Poikkeuksellisen korkea äo - Miten vaikuttanut elämääsi?

Vierailija kirjoitti:

Taiteessa voi haastaa itseään ja omaa älykkyyttä voi hyödyntää mielin määrin, ja tehdä omasta elämästään kiinnostavan.  Mutta mitään rahallista iloa  älykkyydestä ei  kylläkään taiteen kentällä ole, sillä yleisön älytaso ei pysy mukana eikä kauppoja synny. :) Kaupallinen taide jota yleisö ostaa ei  todellakaan ole älykkäiden hommaa, päinvastoin.

-Et vaikuta yhtään taiteilijalta. :D Taide on aika laaja käsite ja vielä laajemmat mahollisuudet tehdä mitä tahansa. :D todella tyhmältä kuulostat.. sori.. en jaksa edes avata enempää kun oot tosi väärässä tossa.

Olen kuin olenkin taiteilija, ja tunnettu ja arvostettukin.  Miksi valehtelisin? :) Kokemuksesta sanon ettei taiteilijan älykkyys  tai menestyminen mensan testeissä sinänsä korreloi lainkaan sen kanssa myykö taide tai tuleeko taiteilijasta rikas. Ehkä korrelaatio on jopa negatiivinen.

En tiedä olenko tyhmä vai viisas, mutta yleensä tyhmät pitävät itseään kaikkia muita parempina. Koulussa minua pidettiin tyhmänä koulukiusaajien ja yhden opettajan toimesta. Olin aina se "erilainen". Nyt koulukiusaajistani on tullut sellaisia että ovat työttömiä (pieni osa kelan tuilla kotiäiteinä), ovat ottaneet silikonit ja pukeutuvat kuin teinit yhä kolmikymppisinä. Lapsena nämä silari-koulukiusaajat olivat irvistelijöitä, villejä huutelijoita, omasta mielestään parhaita kaikessa jne. Alkaa tuntua siltä että olisin ollut ainakin lapsena huippuälykäs. Ihmettelen hiljaa näitä asioita, mutta tänne paljastin tämän. 

Ulkopuolisuuden kokemus on kulkenut rinnalla jo ala-/yläasteelta saakka. Olen korkeasti koulutettu, useampi tutkinto halutuilta aloilta. Yliopisto oli lasten leikkiä, koska luen ja omaksun tietoa nopeasti. Turhaudun monien ihmisten hidastempoisuuteen, kuin kivirekeä vetäisi. Älykkään ja nopeatempoisen ajattelijan kanssa keskustelu tuntuu ihanalta. Siltä, että henki kulkee kunnolla, ilman raskasta ja pitkästyttävää puuromaista jankkaamista.

Tarvitsen älyllisiä haasteita ja opiskeluajan suorittavasta työstä jäi kamalat muistot. Pärjään haastavassa ja kuormittavassa työssä hyvin ilman kummempia ponnisteluja.

Ei se elämä silti sen kummempaa ole näin, uskoisin. Lapselleni toivon ensisijaisesti hyviä sosiaalisia taitoja ja empatiaa. Älykkyys on plussaa sen päälle.

Olin lapsena ja nuorena ujo ja introvertti, joten luulin ongelmieni johtuvan siitä. Myöhemmin vasta selvisi, että äö:ni on 154. Ymmärsin, miksi olin joutunut tekeytymään tyhmemmäksi kuin olinkaan pärjätäkseni ihmisten kanssa.

Nuorena aikuisena viihdyin älykkäiden miesten seurassa, mutta seurustelusuhteissa hekin odottivat minulta vain kodinhoitotaitoja. Tai sitten huomasin päätyneeni mielenkiintoiseen mutta tunnekylmään suhteeseen jonkun aspergermiehen kanssa. Uskon, että alhaisemmalla äö:llä olisi voinut löytyä enemmän vastavuoroista lämpöä ihmissuhteisiin.

Toisaalta olisi kiva olla vieläkin älykkäämpi, jotta pääsisi tekemisiin ihmisten kanssa, joilta voisi udella selityksiä moniin itseä askarruttaviin kysymyksiin.

Sain älykkyystestissä huipputuloksen. Yliopistossa opiskelin maisterin tutkinnon nopeasti, valmistuin omalta vuosikurssilta ensimmäisenä. Minua on aina pidetty outona ja kummallisena, ja ystäviä on vain muutama. En ole samalla aaltopituudella ihmisten kanssa, ja jään usein esim. juhlissa yksin. Epäilen, että minulla on jonkinasteinen Aspergerin syndrooma.

Minulla on ÄO vähintään 140. Tarkkaan ei tiedetä, koska olin testaushetkellä 10-vuotias, ja ÄO kasvaa 16-vuotiaaksi asti.

Opiskelu oli helppoa, opin nopeasti. Rikas en silti ole, vaikka olenkin hyvä luovassa työssäni.

Saan paljon irti asioista. Arvaan ennalta politiikan kuviot ja ymmärrän kirjallisuuden nyanssit.

Vaadin itseltäni paljon. Itsekritiikkini oli nuorena aika kovaa, mutta vanhemmiten olen oppinut olemaan armollinen itselleni ja muille.

Keskustelukumppanini ei tarvitse myös olla huippuälykäs, jotta suvaitsisin nauttia hänen seurastaan. Silti joskus tuskastun ihmisiin, kun he eivät ymmärrä yksinkertaisia asioita. Mutta aikaa myöten olen oppinut, ettei pidä vedota ihmisten järkeen vaan tunteisiin...

Olen kai sitten yksinäinen. Kovin läheisiä ihmisiä ei enää ole. Vietän aikaa mieluummin koirani kanssa, se on paljon kiehtovampi persoona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja sanoo olleensa älykkyystestissä. Hän on saanut tuloksesi 125 ja kuuluvansa sen perusteella noin korkeimpaan 10%. Jokainen voi helposti ja nopeasti googlaamalla tuon taulukon todeta, että näin todella on. 125 pistettä on enemmän kuin noin 90% testiin osallistuneista on saanut.

Sen jälkeen viestiketju täyttyy viesteistä, jossa milloin kukakin toteaa, että tuo ei ole mitenkään harvinaista, ihan tavallinen lukuhan tuo on, enpä usko että aloittaja on älykäs vähän nokkela vain, siis melko suuri osa ihmisistähän saa tuon luvun.

Ovatko ihmiset ihan oikeasti näin tyhmiä, että eivät käsitä tilastoista mitään?

Ei kyse ole siitä, vaan suhteellisuudentajusta. Top 10% kuuluminen ei nyt vain ole kovin erityistä yhtään missään asiassa, jos otanta on tarpeeksi iso.

Eli 90 prosenttiin kuuluminen ei nyt tee mistään asiasta kovin yleistä, jos otanta on tarpeeksi iso? Okei. Tämä logiikka vetää hiljaiseksi.

Luit (tahallasi?) väärin. 10% on 10%, mutta se, kuinka merkittävää se on, on suhteellista. Taitaa nyt oma logiikkasi hieman linkuttaa.

Eli jos kymmenestä ihmisestä yksi on älykäs, niin hän sinusta poikkeustapaus (ainoa älykäs!) mutta jos 1000:sta on sata älykästä, niin miksi tehdä siitä iso numero, onhan teitä 99 muutakin?

Voidaanko tästä johtaa, että vaikkapa Pihtiputaalla mensatasoisuus on hienompaa kuin esim Helsingissä? Siinä mielessä kyllä, että Pihtiputaalla arjen tasolla yksittäiselle ihmisille yksi älykäs lääkäri (tms) on ehkä merkittävämpi asia kuin Helsingissä.

Kyllä minusta voisi sanoa niin, jos on olemassa vain yksi ”mammutti”, joka eroaa muista siinä ryhmässä ja puhumme siis vähintään kymmenestä ”mammutista”

Jos tällä on vaikka punaiset karvat hän on poikkeustapaus. Ei ole muita punakarvaisia.

Mutta kun sadantuhannen ”mammutin” joukossa on kymmentuhatta punakarvaista, eivät he nyt enää poikkeustapauksia ole. Eivät edes kovin harvinaisia. Heihin tutkijana törmäsi joka päivä todennäköisesti aika useasti, eikä se ole enää harvinaisen eikä poikkeustapauksen määritelmä.

Eli kyse on mammuttien harvinaisuudesta.

Toisaalta, jos sattuu asumaan siinä maailman ainoassa pikkulaaksossa jossa ne koko maailmankaikkeuden ainoat kymmenen mammuttia parveilee, niin varmaan kokee että maailmahan on täynnä mammutteja. Ja tuossa tuo punakarvainen taas on!

Ehkä pitäisi ensin määritellä mikä on harvinaisuus tai poikkeustapaus ja missä kontekstissa. Kun puhumme koko maailman väestöstä ja 10 prosenttia heistä kuuluu ryhmään, puhumme miljoonista ihmisistä. Tarkemmin sanottuna yli 700 miljoonasta ihmisestä. Jos nyt väitetään, että onpa harvinaista? Poikkeustapauksia 700 miljoonaa? Siamilaiset kaksoset ovat harvinaisia. Yli 220 cm on harvinaisen pitkä jne.

Tuossa porukassa on varmasti mukana älykkyyden kannalta harvinaisuuksia. Heitä, jolla se älykkyys on jossain yli 170 pisteessä. Mutta kun niitä samiksia, oli asia mikä tahansa, on 700 miljoonaa, en itse tuntisi itseäni kovin poikkeustapaukseksi.

Mutta jossain tilanteessa saa kuitenkin tuntea olevansa erityislaatuinen? Jos on laumansa ainoa punakarvainen (eristyksessä oleva lauma) ja on tähän asti luullut olevansa ruskea kuin muut? Onhan se yllätys, kun asia selviää. Ehkä hieman miettii, miten punakarvaisuutensa nyt suhtautuu ja mitä se selittääkään menneistä mammuttitilanteista.

Jos tuolla kauppakeskuksessa 9/10 ihmistä on maskit, niin koen että lähes kaikilla on maskit. Maskittomat erottuisivat selvästi joukosta. Arvelisin, että heillä olisi joku syy ja että he itsekin tiedostaisivat vähemmistössä olemisensa. Toki heitäkin olisi lukuisia. Yhdellä vilkaisulla voisi nähdä useamman. En välttämättä silti ajattelisi asiaa sitä kautta, että pääkaupunkiseudulla lienee sitten 100 000 muutakin maskitonta.

Ajattelumme saattaa vääristää tosiasioita mielessämme.

He erottuvat, heistä saattaa tuntua, he saattavat tiedostaa jne. Mutta noin yleisesti tähän asti 10% kulumisesta ei ole pidetty harvinaisuutena, eikä poikkeustapauksena. Se on hieno asia ihmiselle kuulua siihen älykkäiden joukkoon suurimmaksi osaksi aikaa. Kaikki tilastot puhuvat sen puolesta. Yksittäisten ihmisten kohdalla, kun sekä luonne, kasvatus, ympäristö ja eletty elämä otetaan mukaan, se saattaa vaikuttaa huonolta asialta, vaikka todennäköisesti heikommalla älykkyydellä tilanne saattaisi olla vielä pahempi toisilla heistä. Mutta yli 120 äo ei ole harvinaisuus eikä haitta, noin tilastollisesti.

Me saamme minusta vapaasti tuntea olomme juuri sellaiseksi kun haluamme. Jopa alle 100äo voi minusta tuntea olonsa liian älykkääksi muille. Liian erikoiseksi, liian väärin ymmärretyksi, liian kaikkea. Ne ovat vain tunteita, eivätkä niiden tosiaan tarvitse perustua mihinkään matematiikkaan tai tosiasioihin. Kaikki me varmasti tunnemme näitä, jotka kokevat ja tuntevat olevansa aivan liian kauniita/rumia pystyäkseen saamaan parisuhteen, ystäviä, onnellisen elämän jne. En osaa oikeastaan sanoa onko se haitta vai hyöty ajatella noin. Olla jotain ihmeellistä omasta mielestä ja sitten juuri kuitenkin se tuhoaa elämäsi.

Minusta tässä on puhuttu tunteista koko ajan. Lähden siitä että me kumpikin tiedämme, mitä tarkoittaa 10%. Ja myös sen, että erilaisissa yhteisöissä voi olla vinoutumaa suuntaan tai toiseen.

En usko, että kukaan tässä keskustelussa on tarkoittanut, että 10 % on esim 0,1%. Mutta missä vaiheessa jotain saa kokea, tai joku saa olla itselle uutinen? Jos on kuvitellut olevansa keskiverto, on eri asia olla parhaassa 10 %. Se on myös todennäköisesti asia, johon on elämässään jotenkin törmännyt (opiskelun helppous vaikkapa). Eikä sitä muuta se, että on ihmisiä jotka ovat 1% tai 0,01% porukassa.

Mielestäni on hassu väite, että sama älykkyystaso pikkukylässä on merkittävämpi asia kuin suurkaupungissa. Mutta siltähän se tosiaan tuntuu. Moni pikkukaupungin lukion tähtioppilas on tainnut sen yliopistoon siirtyessä havaita.

Siinä olen samaa mieltä, että _harvinaista_ joku asia yleisessä puheessa on vähän pienemmillä osuuksilla. Mutta missä vaiheessa voi sanoa, että joku on yleistä? Onko asia joko yleinen tai harvinainen? Jos maailmassa on ne kymmenen mammuttia, niin onko yleistä vai harvinaista olla ruskea mammutti?

Haaveilen nuoremmasta älykkäästä naisesta. Olisi elämä vähän helpompaa. Vähän näin keski-iän kynnyksellä jotenkin hidastunut. Pari eksääni on ollut kyllä aika lahjakkaita naisia, viimeisimmällä oli nopea äly. Jotenkin huomasin, että hän ratkaisi ongelmia nopeammin kuin minä, siis ikäänkuin kovempi prosessori koneessa. Puheli kyllä pään pyörälle. Teki älykkyysosamäärä testin ja oli kyllä tosi kova tulos. Mukava tunne olla alakynnessä. Itse yritin jotain suuntaa antavaa äö testiä, niin en päässyt sellaisiin lukemiin millään ja sille naurettiin. Mukava olla semmoinen lupsakka koira, kissa, niin toinen prosessoi ongelmat nopeammin kuin minä. 

Vierailija kirjoitti:

Korkea ÄO:ni tuskin on ratkaisevasti vaikuttanut elämääni ja sen suuriin suuntaviivoihin, mutta testin jälkeen sen tiedostaminen on antanut vähän paremmin ymmärrystä omaan elämään ja itseen. Aiemmin en tiennyt, olenko saakelin tyhmä vai ovatko muut sitä, kun en usein ymmärtänyt kanssaihmisiä eivätkä he minua. Pitkään epäilin olevani jotenkin vajaa (koska se on todennäköisempi selitys kuin että kaikki muut). Kun sain kuulla olevani vähintään älykkäämpi kuin 99% ihmisistä, tämä havainto sai selityksensä, ja ehkä moni muukin kummeksumani asia.

Jälkikäteen pohtien korkea älykkyys varmasti teki minusta laiskan koulussa ja sai aikaan turhautuneisuutta ja levottomuutta, kun piinaavan pitkät tylstä päivät matelivat hitaimpien tahtiin. Olinkin kurittomana usein vaikeuksissa kaikenlaisten tempausteni vuoksi. Varsinkin joidenkin opettajien suoraan sanottuna silmiinpistävä typeryys myös ärsytti ja sai aikaan halun provosoida ja kapinoida. En hyväksynyt heidän auktoriteettiasemaansa, kun tiesin usein olevani oikeassa ja heidän olevan väärässä. He myös vetivät herneitä nenään ilman syytä, kun eivät ymmärtäneet esimerkiksi vitsejäni huumoriksi. 

En osaa eritellä luonteenpiirteiden osuutta älykkyydestä, mutta ainakin osaksi älyni piikkiin lasken sen, että olen utelias ja kiinnostunut asioista sekä ihmisistä. Myös tyhmemmistä ihmisistä ja heidän asioistaan olen aidosti kiinnostunut ja mielelläni seuraan ja kuuntelen juttuja. Katson myös Temppareita ja muuta sosiaalipornoroskaa mielelläni telkkarista, koska se on vähän kuin tarkkailisi eläimiä häkeissään, niiden käytöstä ja sosiaalisia suhteita. Se vaan on kiinnostavaa. Rajoittava tekijä ei ole kohteiden typeryys vaan lähinnä ajankäytön jakaminen monien kiinnostavien asioiden kesken, tietysti myös pakollisten arjen velvoitteiden. Varmaankin samasta syystä samaistun ihmisiin ja tulen erittäin hyvin pintapuolisesti toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Olen sosiaalinen kameleontti, pärjään hyvin erilaisissa ympäristöissä ja piireissä ja mukaudun. Läheisiä todella sisimpääni päässeitä ystäviä kuitenkin on erittäin vähän. Suurin osa ihmissuhteista jää varsin pinnallisiksi, koska syvällistä yhteyttä varten tarvittava aito yhteisymmärrys ja usein myös luottamus vain jää puuttumaan eri tasoilla olevien kesken. 

Ihan kuin minun tekstiäni! Mensan tekemässä testissä 90 luvulla 167, ja olen hyvin analyyttinen ja hallittu. Siksi onkin kiinnostavaa lukea av palstan juttuja, ja muutenkin ihmetellä miten aikuiset ihmiset antavat tunteiden ohjata käytöstään eivätkä hallitse itseään.

Työt on helppoja joten palkkaa tulee hyvin, ja lisäksi minulla on omia bisneksiä vapaa-ajalla. Uskon että ainakin nuo johtuvat korkeasta älykkyydestä. Ja uskokaa tai älkää, en ole erakko vaan tulen hyvin ihmisten kanssa toimeen.

Opin lukemaan neljävuotiaana, ja olen tajunnut matematiikkaa aina, jo ennen kuin opin lukemaan.

Ala-asteella olin lähinnä tympääntynyt, kun istuin odottamassa, että muutkin hoksaavat asiat. Olen vaan ujo ja introvertti, joten kiltisti odotin, ja yritin sitten hidastaa tahtia, etten olisi tehnyt tehtäviä liian nopeasti. En halunnut vetää huomiota itseeni.

Kavereita ei ollut montaa ja koin lapsena olevani jotenkin ”vanha sielu”, koska muiden lasten metelöinti, riehuminen tai muu hömppä ei oikein kiinnostanut. Varsinkin yläasteella kaikki teinimeininki oli aivan eri ulottuvuudesta, pidin sitä lapsellisena ja typeränä. Tykkäsin keskustella aikuisten kanssa ja uppouduin omaan mielikuvitusmaailmaan tai ahmimaan kirjoja.

Opiskelu on ollut aina tosi helppoa, asiat jäävät mieleeni liki kertakuulemalta ja yleensä on vaivatonta omaksua uutta. Matematiikan lisäksi olin hyvä kielissä ja reaaliaineissa. Menin koulussa vähän siitä mistä aita on matalin, mutta sain silti hyviä arvosanoja.

Aloitin pianonsoiton kuusivuotiaana, ja arvelen sen edistäneen muutakin oppimista, jossa tarvitaan muistia.

Olen lukenut kaksi korkeakoulututkintoa, ja tällähetkellä teen väitöskirjaa.

Kärsin huijarisyndroomasta, minulla on epämääräinen olo, etten oikeasti ole fiksu enkä osaa mitään, ja että loppujen lopuksi kaikki muutkin vain teeskentelevät osaavansa muka jotain tässä maailmassa. Yliopisto oli mielestäni yliarvostettu, jos minä pääsin sinne ja sain luettua tutkinnon, niin kuka tahansa pystyy siihen. Tiede kärsi mielessäni jonkinlaisen inflaation, mitä enemmän sitä olen lukenut, ei ihmiset oikeasti tiedä juuri mitään mistään.

Maailmantuska on kova, ollut jo lapsuudesta asti. Ahdistaa ihmisten itsekkyys ja välinpitämättömyys, kaikki mitataan aina vaan rahassa, eikä ymmärretä, että olemme itsekin eläimiä, osa luontoa, emmekä pitkälle pötki, jos tuhoamme oman maapallomme. Mutta eniten surettaa eläinkunnan kohtalo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja sanoo olleensa älykkyystestissä. Hän on saanut tuloksesi 125 ja kuuluvansa sen perusteella noin korkeimpaan 10%. Jokainen voi helposti ja nopeasti googlaamalla tuon taulukon todeta, että näin todella on. 125 pistettä on enemmän kuin noin 90% testiin osallistuneista on saanut.

Sen jälkeen viestiketju täyttyy viesteistä, jossa milloin kukakin toteaa, että tuo ei ole mitenkään harvinaista, ihan tavallinen lukuhan tuo on, enpä usko että aloittaja on älykäs vähän nokkela vain, siis melko suuri osa ihmisistähän saa tuon luvun.

Ovatko ihmiset ihan oikeasti näin tyhmiä, että eivät käsitä tilastoista mitään?

Ei kyse ole siitä, vaan suhteellisuudentajusta. Top 10% kuuluminen ei nyt vain ole kovin erityistä yhtään missään asiassa, jos otanta on tarpeeksi iso.

Eli 90 prosenttiin kuuluminen ei nyt tee mistään asiasta kovin yleistä, jos otanta on tarpeeksi iso? Okei. Tämä logiikka vetää hiljaiseksi.

Luit (tahallasi?) väärin. 10% on 10%, mutta se, kuinka merkittävää se on, on suhteellista. Taitaa nyt oma logiikkasi hieman linkuttaa.

Eli jos kymmenestä ihmisestä yksi on älykäs, niin hän sinusta poikkeustapaus (ainoa älykäs!) mutta jos 1000:sta on sata älykästä, niin miksi tehdä siitä iso numero, onhan teitä 99 muutakin?

Voidaanko tästä johtaa, että vaikkapa Pihtiputaalla mensatasoisuus on hienompaa kuin esim Helsingissä? Siinä mielessä kyllä, että Pihtiputaalla arjen tasolla yksittäiselle ihmisille yksi älykäs lääkäri (tms) on ehkä merkittävämpi asia kuin Helsingissä.

Kyllä minusta voisi sanoa niin, jos on olemassa vain yksi ”mammutti”, joka eroaa muista siinä ryhmässä ja puhumme siis vähintään kymmenestä ”mammutista”

Jos tällä on vaikka punaiset karvat hän on poikkeustapaus. Ei ole muita punakarvaisia.

Mutta kun sadantuhannen ”mammutin” joukossa on kymmentuhatta punakarvaista, eivät he nyt enää poikkeustapauksia ole. Eivät edes kovin harvinaisia. Heihin tutkijana törmäsi joka päivä todennäköisesti aika useasti, eikä se ole enää harvinaisen eikä poikkeustapauksen määritelmä.

Eli kyse on mammuttien harvinaisuudesta.

Toisaalta, jos sattuu asumaan siinä maailman ainoassa pikkulaaksossa jossa ne koko maailmankaikkeuden ainoat kymmenen mammuttia parveilee, niin varmaan kokee että maailmahan on täynnä mammutteja. Ja tuossa tuo punakarvainen taas on!

Ehkä pitäisi ensin määritellä mikä on harvinaisuus tai poikkeustapaus ja missä kontekstissa. Kun puhumme koko maailman väestöstä ja 10 prosenttia heistä kuuluu ryhmään, puhumme miljoonista ihmisistä. Tarkemmin sanottuna yli 700 miljoonasta ihmisestä. Jos nyt väitetään, että onpa harvinaista? Poikkeustapauksia 700 miljoonaa? Siamilaiset kaksoset ovat harvinaisia. Yli 220 cm on harvinaisen pitkä jne.

Tuossa porukassa on varmasti mukana älykkyyden kannalta harvinaisuuksia. Heitä, jolla se älykkyys on jossain yli 170 pisteessä. Mutta kun niitä samiksia, oli asia mikä tahansa, on 700 miljoonaa, en itse tuntisi itseäni kovin poikkeustapaukseksi.

Mutta jossain tilanteessa saa kuitenkin tuntea olevansa erityislaatuinen? Jos on laumansa ainoa punakarvainen (eristyksessä oleva lauma) ja on tähän asti luullut olevansa ruskea kuin muut? Onhan se yllätys, kun asia selviää. Ehkä hieman miettii, miten punakarvaisuutensa nyt suhtautuu ja mitä se selittääkään menneistä mammuttitilanteista.

Jos tuolla kauppakeskuksessa 9/10 ihmistä on maskit, niin koen että lähes kaikilla on maskit. Maskittomat erottuisivat selvästi joukosta. Arvelisin, että heillä olisi joku syy ja että he itsekin tiedostaisivat vähemmistössä olemisensa. Toki heitäkin olisi lukuisia. Yhdellä vilkaisulla voisi nähdä useamman. En välttämättä silti ajattelisi asiaa sitä kautta, että pääkaupunkiseudulla lienee sitten 100 000 muutakin maskitonta.

Ajattelumme saattaa vääristää tosiasioita mielessämme.

He erottuvat, heistä saattaa tuntua, he saattavat tiedostaa jne. Mutta noin yleisesti tähän asti 10% kulumisesta ei ole pidetty harvinaisuutena, eikä poikkeustapauksena. Se on hieno asia ihmiselle kuulua siihen älykkäiden joukkoon suurimmaksi osaksi aikaa. Kaikki tilastot puhuvat sen puolesta. Yksittäisten ihmisten kohdalla, kun sekä luonne, kasvatus, ympäristö ja eletty elämä otetaan mukaan, se saattaa vaikuttaa huonolta asialta, vaikka todennäköisesti heikommalla älykkyydellä tilanne saattaisi olla vielä pahempi toisilla heistä. Mutta yli 120 äo ei ole harvinaisuus eikä haitta, noin tilastollisesti.

Me saamme minusta vapaasti tuntea olomme juuri sellaiseksi kun haluamme. Jopa alle 100äo voi minusta tuntea olonsa liian älykkääksi muille. Liian erikoiseksi, liian väärin ymmärretyksi, liian kaikkea. Ne ovat vain tunteita, eivätkä niiden tosiaan tarvitse perustua mihinkään matematiikkaan tai tosiasioihin. Kaikki me varmasti tunnemme näitä, jotka kokevat ja tuntevat olevansa aivan liian kauniita/rumia pystyäkseen saamaan parisuhteen, ystäviä, onnellisen elämän jne. En osaa oikeastaan sanoa onko se haitta vai hyöty ajatella noin. Olla jotain ihmeellistä omasta mielestä ja sitten juuri kuitenkin se tuhoaa elämäsi.

Minusta tässä on puhuttu tunteista koko ajan. Lähden siitä että me kumpikin tiedämme, mitä tarkoittaa 10%. Ja myös sen, että erilaisissa yhteisöissä voi olla vinoutumaa suuntaan tai toiseen.

En usko, että kukaan tässä keskustelussa on tarkoittanut, että 10 % on esim 0,1%. Mutta missä vaiheessa jotain saa kokea, tai joku saa olla itselle uutinen? Jos on kuvitellut olevansa keskiverto, on eri asia olla parhaassa 10 %. Se on myös todennäköisesti asia, johon on elämässään jotenkin törmännyt (opiskelun helppous vaikkapa). Eikä sitä muuta se, että on ihmisiä jotka ovat 1% tai 0,01% porukassa.

Mielestäni on hassu väite, että sama älykkyystaso pikkukylässä on merkittävämpi asia kuin suurkaupungissa. Mutta siltähän se tosiaan tuntuu. Moni pikkukaupungin lukion tähtioppilas on tainnut sen yliopistoon siirtyessä havaita.

Siinä olen samaa mieltä, että _harvinaista_ joku asia yleisessä puheessa on vähän pienemmillä osuuksilla. Mutta missä vaiheessa voi sanoa, että joku on yleistä? Onko asia joko yleinen tai harvinainen? Jos maailmassa on ne kymmenen mammuttia, niin onko yleistä vai harvinaista olla ruskea mammutti?

Minusta ihminen saa tuntea ja kuvitella ihan juuri mitä haluaa. Olen täysin vapaamielinen asian suhteen, mutta jos on koko elämänsä kuvitellut, tuntenut ja ajatellut olevansa keskiverto ja sitä ei sitten kuitenkaan todellisuudessa ole, niin eikö se ole juuri todiste siitä kuinka kaikki ne vuodet juuri se oma ajattelu ja tunteilu on vääristänyt omassa päässä tosiasian itselleen?

Emme siis ole mitenkään immuuneja kuvittelemaan vääriä tunteita ja ajatuksia. Eikä ole mitään syytä ajatella, että oma ajattelu vääristeli vain kuvitelmaa omasta älykkyydestä, vaan se tekee sitä myös monen muun asian kohdalla samoin. Ehkä jossain vaiheessa ei vaan tule koskaan jotain testiä, joka todistaa asian toiseksi, mutta pohjimmiltaan asia on toisin kuin ajattelee ja tuntee.

Nipottelen nyt ehkä sanojen kanssa, mutta menköön. Milloin joku saa olla itselleen uutinen? Uutinen on siis uutta tietoa ajankohtaisista asioista. Eli kai voisi sanoa, että kaikki mikä menee tuon kategorian alle. Eli jos saat tietoa sairaudestasi tai älykkuudestäsi tai muusta ominaisuudesta, josta sinulla ei aiemmin ollut tietoa, niin tottakai voi sanoa sen olevan itselleen uutinen. Joku puoliso tosin saattaisi sanoa, että se ei kyllä ollut hänelle uutinen jne.

Kysyt missä vaiheessa voi sanoa jonkun asian olevan yleinen ja missä vaiheessa harvinainen. Se on sidottu tietenkin kuinka laajasti asiaa katsoo ja mistä puhuu ja mihin vertaa . Katsommeko kylää, maata, maapalloa, vai koko universumia. Jossain kylässä voi olla ettei ole yhtään tapausta ja silloin se on kylässä harvinaista, mutta maapallolla ei. Esimerkiksi sirppisoluanemia on äärimmäisen harvinainen kantasuomalaisilla, mutta yleinen m muuttajilla, onko se nyt sitten harvinainen tauti vai ei? Varsinkin kun alamme katsomaan koko maailman tilannetta.

Jos 5% suomalaisista olisi sirppisoluanemia, sitä ei pidettäisi harvinaisen tautina. Tuntisivatko he silti olonsa erilaiseksi kuin muut? Ihan varmasti.

Tähän ketjuun on nyt jo todella useat kirjoittaneet todella koviakin tuloksia ja vaikka emme voi tietää onko ne väitteet tosia vai eivät, leikitään, että he puhuvat totta. Onko se mahdotonta, että se on totta? Suomessa on vähintään 500 000 ihmistä 120 äo:n ja sen päälle olevia ihmisiä. Joten kyllä minusta se on täysin mahdollista, että kirjoittajat puhuvat totta.

Suomen kokoisessa maassa minusta saisi olla enintään jotain 5000 ihmistä sillä tuloksella, jotta voisimme puhua harvinaisesta tuloksesta ja se on 0,1% väestöstä. Mutta se on vain minun mielipiteeni harvinaisesta älykkyydestä. Jos älykkyydellä pystyy saamaan kovia tuloksia aikaan, niin näistä 5000 tuhannesta ihmisestä osa pitäisi löytyä yliopiston meriittilistalta, verokalenterin huipulta ja menestyneiden firmojen omistajista.

Tai sitten he ovat laiskoja ja rajoittuneita ja löytyvät värjöttelemässä bussipysäkillä bussia odottaen mennäkseen kotiin. Huippuälykkyydellä pitäisi saada jo sellaisia tuloksia aikaan, että muutkin kiinnittävät niihin huomiota. Silti jostain syystä, ketään julkisesti tunnettua ihmistä ei koskaan haluta nähdä huippuälykkäänä ja jopa sitä 120 äo:takin epäillään, jos ihminen itse sen kertoo.

Olen alkanut ajattelemaan, että korkea älykkyys on käytännössä huonompaa kun mitä sille on annettu ominaisuuksina. Kuvittelemme, että huippuälykäs osaa ja ajattelee paremmin mitä todellisuudessa tekee tai sitten toimittajat eivät osaa tunnistaa heitä ja tehdä oikeita kysymyksiä, jolla se asia tulisi esille meille muillekin.

Vierailija kirjoitti:

Katson myös Temppareita ja muuta sosiaalipornoroskaa mielelläni telkkarista, koska se on vähän kuin tarkkailisi eläimiä häkeissään, niiden käytöstä ja sosiaalisia suhteita.

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuin minun tekstiäni! Mensan tekemässä testissä 90 luvulla 167, ja olen hyvin analyyttinen ja hallittu. Siksi onkin kiinnostavaa lukea av palstan juttuja, ja muutenkin ihmetellä miten aikuiset ihmiset antavat tunteiden ohjata käytöstään eivätkä hallitse itseään.

Voin allekirjoittaa tämän, että meistä huippuälykkäistäkin monella on näitä Tempparien kaltaisia ns. guilty pleasure -juttuja, joita ei äkkiseltään mielletä kovin korkealentoiseksi. Sosiaaliporno kiinnostaa nimenomaan antropologisena ilmiönä.

Ero onkin sitten intensiteetistä, jolla sosiaalipornoon henkisesti investoidaan. Huippuälykäskin voi katsella Temppareita ja naureskellen ihmetellä miksi aikuiset ihmiset lähtevät nolaamaan itsensä televisioon karkkirahojen ja 15 minuutin kuuluisuuden tähden. Mutta että seuraisi TIS-Jemmicaa ja BB-Jurpoa somessa, keskustelisi siitä työkavereiden kanssa tai ylipäänsä välittäisi vevon hittua kuka kyseisen pelleilyn voittaa? Juu ei todellakaan!

En näytä kovin älykkäältä, joten testaaja oli hyvin ymmällään tulosten kanssa.

Jos ulkonäkö ja äly ovat pahasti ristiriidassa, ja jos sosiaaliset taidot ei ole kummoiset, niin ei älystä ole kuin harmia.

Pärjään tietysti työelämässä, mutta muualla en. Minut käsitetään aina väärin, eikä sille voi oikein mitään.

Höpö höpö. Kyllä ne tyhmemmätkin katselee telkkaria ihan yhtä kevyesti kuin me huippiksetkin...

Minulla se on vaikuttanut palkkaan, kun olen tehnyt poikkeuksellisen vaativia työtehtäviä, joissa hakuvaiheessa äo-testi on normaali käytäntö.

Näitä työtehtäviä olen tehnyt kolmessa yrityksessä.

Minulla on kolmen testin keskiarvo 169 ja normaalielämään se ei ole vaikuttanut mielestäni yhtään mitään. Mutta se on tietysti minun mielipiteeni ja oikeastaan olen jäävi vastaamaan tuohon kysymykseen. Lähinnä perhe olisi ehkä oikea osoite kysymykselle. Minulla on kaksi lasta ja he molemmat ovat superälykkäitä ja hekin elävät ihan normaalia elämää. Toki heilläkin on erittäin vaativat työt ja tietenkin kova palkka, mutta "siviilissä" he ovat ihan normaaleja ihmisiä, jos nyt kukaan "normaali" on. Vähän kehno määrittely, myönnän.

Korkea älykkyys on rasite, kun joutuu aina pettymään muiden käsityskyvyn hitauteen ja rajoihin. Sitä lakkaa lopulta vääntämästä rautalankaa.

146, ei mikään netin huuhaatesti vaan neuropsykologin tutkimustulos.

Äo 160, todettu vuonna 1990. Olen kaiketi epäonnistunut vaikka opiskelin yliopistotutkinnon 14 kuukaudessa tekniikan alalle - en ole suuryrityksen johtaja tai perustaja, pelkkä asiantuntija. Etenemäänkään en ole päässyt kun ei mielistely kiinnosta ja joskus tulee sanottua aika kovasti yksinkertaisemmalle esimiehelle, tittelistä riippumatta. Onneksi tajuavat jättää rauhaan nykyään.

Tylsistyn valoa nopeammin. Peruskoulu ja lukio meni seiskan keskiarvolla kun ei kiinnostanut vähääkään. Opiskeleminen on tylsää ja ajanhukkaa, elämä paljon mielenkiintoisempaa. Yleinen small talk äärettömän tylsää ja työnteko pelkkää pakkopullaa.

Kavereita oli nuorempana valtavasti mutta keski-ikäisenä vain muutama. He ovat 'tavallisia duunareita' mutta ovat tunteneet minut noin 30 vuotta ja ymmärtävät minua. Suurin osa ihmisistä tuntuu yksinkertaisilta ja siitä kai tuo tylsyys johtuu. 

Synnyin väärään maahan. Takapajuinen ja vähäisellä älyllä varustettu Suomi on persiistä. Viihdyn yksikseni ja korona ja etätyöt ovat siunaus, ainakin vähäksi aikaa.

Olen 2e ihminen (twice exceptional) eli minulla on neurologisena erityispiirteenä sekä korkea älykkyys että piirteitä ns. neurologisista häiriöistä. Lapsena minulla näkyi selvemmin piirteitä aspergerista ja ADHD:stä, mutta olen oppinut peittämään niitä niin hyvin, että ammattilaiset ilman perehtymistä juuri tähän alaan ovat pitäneet minua normaalina.

Minusta tuntuu, että neurologisesti poikkeavat itse tunnistavat minut kyllä kaltaisekseen. Olen aina tullut heidän kanssaan hyvin toimeen. Normaalien mielestä olen vain normaali mutta jollain lailla erikoinen, eivätkä he oikein pääse kiinni siihen millä tavalla.

Ajattelin nuorempana, että sosiaaliset ongelmani johtuvat eniten älykkyydestä. Olin mm. tietyillä mittareilla luokkani lahjakkain. Kumminkin päädyttyäni opiskelemaan haastavaa alaa olen huomannut ajattelutapani poikkeavan myös älykkäistä ihmisistä yleensä.

Jos olisin vähemmän älykäs, olisin luultavasti joku alakulttuurityyppi/geekki koska kaltaisiani outoja hakeutuu niihin. En ole kuitenkaan kokenut alakulttuurejakaan täysin omaksi, koska haluan analysoida kaikkea eivätkä kiinnostukseni pysy niin kapeassa lokerossa. Olen myös ylirationaalinen useimpiin alakulttuuri-ihmisiin verrattuna, jotka ovat usein rikkinäisiä ja tunteellisia. Vähemmällä älykkyydellä ominaisuuksistani seuraisi luultavasti huono itsetunto, mutta korkealla älykkyydellä niin ei ole päässyt käymään. Jonnekin autiolle saarelle yksin heitettynä pärjäämiseni olisi varmasti parempaa kuin keskivertoihmisellä. Ennustan myös pärjääväni ammatillisesti vähintään keskiverrosti puutteistani riippumatta, koska näen että pystyn käyttämään muita asioita vahvuuksina.

Tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta kun on "riittävän" älykäs, niin ei juuri mikään yllätä. Tämä aiheuttaa sen, että ei oikein jaksa kiinnostaa ja mieluummin tissuttelee päivästä toiseen valtion tuilla. Hullu se liikaa tekee. Antaa muiden tehdä. Viisas pääsee vähemmällä. Parempi turruttaa itsensä, kun yrittää kulkea lampaiden kanssa laumassa. Mieluummin olisin tyhmä - säästyisi paljon tuskalta. Noh, pienet sille ajatukselle. 

Ei kovin kivaa. Jos jostain ovat saaneet tietää, niin vähättelyä ja pilkkaamista. Kummallisten, muka hauskojen kompakysymysten esittämistä.