Onko ajattelusi pään sisäistä puhetta?

Vierailija kirjoitti:

Välillä mulla käy järjetön pulputus päänsisällä, ikään kuin puhetta ja sitten on kuvia ja ääniä...

Silläpä monesti miettinyt, että minkälaisia ääniä ne sitten on, joita nämä mieleltään sairaat kuulee? Missä menee terveen ja sairaan äänen raja? Suurimmalla osalla ei kuitenkaan ne äänet ole mitään käskeviä ja komentavia ääniä, ilkeitä.

Töissä (olen lounaskokki ja jaan ruokaa) kerran kysyin eräältä vakioasiakkaalta, että mitä kuuluu? Hän vastasi, että "ääniä kuuluu, taas on ollut huono viikko". Pahoittelin ja samalla menin jotenkin lukkoon. On yleisesti tiedossa tuon asiakkaan mielenterveysongelmat, mutta se niin kasuaalisti siinä vastaili. En osannut ollenkaan odottaa moista vastausta. Jäin silloin miettimään tuota, että mitä ne äänet on. En kehtaa kysyäkään.

Suomeen muuttaneena olen aina ihmetellyt, miksi suomalaiset eivät kysy toisiltaan, kuinka voivat. Mistä tulee kuuluu-sana? Olen päätynyt siihen, että suomalaisten tapa ajatella aikaa on erikoinen: he suhtautuvat nykyhetkeen kuin menneeseen elokuvaan! Esim. "OLIKO jääkaapissa maitoa"? Toisin sanoen, he käsittelevät nykyhetkeä mielikuvina menneestä. Kuulostaa varmaan oudolta, mutta jotain tällaista on ehkä kuuluu-sanan taustalla: kysytyn henkilön lähihistoriassa tapahtumiin liittyi äänimaailmaa. Kysyjä tiedustelee tämän äänimaailman välityksellä, millaisessa henkisessä tunnelmassa kuulija on ollut; kenties kuulija myös kommentoi, miltä se jälkeenpäin ajateltuna tuntuu. Onko missään muussa kulttuurissa tämäntyyppistä lähestymistapaa selvittää toisen vointi?

Molempia. Vaihdellen. Joskus abstraktin ajattelun päälle tulee joku kommentti sanallisena mielessä.

Mielikuvina en näe värillisiä kuvia silmät suljettuina, vaan koen ja "tiedän" asiat mielessäni. Voin ajatella ja nähdä asiat monesta eri suunnasta mielessäni ja monesta eri näkökulmasta.

Tavallaan "tiedän" kuvan, en näe sitä. Tiedän muodon ja värin, voisin helposti piirtää tietämäni. Tietämäni kuva on aina moniulotteinen, ei videonäyttö.

Voin ikäänkuin luoda kattavia esitelmiä pääni sisällä, niissä voi olla eri materiaaleja, eri tietoja, eri ominaisuuksia, tietämys äänestä, tietämys vaikutuksista, kaavioita ja "ponnahdusikkunoita".

Voin pyöriä mielessäni tarkastelemani asian yläpuolella kuin maapallon yläpuolella lentäen ja laskeutun mihin tahansa kohtaan ja tarkastella asiaa lähempää tai nostaa jonkin kohdan ylös ja jatkaakin sen tarkastelua.

Voin mielessäni lisätä vaikka rakennelmaan palasia ja poistaa niitä ja rakennelma on moniulotteinen.

Asia voi olla joku ajatus, abstrakti, muisto, suunnitelma, opiskeltava.

Vaikka lapsuuden muistelu, majan rakentaminen tai yhteiskunnallinen ongelma ja sen vaikutukset yksilöiden ja lainsäädännön kautta koko maahan.

Joskus ajattelen pidempään sanallisena keskusteluna tai saneluna pääni sisällä. Joskus joku ajatuksiin liittyvä yksittäinen lause vain hyppää mieleen.

Joskus joku lause herättää ajatuksistani.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Tauoton puhe. Nytkin kuin luin tämän niin siellä vastattiin kyllä. Yleensä juttelevat ja pohtivat keskenään ja minä seuraan sivusta. Toisinaan osallistun. Minulla on kuulemma nopeat aivot. Johtuu varmaan tuosta komiteasta pään sisällä kun pähkäilee tauotta.

Mullakin on komitea. Pään sisälläni käydään keskustelua, puidaan vastakkaisia näkemyksiä, joskus jopa riidellään. Yksikin ääni riittäisi, minulla on joskus päällekkäistäkin puhetta. Toisinaan toivoo, että olisi edes hetken hiljaista. Silloin yritän keskittyä kovasti johonkin tekemiseen. Käsillä tekeminen auttaa vähän, esimerkiksi haastava neuletyö.

Olen lukenut ja katsonut dokkarin tästä ilmiöstä myös, enkä todellakaan ymmärrä tuota abstraktia ajattelua. Dokkarissa nainen selitti, että hän muodostaa lukemansa perusteella jonkinlaisen käsitekartan, jonk perusteella ymmärtää lukemaansa. Olin ihan että häh? Kuulostaa niin vaikealta. Kun minä luen, luen ääneen pääni sisällä, eli puheena se tekstikin on ja ymmärretään.

Pystyn toki itsekin ajattelemaan "elokuvana" lukemaani. Jos keskityn kovasti, voin visualisouda lukemani ihan kuin katsoisin kohtausta elokuvasta. Osaan siis ajatella myös kuvina, mutta mitään käsitekarttoja en kyllä pysty ymmärtämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välillä mulla käy järjetön pulputus päänsisällä, ikään kuin puhetta ja sitten on kuvia ja ääniä...

Silläpä monesti miettinyt, että minkälaisia ääniä ne sitten on, joita nämä mieleltään sairaat kuulee? Missä menee terveen ja sairaan äänen raja? Suurimmalla osalla ei kuitenkaan ne äänet ole mitään käskeviä ja komentavia ääniä, ilkeitä.

Töissä (olen lounaskokki ja jaan ruokaa) kerran kysyin eräältä vakioasiakkaalta, että mitä kuuluu? Hän vastasi, että "ääniä kuuluu, taas on ollut huono viikko". Pahoittelin ja samalla menin jotenkin lukkoon. On yleisesti tiedossa tuon asiakkaan mielenterveysongelmat, mutta se niin kasuaalisti siinä vastaili. En osannut ollenkaan odottaa moista vastausta. Jäin silloin miettimään tuota, että mitä ne äänet on. En kehtaa kysyäkään.

Suomeen muuttaneena olen aina ihmetellyt, miksi suomalaiset eivät kysy toisiltaan, kuinka voivat. Mistä tulee kuuluu-sana? Olen päätynyt siihen, että suomalaisten tapa ajatella aikaa on erikoinen: he suhtautuvat nykyhetkeen kuin menneeseen elokuvaan! Esim. "OLIKO jääkaapissa maitoa"? Toisin sanoen, he käsittelevät nykyhetkeä mielikuvina menneestä. Kuulostaa varmaan oudolta, mutta jotain tällaista on ehkä kuuluu-sanan taustalla: kysytyn henkilön lähihistoriassa tapahtumiin liittyi äänimaailmaa. Kysyjä tiedustelee tämän äänimaailman välityksellä, millaisessa henkisessä tunnelmassa kuulija on ollut; kenties kuulija myös kommentoi, miltä se jälkeenpäin ajateltuna tuntuu. Onko missään muussa kulttuurissa tämäntyyppistä lähestymistapaa selvittää toisen vointi?

Kysyn "Onko jääkapissa mehua?".

Harvemmin ihmiset käyttää muotoa "oliko?" nykyhetkestä.

Muistellessa ja pohtiessa voi käyttää "Olikohan...?", ajatuksena, että olikohan, kun viimeksi kurkistin tai olikohan se aiemmin kerrottu asia niin.

Yleensä ei, vaan abstrakteja konsepteja ja niiden välisiä yhteyksiä sekä niistä tehtyjä johtopäätöksiä.

Joskus ajatukset ovat selkeästi puhetta, mutta

yleensä silloin ajatuksen semantiikka on jotenkin oleellista (kun mietin esim miten aion sanoa jonkin asian tai mitä luin jostain). Toisaalta myös interjektiot ovat monesti sisäistä puhetta, kahdella eri kielellä. Esim "ei **ttu mikä tyyppi" tai "God damn!"

Koen, että kielellinen ajatteleminen on ainakin itselleni paljon hitaampaa kuin abstrakti, kun minun ei tarvitse "selittää ääneen" itse ymmärtämääni asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Juu on. Persoonani on myös hiukan hajalla, kärsin dissosiaatiohäiriöstä. On siis mä ja lisäksi kuusi hieman eriytynyttä osaa, joilla jokaisella on välillä omat ajatuksensa. Mun päässä on usein kova "meteli" kun kinaan osieni kanssa. En siis kuule ääniä, mut mun ajatukset saattaa huutaa ja eri osat "kuulostaa" erilaisilta. Tyyliin: mä ite "Tarttis lähtee lenkille", pelkäävä osa "En mä haluu ulos", tasapainoinen osa "Käyn silti", pelkäävä osa "En mä uskalla!", itteeni vihaava osa "S**tanan nössö, voit sä nyt ulkona käydä!", pelkäävä osa "Minkä mä sille voin että mua pelottaa.." jne. Joskus väsyn siihen niin paljon että lakkaan ajattelemasta mitään, en vaan jaksa.

Ei kai samanaikaisesti kuitenkaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos katson muovipulloa jossa lukee kivennäisvesi 1,5l, luen se niin että kivennäisvesi yksi pilkku viisi litraa, ja se lukeminen tapahtuu omalla äänellä pään sisällä.

HUI! Oikeasti, kuuletteko puheena ihan itsestäänselvätkin havainnot..? Päteekö se ihan kaikkeen nähtyyn, johon keskittyy? Entä kun katselette vieraita ihmisiä?? Selostaako ääni, miltä he näyttävät?

Itse pystyn "näkemään" sekä kuvina että selostuksena. Riippuu vähän tilanteesta, mutta harvoin se sisäinen puhe lakkaa. Saatan kuvina ajatella vaikka vastaantulijan vaatetusta, mutta sisäinen kommentaattori voi heittää siihen päälle, että aika outo hattu kyllä ja toi laukku ei sovi muihin asusteisiin. Jolloin seuraava ääni aloittaa, no miks pitää arvostella toisten pukeutumista? Ihan kivat vaatteet sillä on, kato vaan niitä omia vaatteitas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hui :| miltä se ääni sitten kuulostaa? Onko sillä jonkun tietyn ihmisen ääni?? Minulla ajatukset ovat vain abstraktia tajunnanvirtaa, en ole koskaan kuullut mitään "ääniä"

Etkö oikeasti kuule mitään ääniä pääsi sisältä? Mulla soi melkein taukoamatta musiikki, joskus kaksikin eri biisiä samaan aikaan. Lisäksi ajattelen asiat sanoilla (suomeksi ja englanniksi) ja mielikuvina. Mulla on siis jatkuvasti näkökentän edessä oma pääni sisäinen kuva ja kaikki äänet meluaa. Aina en ole varma osaanko olla ihan hiljaa ja puhumatta ääneen. Mutta vielä täällä vapaana kuljen, joten ehkä se ei ole mielisairautta.

Onkohan tämä se syy, että osa ihmisistä ei kerta kaikkiaan kestä hiljaisuutta? Aina on oltava radio päällä tai kuulokkeet korvissa, yritetäänkö sillä saada se äänien sekamelska jotenkin hallintaan?

Ei, kun just toiste päin. Pään sisällä pyörii leffa, soi kaks biisiä, muodostuu kuva mitä haluais lounaaks, käydään tulevaa keskustelua pomon kanssa etukäteen jne, niin en todellakaan jaksa mitään ulkopuolelta tulevaa ylimääräistä hälinää siihen päälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos katson muovipulloa jossa lukee kivennäisvesi 1,5l, luen se niin että kivennäisvesi yksi pilkku viisi litraa, ja se lukeminen tapahtuu omalla äänellä pään sisällä.

HUI! Oikeasti, kuuletteko puheena ihan itsestäänselvätkin havainnot..? Päteekö se ihan kaikkeen nähtyyn, johon keskittyy? Entä kun katselette vieraita ihmisiä?? Selostaako ääni, miltä he näyttävät?

Minustakin tuntuisi pelottavalta jos yhtäkkiä kuulisin päässäni oman ääneni selostamassa, olisin että mitä vattua. Mutta jos se on aina ollut, niin kai sitä ei taas osaa kuvitella että sitä ei olisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välillä mulla käy järjetön pulputus päänsisällä, ikään kuin puhetta ja sitten on kuvia ja ääniä...

Silläpä monesti miettinyt, että minkälaisia ääniä ne sitten on, joita nämä mieleltään sairaat kuulee? Missä menee terveen ja sairaan äänen raja? Suurimmalla osalla ei kuitenkaan ne äänet ole mitään käskeviä ja komentavia ääniä, ilkeitä.

Töissä (olen lounaskokki ja jaan ruokaa) kerran kysyin eräältä vakioasiakkaalta, että mitä kuuluu? Hän vastasi, että "ääniä kuuluu, taas on ollut huono viikko". Pahoittelin ja samalla menin jotenkin lukkoon. On yleisesti tiedossa tuon asiakkaan mielenterveysongelmat, mutta se niin kasuaalisti siinä vastaili. En osannut ollenkaan odottaa moista vastausta. Jäin silloin miettimään tuota, että mitä ne äänet on. En kehtaa kysyäkään.

Suomeen muuttaneena olen aina ihmetellyt, miksi suomalaiset eivät kysy toisiltaan, kuinka voivat. Mistä tulee kuuluu-sana? Olen päätynyt siihen, että suomalaisten tapa ajatella aikaa on erikoinen: he suhtautuvat nykyhetkeen kuin menneeseen elokuvaan! Esim. "OLIKO jääkaapissa maitoa"? Toisin sanoen, he käsittelevät nykyhetkeä mielikuvina menneestä. Kuulostaa varmaan oudolta, mutta jotain tällaista on ehkä kuuluu-sanan taustalla: kysytyn henkilön lähihistoriassa tapahtumiin liittyi äänimaailmaa. Kysyjä tiedustelee tämän äänimaailman välityksellä, millaisessa henkisessä tunnelmassa kuulija on ollut; kenties kuulija myös kommentoi, miltä se jälkeenpäin ajateltuna tuntuu. Onko missään muussa kulttuurissa tämäntyyppistä lähestymistapaa selvittää toisen vointi?

Kysyn "Onko jääkapissa mehua?".

Harvemmin ihmiset käyttää muotoa "oliko?" nykyhetkestä.

Muistellessa ja pohtiessa voi käyttää "Olikohan...?", ajatuksena, että olikohan, kun viimeksi kurkistin tai olikohan se aiemmin kerrottu asia niin.

Olen kuullut monen, vuosien mittaan varmaan jo kymmenien, kysyvän menneessä aikamuodossa - muut eivät ilmeisesti edes kysy. Minun kokemukseni mukaan vain nämä mennyttä aikamuotoa käyttävät  joutuvat vielä tarkistamaan kumppanilta.

Mitä väliä, mitä jääkaapissa oli? 

He tosiaan käyttivät sanaa "OLIKO", ei "olikohan"; sana säilyy mennyttä aikamuotoa ilmaisevana, vaikka siihen yhdistyisi tuo kysyvyyttä korostava pääte...

Onkohan tämä Varsinais-suomalainen ajattelutapa, en tiedä. Ainakin se OLI!

Abstraktimpaa. Suurin osa ajatuksista liittyy asioihin mitkä minä jo ymmärrän, joten se on kuten jotain... Tietoista intuitiota. Kun ajattelen, että millähän kyydillä pääsen nopeimmin paikkaan X, se koko prosessi kestää nanosekunnin, ja sit kaivan puhelimen taskusta ja laitan reittioppaan hakuun osoitteen. Ei minun tarvitse arpoa ääneen itselleni, että "mikähän bussi sinne menee?" Ymmärrän kaikki keskeiset asiat eikä niitä tarvitse visualisoida tai ilmaista kielen keinoin.

Käytän sisäistä puhetta halutessani. Voin sillä esim miettiä tarkkaa kielellistä ilmaisua tai säädellä tunteitani.

Puhun pääni sisällä suomeksi ja englanniksi päivittäin, jos olen yksin niin joskus ääneenkin.

Ehkä tietoisuutta ei haluta laajentaa kaupan maitotiskiltä omaan jääkaappiin. Kauppa on tässä ja nyt, koti menneisyydessä... :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välillä mulla käy järjetön pulputus päänsisällä, ikään kuin puhetta ja sitten on kuvia ja ääniä...

Silläpä monesti miettinyt, että minkälaisia ääniä ne sitten on, joita nämä mieleltään sairaat kuulee? Missä menee terveen ja sairaan äänen raja? Suurimmalla osalla ei kuitenkaan ne äänet ole mitään käskeviä ja komentavia ääniä, ilkeitä.

Töissä (olen lounaskokki ja jaan ruokaa) kerran kysyin eräältä vakioasiakkaalta, että mitä kuuluu? Hän vastasi, että "ääniä kuuluu, taas on ollut huono viikko". Pahoittelin ja samalla menin jotenkin lukkoon. On yleisesti tiedossa tuon asiakkaan mielenterveysongelmat, mutta se niin kasuaalisti siinä vastaili. En osannut ollenkaan odottaa moista vastausta. Jäin silloin miettimään tuota, että mitä ne äänet on. En kehtaa kysyäkään.

Suomeen muuttaneena olen aina ihmetellyt, miksi suomalaiset eivät kysy toisiltaan, kuinka voivat. Mistä tulee kuuluu-sana? Olen päätynyt siihen, että suomalaisten tapa ajatella aikaa on erikoinen: he suhtautuvat nykyhetkeen kuin menneeseen elokuvaan! Esim. "OLIKO jääkaapissa maitoa"? Toisin sanoen, he käsittelevät nykyhetkeä mielikuvina menneestä. Kuulostaa varmaan oudolta, mutta jotain tällaista on ehkä kuuluu-sanan taustalla: kysytyn henkilön lähihistoriassa tapahtumiin liittyi äänimaailmaa. Kysyjä tiedustelee tämän äänimaailman välityksellä, millaisessa henkisessä tunnelmassa kuulija on ollut; kenties kuulija myös kommentoi, miltä se jälkeenpäin ajateltuna tuntuu. Onko missään muussa kulttuurissa tämäntyyppistä lähestymistapaa selvittää toisen vointi?

Mitä kuuluu, eli mitä juttuja olet kuullut omassa suvussa tai kylillä. Joskus myös nähty muodossa "mitä tiedät?". Eli että kerro kuulumisia, ei sen sen kummempaa ole, meni tuo analyysisi nyt ehkä turhan syvälliseksi. Jos tuota analysoi, niin ehkä tyypillistä suomalaisuutta siinä, ettei suoraan kehdata herkistellä ja kysyä että miten voit, miltä tuntuu, vaan vähän kiertokautta että kerro nyt mitä on meneillään.

Vierailija kirjoitti:

Ei hemmetti, teidän ansiosta mietin nyt, mitä ajatusjatkumoita ja millä keinoin ja logiikalla sana ”SUOLA” aiheuttaa mun päässä. Nyt en osaa lopettaa, auttakaa!!! :D

Jos ajattelen sanaa suola, näen mielessäni monenlaisia kuvia suolasta (purkki, jauhe, rakeet) ja lisäksi suolaisista ruuista. Näiden lisäksi mulla on aistimus suolaisuuden tuoksusta ja pystyn kielelläni aistimaan häivähdyksen mausta ja koostumuksesta (rakeisuudesta). Kädessä tuntuu aistimus siitä, miltä esim leipoessa tuntui, kun kaadat suolaa purkista kämmenelle tai rakeiden karkeus, kun suolaa jää sormiin. Tai ehkä ne eivät ole aistimuksia, vaan ikään kuin aavistuksia tai muistoja.

Tosi paljon erilaisia tuntemuksia, hajuja, makuja, mielleyhtymiä ruokiin jne.

Vierailija kirjoitti:

Minunkin ajattelu on puhetta ja kuvia. Pystyn palauttamaan mieleen musiikkia ja 'kuuntelemaan' sitä ilman mitään toistolaitteita. Käyn pääni sisällä keskusteluja, välillä väittelen itseni kanssa tai muiden ihmisten kanssa päässäni. Kun ajattelen tiettyä asiaa tai ihmistä näen sen kuvana/filminä päässäni paitsi jos olen ihastunut. Kun ihastun johonkin ihmiseen, en pysty näkemään kyseistä henkilö päässäni vaan ainoastaan tunnen mitä tunnen kun henkilö on oikeasti lähelläni. Se on hämmentävää. Tavallaan tiedän, että kyseisellä henkilöllä on siniset silmät, ruskeat hiukset, ihana hyme jne, mutta en pysty palauttamaan henkilön kuvaa mieleeni vaan pelkästään sen mitä tunnen. Kun pahin ensi-ihastus on mennyt ohi (viikkoja - n puoli vuotta) niin pystyn taas palauttamaan henkilön kuvan mieleeni. Ehkä aivoni hermoverkot ylikuormittuvat ja kärähtävät ihastuessani ja kun tunteeni hieman laantuvat, niin filmikela pystyy taas pyörimään.

Voiko toiminatsi joskus perustua yhteen kuvaan mielesi "filmissä"?

anteeksi, ajattelin kirjoittamaasi sanaa "hyme" ja samalla sekoitin omat kirjaimet, toimintasi -> toiminatsi... :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hui :| miltä se ääni sitten kuulostaa? Onko sillä jonkun tietyn ihmisen ääni?? Minulla ajatukset ovat vain abstraktia tajunnanvirtaa, en ole koskaan kuullut mitään "ääniä"

Etkö oikeasti kuule mitään ääniä pääsi sisältä? Mulla soi melkein taukoamatta musiikki, joskus kaksikin eri biisiä samaan aikaan. Lisäksi ajattelen asiat sanoilla (suomeksi ja englanniksi) ja mielikuvina. Mulla on siis jatkuvasti näkökentän edessä oma pääni sisäinen kuva ja kaikki äänet meluaa. Aina en ole varma osaanko olla ihan hiljaa ja puhumatta ääneen. Mutta vielä täällä vapaana kuljen, joten ehkä se ei ole mielisairautta.

Kaksi eri biisiä hieman vuorotellen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hui :| miltä se ääni sitten kuulostaa? Onko sillä jonkun tietyn ihmisen ääni?? Minulla ajatukset ovat vain abstraktia tajunnanvirtaa, en ole koskaan kuullut mitään "ääniä"

Etkö oikeasti kuule mitään ääniä pääsi sisältä? Mulla soi melkein taukoamatta musiikki, joskus kaksikin eri biisiä samaan aikaan. Lisäksi ajattelen asiat sanoilla (suomeksi ja englanniksi) ja mielikuvina. Mulla on siis jatkuvasti näkökentän edessä oma pääni sisäinen kuva ja kaikki äänet meluaa. Aina en ole varma osaanko olla ihan hiljaa ja puhumatta ääneen. Mutta vielä täällä vapaana kuljen, joten ehkä se ei ole mielisairautta.

Onkohan tämä se syy, että osa ihmisistä ei kerta kaikkiaan kestä hiljaisuutta? Aina on oltava radio päällä tai kuulokkeet korvissa, yritetäänkö sillä saada se äänien sekamelska jotenkin hallintaan?

Voi muuten olla. 

Ajatteluni on tavallisesti abstraktia, mutta muuttuu sisäiseksi puheeksi kirjaa lukiessani. Olen jo pitkään miettinyt tätä eroa.

Muistan, miten lapsena ihmettelin aina, kun elokuvissa jonkun ajatukset saatetaan esittää puheena. Mietin, että kuuleeko joku tosiaan koko ajan puhetta päänsä sisällä? Myöhemmin olen oppinut, että näin tosiaan on.

Kiinnostavaa on se, miten erilaisia me ihmiset ja meidän päänsisäiset maailmamme lopulta ovatkaan.