Lue keskustelun säännöt.
13v poika, ollut aina epäluotettava, en jaksa enää lastani
06.12.2020 |
Poikaan ei ole koko 13 vuoden aikana luottaa yhtään, ei pienenä, eikä nyt vieläkään. Jos hänelle sanoo jotakin, tekee toisin heti, kun silmä välttää.
Esim. pyytää autossa puhelimeni kuunnellakseen äänikirjaa, mutta kiellän selaamassa nettiä, voi vain kuunnella, heti kun lähden ajamaan enkä huomaa, poika selaa nettiä.
Jos jääkaappiin ostaa jotakin, mikä on tarkoitettu ruuanlaittoon ja erikseen kieltää syömästä, kun poika on hetken yksin kotona, se on syöty.
Pelipaikkoja ei noudata, siksi konsolit on lukitussa kaapissa, saa ne vain peliaikoina.
Jos on kotiintuloaika, ei ikinä ole tullut sovittuun aikaan, aina pitää soittaa monta kertaa ja kehottaa kotiin.
Lupaa tehdä läksyt ennen harkkoja, ei ole KOSKAAN tehnyt omatoimisesti, jollei ole kehottanut kymmeniä kertoja.
Olen kieltänyt tonkimasta laatikoita, missä on työpapereitani, usein ollessaan yksin kotona käy ko. laatikon ja muitakin kaappeja läpi ja penkoo kaiken.
Meillä on useampi lukittu kaappi ja vaatehuone, koska poikaan ei voi luottaa yhtään. Mikään puhe, tai etuuden menetys ei auta. Koulu menee hyvin ja kavereita on. On vaan kamala asua epäluotettavan ihmisen kanssa.
Onko kokemuksia vastaavasta?
Kommentit (1081)
Vierailija kirjoitti:
Ja on valtavasti tietoa, apua ja ohjausta saatavilla, jos nyt vaikka ADHD todetaan. Kun käytöshäiriöiden syy on löydetty, niin sen kanssa elämiseen on tarjolla tukea. Konkreettisesti siis, jos alat harkitsemaan lapsesi satuttamista fyysisesti tai henkisesti, niin ota yhteys lasuun ja harkitse teille tukiperhettä tai ääritapauksessa lapsi sijoitukseen.
Suomessa on satoja tuhansia kurittomia lapsia jotka eivät useinkaan tottele jollei heitä kurita. Jos kurituksesta siis luovutaan (koskenee myös kouluja sitten?) niin mistä heille kaikille sitten saadaan tukiperheet? Huostaanottoonkin pitäisi laittaa varmaan viisinumeroinen määrä lisää lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ymmärrän että se tuntuu mielestäsi hurjalta. Siellä jutellaan myös sen vanhemman kanssa, että minkälaiset kasvatusperiaatteet on. Lapsi voidaan myös ohjata jatkotutkimuksiin, koska käytöshäiriöt voivat johtua mm. neurologisista syistä tai vaikkapa huonosta näöstä tai kuulosta.
Ymmärrän kyllä että ajatus siitä että joku lapsi voisi olla jo syntyjään "paha" tai "vaikea" on äärimmäisen epämiellyttävä, ajatus lapsen myötäsyntyisestä täydellisestä viattomuudesta ja puhtaudesta on niin paljon mukavampi.
Olisiko kuitenkin järkevää myöntää, että molemmat ääripäät ovat kuitenkin olemassa, ja valtaenemmistö meistä asettuu janalle, jossa suurin osa on jossain tuolla ääripäiden välissä luonteeltaan?
Tätä keskustelua voisi nimittäin jalostaa tämän faktan hyväksyminen.
-> kovan linjan kannattajat alkaisi ymmärtää, että heitä raivokkaasti vastustava joukko on ollut onnekas, ja saaneet luonteeltaan helppoja lapsia.
-> kovan linjan vastustajat alkaisi ymmärtää, että heidän omat, hyväksi havaitsevansa pehmeät metodit saattavat olla vaikeisiin luonteisiin melko, tai jopa täysin tehottomia.
Yritän tässä nyt rakentaa siltaa kahden eri koulukunnan välille, saa nähdä onnistuuko.
Psykopaatteja on niin häviävän pieni määrä valtaväestössä, etten heidän takiaan alkaisi liputtamaan tunteja kestävien nurkkaseisotuksien puolesta. En myöskään tunne alaa niin hyvin että osaisin sanoa, kannattaako sitä väkivaltaa ja nöyryyttämistä käyttää psykopaattienkaan kasvattamiseen. Koska mikä syy sillä psykopaatilla on olla kääntymättä sinua vastaan heti, kun kasvaa tarpeeksi suureksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja on valtavasti tietoa, apua ja ohjausta saatavilla, jos nyt vaikka ADHD todetaan. Kun käytöshäiriöiden syy on löydetty, niin sen kanssa elämiseen on tarjolla tukea. Konkreettisesti siis, jos alat harkitsemaan lapsesi satuttamista fyysisesti tai henkisesti, niin ota yhteys lasuun ja harkitse teille tukiperhettä tai ääritapauksessa lapsi sijoitukseen.
Suomessa on satoja tuhansia kurittomia lapsia jotka eivät useinkaan tottele jollei heitä kurita. Jos kurituksesta siis luovutaan (koskenee myös kouluja sitten?) niin mistä heille kaikille sitten saadaan tukiperheet? Huostaanottoonkin pitäisi laittaa varmaan viisinumeroinen määrä lisää lapsia.
Saisiko työttömistä tuki- ja sijaisperheitä? Työttömän käyttö työvoimana ei maksa kuin 9 euroa per päivä. Toki tuohon pitäisi saada joku kontrollimekanismi, eli jos työtön on kasvattanut lasta rangaistuksin tai muin negatiivisin menetelmin niin työttömyyskorvaus menisi katkolle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ymmärrän että se tuntuu mielestäsi hurjalta. Siellä jutellaan myös sen vanhemman kanssa, että minkälaiset kasvatusperiaatteet on. Lapsi voidaan myös ohjata jatkotutkimuksiin, koska käytöshäiriöt voivat johtua mm. neurologisista syistä tai vaikkapa huonosta näöstä tai kuulosta.
Ymmärrän kyllä että ajatus siitä että joku lapsi voisi olla jo syntyjään "paha" tai "vaikea" on äärimmäisen epämiellyttävä, ajatus lapsen myötäsyntyisestä täydellisestä viattomuudesta ja puhtaudesta on niin paljon mukavampi.
Olisiko kuitenkin järkevää myöntää, että molemmat ääripäät ovat kuitenkin olemassa, ja valtaenemmistö meistä asettuu janalle, jossa suurin osa on jossain tuolla ääripäiden välissä luonteeltaan?
Tätä keskustelua voisi nimittäin jalostaa tämän faktan hyväksyminen.
-> kovan linjan kannattajat alkaisi ymmärtää, että heitä raivokkaasti vastustava joukko on ollut onnekas, ja saaneet luonteeltaan helppoja lapsia.
-> kovan linjan vastustajat alkaisi ymmärtää, että heidän omat, hyväksi havaitsevansa pehmeät metodit saattavat olla vaikeisiin luonteisiin melko, tai jopa täysin tehottomia.
Yritän tässä nyt rakentaa siltaa kahden eri koulukunnan välille, saa nähdä onnistuuko.
No vikaanhan sulla tietysti menee. Ei tuo sun teoria nyt mitenkään aukoton ole. Mulla on hankala lapsi, eikä ole täällä kerrottuja kovia otteita tarvinu käyttää. Jos pystyisit vaikka linkkaamaan mihin tutkimuksiin perustat tämän hienon lopputulemasi, niin vois yrittää ottaa tosissaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja on valtavasti tietoa, apua ja ohjausta saatavilla, jos nyt vaikka ADHD todetaan. Kun käytöshäiriöiden syy on löydetty, niin sen kanssa elämiseen on tarjolla tukea. Konkreettisesti siis, jos alat harkitsemaan lapsesi satuttamista fyysisesti tai henkisesti, niin ota yhteys lasuun ja harkitse teille tukiperhettä tai ääritapauksessa lapsi sijoitukseen.
Suomessa on satoja tuhansia kurittomia lapsia jotka eivät useinkaan tottele jollei heitä kurita. Jos kurituksesta siis luovutaan (koskenee myös kouluja sitten?) niin mistä heille kaikille sitten saadaan tukiperheet? Huostaanottoonkin pitäisi laittaa varmaan viisinumeroinen määrä lisää lapsia.
Luetun ymmärtäminen ontuu... puhuin satuttamisesta. Onko sinulle sama asia satuttaminen ja kurittaminen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ymmärrän että se tuntuu mielestäsi hurjalta. Siellä jutellaan myös sen vanhemman kanssa, että minkälaiset kasvatusperiaatteet on. Lapsi voidaan myös ohjata jatkotutkimuksiin, koska käytöshäiriöt voivat johtua mm. neurologisista syistä tai vaikkapa huonosta näöstä tai kuulosta.
Ymmärrän kyllä että ajatus siitä että joku lapsi voisi olla jo syntyjään "paha" tai "vaikea" on äärimmäisen epämiellyttävä, ajatus lapsen myötäsyntyisestä täydellisestä viattomuudesta ja puhtaudesta on niin paljon mukavampi.
Olisiko kuitenkin järkevää myöntää, että molemmat ääripäät ovat kuitenkin olemassa, ja valtaenemmistö meistä asettuu janalle, jossa suurin osa on jossain tuolla ääripäiden välissä luonteeltaan?
Tätä keskustelua voisi nimittäin jalostaa tämän faktan hyväksyminen.
-> kovan linjan kannattajat alkaisi ymmärtää, että heitä raivokkaasti vastustava joukko on ollut onnekas, ja saaneet luonteeltaan helppoja lapsia.
-> kovan linjan vastustajat alkaisi ymmärtää, että heidän omat, hyväksi havaitsevansa pehmeät metodit saattavat olla vaikeisiin luonteisiin melko, tai jopa täysin tehottomia.
Yritän tässä nyt rakentaa siltaa kahden eri koulukunnan välille, saa nähdä onnistuuko.
Psykopaatteja on niin häviävän pieni määrä valtaväestössä, etten heidän takiaan alkaisi liputtamaan tunteja kestävien nurkkaseisotuksien puolesta. En myöskään tunne alaa niin hyvin että osaisin sanoa, kannattaako sitä väkivaltaa ja nöyryyttämistä käyttää psykopaattienkaan kasvattamiseen. Koska mikä syy sillä psykopaatilla on olla kääntymättä sinua vastaan heti, kun kasvaa tarpeeksi suureksi?
Miksi vedät äärilaitaan heti?
Kaikille aiheeseen perehtyneille on varmasti selvää että psykopaatti on täysin toivoton tapaus.
Puhun nyt siitä valtaenemmistöstä, joka asettuu janalle noiden ääripäiden väliin.
Ja tässä keskustelussa ylipäätään painopiste on siinä populaatiossa, joka asuu janalla jossain kohtaa välillä keskiarvo...lähes psykopaatti.
Jotenkin tuntuu että yrityksestäni rakentaa silta tuli pannukakku...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
...
...Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa...
Tässä aletaan olla jo lähellä asian ydintä nyt.
Nykyisin näyttää vallalla olevan tällainen uusi ihanne, "kaverivanhemmuus".
Kun aikuinen ottaa lapsen ystävän taikka kaverin roolin, se tuntuu molemmista, lapsesta ja aikuisesta toki mukavalta, mutta on siinä mielessä huono, että samalla luopuu auktoriteetistaan.
Pitäisi muistaa, että vanhemman tehtävä on kuitenkin ensisijaisesti olla kasvattaja, ja vasta toissijaisesti se kaveri. Ajatus siitä että voisi olla molempia yhtäaikaa on aika absurdi ja mahdoton.
Pakko lisätä tähän ennenkuin joku pillastuu, että en missään nimessä tarkoita että auktoriteettiasemaa pitäisi pitää yllä millään lapsen silmittömällä hakkaamisella.
Mulla on ollut henkisesti pahoinpitelevä isä ja neuvotteleva "kaveriäiti". Näistä kahdesta äidilläni oli parempi auktoriteetti. Saatoin luottaa hänen kuuntelevan minua, joustavan jos asia on oikesti tärkeä minulle (esim. jos ihan tosissani haluan jotain joululahjaksi, mutta se on liian kallista, hän voisi ehdottaa että jos saisin siitä kolmasosan joululahjaksi, kolmasosan ansaitsisin kotityöllä ja saisin sitten koko esineen puolen vuoden päästä syntymäpäivälahjaksi). Äidin tarvitsi vain pyytää kauniisti ja ehkä selittää, miksi jokin asia on tärkeä, että minä tein sen.
Isälläni ei ollut auktoriteettiä, pelkovaikute. Auktoriteetti perustuu kunnioitukseen, ja minä en kunnioittanut isääni, vaan halveksin häntä ja pidin häntä raivopäisenä hulluna. Toki lähdin pakoon jos pelkäsin, että hän käy käsiksi minuun, ja joskus murruin itkemään hänen edessään, mutta koskaan en kunnioittanut tai halunnut totella enemmän. Itse asiassa kaikki isän tottelu tuntui minusta vähän väärältä. Ajattelin jo lapsena, että kiusaajille ei pidä antaa periksi eikä ter roristien kanssa pidä neuvotella. Kuitenkin minulla oli kotona tämä kiusaaja, ja häntä pitäisi totella, vaikkei koulukiusaaja totella. Se oli hämmentävää.
Siksi minun on vaikea sulattaa tätä "nöyryytä lastasi säilyttääksesi auktoriteettisi"-ajattelua. Olinko minä tosiaan niin ainutlaatuinen lapsi, että ainoana ymmärsin, ettei öykkäreitä tule kunnioittaa?
Näinhän se on aina. Jokainen tietää millaisilla opettajilla on auktoriteettia. Ei koskaan niillä uhoajilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.
Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ymmärrän että se tuntuu mielestäsi hurjalta. Siellä jutellaan myös sen vanhemman kanssa, että minkälaiset kasvatusperiaatteet on. Lapsi voidaan myös ohjata jatkotutkimuksiin, koska käytöshäiriöt voivat johtua mm. neurologisista syistä tai vaikkapa huonosta näöstä tai kuulosta.
Ymmärrän kyllä että ajatus siitä että joku lapsi voisi olla jo syntyjään "paha" tai "vaikea" on äärimmäisen epämiellyttävä, ajatus lapsen myötäsyntyisestä täydellisestä viattomuudesta ja puhtaudesta on niin paljon mukavampi.
Olisiko kuitenkin järkevää myöntää, että molemmat ääripäät ovat kuitenkin olemassa, ja valtaenemmistö meistä asettuu janalle, jossa suurin osa on jossain tuolla ääripäiden välissä luonteeltaan?
Tätä keskustelua voisi nimittäin jalostaa tämän faktan hyväksyminen.
-> kovan linjan kannattajat alkaisi ymmärtää, että heitä raivokkaasti vastustava joukko on ollut onnekas, ja saaneet luonteeltaan helppoja lapsia.
-> kovan linjan vastustajat alkaisi ymmärtää, että heidän omat, hyväksi havaitsevansa pehmeät metodit saattavat olla vaikeisiin luonteisiin melko, tai jopa täysin tehottomia.
Yritän tässä nyt rakentaa siltaa kahden eri koulukunnan välille, saa nähdä onnistuuko.
Jos leimaat lapsen syntyjään pahaksi, pakoilet vastuuta. Et viitsi ajatella. Jokainen jota pidetään syntyjään pahana, jää ilman rakkautta ja mahdollisuutta.
Muutenkin on yksinkertaista ja laiskaa jakaa ihmisiä hyviin ja pahoihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
En koe, enkä tiedä mistä sait sellaisen vaikutelman. Riippuu aina tilanteesta, ei tämä ole mustavalkoista. Ketjussa on ollut paljon esimerkkejä huonosta vuorovaikutuksesta lapsen ja vanhemman välillä ja näissä tapauksissa mielestäni olennaista on puuttua siihen vuorovaikutukseen ja korjata sitä.
Olen sitä mieltä, että oikeudenmukaiset, johdonmukaiset ja kohtuulliset seuraamukset sääntöjen rikkomisesta on ihan paikallaan. Jos haluat kutsua sitä kuriksi, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan. Epäoikeudenmukaiset, epäjohdonmukaiset ja kohtuuttomat säännöt ja seuraukset ovat mielestäni pahasta. Olen lisäksi sitä mieltä, että vanhemmuuteen kuuluu paljon muutakin sääntöjen ja sanktioiden asettaminen, tätä yritin tuolla edellisellä kommentillani hakea, mutta ilmeisesti en ollut kyllin selvä.
En tiedä, mistä mielikuvasi kaverisuhteesta tulee enkä ole varma, mitä sillä oikeastaan tarkoitat. Voisitko selventää?
Minun mielestäni on tärkeää, että lasta kohdellaan arvostavasti ja lämmöllä. Se ei tarkoita, että aina on kaikki kivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hommaa kassakaappi tärkeimmille papereille ja tavaroille, jos kerran puhe ei auta. Voit myös sanoa pojalle, että jos ei sana ala kuulua, teen itsestäni lastensuojeluilmoituksen ja pääset jonnekin "parempaan" hoitoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.
Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.
Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.
Mulla herää tästä keskustelusta ajatus, että jotkut tässä keskustelussa rangaistuksia vaativat eivät ole ihan sinut sen kanssa, miten heitä itseään on lapsena kohdeltu.
Psykoterapeutti Philippa Perry on kirjoittanut aihetta sivuten erittäin hyvän kirjan, jolla on tosin vähän hassu nimi: Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit). Siinä on paljon hyviä ajatuksia ja näkökulmia, mutta haluaisin nostaa tähän omasta mielestäni parhaan.
Kun vanhempi huomaa kiukustuvansa jostain mitä lapsi tekee, hänen kannattaa kysyä itseltään: "Mitä minulle olisi tapahtunut, jos olisin tehnyt noin saman ikäisenä?" Jos esimerkiksi lapsesi huutaa, kun ei saa karkkia kaupassa, mieti miten oma vanhempasi olisi reagoinut sinuun vastaavassa tilanteessa. Ja miltä se sinusta tuntui? Sen jälkeen seuraa tärkeä näkökulma: Onko mahdollista, että kiukussasi on kyse sen tunteen torjumisesta/siirtämisestä, mikä SINUSSA on lapsena syntynyt, kun vanhempasi on reagoinut kiukkuusi? Eli käytännössä: suojeletko itseäsi omalta lapsuudessasi kokemaltasi tunteelta sillä, että kiukustut lapsellesi?
Huomaa, että Perry ei väitä että hän tietää vastauksen tai että vastauksen pitäisi olla tietynlainen. Hän esittää kysymyksen lukijan avuksi. Siitä saattaa löytyä vastaus, miksi tietyt tilanteet herättävät kiukun nopeammin kuin toiset.
Vierailija kirjoitti:
... Voit myös sanoa pojalle, että jos ei sana ala kuulua, teen itsestäni lastensuojeluilmoituksen ja pääset jonnekin "parempaan" hoitoon.
Vaikka olenkin ns. "kovan linjan" kannattaja, minusta tämä on huono neuvo, riippumatta siitä onko lapsella uhmakkuushäiriö vai ei.
Tällainen uhkaus on normaalille lapselle hyvin traumaattinen, käytännössä hylkäämiskokemus, josta ei välttämättä toivu henkisesti koskaan.
Uhmakkuushäiriöinen lapsi taasen ottaa haasteen vastaan, ja kokeilee lunastaako uhkaileva vanhempi lupauksensa.
Metsään siis menee molemmissa tapauksissa :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ymmärrän että se tuntuu mielestäsi hurjalta. Siellä jutellaan myös sen vanhemman kanssa, että minkälaiset kasvatusperiaatteet on. Lapsi voidaan myös ohjata jatkotutkimuksiin, koska käytöshäiriöt voivat johtua mm. neurologisista syistä tai vaikkapa huonosta näöstä tai kuulosta.
Ymmärrän kyllä että ajatus siitä että joku lapsi voisi olla jo syntyjään "paha" tai "vaikea" on äärimmäisen epämiellyttävä, ajatus lapsen myötäsyntyisestä täydellisestä viattomuudesta ja puhtaudesta on niin paljon mukavampi.
Olisiko kuitenkin järkevää myöntää, että molemmat ääripäät ovat kuitenkin olemassa, ja valtaenemmistö meistä asettuu janalle, jossa suurin osa on jossain tuolla ääripäiden välissä luonteeltaan?
Tätä keskustelua voisi nimittäin jalostaa tämän faktan hyväksyminen.
-> kovan linjan kannattajat alkaisi ymmärtää, että heitä raivokkaasti vastustava joukko on ollut onnekas, ja saaneet luonteeltaan helppoja lapsia.
-> kovan linjan vastustajat alkaisi ymmärtää, että heidän omat, hyväksi havaitsevansa pehmeät metodit saattavat olla vaikeisiin luonteisiin melko, tai jopa täysin tehottomia.
Yritän tässä nyt rakentaa siltaa kahden eri koulukunnan välille, saa nähdä onnistuuko.
Kiva, että yrität rakentaa siltaa. Täytyy kuitenkin myöntää, että itse putosin nyt kärryiltä. Noissa sinun nuolella merkkaamissa kohdissa muodostuu jotenkin automaatioksi, että kovan linjan kasvattajilla on hankalat lapset ja kovan linjan vastustajilla on helpot lapset. Oliko tämä tarkoituksesi vai pitäiskö tarkastelua laajentaa?
Lisäksi tiedetään, että kasvatustyyli vaikuttaa lähes kaikkiin lapsiin hyvin paljon. Jos siis elettäisiin maailmassa, jossa kovan linjan kasvattajilla on vaikeat ja pehmeän linjan kasvattajilla on helpot lapset, niin sittenhän on paikallaan vetää johtopäätös, että kova linja _tuottaa_ hankalia lapsia.
Täytyy vielä erikseen kommentoida tuota ajatusta, että joku voi olla syntyjään "paha" tai "vaikea". Ei mielestäni kukaan ole tässä ketjussa kieltänyt esim. psykopaattien olemassaoloa. Mutta kritisoitu on voimakkaasti sitä, että osa vanhemmista tuntuu lyövän vielä kehittyviin lapsiin negatiivisia leimoja heppoisesti ja sitten toimivan näistä ennakkoluuloistaan käsin leimaa vahvistavasti. (Ääriesimerkkinä tuo yksi kylmäävä tapaus, joka ominpäin "diagnosoi" lapsensa uhmakkuushäiriöiseksi/psykopaatiksi ja oikeutti sillä lapsen vakavan laiminlyömisen.)
Ymmärrän kyllä että ajatus siitä että joku lapsi voisi olla jo syntyjään "paha" tai "vaikea" on äärimmäisen epämiellyttävä, ajatus lapsen myötäsyntyisestä täydellisestä viattomuudesta ja puhtaudesta on niin paljon mukavampi.
Olisiko kuitenkin järkevää myöntää, että molemmat ääripäät ovat kuitenkin olemassa, ja valtaenemmistö meistä asettuu janalle, jossa suurin osa on jossain tuolla ääripäiden välissä luonteeltaan?
Tätä keskustelua voisi nimittäin jalostaa tämän faktan hyväksyminen.
-> kovan linjan kannattajat alkaisi ymmärtää, että heitä raivokkaasti vastustava joukko on ollut onnekas, ja saaneet luonteeltaan helppoja lapsia.
-> kovan linjan vastustajat alkaisi ymmärtää, että heidän omat, hyväksi havaitsevansa pehmeät metodit saattavat olla vaikeisiin luonteisiin melko, tai jopa täysin tehottomia.
Yritän tässä nyt rakentaa siltaa kahden eri koulukunnan välille, saa nähdä onnistuuko.