Lue keskustelun säännöt.
Olen pilannut suhteeni miniään ja poikaani :( Mitään tehtävissä?
29.03.2014 |
En uskonut, että joku päivä minusta tulee tämmöinen anoppi. Esikoiseni löysi tyttöystävän ja ajattelin, että toivottavasti hän on kiva pojalleni ja toivoin, että voisin myös tulla läheiseksi miniän kanssa, minulla ei ole ollut yhtään tytärtä. Jotenkin tämä tyttö ei ollut ollenkaan samanhenkinen kuin minä. Hyväksyin jo sen, että ei olla samalla aaltopituudella, mutta oikein mukava tyttö hän on ja ilmeisesti tekee poikani onnelliseksi. Hyvin nopeasti poikani kosi tyttösytäväänsä ja kolmen vuoden aikana taphtunut seuraavat asiat: ensi tapaaminen, yhteenmuutto, kihlat, häät ja nyt odottavat esikoistaan.
Jotenkin tää kaikki on tullut niin nopeasti minullekin, ei ole ollut kunnolla aikaa sopeutua kaikkii uutisiin. Tuntuu siltä, että joka kerta kun poikani ja miniä tulevat kylään niin aina on jokin suuri uutinen kerrottavana.
Olen oikeasti tosi onnellinen, että poikani on löytänyt puolison, jota rakastaa ja ylpeä, että hänestä tulee pian isä, mutta mun mielessäni mun poika on vielä hädintuskin aikuinen, jotenkin tuo kotoa poismuutto meni niin yllättävän nopeasti. Silloin ajattelin, että totta kai tämä suhde kaatuu ja pian poikani varmaankin tulee häntä koipien välissä takaisin. En edes viitsinyt suunnitella mitäán muutosta pojan huoneeseen, koska alitajuisesti ajattelin, ettei tämä ole lopullista.
Yli kuukausi sitten poikani tuli käymään kotona vaimonsa kanssa ja kertoivat innostuneena raskaudesta. En ymmärrä omaa káyttäytymistäni, mutta en tiedä miksi, mutta niin vain kävi että tulin tosi surulliseksi. Jotenkin vielä häidenkin aikaan ajattelin, että niin ne ihmiset menee naimisiin ja yli puolet eroaa, ei tämä vielä lopullista ole, mutta nyt kun kuulin, että pojastani tulee isä, se tuntui niin lopulliselta.
Käyttäydyin tosi tyhmästi, en onnitellut, olin todella kylmä. Siitä poikani sitten loukkaantui ja kysyi, että mikä mua vaivaa? En osannut yhtäán suoltaa ajatuksiani ja niin sanotusti päästin kaiken ulos. En edes muista kovin hyvin mitä sanoin mutta sanoin että en pidä siitä, että kaikki on tapahtunut niin nopeaan, pelkään heidän puolesta ja mulla on huono fiilis näistä heidän ilouutisistaan ja taisin sanoa, että en todellakaan haluaisi isoäidiksi ainakaan tuolle miniälle.
Poikani oli ihan raivoissaan, miniä itki ja lähtivät ulos...
En ymmärrä mikä muhun meni. Voi kun vaan voisin mennä ajassa taaksepäin ja pistää suun suppuun. Ihan totta en edes ajattele noin mitä sanoin ääneen. Ne olivat vaan sellaisia huonon mielen purskahteluja. Oma vanhentumiseni harmittaa minua, menopaussikin on alkanut, asumme pian kahdestaan miehen kanssa kotona. Mielessäni vaan mulla on kaksi pientä poikaa kotona, joilla ei ole vielä omia lapsia ja vakavia tyttóystäviä saatikka vaimoja.
Nyt olen yrittänyt soittaa pojalleni, mutta hän ei vastaa puheluihin eikä viesteihin. Olen laittanut jopa työsähköpostiin viestiä, ei vastauksia. Sama homma miniän kanssa. Ainoo vastaus minkä sain oli, että ei suosittele tulemaan heille kylään.
Menin mokaaman kaiken. Nyt miniäni sisällä kasvaa lapsi, jota en ehkä koskaan saa edes tuntea.
Mikä avuksi? Onko kelläkään kokemusta? Olen oikeasti ihan neuvoton. Toivon kuulevani edes jotain pojastani, pahinta on, ettei hän reagoi mihinkään. Oikeasti jo kaipaan poikaani ja miniääni ja jos he jotenkin voisivat antaa anteeksi minulle en varmasti ikinä sanoisi tai tekisi mitään miká loukkaisi heitä. Tää koko tilanne vaikuttaa muhun niin etten saa edes kunnolla nukutuksi tai syödyksi.
Kommentit (441)
Ap on sairas, olen sen huomannut alusta asti ja kummastellut näitä ap:n komppaajia ja "älkää lyökö lyötyä"-kommentteja. Huhhuh, ja minä oikeasti luulin että oma anoppini on sairain anoppi maailmassa. Olin väärässä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen onnellinen miniän puolesta, että pääsi ajoissa sairaasta anopistaan eroon, ennen kuin ehti altistaa lapsensa anopin sairaille sekoiluille. Pojan puolesta olen myös onnellinen, kun sai napanuoran katki, vaikka äiti teki kaikkensa sitä vastaan.
Vanhan aikainen anteeksipyyntö ja ihan vilpittömällä sydämmellä
Miniä näyttää olevan läheisissä väleissä vanhempiensa kanssa, mutta minusta tuntui, ettei halua minun kanssani niin läheiseksi. Sitten tuntui siltä, että poikain alkoi kunnioittaa näitä miniän vanhempia ihan eri tavalla kuin minun vanhempia. Heille koulumenestys, matkustelu, raha ja uskonnolliset arvot näyttää olevan tärkeät. Heille se naimisiinmenokin näytti olevan erittäin tärkeä askel ja sanoin pojalleni, että meidän suvulle avioliitto ei ole noin suuri askel eikä merkkaa muuta kuin nimeä paperilla, siitäkin poika kimmastui, vaikka nuorempana oli sanonutkin, että ei voisi kuvitella koskaan menevänsä naimisiin. Minusta alkoi tuntua siltä, etten tunne poikaani enää ollenkaan.
ap
[/quote]
Kyllä minäkin kimmastuisin jos äitini sanoisi, ettei avioliitto merkkaa mitään hänelle ja koko suvulle. Vaikka olen ateisti enkä usko jumalin niin kyllä se avioliitto merkitsee ihan helvetin paljon mulle ja miehelleni ja kyllä se merkkaa paljon minun perheellekin. Ei tuollaisia asioita kuulu sanoa omalle lapselleen saatikka monet muut sammakkosi mitä olet päästänyt suustasi.
[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 14:40"]Mutta mikä siinä on, että usein perheet näyttävät tulevan paljon paremmin toimeen perheen naispuolisen sukulaiset kanssa? [/quote]Ai miksikö? No siksi että äideillä on yllättävän usein yhtä sairas suhde poikaansa kuin sinulla. Pojan tyttöystävä koetaan kilpailijaksi, joka tunutuu vähintäänkin perverssiltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älkää nyt hyvät ihmiset lyökö lyötyä kuin vierasta sikaa! On tällä naisella jo tautia tarpeeksi! Hän on todellakin pitempiaikaisen terapian tarpeessa ja on itsekin siitä tietoinen. Joskus sitten parannuttuaan (jos paranee) voi hän toivoa pääsevänsä oikeasti mummoksi. Nyt olen huolissani hänen nuoremmasta pojastaan!
Minusta tämä keskustelu alkaa olla jo tasoltaan niin ylilyöntejä täynnä, että kehottaisin ap:ta vetäytymään. :)
Ap: en kiistä ettetkö olisi toiminut poikaasi ja miniääsi kohtaan ikävästi, ja kenties taustalla on muutakin kuin vain tämä viimeisin riita. Tuntuu, että vanhimpaan poikaan tiivistyy todella vahva symbioottinen suhde: tämä ei ollut paras mahdollinen tapa sen suhteen rikkomiseen, mutta ehkäpä irtautuminen olisi tapahtunut ennemmin tai myöhemmin. Jonakin päivänä lapsi onkin se, joka tulee kotiisi kuin vieras kahvipöytään; hänen oma kotinsa ja perheensä on jo jossakin muualla. :) Toivon, että välinne voisi vielä korjaantua, mutta sen on nyt annettava tapahtua omalla painollaan. Parasta, mitä voit tehdä, on nyt kasvaa itse henkisesti ja kohdata tilanne uudelleen ihan toisenlaisesta näkökulmasta. Päästä irti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miniä näyttää olevan läheisissä väleissä vanhempiensa kanssa, mutta minusta tuntui, ettei halua minun kanssani niin läheiseksi.
Täh?! Minulla on lämpimät ja hyvät välit anoppiini, mutta silti välit eivät voi koskaan yltää samalle tasolle kuin välit vanhempiini. Et voi tosissasi loukkaantua siitä, että omat vanhemmat ovat miniälle läheisemmät kuin sinä.
Tämä äiti-poika suhteen ongelma on nähty lähipiirissäkin moneen otteeseen. Harvemmin äiti-tytär-suhde on tämänlainen? Varmaan muita ongelmia niissä, mutta ei tämänlaista.
Parhaimmillaan äiti-poika-suhde on mahtava ja erittäin vahva ja rakkaudentäyteinen läpi elämän, pahimmillaan taas sairas ja kiero kuten ap:n tapauksessa. Itselläni on kaksi poikaa ja toivon, etten koskaan saa sairasta suhdetta aikaiseksi heihin, enkä uskokaan että niin käy. Minä ajattelen, että kasvatan poikani rakkaudella niin hyvin kuin vain voin, jotta löytävät hyvän puolison itselleen ja tulevat onnellisiksi. Sitten minäkin olen onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Melkein jokainen viesti on haukkumaviesti minua kohtaan. En pahastu tuosta ollenkaan, koska itsehän oman tarinani täällä kirjoitin ja tänne saa jokainen nimettömästi kommentoida. Epäilen, että harva teistä kehtaisi tuollaisia asioita sanoa minulle päin naamaa jos oikeassa elämässä tavattais.
Tämä ketju, varsinkin alkuosa on ollut hyöydyksi. Moni teistä sanoi, että parempi olisi nyt antaa aikaa ja rauhaa pojalle ja hänen perheelleen ja niin aionkin nyt tehdä. Myöskin olen päättänyt mennä käymään ammattilaisella juttelemassa näistä tunteista, en tunne pärjääväni enää yksin näiden kanssa.
Tiedostan vasta nyt kunnolla, että mulla on varmaan kovemman luokan tyhjän pesän syndrooma. Olen lukenut netistä monta artikkelia aiheesta ja tunnistan itseni melkein jokaisesta tarinasta. Mutta että minua diagnisoidaan nyt mielisairaaksi niin en tuollaisia viestejä ota ihan tosissaan. Jos nyt ihan sairas olisin mieleltäni niin mitenköhän on mahdollista, että pystyn elämään näin normaalia elämää. Pystyn käymään töissä, tulen toimeen melkein jokaisen työkaverin kanssa, minulla on terve parisuhde, kummatkin lapsistani pärjäävät elämässä, minulla on hyviä ystäviä ihan sydänystäviäkin, joiden kanssa voin jakaa surut ja ilot. Minua on kuvailtu monta kertaa empaattiseksi ja lämpimäksi henkilöksi, mitenköhän tämäkin olisi mahdollista jos olen teidän mielestä niin mielenvikainen?
ap
Suurin osa viesteistä on täysin asiallisia ja tarkoitettu avaamaan eri näkökulmia ap:lle. Tarkoituksena ei ole lyödä lyötyä vaan antaa kimmoke, jotta hän osaisi irrottautua minäkeskeisestä suhtautumistavastaan ja nähdä asiat myös muiden asianosaisten silmin.
Jos syytää noinkin kovaa tekstiä omalle(!) pojalle ja miniälle, niin on osattava ottaa vastaan myös rakentavaa kritiikkiä... Ap on aikuinen ihminen ja vastuussa teoistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:lle sanoisin: Ole kiitollinen, että sinun poikasi on päässyt perheeseen, jossa on uskonnolliset arvot kunniassa. Tällainen miniä on oikea aarre, ei hyppele vieraissa, eikä ole heti hautomassa avioeroa. Mieheni ja minä kunnioitamme näitä arvoja ja solmimme avioliiton avoliiton sijaan. Vietimme juuri 10v-hääpäivää ja olemme erittäin onnellisia. <3 Jos itse olet ateisti, et todennäköisesti ymmärrä mitä tarkoitan.
Tappajatkin ovat usein suht normaaleja muiden silmissä ennenkuin tekevät tekonsa.
Mutta sovitaan siis että he eivät ole mielenvikaisia. He nyt vaan ylireagoivat!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka tämä ketju on kovin traaginen, niin on tässä kuulkaa jotain hyvääkin! Ap ei selkeästi ole ymmärtänyt omaa toimintaansa ja siitä tulee mieleen, että niin se taitaa olla muidenkin hankalien anoppien kohdalla. Omalle toiminnalleen on helposti niin sokea, että ei ymmärrä tekevänsä väärin, vaikka kuvittelee tarkoittavansa vain hyvää.
Ehkä tästä ketjusta joku muu anoppia ottaa opikseen ja alkaa toimia lastaan ja tämän puolisoa kunnioittaen.
Eli esikoispoika on syntyjään vastuullinen ja "vanha" luonne siinä missä nuorempi poika on varsin tyypillinen, huoleton teini. Esikoinen oli helppo sujauttaa aikuisen rooliin perhedynamiikassa ja hän varmasti otti sen vastaan ihan mielellään. Äiti ja poika komppasivat toisiaan ilmeisen hyvin tässä tietyssä elämänvaiheessa, mutta poika kasvoikin siitä ohi ja yli. Tätä ei ap suostu hyväksymään sitten millään. Nyt tajuan paremmin välirikon tausta-asetelmaa.
[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 13:46"]
Veikkaan että nämä ap:n täällä kertomat sammakot eivät ole jääneet ainoiksi näiden vuosien varrella ja paljon on varmasti ollut sellaista sanatontakin viestintää jolla on tietoisesti tai tiedostamatta annettu ymmärtää että miniä ei ole kukaan, mikään eikä minkään arvoinen.
AP puhuu luottamuksesta jota poika on tuntenut äitiinsä, ainakin ap:n itsensä mielestä. Nyt se on nähty että luottamista ei ole: äiti ei ole tukena niissä elämän suurimmissa hetkissä eikä luota poikansa kykyyn päättää itse elämästään ja tehdä viisaita valintoja.
Tässä olisi todellakin voinut käydä paljon paremminkin ja ap olisi saanut elämäänsä uusia ihmisiä, läheisiä, sukulaisia, "tyttären" miniästään kuten miniän vanhemmat ovat saaneet pojan ap:n pojasta.
Mitkään facebookiin kirjoitetut onnittelut (mummolta toiselle mummolle) eivät poista niitä syviä haavoja joita ap on aiheuttanut, eivät tee tehtyä tekemättömäksi vaan antavat ap:sta vielä entsitä tökerömmän kuvan - eivätkä tuollaiset terveiset toisekseen ole tässä tilanteessa edes asiallisia. Ap ei edes tunnu ymmärtävän että on loukannut toisia hyvin rumalla tavalla, suree pikemminkin itsensä puolesta koska hänet on suljettu ulkopuolelle.
[/quote]Voin kuvitella miten ap on katsonut vierailuilla pojan tyttöystävää kuin markkinoilta ostettua vappuviuhkaa ja miten hän miettynyt että kuinka kauon poika jaksaa sillä vielä leikkiä. Varmasti on myös sanonut pojalle, että ei kannata sitten ottaa seurustelua vielä kovin vakavasti. Niin minunkin äitini sanoi, eikä muute olla enää missään tekemisissä.
t. mies
[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 16:01"]
Melkein jokainen viesti on haukkumaviesti minua kohtaan. En pahastu tuosta ollenkaan, koska itsehän oman tarinani täällä kirjoitin ja tänne saa jokainen nimettömästi kommentoida. Epäilen, että harva teistä kehtaisi tuollaisia asioita sanoa minulle päin naamaa jos oikeassa elämässä tavattais.
Tämä ketju, varsinkin alkuosa on ollut hyöydyksi. Moni teistä sanoi, että parempi olisi nyt antaa aikaa ja rauhaa pojalle ja hänen perheelleen ja niin aionkin nyt tehdä. Myöskin olen päättänyt mennä käymään ammattilaisella juttelemassa näistä tunteista, en tunne pärjääväni enää yksin näiden kanssa.
Tiedostan vasta nyt kunnolla, että mulla on varmaan kovemman luokan tyhjän pesän syndrooma. Olen lukenut netistä monta artikkelia aiheesta ja tunnistan itseni melkein jokaisesta tarinasta. Mutta että minua diagnisoidaan nyt mielisairaaksi niin en tuollaisia viestejä ota ihan tosissaan. Jos nyt ihan sairas olisin mieleltäni niin mitenköhän on mahdollista, että pystyn elämään näin normaalia elämää. Pystyn käymään töissä, tulen toimeen melkein jokaisen työkaverin kanssa, minulla on terve parisuhde, kummatkin lapsistani pärjäävät elämässä, minulla on hyviä ystäviä ihan sydänystäviäkin, joiden kanssa voin jakaa surut ja ilot. Minua on kuvailtu monta kertaa empaattiseksi ja lämpimäksi henkilöksi, mitenköhän tämäkin olisi mahdollista jos olen teidän mielestä niin mielenvikainen?
ap
[/quote]Joo, se on huomattu että et ota itseesi, et myöskään aiheuttamassasi riidassa. Minusta tuo omien virheiden mainitseminen on vain ulkokultaista, jo jatkolauseessa puolustelet sitä äiteydellä tai jollain muulla "luonnollisena" asiana.
Jos sanomisesi olisivat johtaneet siihen että tyttö olisi häipynyt ja poika olisi palanut luoksesi asumaan, et olisi pätkääkään pahoillaan tästä tilanteesta. Se mistä olet nyt pahoillan, on se että juonesi ei onnistunut ja poika valitsi äidin sijaan työtön. Nyt olet pahoillasi siitä että valitsit väärän keinon ajaa asiaasi eikä lopputulos ei ole mieleinen.
Sinulla on muutakin elämää, työ, toinen poika ja mies. Keskity nyt niihin.
Älä hyvä ap keskity nyt siihen nuorempaan poikaan, siitä ei hyvää seuraa. Hän kun ei ole enää vauvaiässä, eikä tarvitse äidin hyyssäämistä. Muutenhan hänellä tulee olemaan veljensä kohtalo. Keskity siis noihin muihin asioihin ja varaa aika terapiaan, jollet jo ole varannut...
Jos eivät vastaa sulle puhelimeen, kirjoita kirje ja yritä selittää. Kerro, että haluaisit puhua kasvokkain ja pyytää anteeksi.
Pitäiskö sun itse käydä jossain juttelemassa? Ymmärrän hyvin, että olet poissa tolaltasi. Voisit saada uusia näkökantoja siihen, mitä tapahtui.
"minä hänenkin toivoa pidin yllä sanomalla että kyllä se isoveikka vielä palaa kotiin."
Vittu sä oot sairas....