kuinka porukka on kokoontunut jonkun kotiin syömään poppareita ja juomaan siideriä, mutta sitten kutsu suolaisten piirakoiden, kakun ja muiden herkkujen ääreen ei kelpaa, koska kutsu tulee ns. väärältä tyypiltä.
En vaan käsitä, miksi ystävälliset ihmiset eivät kelpaa toisille.
Vierailija kirjoitti:
no, ihan ekana korvaani särähti kirjoituksessasi se että sanot "sinulla ei ole yhtäkään ystävää koulu/lukioajoilta". ELi, jos on joskus ollut, miksi et nyt ota uudestaan heihin yhteyttä? Jos ei koskaan olekaan ollut, silloin lapsena, niin jotain on vialla. Ja valitettavan usein se "syy" löytyy omasta saamattomuudesta, tai esimerkin puutteesta nuoruudessa ja lapsuudessa. Ala-asteilla meidät kyllä suurin piirtein pakotettiin kavereiksi toisillemme, istumaan rinnakkain, tekemään paritöitä, miten mikään noista ei muodostunut ystävyydeksi? Oletko ITSE kiinnostunut toisten luokkakavereittesi kuulumisista, js olet mikä estää sinua laittamasta kaveripyyntöä facebookissa, ja järjestämästä epävirallista luokkakokousta muutaman luokkalaisesi kanssa, tai yhden yksinäisen?
ELi, kyllä se ystävien hankinta JA heissä roikkuminen HUONOINAKIN aikoina lähtee aina ihmisestä itsestään, ei niistä muista. Jotkut ei tosiaan tarvitse sydänystäviä tai lapsuuden parhaita ystäviä, tällaisiakin on, heillä usein ne sisaret tai perheen kautta tulevat suhteet täyttää sen tarpeen.
pikkusen kuulostaa että olet hyvin "kohtelias" ja varovainen suhteissasi, siinä , kenelle avaudut. Ystäyys VAATII avautumista omista asioista, suruista, jne, kun jollekkin avautuu, voi saada samaa takaisin, ja jakaa elämää. Älä ole liian varovainen tai älä tee istestäsi liian täydellistä, ehkä muut luulee ettei sulle voi uskoutua niin eivät vaivaudu kanssasi.
Mulla on kokemusta siitä, kun muhun otetaan pitkän tauon jälkeen yhteyttä. Oon just tuollainen kuin ap, ettei kenestäkään koulukaverista ole kuulunut mitään koulujen loppumisen jälkeen. Yli 10 v tauon jälkeen lukiokaveri otti yhteyttä, kyseli pitkästä aikaa kuulumisia. Vastasin ystävällisesti, kerroin kuulumisista pintapuolisesti ja kysyin hänen kuulumisiaan. Aika lyhyesti vastasi kuulumisiaan. Sitten pääsi asiaan ja kysyi, tiedänkö mitä yhteiselle koulukaverillemme X oli tapahtunut, kun oli kuullut henkilön kuolleen. Tämä entinen koulukaveri oli kuullut minun työskentelevän työssä, jossa saan arkaluontoistakin tietoa ihmisistä käsiini ja ajatteli udella kauttani asiaa. Sanoin, etten tiennyt (vaikka tiesinkin, mitä X:lle oli käynyt). Inhottavaa tuollainenkin, että otetaan pitkän ajan jälkeen yhteyttä ihan vaan silkkaa uteliaisuutta/juoruilunhalua/hyötymistarkoituksessa.
Tausta pitää olla kunnossa, siis vakipano ja lapset tai lemmikkejä. Niillä pääsee alkuun.