Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Mitä tehdä tälle elämälle. Olen niin väsynyt elämään, että välillä ihan oikeasti odotan kuolemaa.

Vierailija
03.08.2008 |

Kahden lapsen reilu kolmikymppinen kotiäiti. Toinen lapsi pitkäaikaissairas ja hyvin haastava lapsi. Rakastan lapsiani ja he ovat minulle kaikki kaikessa.



Ystäviä minulla ei ole lähistöllä... olen huomannut monien välttelevän minua. En millään ymmärrä, miksi. Olen ehkä hieman hiljaisempi ja "syvällisempi" ihminen mutten missään nimessä esim ylimielinen tai ylpeä. Minulla olisi kova halu auttaa toisia... rahallinen apu on kelvannut, muu ei. Olen luonteeltani antelias, en laske senttejä (vaikka pitäisi kai, en todellakaan ole "rahoissa") vaan minusta on mukavaa esim kylään mennessä viedä tuliaisia. En laskelmoi, vaan annan mielelläni. Saan itselleni siitä hyvän mielen. Silti en ystäväksi kelpaa oikein kenellekään.



Nyt sitten miehenikin on alkanut osoittaa merkkejä ettei enää välitä minusta. Koskaan hän ei ole ollutkaan mikään hempeilijä, mutta nyt kaikki ilo ja tunteet on hävinneet. En saa rakkautta muilta kuin lapsiltani.

Viimeinen pisara minulle on ollut mieheni käytös minua kohtaan. On yritetty puhua... minussa on vikaa. Paljon :'o(



Olen niin uupunut ja silti pitäisi jaksaa. masennuslääkkeitä söin melkein vuoden, ja lopetin ne hiljattain.. tiedän että pärjäisin ilman, mutta mieheni tyytymättömyys minua kohtaan on liikaa.



Mitä minä teen?!

Kommentit (6)

Vierailija
1/6 |
03.08.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

apua voisit hakea, jos sitä haluat tai tunnet haluavasi..

Haastavan lapsen kanssa on välillä vaikeita aikoja! Ja omat hermot koetuksella, kaikin tavoin. Oletko hoitanut itseäsi myös? Vai oletko aina ajatellut vain lapsia ensin? Menkää miehenne kanssa vaikka pariterapiaan.. jutelkaa, jutelkaa! Monesti pelkkä puhuminen auttaa.. ottakaa kahden keskistä aikaa, vaikka väkisin hetkeksi. Saatko lapsia hoitoon? Ei yksi viikonloppu paranna, mutta voi sysätä oikeaan suuntaan..

Vierailija
2/6 |
03.08.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Pystytkö analysoimaan, onko nimenomaan miehesi käytös pahan olosi takana? Siis alunperinkin, jo silloin kun aloit masennuslääkkeitä syömään, onko hän vähätellyt tai muuten kohdellut sinua huonosti? Tunnistatko itsessäsi jonkinlaista henkistä riippuvuutta miehestäsi vai voitko kuvitella, että olisit ehkä onnellisempi ilman häntä?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/6 |
04.08.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Voisitko kenties käydä psykologin juttusilla? Olin itse hieman samantyyppisessä tilanteessa joku vuosi sitten. Neuvolassa sitten th ohjasi minut terv.keskuksen psykologille juttelemaan. Aloitin myös masennuslääkkeet, joita vaihdettiinkiin pari kertaa. Myös perhetilanteessamme tapahtui muutosta parempaan, ts. yöheräilijämme alkoi nukkua paremmin ja sain itsekin enemmän lepoa. Vaihdoin myös työpaikkaa eli vuorotyöstä säännöllisempään työaikaan.



Toivon sinulle voimia hakea itsellesi apua. Olen myös varma, että valoisampi aika koittaa sinullekin. Häntä pystyyn ja vastatuuleen!

Vierailija
4/6 |
04.08.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minulla on ihan sama: olo tuntuu hyvältä kun syön lääkkeitä ja kuvottelen olevani kunnossa, mutta kun lopetan, niin ärsyynnyn kaikesta. Lääkkeiden syömisen jakaminen on vähin mitä voit tehdä: se antaa lisäpotkua selvittää muut asiat.

Vierailija
5/6 |
04.08.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen aivan samoilla injoilla nro 5 kanssa, lääkitystä ei kannata lopettaa liian aikaisin. Minimiaika SSRI- lääkityksellehän on 6kk ja lopettaminenkin tapahtuu pidemmällä ajalla vähitellen annosta laskien. Tiedän ihmisiä, jotka ovat olleet lääkityksellä vuosiakin!



Joka tapauksessa, aurinkoa elämääsi ja parempaa jatkoa

toivottelee nro 4.

Vierailija
6/6 |
04.08.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tai sitten vain kuvittelet ihmisten karttavan itseäsi - ja sen takia vetäydyt ennenkuin he ovat oikeasti ottaneet askelta suuntaan tai toiseenkaan.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: kaksi yksi seitsemän