Lue keskustelun säännöt.
Olen pilannut suhteeni miniään ja poikaani :( Mitään tehtävissä?
29.03.2014 |
En uskonut, että joku päivä minusta tulee tämmöinen anoppi. Esikoiseni löysi tyttöystävän ja ajattelin, että toivottavasti hän on kiva pojalleni ja toivoin, että voisin myös tulla läheiseksi miniän kanssa, minulla ei ole ollut yhtään tytärtä. Jotenkin tämä tyttö ei ollut ollenkaan samanhenkinen kuin minä. Hyväksyin jo sen, että ei olla samalla aaltopituudella, mutta oikein mukava tyttö hän on ja ilmeisesti tekee poikani onnelliseksi. Hyvin nopeasti poikani kosi tyttösytäväänsä ja kolmen vuoden aikana taphtunut seuraavat asiat: ensi tapaaminen, yhteenmuutto, kihlat, häät ja nyt odottavat esikoistaan.
Jotenkin tää kaikki on tullut niin nopeasti minullekin, ei ole ollut kunnolla aikaa sopeutua kaikkii uutisiin. Tuntuu siltä, että joka kerta kun poikani ja miniä tulevat kylään niin aina on jokin suuri uutinen kerrottavana.
Olen oikeasti tosi onnellinen, että poikani on löytänyt puolison, jota rakastaa ja ylpeä, että hänestä tulee pian isä, mutta mun mielessäni mun poika on vielä hädintuskin aikuinen, jotenkin tuo kotoa poismuutto meni niin yllättävän nopeasti. Silloin ajattelin, että totta kai tämä suhde kaatuu ja pian poikani varmaankin tulee häntä koipien välissä takaisin. En edes viitsinyt suunnitella mitäán muutosta pojan huoneeseen, koska alitajuisesti ajattelin, ettei tämä ole lopullista.
Yli kuukausi sitten poikani tuli käymään kotona vaimonsa kanssa ja kertoivat innostuneena raskaudesta. En ymmärrä omaa káyttäytymistäni, mutta en tiedä miksi, mutta niin vain kävi että tulin tosi surulliseksi. Jotenkin vielä häidenkin aikaan ajattelin, että niin ne ihmiset menee naimisiin ja yli puolet eroaa, ei tämä vielä lopullista ole, mutta nyt kun kuulin, että pojastani tulee isä, se tuntui niin lopulliselta.
Käyttäydyin tosi tyhmästi, en onnitellut, olin todella kylmä. Siitä poikani sitten loukkaantui ja kysyi, että mikä mua vaivaa? En osannut yhtäán suoltaa ajatuksiani ja niin sanotusti päästin kaiken ulos. En edes muista kovin hyvin mitä sanoin mutta sanoin että en pidä siitä, että kaikki on tapahtunut niin nopeaan, pelkään heidän puolesta ja mulla on huono fiilis näistä heidän ilouutisistaan ja taisin sanoa, että en todellakaan haluaisi isoäidiksi ainakaan tuolle miniälle.
Poikani oli ihan raivoissaan, miniä itki ja lähtivät ulos...
En ymmärrä mikä muhun meni. Voi kun vaan voisin mennä ajassa taaksepäin ja pistää suun suppuun. Ihan totta en edes ajattele noin mitä sanoin ääneen. Ne olivat vaan sellaisia huonon mielen purskahteluja. Oma vanhentumiseni harmittaa minua, menopaussikin on alkanut, asumme pian kahdestaan miehen kanssa kotona. Mielessäni vaan mulla on kaksi pientä poikaa kotona, joilla ei ole vielä omia lapsia ja vakavia tyttóystäviä saatikka vaimoja.
Nyt olen yrittänyt soittaa pojalleni, mutta hän ei vastaa puheluihin eikä viesteihin. Olen laittanut jopa työsähköpostiin viestiä, ei vastauksia. Sama homma miniän kanssa. Ainoo vastaus minkä sain oli, että ei suosittele tulemaan heille kylään.
Menin mokaaman kaiken. Nyt miniäni sisällä kasvaa lapsi, jota en ehkä koskaan saa edes tuntea.
Mikä avuksi? Onko kelläkään kokemusta? Olen oikeasti ihan neuvoton. Toivon kuulevani edes jotain pojastani, pahinta on, ettei hän reagoi mihinkään. Oikeasti jo kaipaan poikaani ja miniääni ja jos he jotenkin voisivat antaa anteeksi minulle en varmasti ikinä sanoisi tai tekisi mitään miká loukkaisi heitä. Tää koko tilanne vaikuttaa muhun niin etten saa edes kunnolla nukutuksi tai syödyksi.
Kommentit (441)
Kolmessa vuodessa tapahtunut yhteenmuutto ja lapsi. Aivan normaali eteneminen, ei missään nimessä mitenkään nopeeta.
Kihlat luettelet isoksi tapahtumaksi, sulle varmaan viiden vuoden vaihde.
Todella törkeä olit ja kuule hae ne hormoonit sun vaihdevuosiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, kerro pojallesi ja miniälle näistä tuntemuksistasi reilusti. Niin että miniässäsi ei ole vikaa vaan sinä vain tunnet tällaisia asioita muuten, niinkuin tuossa kerroitkin. Nyt he ovat vihaisia mutta ajan myötä varmasti antavat anteeksi ja haluavat lapselleen mummon.
Poikani on väleissä veljeensä ja käy heillä kylässäkin, mutta olen sanonut että tämä riita ei ole hänen asiansa enkä halua häntä siihen sotkea. Poikanikin sanoi, ettei osaisi edes puolia valita. Poikani myös kärsi siitä kun veljensä muutti kotoa ja minä hänenkin toivoa pidin yllä sanomalla että kyllä se isoveikka vielä palaa kotiin.
Pikkuveljensä reaktion vielä ymmärtää kun on sen verran nuorempi, mutta oma reaktoni ei ole ok ja tiedostan sen vasta nyt kunnolla itsekin.
En ole alapeukutellut kenenkään viestejä!
Tiedän, että sanomiseni olivat aivan kauheita ja tiedän mokanneeni. En hae täältä myötätuntoa, mutta jos jollakin on kokemusta niin toivoin että voisi jakaa. Pelottaa etten koskaan enää kuule pojastani mitään. Tämä tilanne oli ehkä mitä aina eniten pelkäsin, kun poika aloitti itsenäisen elämän ja nyt itse aiheutin tämän kuilun.
Ja elän omaa elämäänikin, tai mitä tässä nyt ehtii. Kotona asuu vielä nuorempi poikani ja miesystäväni ja käyn töissä ja urheilemassa, mutta tuo identiteetti että minä olin se äiti, jota lapset tarvitsivat niin kovasti on nyt muututtava ja ole kyennyt siihen yksin
ap
23 jatkaa... Mulla kaksi poikaa ja ovat jo Teinejä. Hyvä tarina siitä miten ei pidä toimia. Vaimoista tulee kuitenkin se ykkösnainen mun pojilleni.
Ovat mulle rakkaita ja en aio karkoittaa heitä pois.
Ei se miniä ole sua varten vaan poikaasi varten.
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 17:05"]
käykö ap alapeukuttamassa poikaa ja miniää puolustavat viestit? Vai onko alapeukuttaja joku muu vastaava haukkuja-anoppi?
[/quote]
Aiempi viestini ei tainut tulla joten pyrin kirjoittamaan tiivistetysti. Ihmiset tekee virheitä, ap on katuvainen, mitä muuta haluatte? En mä ymmärrä miksi lyödä lyötyä. Tekemistä tuossa riittää, että hän saa asiat korjattua, mutta joku kohtuus kuitenkin. Eli minä alapeukutan kohtuuttomuutta. En ole itse anoppi. Miniä olen ja voisin antaa tuollaisen anteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosi soma provo sinulta taas. Odotellaan hetki, niin menet selityksissäsi solmuun ja saamme tuntea puolestasi myötähäpeää.
Kohta kotona ei ole kuin miehesija sinä...
Olet ollut yksinhuoltaja, pojan isä ei pidä yhteyttä...
Olet siis mennyt uudestaan naimisiin jossain vaiheessa? Mitä uusi miehesi on mieltä tästä purkauksestasi? Onko teillä minkäänlaista parisuhdetta ja yhteistä elämää, vai mistä johtuu että roikut kiinni aikuisessa pojassasi?
En yhtään ihmettele poikasi ja miniäsi reaktiota, ja arvelen että joudut odottamaan todella pitkään ennenkuin he edes sietävät sinua silmissään. Anna heidän olla rauhassa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä käyttätymistäsi enkä ripustautumista poikaasi, mutta tehty mikä tehty. Sinuna antaisin heidän olla jonkin aikaa rauhassa kun olet jo niitä anteeksipyyntöjä lähetellyt ja sitten lähestyä miniää, koska nimenomaan häntä olet paljon pahemmin loukannut kuin poikaasi. Poikasi ei voi anteeksi ennen kuin olet miniän kanssa sovussa. Usein naiset, niin erilaisia kuin keskenään ovatkin, löytävät helpommin ymmärryksen ilman välittäjää kuin välittäjän kautta. Ja muista olla nöyrä, mutta varsinaisesti anelemaan ei kannata ruveta muuta kuin sitä anteeksiantoa. Ja voit sanoa sille miniälle myös, että olisit tuntenut samanlaisen luopumisahdistuksen pojastasi riippumatta siitä kuka se miniä olisi ollut. Onnea matkaan!
Olin mielessäni ajatellut, että poika löytää puolison yli 25-vuotiaana, siinä seurustellaan muutama vuosi, mennään kihloihin, häät parin vuoden kuluttua ja lapset sitten kun on työelämääkin jo enemmän takana.
Ystäväni aina kehuivat miniöitään, kävivät yhdessä kahvilla, shoppailemassa. Olin tehnyt niin paljon suunnitelmia poikani elämän suhteen omassa päässäni ja miniäkin oli mielessäni ihan erilainen. Ja mulle henkilökohtaisesti tuo 3 vuotta oli tosi lyhyt aika. En tunne ketään joka olisi edennyt noin nopeasti. Minä ja poikani isä oltiin kihloissakin 4 vuotta.
Mutta tiedän, että tyhmää tuollaisten haaveiden ja suunnitelmien rakentaminen päässä. Mutta tuo se varmana on se syy miksi olin niin pettynyt nykyiseen tilanteeseen enkä osannut pysyä vauhdissa mukana. Mutta tiedän että ei olisi pitänyt mennä sanomaan noin rumasti pojalleni ja hänen vaimolleen ja miten kehtasin vielä syntymätöntä lastakin parjata... oikeasti epäilen onko kaikki päässäni ihan kohdallaan...
Jos vain pääsis ajassa taaksepäin
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 16:50"]
En uskonut, että joku päivä minusta tulee tämmöinen anoppi. Esikoiseni löysi tyttöystävän ja ajattelin, että toivottavasti hän on kiva pojalleni ja toivoin, että voisin myös tulla läheiseksi miniän kanssa, minulla ei ole ollut yhtään tytärtä. Jotenkin tämä tyttö ei ollut ollenkaan samanhenkinen kuin minä. Hyväksyin jo sen, että ei olla samalla aaltopituudella, mutta oikein mukava tyttö hän on ja ilmeisesti tekee poikani onnelliseksi. Hyvin nopeasti poikani kosi tyttösytäväänsä ja kolmen vuoden aikana taphtunut seuraavat asiat: ensi tapaaminen, yhteenmuutto, kihlat, häät ja nyt odottavat esikoistaan.
Jotenkin tää kaikki on tullut niin nopeasti minullekin, ei ole ollut kunnolla aikaa sopeutua kaikkii uutisiin. Tuntuu siltä, että joka kerta kun poikani ja miniä tulevat kylään niin aina on jokin suuri uutinen kerrottavana.
Olen oikeasti tosi onnellinen, että poikani on löytänyt puolison, jota rakastaa ja ylpeä, että hänestä tulee pian isä, mutta mun mielessäni mun poika on vielä hädintuskin aikuinen, jotenkin tuo kotoa poismuutto meni niin yllättävän nopeasti. Silloin ajattelin, että totta kai tämä suhde kaatuu ja pian poikani varmaankin tulee häntä koipien välissä takaisin. En edes viitsinyt suunnitella mitäán muutosta pojan huoneeseen, koska alitajuisesti ajattelin, ettei tämä ole lopullista.
Yli kuukausi sitten poikani tuli käymään kotona vaimonsa kanssa ja kertoivat innostuneena raskaudesta. En ymmärrä omaa káyttäytymistäni, mutta en tiedä miksi, mutta niin vain kävi että tulin tosi surulliseksi. Jotenkin vielä häidenkin aikaan ajattelin, että niin ne ihmiset menee naimisiin ja yli puolet eroaa, ei tämä vielä lopullista ole, mutta nyt kun kuulin, että pojastani tulee isä, se tuntui niin lopulliselta.
Käyttäydyin tosi tyhmästi, en onnitellut, olin todella kylmä. Siitä poikani sitten loukkaantui ja kysyi, että mikä mua vaivaa? En osannut yhtäán suoltaa ajatuksiani ja niin sanotusti päästin kaiken ulos. En edes muista kovin hyvin mitä sanoin mutta sanoin että en pidä siitä, että kaikki on tapahtunut niin nopeaan, pelkään heidän puolesta ja mulla on huono fiilis näistä heidän ilouutisistaan ja taisin sanoa, että en todellakaan haluaisi isoäidiksi ainakaan tuolle miniälle.
Poikani oli ihan raivoissaan, miniä itki ja lähtivät ulos...
En ymmärrä mikä muhun meni. Voi kun vaan voisin mennä ajassa taaksepäin ja pistää suun suppuun. Ihan totta en edes ajattele noin mitä sanoin ääneen. Ne olivat vaan sellaisia huonon mielen purskahteluja. Oma vanhentumiseni harmittaa minua, menopaussikin on alkanut, asumme pian kahdestaan miehen kanssa kotona. Mielessäni vaan mulla on kaksi pientä poikaa kotona, joilla ei ole vielä omia lapsia ja vakavia tyttóystäviä saatikka vaimoja.
Nyt olen yrittänyt soittaa pojalleni, mutta hän ei vastaa puheluihin eikä viesteihin. Olen laittanut jopa työsähköpostiin viestiä, ei vastauksia. Sama homma miniän kanssa. Ainoo vastaus minkä sain oli, että ei suosittele tulemaan heille kylään.
Menin mokaaman kaiken. Nyt miniäni sisällä kasvaa lapsi, jota en ehkä koskaan saa edes tuntea.
Mikä avuksi? Onko kelläkään kokemusta? Olen oikeasti ihan neuvoton. Toivon kuulevani edes jotain pojastani, pahinta on, ettei hän reagoi mihinkään. Oikeasti jo kaipaan poikaani ja miniääni ja jos he jotenkin voisivat antaa anteeksi minulle en varmasti ikinä sanoisi tai tekisi mitään miká loukkaisi heitä. Tää koko tilanne vaikuttaa muhun niin etten saa edes kunnolla nukutuksi tai syödyksi.
[/quote] Onko poika koulutetumpi mitä miniä? Olen kuullut että äiti ei tykkää jos poika korkealle kouluttautunut ja sitten tyttö käynyt vaan amiksen.
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 17:05"]
Olenko mä ainoa, jonka mielestä pojan ja miniän reaktio (siis ei ensireaktio, vaan se etteivät suostu olemaan missään yhteydessä yms) on ylimitoitettua? AP:han ymmärtää toimineensa väärin, kyllä hän ymmärtää jo sen ja että ei ollut valmis luopumaan pojastaan. Kyllä mäkin olisin aluksi varmaan raivostunut, mutta kai aikuiset voi nyt asioista puhua?
Missä ne "tunteille ei voi mitään" -tyypit nyt on? Yleensä niitä on pettämisketjut täynnä.
Mun mielestä tuo ei ole sellainen asia, että kaikki yhteydet pitäis katkaista. Mutta pahoittelemisen ja anteeksipyynnön paikka kuitenkin.
[/quote]
Tunteilleen ei tosiaan voi mitään, mutta käytökselleen voi. Tai ainakin kuuluisi voida. Ja jos ei voi, niin saa kantaa seuraukset. Mutta minäkin uskon, että välit palautuvat. Jatka ap yhteyden pitämistä kuitenkin niin, ettei se tunnu ahdistelulta. Minusta pojan ja miniän reaktio ei todella ollut ylireagointia - esikoisraskauteen todellakin toivoisi erilaista vastinetta tulevalta mummolta. Ja vielä tuo, että en ainakaan tälle miniälle - tuntuisi kyllä hirveän pahalta miniän asemassa.
Voin siis ymmärtää ap:n tunteet sinänsä (minäkään en välttämättä toivo, että lapseni saisivat lapsia kovin nuorina), mutta käytös ei ollut ok.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 17:30"]
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 16:50"]
En uskonut, että joku päivä minusta tulee tämmöinen anoppi. Esikoiseni löysi tyttöystävän ja ajattelin, että toivottavasti hän on kiva pojalleni ja toivoin, että voisin myös tulla läheiseksi miniän kanssa, minulla ei ole ollut yhtään tytärtä. Jotenkin tämä tyttö ei ollut ollenkaan samanhenkinen kuin minä. Hyväksyin jo sen, että ei olla samalla aaltopituudella, mutta oikein mukava tyttö hän on ja ilmeisesti tekee poikani onnelliseksi. Hyvin nopeasti poikani kosi tyttösytäväänsä ja kolmen vuoden aikana taphtunut seuraavat asiat: ensi tapaaminen, yhteenmuutto, kihlat, häät ja nyt odottavat esikoistaan.
Jotenkin tää kaikki on tullut niin nopeasti minullekin, ei ole ollut kunnolla aikaa sopeutua kaikkii uutisiin. Tuntuu siltä, että joka kerta kun poikani ja miniä tulevat kylään niin aina on jokin suuri uutinen kerrottavana.
Olen oikeasti tosi onnellinen, että poikani on löytänyt puolison, jota rakastaa ja ylpeä, että hänestä tulee pian isä, mutta mun mielessäni mun poika on vielä hädintuskin aikuinen, jotenkin tuo kotoa poismuutto meni niin yllättävän nopeasti. Silloin ajattelin, että totta kai tämä suhde kaatuu ja pian poikani varmaankin tulee häntä koipien välissä takaisin. En edes viitsinyt suunnitella mitäán muutosta pojan huoneeseen, koska alitajuisesti ajattelin, ettei tämä ole lopullista.
Yli kuukausi sitten poikani tuli käymään kotona vaimonsa kanssa ja kertoivat innostuneena raskaudesta. En ymmärrä omaa káyttäytymistäni, mutta en tiedä miksi, mutta niin vain kävi että tulin tosi surulliseksi. Jotenkin vielä häidenkin aikaan ajattelin, että niin ne ihmiset menee naimisiin ja yli puolet eroaa, ei tämä vielä lopullista ole, mutta nyt kun kuulin, että pojastani tulee isä, se tuntui niin lopulliselta.
Käyttäydyin tosi tyhmästi, en onnitellut, olin todella kylmä. Siitä poikani sitten loukkaantui ja kysyi, että mikä mua vaivaa? En osannut yhtäán suoltaa ajatuksiani ja niin sanotusti päästin kaiken ulos. En edes muista kovin hyvin mitä sanoin mutta sanoin että en pidä siitä, että kaikki on tapahtunut niin nopeaan, pelkään heidän puolesta ja mulla on huono fiilis näistä heidän ilouutisistaan ja taisin sanoa, että en todellakaan haluaisi isoäidiksi ainakaan tuolle miniälle.
Poikani oli ihan raivoissaan, miniä itki ja lähtivät ulos...
En ymmärrä mikä muhun meni. Voi kun vaan voisin mennä ajassa taaksepäin ja pistää suun suppuun. Ihan totta en edes ajattele noin mitä sanoin ääneen. Ne olivat vaan sellaisia huonon mielen purskahteluja. Oma vanhentumiseni harmittaa minua, menopaussikin on alkanut, asumme pian kahdestaan miehen kanssa kotona. Mielessäni vaan mulla on kaksi pientä poikaa kotona, joilla ei ole vielä omia lapsia ja vakavia tyttóystäviä saatikka vaimoja.
Nyt olen yrittänyt soittaa pojalleni, mutta hän ei vastaa puheluihin eikä viesteihin. Olen laittanut jopa työsähköpostiin viestiä, ei vastauksia. Sama homma miniän kanssa. Ainoo vastaus minkä sain oli, että ei suosittele tulemaan heille kylään.
Menin mokaaman kaiken. Nyt miniäni sisällä kasvaa lapsi, jota en ehkä koskaan saa edes tuntea.
Mikä avuksi? Onko kelläkään kokemusta? Olen oikeasti ihan neuvoton. Toivon kuulevani edes jotain pojastani, pahinta on, ettei hän reagoi mihinkään. Oikeasti jo kaipaan poikaani ja miniääni ja jos he jotenkin voisivat antaa anteeksi minulle en varmasti ikinä sanoisi tai tekisi mitään miká loukkaisi heitä. Tää koko tilanne vaikuttaa muhun niin etten saa edes kunnolla nukutuksi tai syödyksi.
[/quote] Onko poika koulutetumpi mitä miniä? Olen kuullut että äiti ei tykkää jos poika korkealle kouluttautunut ja sitten tyttö käynyt vaan amiksen.
[/quote]
Poikani ja minäni ovat molemmat valmistuneet ammattikorkeakoulusta. Minua ei liikuta ihmisten opiskelut, arvostan enemmän työntekoa.
ap
Mitä sä oikeasti sitten haluaisit? Kun sanoit aluksi jotain, että olit odottanut eroa ja että aikuinen poikasi muuttaisi takaisin? Eihän se voi olla äidin toive, että aikuinen poika ei löydä puolisoa ja asuu äidin kanssa kotona ja kertoo äidille kaiken myös naisseikkailuistaan? Miltä sinusta tuntuisi jos miehesi kertoisi kaiken parisuhteestanne omalle äidilleen?
Miksi et voi olla onnellinen poikasi puolesta? Hän on löytänyt rinnalleen rakkaan ihmisen, jonka kanssa hän perustaa perheen. Haluaisitko itse asua aikuisena vanhempiesi luona? Et ikinä olisi saanut näitä rakkaita poikiasi, koska ihmisen ei kuulu perustaa perhettä vaan asua vanhempiensa kanssa! :D En ymmärrä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 17:27"]
Olin mielessäni ajatellut, että poika löytää puolison yli 25-vuotiaana, siinä seurustellaan muutama vuosi, mennään kihloihin, häät parin vuoden kuluttua ja lapset sitten kun on työelämääkin jo enemmän takana.
Ystäväni aina kehuivat miniöitään, kävivät yhdessä kahvilla, shoppailemassa. Olin tehnyt niin paljon suunnitelmia poikani elämän suhteen omassa päässäni ja miniäkin oli mielessäni ihan erilainen. Ja mulle henkilökohtaisesti tuo 3 vuotta oli tosi lyhyt aika. En tunne ketään joka olisi edennyt noin nopeasti. Minä ja poikani isä oltiin kihloissakin 4 vuotta.
Mutta tiedän, että tyhmää tuollaisten haaveiden ja suunnitelmien rakentaminen päässä. Mutta tuo se varmana on se syy miksi olin niin pettynyt nykyiseen tilanteeseen enkä osannut pysyä vauhdissa mukana. Mutta tiedän että ei olisi pitänyt mennä sanomaan noin rumasti pojalleni ja hänen vaimolleen ja miten kehtasin vielä syntymätöntä lastakin parjata... oikeasti epäilen onko kaikki päässäni ihan kohdallaan...
Jos vain pääsis ajassa taaksepäin
ap
[/quote]
Olit suunnitellut poikasi elämän hänen puolestaan?
Hanki oma elämä!
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 17:35"]
Mitä sä oikeasti sitten haluaisit? Kun sanoit aluksi jotain, että olit odottanut eroa ja että aikuinen poikasi muuttaisi takaisin? Eihän se voi olla äidin toive, että aikuinen poika ei löydä puolisoa ja asuu äidin kanssa kotona ja kertoo äidille kaiken myös naisseikkailuistaan? Miltä sinusta tuntuisi jos miehesi kertoisi kaiken parisuhteestanne omalle äidilleen?
Miksi et voi olla onnellinen poikasi puolesta? Hän on löytänyt rinnalleen rakkaan ihmisen, jonka kanssa hän perustaa perheen. Haluaisitko itse asua aikuisena vanhempiesi luona? Et ikinä olisi saanut näitä rakkaita poikiasi, koska ihmisen ei kuulu perustaa perhettä vaan asua vanhempiensa kanssa! :D En ymmärrä...
[/quote]
Nyt vasta kun olen mokannut kaiken olen tajunnut kuinka järjettömiä juttuja olen mielessäni miettinyt ja toivonutkin.
Poikani vaimo oli eka kunnon tyttöystävä, muuttivat yhteenkin ja joutui aikuistumaan niin nopeassa tahdissa. Äidin mielessä lapsi on aina niin pieni ja avuton vaikka olisi jo 50-vuotias :D Jotenkin musta tuntui, että se lapsuus jäi kesken ja toivoin, etten joutuisi vielä kunnolla luopumaan että kaipa niitä avovaimojakin tulee ja menee... mutta nyt kun mietin niin aivan ihana juttuhan on se ettei mieheni tarvinut kärsiä sydänsuruista, löysi sen oikean heti kertaheitolla.
Me vaan oltiin pojan kanssa niin hyvä tiimi läpi hänen lapsuuden ja murrosiänkin ja olihan se mulle iso muutos, että yhtäkkiä äiti ei ole se numero 1 ja vaimon mielipide merkkaa eniten, niinhän se pitääkin mennä mutta en kai ole historian ensimmäinen äiti jolla on ollut vaikeaa päästä irti? Nyt vaan mokasin pahasti ja saan maksaa virheestäni. Toivon vaan niin kovasti että joskus asiat palaisi ennalleen..
ap
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 17:45"]
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 17:35"]
Mitä sä oikeasti sitten haluaisit? Kun sanoit aluksi jotain, että olit odottanut eroa ja että aikuinen poikasi muuttaisi takaisin? Eihän se voi olla äidin toive, että aikuinen poika ei löydä puolisoa ja asuu äidin kanssa kotona ja kertoo äidille kaiken myös naisseikkailuistaan? Miltä sinusta tuntuisi jos miehesi kertoisi kaiken parisuhteestanne omalle äidilleen?
Miksi et voi olla onnellinen poikasi puolesta? Hän on löytänyt rinnalleen rakkaan ihmisen, jonka kanssa hän perustaa perheen. Haluaisitko itse asua aikuisena vanhempiesi luona? Et ikinä olisi saanut näitä rakkaita poikiasi, koska ihmisen ei kuulu perustaa perhettä vaan asua vanhempiensa kanssa! :D En ymmärrä...
[/quote]
Nyt vasta kun olen mokannut kaiken olen tajunnut kuinka järjettömiä juttuja olen mielessäni miettinyt ja toivonutkin.
Poikani vaimo oli eka kunnon tyttöystävä, muuttivat yhteenkin ja joutui aikuistumaan niin nopeassa tahdissa. Äidin mielessä lapsi on aina niin pieni ja avuton vaikka olisi jo 50-vuotias :D Jotenkin musta tuntui, että se lapsuus jäi kesken ja toivoin, etten joutuisi vielä kunnolla luopumaan että kaipa niitä avovaimojakin tulee ja menee... mutta nyt kun mietin niin aivan ihana juttuhan on se ettei mieheni tarvinut kärsiä sydänsuruista, löysi sen oikean heti kertaheitolla.
Me vaan oltiin pojan kanssa niin hyvä tiimi läpi hänen lapsuuden ja murrosiänkin ja olihan se mulle iso muutos, että yhtäkkiä äiti ei ole se numero 1 ja vaimon mielipide merkkaa eniten, niinhän se pitääkin mennä mutta en kai ole historian ensimmäinen äiti jolla on ollut vaikeaa päästä irti? Nyt vaan mokasin pahasti ja saan maksaa virheestäni. Toivon vaan niin kovasti että joskus asiat palaisi ennalleen..
ap
[/quote]
Ap miksi kutsut poikaasi mieheksi? Kiva freudilainen lipsahdus :D
Oliskohan nyt oikeasti aika mennä terapeutille ja päästää pojasta irti!
Mäkin hajosin tossa miehen kohdalla. :D Onko nyt niin että täällä kirjoittaa se miniä? Vai vaan trolli?
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 17:45"]
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 17:35"]
Mitä sä oikeasti sitten haluaisit? Kun sanoit aluksi jotain, että olit odottanut eroa ja että aikuinen poikasi muuttaisi takaisin? Eihän se voi olla äidin toive, että aikuinen poika ei löydä puolisoa ja asuu äidin kanssa kotona ja kertoo äidille kaiken myös naisseikkailuistaan? Miltä sinusta tuntuisi jos miehesi kertoisi kaiken parisuhteestanne omalle äidilleen?
Miksi et voi olla onnellinen poikasi puolesta? Hän on löytänyt rinnalleen rakkaan ihmisen, jonka kanssa hän perustaa perheen. Haluaisitko itse asua aikuisena vanhempiesi luona? Et ikinä olisi saanut näitä rakkaita poikiasi, koska ihmisen ei kuulu perustaa perhettä vaan asua vanhempiensa kanssa! :D En ymmärrä...
[/quote]
Nyt vasta kun olen mokannut kaiken olen tajunnut kuinka järjettömiä juttuja olen mielessäni miettinyt ja toivonutkin.
Poikani vaimo oli eka kunnon tyttöystävä, muuttivat yhteenkin ja joutui aikuistumaan niin nopeassa tahdissa. Äidin mielessä lapsi on aina niin pieni ja avuton vaikka olisi jo 50-vuotias :D Jotenkin musta tuntui, että se lapsuus jäi kesken ja toivoin, etten joutuisi vielä kunnolla luopumaan että kaipa niitä avovaimojakin tulee ja menee... mutta nyt kun mietin niin aivan ihana juttuhan on se ettei mieheni tarvinut kärsiä sydänsuruista, löysi sen oikean heti kertaheitolla.
Me vaan oltiin pojan kanssa niin hyvä tiimi läpi hänen lapsuuden ja murrosiänkin ja olihan se mulle iso muutos, että yhtäkkiä äiti ei ole se numero 1 ja vaimon mielipide merkkaa eniten, niinhän se pitääkin mennä mutta en kai ole historian ensimmäinen äiti jolla on ollut vaikeaa päästä irti? Nyt vaan mokasin pahasti ja saan maksaa virheestäni. Toivon vaan niin kovasti että joskus asiat palaisi ennalleen..
ap
[/quote]
Miehesi?
Mutta eikö täällä ollut jokin aika sitten vastaava juttu, jossa myös äiti oli tehnyt samantyyppisen tempun pojalleen, ja kutsui tätä sitten vastaavalla oidipaalisella tavalla miehekseen jossain jatkokommentissaan..? Löytäisiköhän joku vielä sen ketjun? Itse en muista sen kuin hämärästi...
Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa 23 vuotta ja yhdessä n.30 vuotta. Ei joka asiasta kannata välejä laittaa loppuiäksi poikki. Isäni haukkui poikaystäväni eli nykyisen mieheni, kun alettiin seurustelemaan. Anoppi haukkui mnut, kun tulin raskaaksi, eikä oltu naimisissa. Mitä noista. Huolissaan olivat ja oman aikakautensa kasvatuksen uhreja. Hyvissä väleissä on silti oltu
Monesko kerta tämä on kun avaat pelin samalla provolla? No, lauantai-ilta ja vielä ehdit avaamaan monta uutta ketjua ja pulloa, kippis!
Jos olisi totta, sanoisin, että olisi ihan oikein sulle ettet koskaan kuulisi etkä näkisi poikaasi, miniääsi etkä heidän lastaan! FUCK YOU!