Lue keskustelun säännöt.
Miksi niin monet vanhemmat ovat täysin kujalla lastensa kanssa?
25.11.2020 |
Olen itse alan vaihtaja ja melko vastikään siirtynyt töihin varhaiskasvatuksen pariin. Ikää on lähemmäs 40v ja itselläni myös useampi lapsi.
Ja täytyy todeta, että olen pöyristynyt siitä miten pihalla ja epävarmoja nykyvanhemmat ovat omien lastensa kasvatuksesta! Kaikkein epävarmimmat tapaukset tuovat lapsensa hoitoon vaikka eivät ole edes töissä itse tai äiti esim vauvan kanssa kotona. Järjestäen nämä lapset ovatkin tavallista ”hankalampia” tapauksia, joten ymmärrän periaatteessa vanhempia. Mutta kun tapaan vanhemmat ja seuraan ihan pienenkin hetken heidän vuorovaikutusta lapsen kanssa, en ihmettele yhtään! Ihan pienen lapsen (tällä tarkoitan 1-2-vuotiasta) annetaan päättää minne mennään päivähoidosta ja milloin ylipäänsä lähdetään ym ym. Kaikissa asioissa kysytään taaperon mielipidettä, eikä uskalleta sanoa ei! Miten vanhemmat eivät ymmärrä, että aiheuttavat lapsilleen suurta stressiä tällä tavalla ja sen seurauksena jos jonkinmoista oireilua?
Kommentit (92)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on pelkoni, olen vielä kotona 14kk kaksosten kanssa, mutta olen aivan hukassa. Lähipiirissäni ei ole muita vanhempia ja netistä tuen etsiminen milloin mihinkin ongelmaan on vaikeaa. Epävarmuus omasta vanhemmuudesta on suuri ja samalla paine onnistua on järjettömän kova. Olen todella väsynyt olemaan äiti 24/7 ja jos erehdyn näin sanomaan saan vastauksesi vain vähättelyä kuinka lapseni ovat ihania ja kokoajan kehittyvät jne. Mulle se ei näyttäydy ihan niin, kun he ovat esim. kävelleet tukea vasten 4kk jo muttei vieläkään onnistuta kävelemään ilman. Naapurin siskon nuorempi lapsi on kävellyt jo kuukausia. Puhumattakaan siitä että keskimääräisesti päivät täällä on enemmän itkua ja huutoa, se on raskasta. Vähintään toinen yleensä vain istuu lattialla huutoitkien ja kohottaa käsiään. Kun heidät nostaa syliin huuto loppuu. Eli ei heillä ole mitään oikeaa hätää, ei kai esim. kipu lopu sylissä. En halua opettaa heille että saavat huutamalla kaiken, mutta käytännössä aina annan periksi hetken kuluttua ja nostan syliin. En tiedä mitä tehdä, se on totta. Tähän kun ei ollut valmistavaa kurssia.
Tämäpä juuri. Kun nykyään kuulee pelkästään arvostelua ja tarinoita, mitä kaikkea vanhemmat ovat tehneet väärin. Niin ei ihme, että se epävarmuus myös lisääntyy.
Mites, jos alettaisiin kertoa myös niitä hyviä tarinoita, eli missä vanhemmat ovat onnistuneet? Hankaliin tilanteisiin arvosteluiden sijasta vinkkejä.
Siinä vain on se hankaluus, että kun kerrotaan onnistumisia, niin ne jotka kokevat epäonnistuneensa syyllistyvät. Vaikka todennäköisesti usemmiten ihan suotta. Ja usein ihmiset eivät halua neuvoja tai vinkkejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasten kanssa ei vietetä aikaa -> lapsi kiukkuaa -> vanhemman pitää komentaa -> lapsi kiukkuaa enemmän huomionkaipuutaan -> vanhempi komentaa kovemmin eikä halua viettää aikaa lapsensa kanssa -> lapsen ja aikuisen välillä on lähtökohtaisesti jo jännite, joka estää normaalin kanssakäynnin. Kumpikin odottaa jo lähtökohtaisesti, että toinen huutaa, ja on varuillaan.
Lapsia pitää toki komentaa, kovastikin, mutta niille tulee myös antaa muuten huomiota. Monessa perheessä lapsia huomioidaan vain silloin kun on pakko, eli kun käytös on huonoa. Silloin lapsi ja aikuinen ovat lähtökohtaisesti jo ns. riitatilanteessa, eikä aiempaakaan selkkausta sovita ennen kuin uusi jo alkaa. Välit eivät ole koskaan normaalit, eikä koskaan puhuta kivasti tai vietetä aikaa.
Ja kyllä, omassa perheessä oli tällaista teini-iässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on pelkoni, olen vielä kotona 14kk kaksosten kanssa, mutta olen aivan hukassa. Lähipiirissäni ei ole muita vanhempia ja netistä tuen etsiminen milloin mihinkin ongelmaan on vaikeaa. Epävarmuus omasta vanhemmuudesta on suuri ja samalla paine onnistua on järjettömän kova. Olen todella väsynyt olemaan äiti 24/7 ja jos erehdyn näin sanomaan saan vastauksesi vain vähättelyä kuinka lapseni ovat ihania ja kokoajan kehittyvät jne. Mulle se ei näyttäydy ihan niin, kun he ovat esim. kävelleet tukea vasten 4kk jo muttei vieläkään onnistuta kävelemään ilman. Naapurin siskon nuorempi lapsi on kävellyt jo kuukausia. Puhumattakaan siitä että keskimääräisesti päivät täällä on enemmän itkua ja huutoa, se on raskasta. Vähintään toinen yleensä vain istuu lattialla huutoitkien ja kohottaa käsiään. Kun heidät nostaa syliin huuto loppuu. Eli ei heillä ole mitään oikeaa hätää, ei kai esim. kipu lopu sylissä. En halua opettaa heille että saavat huutamalla kaiken, mutta käytännössä aina annan periksi hetken kuluttua ja nostan syliin. En tiedä mitä tehdä, se on totta. Tähän kun ei ollut valmistavaa kurssia.
Tämäpä juuri. Kun nykyään kuulee pelkästään arvostelua ja tarinoita, mitä kaikkea vanhemmat ovat tehneet väärin. Niin ei ihme, että se epävarmuus myös lisääntyy.
Mites, jos alettaisiin kertoa myös niitä hyviä tarinoita, eli missä vanhemmat ovat onnistuneet? Hankaliin tilanteisiin arvosteluiden sijasta vinkkejä.
Siinä vain on se hankaluus, että kun kerrotaan onnistumisia, niin ne jotka kokevat epäonnistuneensa syyllistyvät. Vaikka todennäköisesti usemmiten ihan suotta. Ja usein ihmiset eivät halua neuvoja tai vinkkejä.
Niin että ollaan tuppisuita, ei haukuta, eikä kehuta.
Sittenhän se on hyvä, että on subjektiivista päivähoitoa niin me kujalla olevat vanhemmatkin pärjätään vähän paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Olin lapsena kahdessa eri päiväkodissa, lapseni ovat olleet kolmessa eri hoitopaikassa, lisäksi olen ollut harjoittelijana päiväkodissa. Tunnen myös alalla olevia siviilissä. Usein mietin, että mitkä ovat joidenkin hoitajien motiivit lähteä lastenhoitoalalle ja mitä eväitä koulutus antaa. Varsinkin työharjoittelu oli silmiä avaavaa, ja aikuisena mietin usein omia lapsuusmuistoja vähän eri näkövinkkelistä kuin silloin lapsena. On monenlaista hoitajaa ja hoitotapaa totta vieköön.
Pahimpia asioita on ihmisten jakaminen tyyliin "sinä olet sellainen ja sinä tällainen". On ne omat suosikit ja inhokit, ja se näytetään. Sitten julkinen nolaaminen muiden kuullen, silloinkin kun on kyse vahingosta tai jostain itse juuri sekunti sitten keksitystä säännöstä, jota kukaan ei voi tietää. Koko ajan saa pelätä mikä ihmeellinen uusi sääntö on tänään voimassa, kun entisiäkään on välillä vaikea muistaa. Lasten lisäksi näin voi kohdella myös vaikkapa sijaisia. Lapset oppivat samat tavat.
Ap:lle: vanhemmat tietenkin tekevät kaiken väärin ja sinä osaisit heidän lapsensa paremmin hoitaa, olethan täydellinen. Kuitenkin sinun työsi on päivähoito, ei vanhemmuus tai vanhempien kasvatus. Koita vain kasvattaa itseäsi eroon kyttäämisestä, lyttäämisestä ja kantelusta, samalla vältät myös opettamasta näitä lapsille hoidossa (omien kohdalla taitaa olla jo myöhäistä). Ja millä perusteella lapset ovat hoidossa ei kuulu sinulle lainkaan. Jos äiti esim. nukkuu valvottuaan yöllä vauvan kanssa ja sinä katsot sen aikaa isompaa lasta, niin varmaan me kaikki muut ymmärrämme mikä järki siinä on, vaikka sinun älysi ei siihen riittäisi.
Pakko kommentoida sivusta tähän.
Ei ap aloituksessaan itseään täydelliseksi vanhemmaksi kehukkaan. Ja täällä on ollut nyt puhe aika pitkälti siitä että miten vanhemmat eivät saa lapsilleen edes sitä peruskasvatusta aikaan. Ollaan sitä ja ollaan tätä ja ei nukuta ja ei haluta ja vaikka mitä. Olen seurannut pihalla leikkiviä lapsia vanhempiensa kanssa. Lapset huutaa, kiroilee (alle 6v ikäisiä), heittäävät hiekkaa toisten päällensä, rikkoovat leluja jne, ja mitä tekeen äiti tai isi? Näprää puhelinta, kiinnittämättä sen enempää huomiota lapsiinsa. Mutta joo, turha sinun on uhriutua tästä asiasta ja tarhantäti on itse ammattinsa valinnut, ihan niinkuin jokainen äitikin (pääsääntöisesti) on omasta tahdosta äidiksi tullut. Joten ottakoon nyt vastuun siitä roolista, se on elinikäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on pelkoni, olen vielä kotona 14kk kaksosten kanssa, mutta olen aivan hukassa. Lähipiirissäni ei ole muita vanhempia ja netistä tuen etsiminen milloin mihinkin ongelmaan on vaikeaa. Epävarmuus omasta vanhemmuudesta on suuri ja samalla paine onnistua on järjettömän kova. Olen todella väsynyt olemaan äiti 24/7 ja jos erehdyn näin sanomaan saan vastauksesi vain vähättelyä kuinka lapseni ovat ihania ja kokoajan kehittyvät jne. Mulle se ei näyttäydy ihan niin, kun he ovat esim. kävelleet tukea vasten 4kk jo muttei vieläkään onnistuta kävelemään ilman. Naapurin siskon nuorempi lapsi on kävellyt jo kuukausia. Puhumattakaan siitä että keskimääräisesti päivät täällä on enemmän itkua ja huutoa, se on raskasta. Vähintään toinen yleensä vain istuu lattialla huutoitkien ja kohottaa käsiään. Kun heidät nostaa syliin huuto loppuu. Eli ei heillä ole mitään oikeaa hätää, ei kai esim. kipu lopu sylissä. En halua opettaa heille että saavat huutamalla kaiken, mutta käytännössä aina annan periksi hetken kuluttua ja nostan syliin. En tiedä mitä tehdä, se on totta. Tähän kun ei ollut valmistavaa kurssia.
Tämäpä juuri. Kun nykyään kuulee pelkästään arvostelua ja tarinoita, mitä kaikkea vanhemmat ovat tehneet väärin. Niin ei ihme, että se epävarmuus myös lisääntyy.
Mites, jos alettaisiin kertoa myös niitä hyviä tarinoita, eli missä vanhemmat ovat onnistuneet? Hankaliin tilanteisiin arvosteluiden sijasta vinkkejä.
Siinä vain on se hankaluus, että kun kerrotaan onnistumisia, niin ne jotka kokevat epäonnistuneensa syyllistyvät. Vaikka todennäköisesti usemmiten ihan suotta. Ja usein ihmiset eivät halua neuvoja tai vinkkejä.
Onnistumisista voi kertoa esimerkinomaisesti alleviivaamatta tai ottamatta mitenkään kantaa siihen, että joku toinen tekee väärin tai huonommin toimimalla toisin. Silloin se ei herätä voimakasta puolustautumisreaktiota.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä sitä tulee ihmeteltyä ihan samaa... Ollaan kolmekymppisiä ja kahden alle kouluikäisen vanhempia. Lapset ymmärtävät ei-sanan merkityksen ja osaavat käyttäytyä ja olla kohteliaita. Toki joskus puskee päälle pientä luonnollista uhmaa, mutta muuten kyllä kuuntelevat ja tottelevat.
Samaa ei voi sanoa parista ystäväpariskunnan lapsista, jotka ovat ihan järkyttäviä ja heidän kasvatustapansa on jotain aivan järkyttävää! Milloin lapselle lässytetään ja annetaan kaikki periksi ja sittem yhtäkkiä räjähdetään aggressiivisesti, kun itsellä palaa pinna. Todella epävarmaa ja epävakaata kasvatusta. Monesti myös niin, että äiti lässyttää ja sitten isä räjähtää ja lapsi on ihan ulapalla, että miten tässä nyt kuuluu toimia. Ollaan ihan uupuneita eikä millään jakseta mitään, kuin itse möllöttää sohvalla se puhelin kädessä.
Onneksi on kuitenkin olemassa vielä ehkä suurimmaksi osaksi hyviä ja tasapainoisia vanhempia.
Kyllä ne "ystävät" kuitenkin taitaa muista syistä olla väsyneitä kuin siitä puhelimesta.
Niin mitä todennäköisimmin siitä, ettei yhteinen kommunikaatio toimi ja ristiriitaiset kasvatusmetodit tekee lapsista ihan hulluja ja kuka sellaista nyt jaksaa. Peiliin katsomisen paikka. Ei se elämä ole niin hankalaa, ellei siitä itse tee niin hankalaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on pelkoni, olen vielä kotona 14kk kaksosten kanssa, mutta olen aivan hukassa. Lähipiirissäni ei ole muita vanhempia ja netistä tuen etsiminen milloin mihinkin ongelmaan on vaikeaa. Epävarmuus omasta vanhemmuudesta on suuri ja samalla paine onnistua on järjettömän kova. Olen todella väsynyt olemaan äiti 24/7 ja jos erehdyn näin sanomaan saan vastauksesi vain vähättelyä kuinka lapseni ovat ihania ja kokoajan kehittyvät jne. Mulle se ei näyttäydy ihan niin, kun he ovat esim. kävelleet tukea vasten 4kk jo muttei vieläkään onnistuta kävelemään ilman. Naapurin siskon nuorempi lapsi on kävellyt jo kuukausia. Puhumattakaan siitä että keskimääräisesti päivät täällä on enemmän itkua ja huutoa, se on raskasta. Vähintään toinen yleensä vain istuu lattialla huutoitkien ja kohottaa käsiään. Kun heidät nostaa syliin huuto loppuu. Eli ei heillä ole mitään oikeaa hätää, ei kai esim. kipu lopu sylissä. En halua opettaa heille että saavat huutamalla kaiken, mutta käytännössä aina annan periksi hetken kuluttua ja nostan syliin. En tiedä mitä tehdä, se on totta. Tähän kun ei ollut valmistavaa kurssia.
Tämäpä juuri. Kun nykyään kuulee pelkästään arvostelua ja tarinoita, mitä kaikkea vanhemmat ovat tehneet väärin. Niin ei ihme, että se epävarmuus myös lisääntyy.
Mites, jos alettaisiin kertoa myös niitä hyviä tarinoita, eli missä vanhemmat ovat onnistuneet? Hankaliin tilanteisiin arvosteluiden sijasta vinkkejä.
Kaksososten äidille vinkkiä, että voisit koettaa kääntää itkevän/kiukuttelevan lapsen ajatukset muualle, rauhallisen oloisena. Lapsesi ovat niin pieniä, että sylitellä ei voi koskaan liikaa, ja aina, kun ovat satuttaneet itseään. Se lohduttaa ja luo turvan. Pitää myös muistaa, että aikojen alusta lapset ovat itkeneet ja tulevat itkemään, kuka enemmän ja kuka vähemmän. Kun huomaat lapsesi, etkä vähättele hänen tunteitaan, niin eivät lapset itkusta säry. Jossain kohtaa se myös vähenee. Eikä ole maailman loppu sekään, että joskus tekee jotain väärin, tärkeämpää on se, että teet äitinä parhaasi, luota itseesi ja kaiken teet päättäväisesti. Lapsesi huomaa epävarmuutesi. Äitikin voi sanoa lapselleen, että äiti ei osannutkaan jotain oikein , tai pyytää anteeksi. Ei mikään huono malli lapsilleen ! Tsemppiä ja luota itseesi, äitiys kyllä vahvistaa itsetuntosi !
Mietin sitä, mikä vaikutus äitiyden taitoihin on sillä, että monet nuoret vanhemmat eivät ole juurikaan omassa lapsuuden perheessään saaneet seurata, miten taaperoikäistä hoidetaan kokopäivätoimisesti, vaan lastenhoito on ulkoistettu aika varhaisessa vaiheessa ammattilaisille. Kuitenkin äitinä olemisen taito kehittyy tekemällä ja mallioppimisella niin kuin muutkin taidot. Mistä nykyajan nuori nainen saa niitä malleja, ei mistään?
Myöskin tekemällä oppiminen eli vuorovaikutuksen kehittäminen lapsen kanssa jää puolitiehen, jos yhteistä aikaa on vain viikonloppuisin. Arkena ajan vie tarhan jälkeen ruoanlaitto japikkukakkonen, pian onkin nukkumaanmenoaika.
Äidiksi oppiminen on kyllä aika kivulias prosessa,koska siinä joutuu "kuolettamaan" oman egonsa: haluaisin juuri nyt juoda aamukahvini rauhassa ja selata puhelinta, mutta ei, lapsi vaatii huomiota. Kun tarpeeksi monta kertaa luopuu siitä, mitä tekisi sillä hetkellä jos lasta ei olisi, siihen pikkuhiljaa tottuu.
Ja tällä en tarkoita sitä, että äidillä ei saisi olla omaa aikaa.Totta kai saa ja pitää olla. Mutta silti taaperoarjessa tulee paljon tilanteita, joissa joutuu luopumaan siitä, mitä sillä hetkellä haluaisi tehdä. Niiden asioiden aika tulee sitten myöhemmin, lapset kasvaa nopeasti. Eskari-ikäisen lapsen vanhempi saa jo omaa aikaansa takaisin paljon, ja alakouluiässä lisää.
Olisi hienoa, jos vanhemmat tajuaisivat tämä: miten tärkeää on oppia kommunikoimaan lapsensa kanssa, ja se edellyttää paljon yhdessäoloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mietin sitä, mikä vaikutus äitiyden taitoihin on sillä, että monet nuoret vanhemmat eivät ole juurikaan omassa lapsuuden perheessään saaneet seurata, miten taaperoikäistä hoidetaan kokopäivätoimisesti, vaan lastenhoito on ulkoistettu aika varhaisessa vaiheessa ammattilaisille. Kuitenkin äitinä olemisen taito kehittyy tekemällä ja mallioppimisella niin kuin muutkin taidot. Mistä nykyajan nuori nainen saa niitä malleja, ei mistään?
Myöskin tekemällä oppiminen eli vuorovaikutuksen kehittäminen lapsen kanssa jää puolitiehen, jos yhteistä aikaa on vain viikonloppuisin. Arkena ajan vie tarhan jälkeen ruoanlaitto japikkukakkonen, pian onkin nukkumaanmenoaika.
Äidiksi oppiminen on kyllä aika kivulias prosessa,koska siinä joutuu "kuolettamaan" oman egonsa: haluaisin juuri nyt juoda aamukahvini rauhassa ja selata puhelinta, mutta ei, lapsi vaatii huomiota. Kun tarpeeksi monta kertaa luopuu siitä, mitä tekisi sillä hetkellä jos lasta ei olisi, siihen pikkuhiljaa tottuu.
Ja tällä en tarkoita sitä, että äidillä ei saisi olla omaa aikaa.Totta kai saa ja pitää olla. Mutta silti taaperoarjessa tulee paljon tilanteita, joissa joutuu luopumaan siitä, mitä sillä hetkellä haluaisi tehdä. Niiden asioiden aika tulee sitten myöhemmin, lapset kasvaa nopeasti. Eskari-ikäisen lapsen vanhempi saa jo omaa aikaansa takaisin paljon, ja alakouluiässä lisää.
Olisi hienoa, jos vanhemmat tajuaisivat tämä: miten tärkeää on oppia kommunikoimaan lapsensa kanssa, ja se edellyttää paljon yhdessäoloa.
Onko sillä lapsella vain yksi vanhempi, kun televisio on ainoana viihdykkeenä päiväkodin jälkeen?
Nykyperheissä isät laittavat ruokaa siinä missä äiditkin. Työpäivän jälkeen voidaan vuorotella siinä, kumpi hoitaa kotityöt ja kumpi on lapsen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Lapsenkasvatusta ei opeteta pakollisena oppiaineena.
Ei ole yllätys, että hektisessä nykymaailmassa elävät nuoret vanhemmat ovat pihalla.
Toisaalta monet nuoret vanhemmat eivät ole niin koulun perään olleet muutenkaan, korkeammin koulutettu väki lykkää lastenhankintaa keskimäärin aika pitkään.
Ei ole helppoa.
Viiden jo aikuisen lapsen äitinä ihmettelen tuota, " ettei lastenkasvatusta opeta".. juu ei ja ihmettelen, että mikä siinä on niin vaikeaa ? Me kaikki tiedetään hyvät ja huonot tavat, miten pitäisi käyttäytyä ja miten ei. Me tiedetään hyvä ja paha ja mitä voi tehdä ja mitä ei. Ei siihen tarvita mitään kurssia yliopistolla. Tuolla tavallisen ihmisen logiikalla kerrot myös lapsellesi onko käytös suotavaa vai ei, etkä anna hänen käyttäytyä niin. Maalaisjärki käyttöön ! Ei aikuisten tarvitse viihdyttää, pitää lapsia tyytyväisinä ja pelätä koko ajan, että kokee/itkee jotain pettymystä. Vanhempien tehtävä on opettaa hyvät tavat, opettaa se miten toisia ihmisiä kohdellaan TUOTTAA juurikin niitäpettymyksiä lapselleen, jotta hänestä kasvaisi tyytyväinen ja tasapainoinen lapsi.Vanhempien tehtävä on olla syli,turva ja rakkaus. Ei mikään viihdytyskone.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mietin sitä, mikä vaikutus äitiyden taitoihin on sillä, että monet nuoret vanhemmat eivät ole juurikaan omassa lapsuuden perheessään saaneet seurata, miten taaperoikäistä hoidetaan kokopäivätoimisesti, vaan lastenhoito on ulkoistettu aika varhaisessa vaiheessa ammattilaisille. Kuitenkin äitinä olemisen taito kehittyy tekemällä ja mallioppimisella niin kuin muutkin taidot. Mistä nykyajan nuori nainen saa niitä malleja, ei mistään?
Myöskin tekemällä oppiminen eli vuorovaikutuksen kehittäminen lapsen kanssa jää puolitiehen, jos yhteistä aikaa on vain viikonloppuisin. Arkena ajan vie tarhan jälkeen ruoanlaitto japikkukakkonen, pian onkin nukkumaanmenoaika.
Äidiksi oppiminen on kyllä aika kivulias prosessa,koska siinä joutuu "kuolettamaan" oman egonsa: haluaisin juuri nyt juoda aamukahvini rauhassa ja selata puhelinta, mutta ei, lapsi vaatii huomiota. Kun tarpeeksi monta kertaa luopuu siitä, mitä tekisi sillä hetkellä jos lasta ei olisi, siihen pikkuhiljaa tottuu.
Ja tällä en tarkoita sitä, että äidillä ei saisi olla omaa aikaa.Totta kai saa ja pitää olla. Mutta silti taaperoarjessa tulee paljon tilanteita, joissa joutuu luopumaan siitä, mitä sillä hetkellä haluaisi tehdä. Niiden asioiden aika tulee sitten myöhemmin, lapset kasvaa nopeasti. Eskari-ikäisen lapsen vanhempi saa jo omaa aikaansa takaisin paljon, ja alakouluiässä lisää.
Olisi hienoa, jos vanhemmat tajuaisivat tämä: miten tärkeää on oppia kommunikoimaan lapsensa kanssa, ja se edellyttää paljon yhdessäoloa.
Mikä on se ajanjakso, jolloin vanhemmat ovat puuhastelleet ja olleet vuorovaikutuksessa pienten lasten kanssa yhtä paljon kuin nykyään? Minun vanhempani ovat syntyneet 50-luvulla. Vaikka molempien äidit olivat kotona, eivät he lasten kanssa puuhailleet vaan hoitivat aikuisten asioita eli kotitöitä ja navettaa. Lapset puuhailivat keskenään pääsääntöisesti ulkona leikkien.
Kasvatin omat lapseni 80-90-luvun taitteessa. Kiitän siitä asiasta jotain korkeampaa voimaa. Vielä silloin lapset leikkivät ihan oikeita leikkejä ulkona, tehtiin ruokaa ja leivottiin yhdessä koko perheen voimin, lapsille luettiin iltasatuja, telkkarista ainoat piirretyt olivat Liisa Ihmemaassa, Nils Holgersson ja Muumit. Synttäreillä kelpasi tavallinen kermakakku nompparelleillä koristeltuna, vieraita ei tarvinnut lennättää mihinkään Disney Worldiin ja sankari oli ainut joka sai lahjoja. Ei ollut älypuhelin kasvanut käteen kiinni, kun sellaisia ei ollut. Eikä sen mukana myöskään toisten syyllistämistä. Apua haettiin naapurista jos sitä tarvitsi. Eli....lapset oli lapsia ja saivat niitä myös olla. Oltiin läsnä ja tukena ja turvana lapsille. Valittiin itse että halutaan vanhempia olla ja sen rakkauden piti myös sitten meidän perheessä näkyä. Töisdä käytiin ja kiireisiä oltiin, mutta aina oli aikaa "kasvattaa" ne lapset jotka oltiin yhdessä tehty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
He kasvattavat niin kuin heitä on kasvatettu.
He nimenomaan yrittävät välttää kasvattamasta lapsiaan niinkuin heitä on kasvatettu, koska media on rummuttanut kaiken maailman kasvatusoppaita, jotka teoriassa ovat ok, muttei käytännössä niinkään. Pelkäävät sitten kaiken omilta vanhemmiltaan opitun johdonmukaisuuden ja kurin aiheuttavan lapsille traumat ja mielenvikaisuuden tajuamatta, että omasta lapsesta tulee sitten hirviöhärikkö.
Osalla se on ihan sitä, että lapsi on laitettu niin varhain tai pitkiksi ajoiksi päiväkotiin etteivät vanhemmat opi kunnolla edes tuntemaan lastaan. Vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä ulkoistetaan ensin päiväkodille ja sitten koululle.
Kun koulu antaa lapsesta palautetta, vanhemmat vain levittelevät käsiään, etteivät he voi mitään lapsen käytökselle. Heidän mukaansa nämä asiat kuuluvat koululle, vaikka kyse on heidän omasta lapsestaan. Ei vain ole koskaan opittu kantamaan sitä vanhemmuuden vastuuta.
Yleensä mitä enemmän vanhemmat ovat lapsensa kanssa sitä paremmin he oppivat lapsensa tuntemaan ja samalla he oppivat iloitsemaan lapsestaan yksilönä ja toisaalta oppivat erilaisia ja toimivia tapoja ratkaista vaikeita tai kasvatuksellisia tilanteita juuri tämän oman lapsen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin lapsena kahdessa eri päiväkodissa, lapseni ovat olleet kolmessa eri hoitopaikassa, lisäksi olen ollut harjoittelijana päiväkodissa. Tunnen myös alalla olevia siviilissä. Usein mietin, että mitkä ovat joidenkin hoitajien motiivit lähteä lastenhoitoalalle ja mitä eväitä koulutus antaa. Varsinkin työharjoittelu oli silmiä avaavaa, ja aikuisena mietin usein omia lapsuusmuistoja vähän eri näkövinkkelistä kuin silloin lapsena. On monenlaista hoitajaa ja hoitotapaa totta vieköön.
Pahimpia asioita on ihmisten jakaminen tyyliin "sinä olet sellainen ja sinä tällainen". On ne omat suosikit ja inhokit, ja se näytetään. Sitten julkinen nolaaminen muiden kuullen, silloinkin kun on kyse vahingosta tai jostain itse juuri sekunti sitten keksitystä säännöstä, jota kukaan ei voi tietää. Koko ajan saa pelätä mikä ihmeellinen uusi sääntö on tänään voimassa, kun entisiäkään on välillä vaikea muistaa. Lasten lisäksi näin voi kohdella myös vaikkapa sijaisia. Lapset oppivat samat tavat.
Ap:lle: vanhemmat tietenkin tekevät kaiken väärin ja sinä osaisit heidän lapsensa paremmin hoitaa, olethan täydellinen. Kuitenkin sinun työsi on päivähoito, ei vanhemmuus tai vanhempien kasvatus. Koita vain kasvattaa itseäsi eroon kyttäämisestä, lyttäämisestä ja kantelusta, samalla vältät myös opettamasta näitä lapsille hoidossa (omien kohdalla taitaa olla jo myöhäistä). Ja millä perusteella lapset ovat hoidossa ei kuulu sinulle lainkaan. Jos äiti esim. nukkuu valvottuaan yöllä vauvan kanssa ja sinä katsot sen aikaa isompaa lasta, niin varmaan me kaikki muut ymmärrämme mikä järki siinä on, vaikka sinun älysi ei siihen riittäisi.
Pakko kommentoida sivusta tähän.
Ei ap aloituksessaan itseään täydelliseksi vanhemmaksi kehukkaan. Ja täällä on ollut nyt puhe aika pitkälti siitä että miten vanhemmat eivät saa lapsilleen edes sitä peruskasvatusta aikaan. Ollaan sitä ja ollaan tätä ja ei nukuta ja ei haluta ja vaikka mitä. Olen seurannut pihalla leikkiviä lapsia vanhempiensa kanssa. Lapset huutaa, kiroilee (alle 6v ikäisiä), heittäävät hiekkaa toisten päällensä, rikkoovat leluja jne, ja mitä tekeen äiti tai isi? Näprää puhelinta, kiinnittämättä sen enempää huomiota lapsiinsa. Mutta joo, turha sinun on uhriutua tästä asiasta ja tarhantäti on itse ammattinsa valinnut, ihan niinkuin jokainen äitikin (pääsääntöisesti) on omasta tahdosta äidiksi tullut. Joten ottakoon nyt vastuun siitä roolista, se on elinikäinen.
Minulla on nyt puhe siitä, että miten siellä päivähoidossa ei opita edes perussääntöjä kuten että toisia ei lytätä ja leimata. Koska itsekään ei olla täydellisiä.
Vietän huomattavasti aikaa eri hiekkalaatikoissa ja en itse ole havainnut siellä mitään isompaa järjestyshäiriötä. Onko kuvaamasi laatikko Porvoossa? Oletko jo hälyttänyt kansalliskaartin?
Vierailija kirjoitti:
Osalla se on ihan sitä, että lapsi on laitettu niin varhain tai pitkiksi ajoiksi päiväkotiin etteivät vanhemmat opi kunnolla edes tuntemaan lastaan. Vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä ulkoistetaan ensin päiväkodille ja sitten koululle.
Kun koulu antaa lapsesta palautetta, vanhemmat vain levittelevät käsiään, etteivät he voi mitään lapsen käytökselle. Heidän mukaansa nämä asiat kuuluvat koululle, vaikka kyse on heidän omasta lapsestaan. Ei vain ole koskaan opittu kantamaan sitä vanhemmuuden vastuuta.
Yleensä mitä enemmän vanhemmat ovat lapsensa kanssa sitä paremmin he oppivat lapsensa tuntemaan ja samalla he oppivat iloitsemaan lapsestaan yksilönä ja toisaalta oppivat erilaisia ja toimivia tapoja ratkaista vaikeita tai kasvatuksellisia tilanteita juuri tämän oman lapsen kanssa.
Voitko lopettaa pienten lasten vanhempien syyllistämisen työssäkäynnistä. Nykyään monet ovat määräaikaiaissa työsuhteissa ja projektitöissä. Jos olet seurannut uutisia, nimenomaan nämä työsuhdemuodot ovat lisääntyneet varsinkin nuorehkoilla naisilla. Töihin palataan nopeasti, jotta jatkossakin olisi töitä, joihin palata.
Vierailija kirjoitti:
60 ja 70-luvulla ei kysytty lapsilta mitään. Ei myöskään vietetty aikaa lasten kanssa. Ruoka oli pöydässä klo. 17.00 ja kanssakäyminen muksujen kanssa oli siinä. Teinejä ei myöskään valvottu eli teinit dokas ja teki mitä lystätti. Parempi ennen?
Meillä on lapset kasvatettu periaatteessa 70-luvun tyyliin siinä suhteessa, että vanhemmat johtaa perhettä ja tekee päätökset eikä lapsilta kysellä joka asiaa. Lisäksi paljon on sanottu ei ja siitä ei keskusteltu sen enempää. Yhdessä on kuitenkin tehty monenlaista, mutta ulkomailla asumiset välillä ja kiireinen työelämä on ollut meilläkin arjessa ja kaduttaa että isänä olin pitkiäkin aikoja poissa kotoa.
Lapset ovat ystävällisiä ja empaattisia, eivät kiusaa ketään jne. Ja kestävät pettymyksiäkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin lapsena kahdessa eri päiväkodissa, lapseni ovat olleet kolmessa eri hoitopaikassa, lisäksi olen ollut harjoittelijana päiväkodissa. Tunnen myös alalla olevia siviilissä. Usein mietin, että mitkä ovat joidenkin hoitajien motiivit lähteä lastenhoitoalalle ja mitä eväitä koulutus antaa. Varsinkin työharjoittelu oli silmiä avaavaa, ja aikuisena mietin usein omia lapsuusmuistoja vähän eri näkövinkkelistä kuin silloin lapsena. On monenlaista hoitajaa ja hoitotapaa totta vieköön.
Pahimpia asioita on ihmisten jakaminen tyyliin "sinä olet sellainen ja sinä tällainen". On ne omat suosikit ja inhokit, ja se näytetään. Sitten julkinen nolaaminen muiden kuullen, silloinkin kun on kyse vahingosta tai jostain itse juuri sekunti sitten keksitystä säännöstä, jota kukaan ei voi tietää. Koko ajan saa pelätä mikä ihmeellinen uusi sääntö on tänään voimassa, kun entisiäkään on välillä vaikea muistaa. Lasten lisäksi näin voi kohdella myös vaikkapa sijaisia. Lapset oppivat samat tavat.
Ap:lle: vanhemmat tietenkin tekevät kaiken väärin ja sinä osaisit heidän lapsensa paremmin hoitaa, olethan täydellinen. Kuitenkin sinun työsi on päivähoito, ei vanhemmuus tai vanhempien kasvatus. Koita vain kasvattaa itseäsi eroon kyttäämisestä, lyttäämisestä ja kantelusta, samalla vältät myös opettamasta näitä lapsille hoidossa (omien kohdalla taitaa olla jo myöhäistä). Ja millä perusteella lapset ovat hoidossa ei kuulu sinulle lainkaan. Jos äiti esim. nukkuu valvottuaan yöllä vauvan kanssa ja sinä katsot sen aikaa isompaa lasta, niin varmaan me kaikki muut ymmärrämme mikä järki siinä on, vaikka sinun älysi ei siihen riittäisi.
Pakko kommentoida sivusta tähän.
Ei ap aloituksessaan itseään täydelliseksi vanhemmaksi kehukkaan. Ja täällä on ollut nyt puhe aika pitkälti siitä että miten vanhemmat eivät saa lapsilleen edes sitä peruskasvatusta aikaan. Ollaan sitä ja ollaan tätä ja ei nukuta ja ei haluta ja vaikka mitä. Olen seurannut pihalla leikkiviä lapsia vanhempiensa kanssa. Lapset huutaa, kiroilee (alle 6v ikäisiä), heittäävät hiekkaa toisten päällensä, rikkoovat leluja jne, ja mitä tekeen äiti tai isi? Näprää puhelinta, kiinnittämättä sen enempää huomiota lapsiinsa. Mutta joo, turha sinun on uhriutua tästä asiasta ja tarhantäti on itse ammattinsa valinnut, ihan niinkuin jokainen äitikin (pääsääntöisesti) on omasta tahdosta äidiksi tullut. Joten ottakoon nyt vastuun siitä roolista, se on elinikäinen.Minulla on nyt puhe siitä, että miten siellä päivähoidossa ei opita edes perussääntöjä kuten että toisia ei lytätä ja leimata. Koska itsekään ei olla täydellisiä.
Vietän huomattavasti aikaa eri hiekkalaatikoissa ja en itse ole havainnut siellä mitään isompaa järjestyshäiriötä. Onko kuvaamasi laatikko Porvoossa? Oletko jo hälyttänyt kansalliskaartin?
Taidat olla vähän lapsellinen kun Porvoota tähän heittelet. En ole Porvoosta, enkä ole hälyyttänyt ketään paikalle. Ja olen minäkin hiekkalaatikoilla aikaani viettänyt, 60-luvulta asti. Ja miksi päiväkodeille pitäisi sysätä vastuu lapsen kasvatuksesta kun se kuuluu vanhemmille. Päiväkoti ja koulu tukevat sitä mitä kotona opetetaan ja mitä siltä mukaan saadaan. Me vanhemmat ollaan vastuussa meidän lapsista ja siitä millaiset arvot kotoota saadaan.
Että sillälailla sitten siellä?? Vai että lapsella on vapaa päivä tänään?? Mistä?? Leikeistäkö?? Joo, älä tunnekkaan syyllisyyttä, se on turhaa. Ja todellakaan emme voi tietää mitä kotona touhuat kun lapsi on tarhassa, eikä se muille kuulukkaan. Jokaisessa perheessä on ne omat juttunsa joilla eteenpäin mennään. Se mikä on parhaaksi sitten kenellekkin, on eri asia.