Olen ollut päiväkodissa töissä nyt kymmenen vuotta ja olen yllättynyt siitä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan siihen syynsä, etteivät vanhemmatkaan ole korkeasti koulutettuja, eivätkä isovanhemmatkaan.

60-luvulla silloisesta kansakoulusta pyrittiin oppikouluun ja opettaja antoi lausunnon lapsen pärjäämisestä oppikoulussa.

Tämä lausunto kumma kyllä karsi usein köyhien lapset valinnasta kun ope oli laittanut ruksin kohtaan, jossa luki, ettei tule pärjäämään, vaikka keskiarvo olisi ollut ysin kieppeissä.

Minulle köyhänä kävi näin, mutta pyrin seur. vuonna uudelleen ja oli eri opettaja antamassa lausuntoa.

Koulutin vapaaoppilaana itseni keskikoulusta ja töitä kesät tehden lukiosta.

Onneksi nykyään ei ihan näin toimita.

Omat lapset ovat onneksi saaneet tasa-arvoiset mahdollisuudet.

T. 2 loppututkintoa suorittanut mummeli

No ainakin minun äitini oli lahjakas ja hänelle opettajansa suosittelikin oppikoulua, vaikka tuli tosi köyhästä ja muutenkin "kurjasta" perheestä. Koska perheellään ei ollut varaa, äitini sai jonkin stipendin oppikoulua varten. Myöhemmin hänestä tuli ensin sukunsa ensimmäinen ylioppilas ja sitten sukunsa ensimmäinen akateeminen.

Vierailija kirjoitti:

Päiväkodin työntekijät ovat päiväkotilasten vanhempien palveluksessa. Heidän tehtävänsä ei ole pisteyttää vanhempia, ei tehdä heille psykoanalyysiä tai ottaa kantaa koulutus-, ura-, omaisuus- tai palkka-asioihin.

Voi jeesus taas. Vanhempien palveluksessa?!

Luuleeko joku oikeasti että päiväkodissa olevat työntekijät ovat vanhempien palveluksessa?!

Opettaja, erityisopettaja, lastenhoitaja ja päiväkodin johtaja. Kaikki palvelemassa möttösiä. 😂🤣

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, eikös kuitenkin ole suht yleistä, että saman perheen sisarukset voivat olla hyvinkin erilaisia ja esim. koulumenestys erilaista? Ja päätyvät myös erilaisiin ammatteihin. Ei se ainakaan epätavallista ole. Ja molemmilla sama geeniperimä ja kasvuympäristö.

Juuri näin on meidän lapsilla. Esikoinen on kympin tyttö, eikä hänen kanssaa ole koskaan ollut mitään ongelmia. Pari vuotta nuorempi veljensä on täysi ääripää. Kauhulla odotan joka päivä, mitä on nyt mennyt tekemään tai jättänyt tekemättä tai hävittänyt tai tuhonnut tai loukannut itseään. Poika on moniammatillisen tuen piirissä koulussa, muttei siitä ole juurikaan apua ollut. Muualta yhteiskunnasta ei apua ole herunut, vaikka olen sitä yrittänyt hakea. Perheneuvolan tädin mielestä pitäisi vain keskittyä vanhemmuuden tukemiseen, vaikka pojalla on päivänselvästi jotain oikeita neurologisia ongelmia. t, insinööriäiti

Voi ollakin, mutta kylmä fakta on, että ei niitä juurikaan pystytä hoitamaan. Jotain adhd:tä voidaan yrittää lääkitä, mutta ei ne lääkkeetkään poista oireita. Ja kaikille ei sovi samat lääkkeet. Tärkeintä näissä onkin sitten yrittää tukea vanhempia jaksamaan sen lapsensa kanssa. t: sossu

Nyt on kyllä p*skapuhetta, t. VO, jolla erkkapedan osaamista. Ehkä perheneuvolassa ei voida, mutta se ei tarkoita, etteikö muualla voitaisi. Paljon voidaan todellakin tehdä, mutta ilman diagnoosia saadaan vain arvailla ja moni "tukihana" pysyy ikävä kyllä kiinni. Kun löytyy oikea tuki perheelle ja lapselle, koko elämä voi muuttua. Mutta se voi olla tosi pitkä ja raska tie. Kannustan silti yrittämään, koska se kyllä kannattaa.

Sinulle äidille: kannattaa kysyä, voisiko koulu olla teidän vanhempien luvalla yhteydessä perheneuvolaan, jos teillä on siellä jo asiakkuus. Pyydä kertomaan rehellisesti lapsenne vaikeuksista ja tuen tarpeista sekä siitä, jos myös koulussa kaivataan lisätukea. Olen huomanut, että perheneuvolassa ei usein oikein uskota pelkkää vanhempien kertomusta, etenkin, kun lapsi usein käyttäytyy hyvin eritavalla koulussa/päiväkodissa. Kokeilkaa, jos pääsisitte sitä kautta jatkotutkimuksiin ja saisitte lapsenne asiaa eteenpäin. Tsemppiä teille!

Vierailija kirjoitti:

Uskon asian johtuvan kodin ilmapiiristä. Sanon tässä, älkää valittako lasten kuullen, kannustakaa aina ja kaikissa tilanteissa lapsia. Jos lapsi kertoo parempiosaisista kavereista ja heidän kodeistaan. Kerro heti lapselle, että meillä on rakkautta ja lapsista pidetään huolta. Siivoa koti, laita hyvää ruokaa, kata kauniisti ja syökää sivistyneesti. Pue sunnuntaina lapsille päälle jotakin siistiä ja kaunista. Lähtekää yhdessä kävelylle. Viettäkää yhdessä aikaa. Lapsi oppii mikä on oikeaa ja kaunista ja hän pyrkii elämässään hyvään. Opin nämä viisaudet rutiköyhässä kodissani. Meitä on neljä lasta ja olemme kaikki korkeasti koulutettuja.

Pue sunnuntaina päälle siistiä?? Kuka aikuinenkaan enää tekee noin?

Ei se lapsi siitä "sivisty". Pikemminkin huono asia, koska hienoja vaatteita pitää varoa. Antakaa mieluummin lapsen temmeltää pihalla mielin määrin sunnuntaisin, kun on aikaa. Säähän sopivat vaatteet päälle ja sitten ulkoleikkiä yhdessä lapsen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Kaikista tyhmin ihminen jonka olen tavannut oli töissä varhaiskasvatuksen opettajana, en tiedä millä ansioilla. Hän yritti esittää fiksumpaa kuin oli, vaikka ei ymmärtänyt yhtään mitään lapsista.

Tietysti. Ja viisain olet toki sinä itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskon asian johtuvan kodin ilmapiiristä. Sanon tässä, älkää valittako lasten kuullen, kannustakaa aina ja kaikissa tilanteissa lapsia. Jos lapsi kertoo parempiosaisista kavereista ja heidän kodeistaan. Kerro heti lapselle, että meillä on rakkautta ja lapsista pidetään huolta. Siivoa koti, laita hyvää ruokaa, kata kauniisti ja syökää sivistyneesti. Pue sunnuntaina lapsille päälle jotakin siistiä ja kaunista. Lähtekää yhdessä kävelylle. Viettäkää yhdessä aikaa. Lapsi oppii mikä on oikeaa ja kaunista ja hän pyrkii elämässään hyvään. Opin nämä viisaudet rutiköyhässä kodissani. Meitä on neljä lasta ja olemme kaikki korkeasti koulutettuja.

Pue sunnuntaina päälle siistiä?? Kuka aikuinenkaan enää tekee noin?

Ei se lapsi siitä "sivisty". Pikemminkin huono asia, koska hienoja vaatteita pitää varoa. Antakaa mieluummin lapsen temmeltää pihalla mielin määrin sunnuntaisin, kun on aikaa. Säähän sopivat vaatteet päälle ja sitten ulkoleikkiä yhdessä lapsen kanssa.

En lähtisi arvostelemaan sitä, että opetetaan lapsille arjen ja juhlan ero ja käytöstapoja. Kyllä lapsetkin nauttivat erityisestä päivästä ja siitä, ettei elämä ole yhtä tasaista arkea. 

Toki yhdessä leikkiminen ja perheen yhteinen aika on ilman muuta hyvä asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te ammattilaisina ajattelette, että miten tätä tilannetta voitaisiin korjata ? mikä olisi paras tapa tavoittaa nämä perheet ja saada apua ?

Autetaan niin pirusti, minäkin (aiemmin kirjoitin, teen kuntoutusta) teen enimmäkseen vain sen oman osani mutta silti pyrin ohjaamaan johonkin missä pystyttäis auttamaan kokonaisvaltaisesti. Autan perhetyöntekijän hankkimisessa, saatan ohjata arvioon auttaako Theraplay, teen paljon, mutta aika monessa tapauksessa vanhemmat vaan valittavat kaiken haastavuutta mutta mitään keinoa eikä tukea oikeasti jakseta kokeilla ja ottaa vastaan. Ei yhtään mitään. Paitsi kuntoutusta mutta sen eteen ei itse tehdä mitään vaan koko työ jätetään terapeutille ja sehän ei ihan riitä. Hyvä kun jaksetaan edes miettiä terapeutin kanssa kuntoutuksen tavoitteita, liian usein on näin.

Oltais nämä kädettömät vanhemmat jo aikaa sitten pelastettu jos se olisi mahdollista. Paljon me tehdään, todella monipuolista apua ja tukea on tarjolla.

Joo, tuon ongelman ymmärrän jo aiemmistakin vastauksista ja sillä kyselinkin mitä ammattilaisena näette miä voisi olla sitten järkevä keino.  Mikä auttaisi vanhempia ymmärtämään avun tarpeen. Ja jos pakkokeinoja käytettäisiin, karkottaisiko se sitten vähänkin avun piiristä nämä perheet ?

Tämä on erinomainen kysymys. Vaikka kasvatusvastuu tuntuu etenkin viime vuosikymmeninä liukuneen kodeilta julkisille kasvatusinstituutioille yhä enenevässä määrin, vanhemmat ovat silti yhä lapsensa ensisijaisia kasvattajia ja päävastuussa lapsen kasvatuksesta. Ja hyvä niin. Ongelmia syntyy, jos vanhempi ei tätä rooliaan ymmärrä tai ei muusta syystä ole kykenevä sitä täyttämään. Pakkokeinoja ei voida lainkaan mukaan käyttää kuin vasta siinä tapauksessa että lapsen terveys, turvallisuus tai hyvinvointi on vakavassa ja yleensä myös välittömässä vaarassa. 

Lasten ammattikasvattajana välillä on sydäntä riipivää seurata näitä väliinputoajalapsia (ja perheitään), joilla menee koko ajan huonosti, muttei riittävän huonosti, että saisivat riittävää tukea. Kaikista pahinta on, jos lapsen vanhemmat omaa ymmärtämättömyyttään, väsymystään tai laiskuuttaan vievät lapselta eväät parempaan tulevaisuuteen. Nämä vanhemmat ovat vähemmistössä, mutta jokainen sellainen on liikaa, sillä lapsi ei voi vanhempiaan valita. Usein taustalla on vanhemmuuden vaikeuksia, eli vanhemmat eivät itsekään ole oikein kasvaneet kypsiksi aikuisiksi. Ja jos eivät mahdollista apua omalle lapselleen, sukupolvinen kierre on valmis.

Pitkäjänteisellä yhteistyöllä voidaan vuosien mittaan näissäkin perheissä saavuttaa silti jotain. Myöhään tullutkin apu on parempi kuin ei mitään ja vaikein asia on usein saada näissä tapauksissa vanhemmat hyväksymään tai ymmärtämään lapsen tarpeet, sekä se, että avun tarkoitus on todella auttaa, ei esim. viedä lasta pois tai puuttua turhaan perheen asioihin. Kun tuen haku ja koko prosessi on saatu liikkeelle, asiat usein helpottuvat, kun vanhemmat huomaavat, että lapsen ongelmat alkavatkin helpottua ja se kannustaa kaikkia yhteistyöhön.

Mulla on opettajana eri kokemus. Kyllä niitä oppimishäiriöisiä, nepsyjä jne tulee myös hyväosaisille vanhemmille. Ero on vaan siinä, että yleensä koulutetummat vanhemmat osaavat paremmin vaatia tukitoimenpiteitä ja apua riittävän aikaisessa vaiheessa. Olenpa yhden sellaisenkin perheen lapsia opettanut että vanhemmat korkeasti koulutettuja, kaikki kolme lasta erityislapsia. Kuitenkin vanhemmat vetivät koko ajan yhtä köyttä minun, opettajan kanssa. 

Ja joo, kuulun itsekin neurokirjoon ja silti olen kyennyt yliopistossa opiskelemaan. Älkää tehkö mistään diagnoosista oletuksia kyvystä opiskella tai älykkyydestä, ellei diagnoosi oikeasti ole kehitysvamma. Esim ADHD-ihmisillä on normaali älykkyys ja koko sen kirjo ääripäineen, silti tilastojen mukaan he kouluttautuvat matalammin kuin muu väestö. Miten me opettajat voisimme auttaa heitä paremmin selviytymään ja oppimaan jotta pääsisivät kohti todellista potentiaaliaan?

Toinen vanhemmistani oli tohtorin paperit hankkinut ja toinen ylemmän korkeakoulututkinnon. Kotona oli likaista ja ahdasta, perheväkivaltaa oli sekä vanhempien kesken että lapsia kohtaan. Koulunkäyntiin ei saanut vanhemmilta apua, alkoholia käytettiin reilusti, ravinto oli osittain aika yksipuolista eikä välipaloja tai vastaavia opetettu tekemään. Hampaiden harjaamisen tuloksia ei tarkastettu, iho sai kuivua ilman rasvaamista niin pahaksi että halkeili kuivuuttaan...

Vierailija kirjoitti:

Mulla on opettajana eri kokemus. Kyllä niitä oppimishäiriöisiä, nepsyjä jne tulee myös hyväosaisille vanhemmille. Ero on vaan siinä, että yleensä koulutetummat vanhemmat osaavat paremmin vaatia tukitoimenpiteitä ja apua riittävän aikaisessa vaiheessa. Olenpa yhden sellaisenkin perheen lapsia opettanut että vanhemmat korkeasti koulutettuja, kaikki kolme lasta erityislapsia. Kuitenkin vanhemmat vetivät koko ajan yhtä köyttä minun, opettajan kanssa. 

Ja joo, kuulun itsekin neurokirjoon ja silti olen kyennyt yliopistossa opiskelemaan. Älkää tehkö mistään diagnoosista oletuksia kyvystä opiskella tai älykkyydestä, ellei diagnoosi oikeasti ole kehitysvamma. Esim ADHD-ihmisillä on normaali älykkyys ja koko sen kirjo ääripäineen, silti tilastojen mukaan he kouluttautuvat matalammin kuin muu väestö. Miten me opettajat voisimme auttaa heitä paremmin selviytymään ja oppimaan jotta pääsisivät kohti todellista potentiaaliaan?

Siis koko ilmiötähän usein selitetään mm. tämän kuvaamasi mekanismin kautta. Eli tiedetään että keskimäärin vanhempien sosioekonominen asema ja koulutustaso vaikuttaa lapsen oppimiseen jo varhain (ja lopulta myös aikuisena omaan sosioekonomiseen asemaan ja lopulliseen koulutustasoon.) Varmuutta ei ole, miksi näin on, eli tutkimuksissa on kyetty osoittamaan korrelaatio mutta harvemmin kausaliteettia.  

Ei tämä ole mitenkään siis ristiriidassa sen kanssa, etteikö lapsi, jolla on  oppimis- tai muita vaikeuksia voisi menestyä hyvin. Kyse on todennäköisyydestä ja keskiarvoista. Ihmettelen vähän, jos olet opettaja, muttet ymmärrä eroa näiden välillä? Ei siis pahalla mitenkään, mietin vaan, painotetaanko eri koulutusohjelmissa eri juttuja, itse olen siis tuo aiempi VO, jolla erkkapedan sivuaine. Minulle ainakin ymmärrys siitä, mitä erilaisten oppimisvaikeuksien takana on, on lisännyt näiden lasten ja perheiden ymmärrystä.

Kyse ei ole myöskään siitä, että lapsia leimattaisiin, vaan siitä, että voidaksemme auttaa näitä lapsia on oltava rehellinen ymmärrys siitä, mistä heidän vaikeutensa tulevat. On eri asia tukea esimerkkisi lasta, jonka kotikin tukee opiskelua, kuin sellaista lasta, ehkä samalla diagnoosilla ja saman syvyisillä haasteilla, jolla koti ei tue. Ainakin varhaiskasvatuksessa kun vanhempien kanssa tehtävä yhteistyö on vielä tiiviimpää, koitetaan hyvin paljon tukea myös koteja, en tiedä muuttuuko tämä sitten koulussa. Siksi olisi minusta hölmöä olla tunnustamatta ja tunnistamatta sosioekonomisen aseman ja koulutuksen merkitystä nimenomaan lapsen oppimisen mahdollisuuksien kannalta.

Vanhempien oppimisvaikeudet todennäköisesti periytyvät lapseen jo ihan geneettisestikin.

Ja monen oppimisvaikeuden taustalla voi olla geneettisiä alttiuksia toiminnanohjauksen vaikeuksiin, heikkoon keskittymiskykyyn jne. Lisäksi ADHD on tiettävästi erittäin periytyvä ja mahdollisesti vallitsevasti periytyvä jopa. Sellaiset ihmiset tarvitsevat enemmän tukea. Asiaa voi ajatella siten positivisesti, että onhan sillä työllistävä vaikutus. 🙂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on opettajana eri kokemus. Kyllä niitä oppimishäiriöisiä, nepsyjä jne tulee myös hyväosaisille vanhemmille. Ero on vaan siinä, että yleensä koulutetummat vanhemmat osaavat paremmin vaatia tukitoimenpiteitä ja apua riittävän aikaisessa vaiheessa. Olenpa yhden sellaisenkin perheen lapsia opettanut että vanhemmat korkeasti koulutettuja, kaikki kolme lasta erityislapsia. Kuitenkin vanhemmat vetivät koko ajan yhtä köyttä minun, opettajan kanssa. 

Ja joo, kuulun itsekin neurokirjoon ja silti olen kyennyt yliopistossa opiskelemaan. Älkää tehkö mistään diagnoosista oletuksia kyvystä opiskella tai älykkyydestä, ellei diagnoosi oikeasti ole kehitysvamma. Esim ADHD-ihmisillä on normaali älykkyys ja koko sen kirjo ääripäineen, silti tilastojen mukaan he kouluttautuvat matalammin kuin muu väestö. Miten me opettajat voisimme auttaa heitä paremmin selviytymään ja oppimaan jotta pääsisivät kohti todellista potentiaaliaan?

Siis koko ilmiötähän usein selitetään mm. tämän kuvaamasi mekanismin kautta. Eli tiedetään että keskimäärin vanhempien sosioekonominen asema ja koulutustaso vaikuttaa lapsen oppimiseen jo varhain (ja lopulta myös aikuisena omaan sosioekonomiseen asemaan ja lopulliseen koulutustasoon.) Varmuutta ei ole, miksi näin on, eli tutkimuksissa on kyetty osoittamaan korrelaatio mutta harvemmin kausaliteettia.  

Ei tämä ole mitenkään siis ristiriidassa sen kanssa, etteikö lapsi, jolla on  oppimis- tai muita vaikeuksia voisi menestyä hyvin. Kyse on todennäköisyydestä ja keskiarvoista. Ihmettelen vähän, jos olet opettaja, muttet ymmärrä eroa näiden välillä? Ei siis pahalla mitenkään, mietin vaan, painotetaanko eri koulutusohjelmissa eri juttuja, itse olen siis tuo aiempi VO, jolla erkkapedan sivuaine. Minulle ainakin ymmärrys siitä, mitä erilaisten oppimisvaikeuksien takana on, on lisännyt näiden lasten ja perheiden ymmärrystä.

Kyse ei ole myöskään siitä, että lapsia leimattaisiin, vaan siitä, että voidaksemme auttaa näitä lapsia on oltava rehellinen ymmärrys siitä, mistä heidän vaikeutensa tulevat. On eri asia tukea esimerkkisi lasta, jonka kotikin tukee opiskelua, kuin sellaista lasta, ehkä samalla diagnoosilla ja saman syvyisillä haasteilla, jolla koti ei tue. Ainakin varhaiskasvatuksessa kun vanhempien kanssa tehtävä yhteistyö on vielä tiiviimpää, koitetaan hyvin paljon tukea myös koteja, en tiedä muuttuuko tämä sitten koulussa. Siksi olisi minusta hölmöä olla tunnustamatta ja tunnistamatta sosioekonomisen aseman ja koulutuksen merkitystä nimenomaan lapsen oppimisen mahdollisuuksien kannalta.

Se tohtorin lapsi tässä hei. Meillä vanhemmat jättivät koulun vanhempainillat ja vastaavat kokonaan välistä. Kuulemma ei ollut heidän asiansa sekaantua opettajien työhön.

Jos kotiin tuli tietoja jostain ongelmista, niin vanhempi totesi opettajalle, että tämän on täytynyt jotenkin sekoittaa asiat, ei voi olla kyse hänen lapsestaan. Aika ihmeellinen mestari saa olla, että tuossa tapauksessa saisi jostain yhteistyötä kodin ja koulun välille viriteltyä.

Vierailija kirjoitti:

Toinen vanhemmistani oli tohtorin paperit hankkinut ja toinen ylemmän korkeakoulututkinnon. Kotona oli likaista ja ahdasta, perheväkivaltaa oli sekä vanhempien kesken että lapsia kohtaan. Koulunkäyntiin ei saanut vanhemmilta apua, alkoholia käytettiin reilusti, ravinto oli osittain aika yksipuolista eikä välipaloja tai vastaavia opetettu tekemään. Hampaiden harjaamisen tuloksia ei tarkastettu, iho sai kuivua ilman rasvaamista niin pahaksi että halkeili kuivuuttaan...

Mikä tämän kommentin pointti oli? Että koska sinulla oli tällainen kokemus, aloitus ei voi olla totta?

Voi pyhä yksinkertaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toinen vanhemmistani oli tohtorin paperit hankkinut ja toinen ylemmän korkeakoulututkinnon. Kotona oli likaista ja ahdasta, perheväkivaltaa oli sekä vanhempien kesken että lapsia kohtaan. Koulunkäyntiin ei saanut vanhemmilta apua, alkoholia käytettiin reilusti, ravinto oli osittain aika yksipuolista eikä välipaloja tai vastaavia opetettu tekemään. Hampaiden harjaamisen tuloksia ei tarkastettu, iho sai kuivua ilman rasvaamista niin pahaksi että halkeili kuivuuttaan...

Mikä tämän kommentin pointti oli? Että koska sinulla oli tällainen kokemus, aloitus ei voi olla totta?

Voi pyhä yksinkertaisuus.

Luuletko etten kertonut perheen ongelmista? Niihin ei uskottu, koska korkeaan koulutukseen liittyvä sosiaalinen status suojeli vanhempiani. Ei kukaan halunnut varmistaa onko kotona ongelmia vai ei. Ulkopuolisia ei meillä ikinä käynyt kylässä, joten ongelmat jäivät piiloon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan siihen syynsä, etteivät vanhemmatkaan ole korkeasti koulutettuja, eivätkä isovanhemmatkaan.

60-luvulla silloisesta kansakoulusta pyrittiin oppikouluun ja opettaja antoi lausunnon lapsen pärjäämisestä oppikoulussa.

Tämä lausunto kumma kyllä karsi usein köyhien lapset valinnasta kun ope oli laittanut ruksin kohtaan, jossa luki, ettei tule pärjäämään, vaikka keskiarvo olisi ollut ysin kieppeissä.

Minulle köyhänä kävi näin, mutta pyrin seur. vuonna uudelleen ja oli eri opettaja antamassa lausuntoa.

Koulutin vapaaoppilaana itseni keskikoulusta ja töitä kesät tehden lukiosta.

Onneksi nykyään ei ihan näin toimita.

Omat lapset ovat onneksi saaneet tasa-arvoiset mahdollisuudet.

T. 2 loppututkintoa suorittanut mummeli

60-luvulla oppikouluun oli pääsykokeet, niiden tulokset ratkaisivat kuka pääsi sisään. Köyhä pääsi vapaaoppilaaksi, niin minäkin. Kouluruokailu ei tosin sisältynyt, joten piti pärjätä ilman.

Aivan puppua! Olen ollut 25v ja ihan on ollut laidasta laitaan,"tyhmillä" fiksuja lapsia ja koulutetuilla tyhmiä. Ei se siitä ole kiinni. Rikkailla ongelmat maton alla ja sieltä niitä kaivetaan urakalla esiin. Sun "kouluttamattomat" ottavat rohkeasti apua vastaan. Kaikki kirjot käyty läpi. Ei ole yks yhteen!

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien oppimisvaikeudet todennäköisesti periytyvät lapseen jo ihan geneettisestikin.

Ja monen oppimisvaikeuden taustalla voi olla geneettisiä alttiuksia toiminnanohjauksen vaikeuksiin, heikkoon keskittymiskykyyn jne. Lisäksi ADHD on tiettävästi erittäin periytyvä ja mahdollisesti vallitsevasti periytyvä jopa. Sellaiset ihmiset tarvitsevat enemmän tukea. Asiaa voi ajatella siten positivisesti, että onhan sillä työllistävä vaikutus. 🙂

Työllistävä? Ei se lapsi ketään työllistä, lisää vaan opettajan työmäärää. Palkkaus pysyy samana, resursseja ei tule lisää mistään.

Minä olen se köyhä yh ja aivan liian nuorena lapseni saanut. Asun kaupungin vuokrakerrostalossa hyvällä asuinalueella. Lapseni on alueen päiväkodissa ja ai että onkin hyvä päiväkoti! Lapsia lähinnä niistä keskiluokkaisista perheistä ja kyllähän sen huomaa. Oma lapseni on jo esikoulussa ja koskaan ei ole ollut mitään ongelmia. Aina on tullut vain positiivista palautetta ja on saanut paljon ystäviä päiväkodin kautta. Yritän kasvattaa lapseni mahdollisimman hyvin ja antaa hyvät lähtökohdat elämään. Uskon että ystävillä on iso vaikutus ja olen iloinen että olemme päässeet näihin ns "parempiin piireihin" mukaan vaikken itse ole elämässä kovin menestynytkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toinen vanhemmistani oli tohtorin paperit hankkinut ja toinen ylemmän korkeakoulututkinnon. Kotona oli likaista ja ahdasta, perheväkivaltaa oli sekä vanhempien kesken että lapsia kohtaan. Koulunkäyntiin ei saanut vanhemmilta apua, alkoholia käytettiin reilusti, ravinto oli osittain aika yksipuolista eikä välipaloja tai vastaavia opetettu tekemään. Hampaiden harjaamisen tuloksia ei tarkastettu, iho sai kuivua ilman rasvaamista niin pahaksi että halkeili kuivuuttaan...

Mikä tämän kommentin pointti oli? Että koska sinulla oli tällainen kokemus, aloitus ei voi olla totta?

Voi pyhä yksinkertaisuus.

Luuletko etten kertonut perheen ongelmista? Niihin ei uskottu, koska korkeaan koulutukseen liittyvä sosiaalinen status suojeli vanhempiani. Ei kukaan halunnut varmistaa onko kotona ongelmia vai ei. Ulkopuolisia ei meillä ikinä käynyt kylässä, joten ongelmat jäivät piiloon.

Ja tämä liittyy mihin?

Vierailija kirjoitti:

Päiväkodin työntekijät ovat päiväkotilasten vanhempien palveluksessa. Heidän tehtävänsä ei ole pisteyttää vanhempia, ei tehdä heille psykoanalyysiä tai ottaa kantaa koulutus-, ura-, omaisuus- tai palkka-asioihin.

Ainoastaan yksityisissä päiväkodeissa, joissa vanhemmat maksavat hoidon täysimääräisesti, muutoin työnantaja on kunta.