Duunariperheestä yliopistoon lähteneet? Onko täällä?

Tiedän ainakin 10 ihmistä, jotka ovat ihan tavallisesta duunariperheestä ja ovat akateemisia, joten ei minusta mitenkään tavatonta. Suomessahan on juuri se hienoa, että kaikilla on samat mahdollisuudet opiskella.

[quote author="Vierailija" time="11.04.2014 klo 11:10"]

On yliopistoissa paljonkin työläistaustalaisia mutta ehkä eivät tule esille kun eivät uskalla asiasta kertoa.

[/quote]

Tältä se välillä tuntuu, mikä on tosi sääli. Itsekin teen koko ajan koulun oheen ihan rehellisiä ''duunarintöitä'' elättääkseni itseni. 

Ap

Niin ja nro 9 jatkaa, jos pääsen vaikkapa yliopistoon, en taatusti nöyristele lähtökohtiani. Sen verran olen jo vanhempi (en kuitenkaan ikäloppu), etten tosiaankaan näe tarvetta pokkuroida sen mukaan, mitä vanhempani tekevät työkseen, kun ovat kuitenkin aina perheensä elättäneet ja hikoilleet. Heiltä olen oppinut: jos joku työ ylipäätään on tekemisen arvoinen, se on sen arvoinen, että se tehdään hyvin.

[quote author="Vierailija" time="11.04.2014 klo 11:11"]No en itse ole vielä yliopistossa, mutta nyt lukiossa. Äitini rakennussiivooja, isäni rekkakuski, eli niin duunari, kuin duunari voi olla. Eikä siinä, duunarinhommat ovat arvostettavaa, kovaa, rehellista työtä. Itsekin olen tähän ikään asti ollut duunarinhommissa, mutta ajattelin katsoa miten pitkälle älli riittää näissä "pelkän duunarin" aivoissa :) nyt siis lukiossa, toiveena amk tai yo sitten aikanaan. Lukion kurssikeskiarvo nyt 8,4. Tiedä häntä, mitä sitten kunhan kirjoitan.

[/quote]

Kyllä sulla varmasti älliä riittää, takapuolilihaksia opiskelussa eniten vaaditaan :D Menestystä opintoihin!

Vanhemmillani vain kansakoulu käytynä, itse lopulta opetin yliopistossa. En kokenut mitään ristiriitoja taustaani nähden. Vanhempani ovat fiksuja, seurasivat asioita, opettivat hyvät tavat, järkevän rahan käytön jne. Luulen kuitenkin, että eniten vaikutti se, että isäni aina keskusteli kanssani kaikesta, politiikasta jne ihan kuin toisen aikuisen kanssa. Hän ei ollut koulusivistynyt, mutta hän loi minulle sen olon etten ole tyhmempi kuin joku toinen. Siksi ei ehkä tullut ristiriitaista oloa yliopistossa, enhän kokenut lapsenakaan ristiriitaa keskustellessa aikuisen kanssa.

Miettikää oikeasti mammat miten lastenne kanssa olette. Siinä ei teidän koulutus, ostamanne haalarit tai ipadit merkitse yhtään mitään vaan se mitä te itse välitätte lapselle; arvostatko lastasi keskustelukumppanina ja ihmisenä?

Voi miten onnekas olet että sun vanhempasi ovat kannustaneet ja toivoneet sun pääsevän eteenpäin! 

Itse olen myös duunariperheestä akateemiselle uralle ponnistanut: erona vain se, ettei mua ole kannustettu ollenkaan. Päinvastoin. Yritetty paremminkin painaa alaspäin ja lannistaa, etten vain "luulisi itsestäni liikoja" tai "kuvittelisi olevani parempi". Erityisesti henkisesti sairaalle isälleni pyrkimykseni ovat olleet kuin punainen vaate, hänellä on jatkuva tarve todistaa että olen kaikilla tavoilla huonompi kuin hän, ajatelkaa!

Minkäänlaista tukea, en taloudellista mutta mikä pahinta, en myöskään henkistä, ole saanut. Kertaakaan ei ole osoitettu minkäänlaista kiinnostusta opintojani kohtaan, ne joko vaietaan tai sitten suoraan ilkeillään "ikuiselle opiskelulleni". Parasta isälleni olisi ollut, jos olisin lopettanut opiskeluni peruskouluun ja mennyt johonkin matalapalkkaiseen hanttihommaan eläkeikääni asti. Tehnyt siis samoin kuin hän itse. Mutta olen aina tiennyt, ettei sellainen elämä riitä minulle.

Yliopistossa (ja erityisesti tiedekunnassani) olen kokenut olevani outo lintu. Sopeutuminen on ollut vaikeaa, henkisesti. Olen varaton, yksinäinen, surullinen. Kun akateemisista perheistä tulevat, varakkaat opiskelukaverini nauttivat opiskeluelämästä ilman arkielämän huolia, minä lasken centtejä että saan vuokran jälkeen sähkölaskun maksettua. Raskasta kun ei voi panostaa kouluun täysillä, koska energiaa kuluu arjen pyörittämiseen ja lapsuuden traumoista selviämiseen. Miten upeaa olisi jos vanhemmat osallistuisivat nuoren opiskeluaikaiseen elämään kannustavasti ja asioita mahdollistaen!

Itsekin olen duunariperheestä...äiti oli koulun keittiössä,isä ajoi rekkaa. Lukiossa haaveilin joskus lähteä opiskelemaan kieliä. En nyt ollut mikään superlahjakas mutta ehkä ysin ruotsilla ja enkulla olisi ollut siihen mahis?! Koskaan ei kannustettu opiskelussa ( eihän nuo vanhemmat varmaan edes tienneet mistään muista kuin amiskoulutuksista ). Menin sitten kauppaoppilaitokseen ja luin merkonomiksi, sen jälkeen jatkoin teadenomiksi ja nyt luen MBAksi englannin kielellä.... No, ei tämä varsinaisesti vastannut ap:n kysymykseen mutta 20v sitten en edes uskaltanut miettiä mitään korkeakoulutusta iitselleni vaikka siihen minusta ehkä olisi ollutkin ja ei ollut mitään internettiä josta tutkia vaihtoehtoja... Vähän kyllä harmittaa :( 

Täällä myös yksi samanlainen. Ainakin mun opiskelukavereissa oli monia jotka tuli maatilalta tai perinteisistä duunariperheistä ja sitten oli tietenkin akateemisista perheistä tulevia. En muista, että perhetaustaa pidetty mitenkään erottavana tekijänä, vaan se oli vain yksi osa jokaisen persoonaa. Jos asiasta ei tee itse numeroa, niin ei muutkaan siihen puutu.

[quote author="Vierailija" time="11.04.2014 klo 11:18"]

Voi miten onnekas olet että sun vanhempasi ovat kannustaneet ja toivoneet sun pääsevän eteenpäin! 

Itse olen myös duunariperheestä akateemiselle uralle ponnistanut: erona vain se, ettei mua ole kannustettu ollenkaan. Päinvastoin. Yritetty paremminkin painaa alaspäin ja lannistaa, etten vain "luulisi itsestäni liikoja" tai "kuvittelisi olevani parempi". Erityisesti henkisesti sairaalle isälleni pyrkimykseni ovat olleet kuin punainen vaate, hänellä on jatkuva tarve todistaa että olen kaikilla tavoilla huonompi kuin hän, ajatelkaa!

Minkäänlaista tukea, en taloudellista mutta mikä pahinta, en myöskään henkistä, ole saanut. Kertaakaan ei ole osoitettu minkäänlaista kiinnostusta opintojani kohtaan, ne joko vaietaan tai sitten suoraan ilkeillään "ikuiselle opiskelulleni". Parasta isälleni olisi ollut, jos olisin lopettanut opiskeluni peruskouluun ja mennyt johonkin matalapalkkaiseen hanttihommaan eläkeikääni asti. Tehnyt siis samoin kuin hän itse. Mutta olen aina tiennyt, ettei sellainen elämä riitä minulle.

Yliopistossa (ja erityisesti tiedekunnassani) olen kokenut olevani outo lintu. Sopeutuminen on ollut vaikeaa, henkisesti. Olen varaton, yksinäinen, surullinen. Kun akateemisista perheistä tulevat, varakkaat opiskelukaverini nauttivat opiskeluelämästä ilman arkielämän huolia, minä lasken centtejä että saan vuokran jälkeen sähkölaskun maksettua. Raskasta kun ei voi panostaa kouluun täysillä, koska energiaa kuluu arjen pyörittämiseen ja lapsuuden traumoista selviämiseen. Miten upeaa olisi jos vanhemmat osallistuisivat nuoren opiskeluaikaiseen elämään kannustavasti ja asioita mahdollistaen!

[/quote]

Kuulostaa kyllä todella ikävältä ja kamalalta. Todella hienoa, että olet kuitenkin jaksanut lähteä opiskelemaan ja tavoittelemaan jotakin muuta. Koeta ajatella, että olet jo päässyt näin pitkälle! Kuten kirjoitin, teen itsekin töitä opiskelujen oheen ja välillä se on raskasta, mutta silti olen tosi kiitollinen tästä mahdollisuudesta opiskella. Ja olen kyllä todella kiitollinen myös vanhemmilleni

[quote author="Vierailija" time="12.04.2014 klo 15:04"]

[quote author="Vierailija" time="12.04.2014 klo 15:03"]

[quote author="Vierailija" time="11.04.2014 klo 11:52"]

Duunariperheestä täälläkin. Vanhemmat olivat todella kannustavaisia, joten lukioon meneminen ja yliopistoon hakeminen olivat melkein itsestäänselvyys. Ainoa poikkeus on se, että vanhempani eivät oikein osanneet kannustaa oikealla tavalla, kun eivät olleet itse edes lukiota käyneet.

Olin koko lukioajan ihan hukassa, enkä oikein tiennyt mitä ja miten pitäisi opiskella. En tiennyt, mitä pitäisi opiskella yliopistoa varten. Lukion jälkeen haahuilin neljä vuotta ennen kuin menin yliopistoon. Nyt olisin mielestäni voinut valita tiedekuntani ja alani paremmin, mutta näillä mennään, tutkinto on kohta valmis. Mutta usein toivon, että olisin ymmärtänyt lukiossa paremmin, mitä kaikkea yliopistossa voikaan opiskella ja millaisiin töihin se voi valmentaa.

Lisäksi olen himan katkera lukioni opinto-ohjauksesta. Kerroin halustani hakea yliopistoon, niin opo lyttäsi koko idea, koska keskiarvoni oli 7-8. Sanoi, että pitäisi mennä AMK:hon. No enhän minä halunnut, joten jäin sitten lukion jälkeen hetkeksi tyhjän päälle.

[/quote]

En usko, että on vanhempiesi koulutustaustasta kiinni nuo opon neuvot.Opot nyt vaan monesti ovat tuollaisia. Haluavat ehdottaa töitä, joihin on helppo päästä ja tappaa nuorten haaveet. Vanhempani ovat akateemisia, mutta kerroin opolle haluavani lentoemännäksi. Se idea torpattiin heti alkuunsa kun olisi kuulemma pitänyt hakea jollekin helpommalle alalle.

Jatkoin sitten oman pääni mukaan heti yliopistoon kovalle alalle kun en kerran opon mielestä kelvannut lentoemännäksi. Jos opo olisi saanut valita minulle ammatin niin olisin nyt varmaan siivooja tai joku tehdastyöläinen.

[/quote]

Unohtoi mainita, että keskiarvo oli 8.9. Tietyt heikot aineet kuten musiikki ja liikunta vetivät sitä alaspäin. Opot vaan on sellaisia ankeuttajia.

[/quote]

Näinhän se on. En tarkoittanutkaan sitä, että opo olisi noin käyttäytynyt vanhempieni taustan takia. Ei hän edes tiennyt heidän koulutuksestaan mitään. Luulen, että opo käsittelee kaikki oppilaat saman kaavan mukaan, omalla kohdallani esim. tarjosi AMKia, koska keskiarvo oli 7-8. Mutta tällaiset asiat ovat paljon yksilöllisempiä ja olisin tarvinnut paljon kattavampaa ohjausta opintojeni suhteen. Jo lukion alussa. On harmi, että jatko-opinnot otettiin puheeksi vasta abivuonna.

15: sulla on kovempi työ ponnistaa eteenpäin kuin minulla (jolla oli se keskusteleva isä), mutta ei  sun isäsi pysty sua nujertamaan. Älä jätä opintoja kesken kannustuksen puutteessa! Minä ainakin kannustan sinua eteenpäin, varmasti on muitakin outoja lintuja, en usko että olisit ainoa niin tunteva. Topivottavasti löydätte toisenne. Jatka vaan eteenpäin vaikka aitten senttejä laskien ja erilaisuutta tuntien, mutta kuitenkin.

Täällä ilmoittautuu yksi.Olen kylläkin uusakateeminen, mutta ilmoittaudun ketjuun silti. Mulla siis taustalla opisto- ja amk-tason tutkinnot ja nyt vihdoin aikuisiällä opiskelen kauppatieteiden maisteriksi.

[quote author="Vierailija" time="11.04.2014 klo 11:03"]

Onko täällä muita ns. duunariperheestä lähtöisiä, jotka ovat opiskelleet itselleen yliopistokoulutuksen? Valmistun itse lähiaikoina ns. arvostettuun ammattiin yliopistossa, äitini on hoitaja ja isä kävi aikoinaan vain peruskoulun. Silti ollaan perheessä aina kannustettu ja tuettu kouluttautumaan pitkälle - vanhemmat ovat halunneet, että me lapset pääsemme ''eteenpäin'' ja ovat olleet sitä mahdollistamassa, jos eivät rahallisesti, niin ainakin henkisesti.

Yliopistossa sitten olen huomannut olevani aika poikkeava. Monen opiskelukaverini vanhemmat ovat samalla alalla, mihin itsekin valmistumme, eli koulutus taitaa tosiaan periytyä. Olisi kiva kuulla onko täällä muita samantaustaisia ihmisiä? Oletteko kokeneet jotain sisäisiä konflikteja asian tiimoilta?

[/quote]

Kuulostat iäkkäältä ja tuon suuntaiset luokkakonfliktien pohdinnat 70-luvulta.

Täällä myös yksi. Vaikeinta on ollut se, että tukea ei saa (henkisesti) kun vanhemmat eivät mitenkään voi ymmärtää esim. gradustressiä.

20 jatkaa vielä, en ole kokenut itseäni mitenkään outolinnuksi, vanhaksi tosin :D Oma työhistoriani on jo sen verran pitkä ja noususuhtainenkin, etten varmasti senkään takia koe mitään alemmuudentunnetta tms.

On meitä duunaritaustaisia aina ollut - jos koulutus olisi pysyvästi periytyvää, meillä ei käytännössä olisi koulutettua keskiluokkaa tässä maassa lainkaan.

Olen kasvanut tehtaanpiipun varjossa ja koko lähiympäristöni kävi töissä paperitehtaalla. Rahaa, pelit ja vehkeet oli, mutta niin henkisesti köyhää menoa kuin olla ja voi. Itse olin lukutoukka ja sitä kautta löysin aivan toisen ”henkisen” maailman. Olin siinä kasvuympäristössä aivan kuin joku Alieni avaruudesta=ei mitään yhteistä kenenkään kanssa. Oli itsekin töissä siellä tehtaalla jonkin aikaa, mutta en vain jaksanut niiden äijien juttuja. Pääasiallisimmat puheenaiheet oli viina, pimppa ja autot sekä urheilu. Sieltä menin sitten yliopistoon, humanistiseen tiedekuntaan lukemaan=matalan statuksen osa yliopistoa, jossa eniten porukkaa duunaripohjalta.

Oli mulla yksi naisystävä, joka kuvitteli suuria itsestään ja mollasi sosiaalista taustaani. Tämä ärsytti siksi, että olen häneen verrattuna sentään johtaja ja en asuskele lasteni kanssa missään ”slummissa”. Lisäksi mulla on 5 tutkintoa ja yleisesti ottaen mua pidetään ”intellektuellina”. Tällä naisella oli vain kuviteltu ”taso”, joka perustui oman suvun suuruuteen.

Täällä ilmoittautuuu yksi. Isä oli hitsaaja ja äiti sairaanhoitaja. Silti koen saaneeni tosi vankan sivistyspohjan kotoa: kirjastossa rampattiin jatkuvasti, tilattuna tuli useampi sanomalehti, jotka myös me lapset luimme tarkasti, ruokapöydässä keskusteltiin politiikasta jne.

Yliopistossa olin pelkästään ylpeä taustastani ja toin sitä esiin jopa vähän romantisoiden. En tosin ollut läheskään ainoa duunarilähtöinen. Itse asiassa meitä taisi olla enemmistö, mikä vei ikävästi tehoa oman luokkanousutarinan hehkuttamiselta.

Tässä on varmaan tiedekuntaeroja: opiskelin alalla, jolla kaikki oli enemmän tai vähemmän outoja (eri tavoin), niin en erottunut mitenkään joukosta duunaritaustani takia. Humanistisessa tdk:ssa tämä.

[quote author="Vierailija" time="11.04.2014 klo 11:44"]

Tässä on varmaan tiedekuntaeroja: opiskelin alalla, jolla kaikki oli enemmän tai vähemmän outoja (eri tavoin), niin en erottunut mitenkään joukosta duunaritaustani takia. Humanistisessa tdk:ssa tämä.

[/quote]

Tämäkin on varmaan totta. Itse olen tiedekunnassa, joka on jopa kummallisen heterogeeninen, monien taustat hyvin lähellä toisiaan. Joskus saanut kuulla kuittailua jopa ''maalaisuudestani''.

Ap