Lue keskustelun säännöt.
13v poika, ollut aina epäluotettava, en jaksa enää lastani
06.12.2020 |
Poikaan ei ole koko 13 vuoden aikana luottaa yhtään, ei pienenä, eikä nyt vieläkään. Jos hänelle sanoo jotakin, tekee toisin heti, kun silmä välttää.
Esim. pyytää autossa puhelimeni kuunnellakseen äänikirjaa, mutta kiellän selaamassa nettiä, voi vain kuunnella, heti kun lähden ajamaan enkä huomaa, poika selaa nettiä.
Jos jääkaappiin ostaa jotakin, mikä on tarkoitettu ruuanlaittoon ja erikseen kieltää syömästä, kun poika on hetken yksin kotona, se on syöty.
Pelipaikkoja ei noudata, siksi konsolit on lukitussa kaapissa, saa ne vain peliaikoina.
Jos on kotiintuloaika, ei ikinä ole tullut sovittuun aikaan, aina pitää soittaa monta kertaa ja kehottaa kotiin.
Lupaa tehdä läksyt ennen harkkoja, ei ole KOSKAAN tehnyt omatoimisesti, jollei ole kehottanut kymmeniä kertoja.
Olen kieltänyt tonkimasta laatikoita, missä on työpapereitani, usein ollessaan yksin kotona käy ko. laatikon ja muitakin kaappeja läpi ja penkoo kaiken.
Meillä on useampi lukittu kaappi ja vaatehuone, koska poikaan ei voi luottaa yhtään. Mikään puhe, tai etuuden menetys ei auta. Koulu menee hyvin ja kavereita on. On vaan kamala asua epäluotettavan ihmisen kanssa.
Onko kokemuksia vastaavasta?
Kommentit (1081)
Vierailija kirjoitti:
Minä tosissani yritän ymmärtää tuota jokotai-ajattelumalliasi, mutta en oikein enää jaksa. Yritä nyt vain olla pahoinpitelemättä sitä lastasi henkisesti tai fyysisesti.
Mistä johtuu, että kun sivusta heittää ihan geneerisen kysymyksen ja pohdinnan ilmoille tähän aiheeseen liittyen, heti leimataan pahoinpitelijäksi?
Onko jo pelkkä ääneen ajattelu, ja eri vaihtoehtojen pohtiminen, siis pelkän ajatuksen tasolla jo rikos?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä juttu miten eri tavalla ihmiset asiat kokevat. Minusta todennäköisyys ylinopeudesta kiinnijäämiseen on todella pieni, eikä se oikeastaan vaikuta siihen, mitä nopeutta ajan. Ajan rajoitusten mukaan, koska koen sen liikenneturvallisuuden kannalta tärkeäksi. Mainittakoon nyt vielä, että ajan autolla aika vähän, joten ei ole sellaista rutiinia ajamisessa. Jos ajaisin ylinopeutta olisi tilannenopeus minun ajotaidoillani väärä.
En epäile yhtään puheitasi.
Kuulut selvästi siihen ihmisryhmään, joka eläisi sääntöjen mukaan ilman valvontaakin...
...fiksuna ihmisenä varmaan kuitenkin tiedostat, että kaikki eivät suhtaudu sääntöihin näin asiallisesti.
Vaikka siis itse ajelet rajoitusten mukaan, tuskin ehdotat että kaikkinainen nopeusvalvonta, ja ylinopeuksien rangaistavuus pitäisi suomesta poistaa turhana?
Joo, tiedostan, että ihmiset on erilaisia. Myös asiat ovat erilaisia. Vaikka minulla on sisäinen motivaatio noudattaa nopeusrajoituksia, niin joitakin sääntöjä noudatan vain rangaistuksen pelossa (esim. työpaikalla on muutamia superärsyttäviä byrokratiahimmeleitä, joiden mukaan tanssin vain ja ainoastaan sen takia, ettei pomolta tulisi noottia). Ja eiköhän näin ole kaikkien muidenkin kohdalla, että osassa asioita ohjaa sisäinen motivaatio ja osassa ulkoinen.
En tosiaan olisi poistamassa nopeusvalvontaa tai ylinopeuksien rangaistavuutta, koska sitten osa porukasta ajaisi kuin villissä lännessä. :)
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Vanhemman vuorovaikutustaidoilla on merkittävä vaikutus siihen, millaiseksi lapsen minäkuva, itsentunto ym. muodostuu. Nämä asiat pitää ottaa huomioon, kun puhutaan vanhempien lapsilleen asettamista seuraamuksista ja ongelmista sääntöjen noudattamisessa. Joskus lapsen tottelemattomuus johtuu vuorovaikutusongelmista vanhemman ja lapsen välillä. Silloin ongelma ei ratkea rangaistuksia lisäämällä vaan vuorovaikutusta muuttamalla. Tällaisessa tilanteessa on suorastaan haitallista, jos vanhempi vain jatkaa kovenevien rangaistusten tiellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sinä reagoit esimerkiksi ylinopeussakon ja ajokortin kuivumaan laiton uhkaan? Vähentävätkö vai lisäävätkö ne mielestäsi ihmisten halukkuutta ajaa ylinopeutta? Jos eivät vähennä, niin mitä keinoja toisit niiden tilalle?
Näinhän se menee tosiaan meillä aikuisillakin...
Ylinopeudesta saa kiinnijäädessään joko sakon, päiväsakkoja, tai kortin menettää välittömästi, riippuen siitä miten räikeä ylitys on. (eli rikoksen vakavuuden mukaan skaalautuva rangaistus)
Myös toistuvuudesta rangaistaan, eli mikäli kerää riittävän monta, pientäkin sakkoa vuoden aikana -> kortti lähtee!
Ei mielestäni eroa millään tavalla tässä ketjussa esitetystä peukaloruuvista.
Totta. voidaan mielestäni ihan perustellusti kysyä, olisiko näitä sääntöjä ja niiden rikkomisesta saatavia seuraamuksia kuitenkin hyvä harjoitella jo kotona lapsena/nuorena, ennen hyppäämistä aikuisten maailmaan, ja alkaa harjoitella vasta siellä?
Joka ikinen tousten kanssa elävä harjoittelee sääntöjä aina. Se ei edellytä mitään erityistä kurittamista.
Jos halutaan verrata tätä vaikka ylinopeuden ajamiseen, pitää miettiä miksi ne nopeusrajoitukset on. Normaalille ihmiselle syy noudattaa liikennesääntöjä liittyy turvallisuuteen. Ajan kauniisti oman ja muiden turvallisuuden vuoksi. Sama pätee lapsiin. Ei peko ole se syy toimia yhteisössä niin että kaikilla on kivaa, vaan halu jatkaa sitä mukavas yhteiselämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ketjussa on lähinnä kritisoitu kurinpidon ylilyöntejä (kuten sitä 3 tunnin nurkassa seisottamista täysin liikumatta). Edelleenkään vaihtoehdot ei ole, että kaikki on kielletty tai kaikki on sallittu, vaan ketjussa keskustellaan siitä, missä kohtuus menee ja millaisia vaihtoehtoja kurinpidon lisäksi/ohella/tilalla kannattaa kokeilla.
Jaa... Minun mielestäni tässä ketjussa erilaisia menetelmiä on tarjoilleet pelkästään "kovan linjan" kannattajat. Heitä raivokkaasti vastustava porukka taas ei ole paljon konkretiaa osannut tähän ketjuun tuoda.
Tämän koko keskustelun ytimessähän on kysymys: "mitä tehdä, kun kaikki tunnetut pehmeät keinot on kokeiltu, ja toimimattomiksi todettu?"
Mikäli tähän peruskysymykseen olisi konkreettisia ratkaisuja ja vastauksia saatu myös pehmolinjan puolesta puhujilta, olisi koko ketju sammahtanut jo muutama kymmenen sivua sitten.
Konkretiaa. Jos kokeilet erilaisia keinoja eikä tuloksia tule, analysoi eri tilanteet. Mieti mitä teit, mitä ajattelit, mitä tunsit. Mieti asiaa myös lapsen jannalta. Mikä oli hänen tilantee sa, mitä tapahtui ennen ylilyöntiä, mikä tarve lapsella oli.
Eli aikuinen ihminen asettuu lapsen asemaan, ihan normi empatiaa. Ja aikuinen ihminen opettelee vuorovaikutusta. Muuttaa omaa toimintaansa.
Ei siis edes harkitse lapsen nöyryyttämistä ja ajamista edes kuvainnollusesti nurkkaan.
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sinä reagoit esimerkiksi ylinopeussakon ja ajokortin kuivumaan laiton uhkaan? Vähentävätkö vai lisäävätkö ne mielestäsi ihmisten halukkuutta ajaa ylinopeutta? Jos eivät vähennä, niin mitä keinoja toisit niiden tilalle?
Näinhän se menee tosiaan meillä aikuisillakin...
Ylinopeudesta saa kiinnijäädessään joko sakon, päiväsakkoja, tai kortin menettää välittömästi, riippuen siitä miten räikeä ylitys on. (eli rikoksen vakavuuden mukaan skaalautuva rangaistus)
Myös toistuvuudesta rangaistaan, eli mikäli kerää riittävän monta, pientäkin sakkoa vuoden aikana -> kortti lähtee!
Ei mielestäni eroa millään tavalla tässä ketjussa esitetystä peukaloruuvista.
Totta. voidaan mielestäni ihan perustellusti kysyä, olisiko näitä sääntöjä ja niiden rikkomisesta saatavia seuraamuksia kuitenkin hyvä harjoitella jo kotona lapsena/nuorena, ennen hyppäämistä aikuisten maailmaan, ja alkaa harjoitella vasta siellä?
Joka ikinen tousten kanssa elävä harjoittelee sääntöjä aina. Se ei edellytä mitään erityistä kurittamista.
Jos halutaan verrata tätä vaikka ylinopeuden ajamiseen, pitää miettiä miksi ne nopeusrajoitukset on. Normaalille ihmiselle syy noudattaa liikennesääntöjä liittyy turvallisuuteen. Ajan kauniisti oman ja muiden turvallisuuden vuoksi. Sama pätee lapsiin. Ei peko ole se syy toimia yhteisössä niin että kaikilla on kivaa, vaan halu jatkaa sitä mukavas yhteiselämää.
Aikuiset eivät läheskään aina vapaaehtoisesti noudata sääntöjä vaikka heillä on paljon parempi kyky ymmärtää sääntöjen perusteluita kuin lapsilla. Todella epärealistinen ajatus, että lapset useinkaan saisi tottelemaan sääntöjä ilman rangaistuksen uhkaa.
Mitä mukavaan yhteiselämään tulee, niin miten se lapsen yhteiselämä muka epämukavammaksi muuttuu tottelemattomuuden seurauksena jos lasta ei rangaista mitenkään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ketjussa on lähinnä kritisoitu kurinpidon ylilyöntejä (kuten sitä 3 tunnin nurkassa seisottamista täysin liikumatta). Edelleenkään vaihtoehdot ei ole, että kaikki on kielletty tai kaikki on sallittu, vaan ketjussa keskustellaan siitä, missä kohtuus menee ja millaisia vaihtoehtoja kurinpidon lisäksi/ohella/tilalla kannattaa kokeilla.
Jaa... Minun mielestäni tässä ketjussa erilaisia menetelmiä on tarjoilleet pelkästään "kovan linjan" kannattajat. Heitä raivokkaasti vastustava porukka taas ei ole paljon konkretiaa osannut tähän ketjuun tuoda.
Tämän koko keskustelun ytimessähän on kysymys: "mitä tehdä, kun kaikki tunnetut pehmeät keinot on kokeiltu, ja toimimattomiksi todettu?"
Mikäli tähän peruskysymykseen olisi konkreettisia ratkaisuja ja vastauksia saatu myös pehmolinjan puolesta puhujilta, olisi koko ketju sammahtanut jo muutama kymmenen sivua sitten.
Minä taidan kuulua näihin "pehmolinjan kannattajiin". En osaa nyt puhua kaikkien meidän puolesta, mutta yritän valottaa omaa ajattelua. Se perustuu siihen, että en ota annettuna ajatusta "kaikki tunnetut pehmeät keinot on jo kokeiltu".
Voi olla, että vanhempi on kokeillut kaikki tuntemansa pehmeät keinot. Usein kuitenkin vanhempien tuntema pehmeiden keinojen valikoima on aika rajallinen. Pehmeissä keinoissa olennaista on myös lapsen kohtaaminen, ja joskus vanhemmilla on ongelmia tässä. Näitä ongelmia saattaa olla todella vaikea nähdä itse. Siksi olisi tärkeää, että tilanteen ajautuessa umpikujaan haettaisiin apua ulkopuolelta eikä lähdettäisi omin päin koventamaan keinoja. Oma lukunsa on vielä se, että lapsella saattaa olla jokin lievä erityspiirre/häiriö tms. joka vaatisi tukitoimia.
Minun näkökulmastani ketjussa esitetyissä esimerkeissä (mukaan lukien ap:n esimerkki) ongelmaa on ollut erityisesti tässä lapsen kohtaamisessa. Tästä näkökulmasta käsin konkreettista apua on juuri se, että pyritään muuttamaan vanhemman tapaa kohdata lapsensa, tarvittaessa alan ammattilaisten avulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
...
...Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa...
Tässä aletaan olla jo lähellä asian ydintä nyt.
Nykyisin näyttää vallalla olevan tällainen uusi ihanne, "kaverivanhemmuus".
Kun aikuinen ottaa lapsen ystävän taikka kaverin roolin, se tuntuu molemmista, lapsesta ja aikuisesta toki mukavalta, mutta on siinä mielessä huono, että samalla luopuu auktoriteetistaan.
Pitäisi muistaa, että vanhemman tehtävä on kuitenkin ensisijaisesti olla kasvattaja, ja vasta toissijaisesti se kaveri. Ajatus siitä että voisi olla molempia yhtäaikaa on aika absurdi ja mahdoton.
Pakko lisätä tähän ennenkuin joku pillastuu, että en missään nimessä tarkoita että auktoriteettiasemaa pitäisi pitää yllä millään lapsen silmittömällä hakkaamisella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tosissani yritän ymmärtää tuota jokotai-ajattelumalliasi, mutta en oikein enää jaksa. Yritä nyt vain olla pahoinpitelemättä sitä lastasi henkisesti tai fyysisesti.
Mistä johtuu, että kun sivusta heittää ihan geneerisen kysymyksen ja pohdinnan ilmoille tähän aiheeseen liittyen, heti leimataan pahoinpitelijäksi?
Onko jo pelkkä ääneen ajattelu, ja eri vaihtoehtojen pohtiminen, siis pelkän ajatuksen tasolla jo rikos?
En ole leimannut. Esitin vain toiveen.
Etkö tiedä mikä ero on ajattelulla ja teoilla? Onko ajattelusi muuten selkeää?
Täällä on usein kysytty, että no mitä sitten kun se juttelu ei toimi ja tähän on vastattu n.1000 viestin voimin, että sitten pyydetään ammattilaisia avuksi ja heiltä saa työkaluja ja neuvoja, mutta ei se kelpaa näille kurittajille, kun pitäisi saada eristää, seisottaa nurkassa ja alistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitkä nurkassa seisominen ja muut kovat rangaistukset ovat monissa perheissä sellainen "ydinase" eli viimesijainen pelote millä lapset saadaan pidettyä aisoissa jos mikään muu ei auta. Harvoin niitä normaalisti tarvitsee käyttää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
...
...Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa...
Tässä aletaan olla jo lähellä asian ydintä nyt.
Nykyisin näyttää vallalla olevan tällainen uusi ihanne, "kaverivanhemmuus".
Kun aikuinen ottaa lapsen ystävän taikka kaverin roolin, se tuntuu molemmista, lapsesta ja aikuisesta toki mukavalta, mutta on siinä mielessä huono, että samalla luopuu auktoriteetistaan.
Pitäisi muistaa, että vanhemman tehtävä on kuitenkin ensisijaisesti olla kasvattaja, ja vasta toissijaisesti se kaveri. Ajatus siitä että voisi olla molempia yhtäaikaa on aika absurdi ja mahdoton.
Pakko lisätä tähän ennenkuin joku pillastuu, että en missään nimessä tarkoita että auktoriteettiasemaa pitäisi pitää yllä millään lapsen silmittömällä hakkaamisella.
Joko tai joko tai joko tai mustavalkolasta päivää.... Ja mitään välimuotoja ei ole ja kaikille lapsille sama käsittely. Kunhan pysyy auktoriteetti! Ymmärrän että se varmaan on sinulle absurdi ja mahdoton ajatus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tosissani yritän ymmärtää tuota jokotai-ajattelumalliasi, mutta en oikein enää jaksa. Yritä nyt vain olla pahoinpitelemättä sitä lastasi henkisesti tai fyysisesti.
Mistä johtuu, että kun sivusta heittää ihan geneerisen kysymyksen ja pohdinnan ilmoille tähän aiheeseen liittyen, heti leimataan pahoinpitelijäksi?
Onko jo pelkkä ääneen ajattelu, ja eri vaihtoehtojen pohtiminen, siis pelkän ajatuksen tasolla jo rikos?
En ole leimannut. Esitin vain toiveen.
Etkö tiedä mikä ero on ajattelulla ja teoilla? Onko ajattelusi muuten selkeää?
Täällä on usein kysytty, että no mitä sitten kun se juttelu ei toimi ja tähän on vastattu n.1000 viestin voimin, että sitten pyydetään ammattilaisia avuksi ja heiltä saa työkaluja ja neuvoja, mutta ei se kelpaa näille kurittajille, kun pitäisi saada eristää, seisottaa nurkassa ja alistaa.
Hurja ajatus, että jos lapsi ei tottele juttelua niin jo sitten haetaan ammattilaisia apuun.
Tosin taitavat ne ammattilaisetkin vaan ehdottaa lisää juttelua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
...
...Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa...
Tässä aletaan olla jo lähellä asian ydintä nyt.
Nykyisin näyttää vallalla olevan tällainen uusi ihanne, "kaverivanhemmuus".
Kun aikuinen ottaa lapsen ystävän taikka kaverin roolin, se tuntuu molemmista, lapsesta ja aikuisesta toki mukavalta, mutta on siinä mielessä huono, että samalla luopuu auktoriteetistaan.
Pitäisi muistaa, että vanhemman tehtävä on kuitenkin ensisijaisesti olla kasvattaja, ja vasta toissijaisesti se kaveri. Ajatus siitä että voisi olla molempia yhtäaikaa on aika absurdi ja mahdoton.
Pakko lisätä tähän ennenkuin joku pillastuu, että en missään nimessä tarkoita että auktoriteettiasemaa pitäisi pitää yllä millään lapsen silmittömällä hakkaamisella.
Olet täysin väärässä. Kukaan ei aja kaverivanhemmutta.
Se ensisijainen tehtävä on turva ja rakkaus. Lapsen kasvun mahdollistaminen.
Minulla on hyvä auktoriteetti. Ihan kaikkien kanssa. Eikä se perustu koskaan pakkoon tai pelkoon. Periaate on hyvä ilmapiiri. Hyvä yhteiselämä. Minä olen turvallinen mahdollistaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tosissani yritän ymmärtää tuota jokotai-ajattelumalliasi, mutta en oikein enää jaksa. Yritä nyt vain olla pahoinpitelemättä sitä lastasi henkisesti tai fyysisesti.
Mistä johtuu, että kun sivusta heittää ihan geneerisen kysymyksen ja pohdinnan ilmoille tähän aiheeseen liittyen, heti leimataan pahoinpitelijäksi?
Onko jo pelkkä ääneen ajattelu, ja eri vaihtoehtojen pohtiminen, siis pelkän ajatuksen tasolla jo rikos?
En ole leimannut. Esitin vain toiveen.
Etkö tiedä mikä ero on ajattelulla ja teoilla? Onko ajattelusi muuten selkeää?
Täällä on usein kysytty, että no mitä sitten kun se juttelu ei toimi ja tähän on vastattu n.1000 viestin voimin, että sitten pyydetään ammattilaisia avuksi ja heiltä saa työkaluja ja neuvoja, mutta ei se kelpaa näille kurittajille, kun pitäisi saada eristää, seisottaa nurkassa ja alistaa.
Hurja ajatus, että jos lapsi ei tottele juttelua niin jo sitten haetaan ammattilaisia apuun.
Tosin taitavat ne ammattilaisetkin vaan ehdottaa lisää juttelua.
Jos ammattilaisenkaan ohjaama juttelu ei auta, niin sitten onkin aika viedä lapsi lääkäriin, joka kirjoittaa diagnoosin siitä, että lapsi on erityislapsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
...
...Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa...
Tässä aletaan olla jo lähellä asian ydintä nyt.
Nykyisin näyttää vallalla olevan tällainen uusi ihanne, "kaverivanhemmuus".
Kun aikuinen ottaa lapsen ystävän taikka kaverin roolin, se tuntuu molemmista, lapsesta ja aikuisesta toki mukavalta, mutta on siinä mielessä huono, että samalla luopuu auktoriteetistaan.
Pitäisi muistaa, että vanhemman tehtävä on kuitenkin ensisijaisesti olla kasvattaja, ja vasta toissijaisesti se kaveri. Ajatus siitä että voisi olla molempia yhtäaikaa on aika absurdi ja mahdoton.
Pakko lisätä tähän ennenkuin joku pillastuu, että en missään nimessä tarkoita että auktoriteettiasemaa pitäisi pitää yllä millään lapsen silmittömällä hakkaamisella.
Mulla on ollut henkisesti pahoinpitelevä isä ja neuvotteleva "kaveriäiti". Näistä kahdesta äidilläni oli parempi auktoriteetti. Saatoin luottaa hänen kuuntelevan minua, joustavan jos asia on oikesti tärkeä minulle (esim. jos ihan tosissani haluan jotain joululahjaksi, mutta se on liian kallista, hän voisi ehdottaa että jos saisin siitä kolmasosan joululahjaksi, kolmasosan ansaitsisin kotityöllä ja saisin sitten koko esineen puolen vuoden päästä syntymäpäivälahjaksi). Äidin tarvitsi vain pyytää kauniisti ja ehkä selittää, miksi jokin asia on tärkeä, että minä tein sen.
Isälläni ei ollut auktoriteettiä, pelkovaikute. Auktoriteetti perustuu kunnioitukseen, ja minä en kunnioittanut isääni, vaan halveksin häntä ja pidin häntä raivopäisenä hulluna. Toki lähdin pakoon jos pelkäsin, että hän käy käsiksi minuun, ja joskus murruin itkemään hänen edessään, mutta koskaan en kunnioittanut tai halunnut totella enemmän. Itse asiassa kaikki isän tottelu tuntui minusta vähän väärältä. Ajattelin jo lapsena, että kiusaajille ei pidä antaa periksi eikä ter roristien kanssa pidä neuvotella. Kuitenkin minulla oli kotona tämä kiusaaja, ja häntä pitäisi totella, vaikkei koulukiusaaja totella. Se oli hämmentävää.
Siksi minun on vaikea sulattaa tätä "nöyryytä lastasi säilyttääksesi auktoriteettisi"-ajattelua. Olinko minä tosiaan niin ainutlaatuinen lapsi, että ainoana ymmärsin, ettei öykkäreitä tule kunnioittaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tosissani yritän ymmärtää tuota jokotai-ajattelumalliasi, mutta en oikein enää jaksa. Yritä nyt vain olla pahoinpitelemättä sitä lastasi henkisesti tai fyysisesti.
Mistä johtuu, että kun sivusta heittää ihan geneerisen kysymyksen ja pohdinnan ilmoille tähän aiheeseen liittyen, heti leimataan pahoinpitelijäksi?
Onko jo pelkkä ääneen ajattelu, ja eri vaihtoehtojen pohtiminen, siis pelkän ajatuksen tasolla jo rikos?
En ole leimannut. Esitin vain toiveen.
Etkö tiedä mikä ero on ajattelulla ja teoilla? Onko ajattelusi muuten selkeää?
Täällä on usein kysytty, että no mitä sitten kun se juttelu ei toimi ja tähän on vastattu n.1000 viestin voimin, että sitten pyydetään ammattilaisia avuksi ja heiltä saa työkaluja ja neuvoja, mutta ei se kelpaa näille kurittajille, kun pitäisi saada eristää, seisottaa nurkassa ja alistaa.
Hurja ajatus, että jos lapsi ei tottele juttelua niin jo sitten haetaan ammattilaisia apuun.
Tosin taitavat ne ammattilaisetkin vaan ehdottaa lisää juttelua.
Jos ammattilaisenkaan ohjaama juttelu ei auta, niin sitten onkin aika viedä lapsi lääkäriin, joka kirjoittaa diagnoosin siitä, että lapsi on erityislapsi.
Niin... ja...?
Miten lapsen käyttäytyminen paranee sillä, että saa virallisen paperin jossa on joku kirjainyhdistelmä???
Eli ihan oikeasti nyt, mitä voi ja saa konkreettisesti tehdä, mikäli ammattilaisenkaan ohjaama juttelu ei tuota tulosta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tosissani yritän ymmärtää tuota jokotai-ajattelumalliasi, mutta en oikein enää jaksa. Yritä nyt vain olla pahoinpitelemättä sitä lastasi henkisesti tai fyysisesti.
Mistä johtuu, että kun sivusta heittää ihan geneerisen kysymyksen ja pohdinnan ilmoille tähän aiheeseen liittyen, heti leimataan pahoinpitelijäksi?
Onko jo pelkkä ääneen ajattelu, ja eri vaihtoehtojen pohtiminen, siis pelkän ajatuksen tasolla jo rikos?
En ole leimannut. Esitin vain toiveen.
Etkö tiedä mikä ero on ajattelulla ja teoilla? Onko ajattelusi muuten selkeää?
Täällä on usein kysytty, että no mitä sitten kun se juttelu ei toimi ja tähän on vastattu n.1000 viestin voimin, että sitten pyydetään ammattilaisia avuksi ja heiltä saa työkaluja ja neuvoja, mutta ei se kelpaa näille kurittajille, kun pitäisi saada eristää, seisottaa nurkassa ja alistaa.
Hurja ajatus, että jos lapsi ei tottele juttelua niin jo sitten haetaan ammattilaisia apuun.
Tosin taitavat ne ammattilaisetkin vaan ehdottaa lisää juttelua.
Niin, ymmärrän että se tuntuu mielestäsi hurjalta. Siellä jutellaan myös sen vanhemman kanssa, että minkälaiset kasvatusperiaatteet on. Lapsi voidaan myös ohjata jatkotutkimuksiin, koska käytöshäiriöt voivat johtua mm. neurologisista syistä tai vaikkapa huonosta näöstä tai kuulosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tosissani yritän ymmärtää tuota jokotai-ajattelumalliasi, mutta en oikein enää jaksa. Yritä nyt vain olla pahoinpitelemättä sitä lastasi henkisesti tai fyysisesti.
Mistä johtuu, että kun sivusta heittää ihan geneerisen kysymyksen ja pohdinnan ilmoille tähän aiheeseen liittyen, heti leimataan pahoinpitelijäksi?
Onko jo pelkkä ääneen ajattelu, ja eri vaihtoehtojen pohtiminen, siis pelkän ajatuksen tasolla jo rikos?
En ole leimannut. Esitin vain toiveen.
Etkö tiedä mikä ero on ajattelulla ja teoilla? Onko ajattelusi muuten selkeää?
Täällä on usein kysytty, että no mitä sitten kun se juttelu ei toimi ja tähän on vastattu n.1000 viestin voimin, että sitten pyydetään ammattilaisia avuksi ja heiltä saa työkaluja ja neuvoja, mutta ei se kelpaa näille kurittajille, kun pitäisi saada eristää, seisottaa nurkassa ja alistaa.
Hurja ajatus, että jos lapsi ei tottele juttelua niin jo sitten haetaan ammattilaisia apuun.
Tosin taitavat ne ammattilaisetkin vaan ehdottaa lisää juttelua.
Jos ammattilaisenkaan ohjaama juttelu ei auta, niin sitten onkin aika viedä lapsi lääkäriin, joka kirjoittaa diagnoosin siitä, että lapsi on erityislapsi.
Niin... ja...?
Miten lapsen käyttäytyminen paranee sillä, että saa virallisen paperin jossa on joku kirjainyhdistelmä???
Eli ihan oikeasti nyt, mitä voi ja saa konkreettisesti tehdä, mikäli ammattilaisenkaan ohjaama juttelu ei tuota tulosta?
Se kirjainyhdistelmä mahdollistaa lääkityksen ja antaa ns. hyvän selityksen sille miksi lapsi käyttäytyy huonosti, eli sitä huonoa käytöstä ei sen jälkeen tarvitse enää niin hävetä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tosissani yritän ymmärtää tuota jokotai-ajattelumalliasi, mutta en oikein enää jaksa. Yritä nyt vain olla pahoinpitelemättä sitä lastasi henkisesti tai fyysisesti.
Mistä johtuu, että kun sivusta heittää ihan geneerisen kysymyksen ja pohdinnan ilmoille tähän aiheeseen liittyen, heti leimataan pahoinpitelijäksi?
Onko jo pelkkä ääneen ajattelu, ja eri vaihtoehtojen pohtiminen, siis pelkän ajatuksen tasolla jo rikos?
En ole leimannut. Esitin vain toiveen.
Etkö tiedä mikä ero on ajattelulla ja teoilla? Onko ajattelusi muuten selkeää?
Täällä on usein kysytty, että no mitä sitten kun se juttelu ei toimi ja tähän on vastattu n.1000 viestin voimin, että sitten pyydetään ammattilaisia avuksi ja heiltä saa työkaluja ja neuvoja, mutta ei se kelpaa näille kurittajille, kun pitäisi saada eristää, seisottaa nurkassa ja alistaa.
Hurja ajatus, että jos lapsi ei tottele juttelua niin jo sitten haetaan ammattilaisia apuun.
Tosin taitavat ne ammattilaisetkin vaan ehdottaa lisää juttelua.
Jos ammattilaisenkaan ohjaama juttelu ei auta, niin sitten onkin aika viedä lapsi lääkäriin, joka kirjoittaa diagnoosin siitä, että lapsi on erityislapsi.
Niin... ja...?
Miten lapsen käyttäytyminen paranee sillä, että saa virallisen paperin jossa on joku kirjainyhdistelmä???
Eli ihan oikeasti nyt, mitä voi ja saa konkreettisesti tehdä, mikäli ammattilaisenkaan ohjaama juttelu ei tuota tulosta?
Ja on valtavasti tietoa, apua ja ohjausta saatavilla, jos nyt vaikka ADHD todetaan. Kun käytöshäiriöiden syy on löydetty, niin sen kanssa elämiseen on tarjolla tukea. Konkreettisesti siis, jos alat harkitsemaan lapsesi satuttamista fyysisesti tai henkisesti, niin ota yhteys lasuun ja harkitse teille tukiperhettä tai ääritapauksessa lapsi sijoitukseen.
Jaa... Minun mielestäni tässä ketjussa erilaisia menetelmiä on tarjoilleet pelkästään "kovan linjan" kannattajat. Heitä raivokkaasti vastustava porukka taas ei ole paljon konkretiaa osannut tähän ketjuun tuoda.
Tämän koko keskustelun ytimessähän on kysymys: "mitä tehdä, kun kaikki tunnetut pehmeät keinot on kokeiltu, ja toimimattomiksi todettu?"
Mikäli tähän peruskysymykseen olisi konkreettisia ratkaisuja ja vastauksia saatu myös pehmolinjan puolesta puhujilta, olisi koko ketju sammahtanut jo muutama kymmenen sivua sitten.