Lue keskustelun säännöt.
Te jotka luokittelette mt-syistä työkyvyttömät laiskoiksi tai asennevammasiksi..
19.03.2014 |
Ette taida olla kovin teräviä? Miettikää et sellasiakin sairauksia on jotka ei näy päällepäin. Olkaa vaan kateellisia raiskauksen uhreille, vaikean lapsuuden kokeneille joilla PSTD, ADHD:ille joille normi jutut on oikeasti vaikeita tai mahdottomia, masentuneille jotka haluavat tappaa itsensä.. Bipoille, joita oli mm. Einstein ja Kurt Kobain jotka eivät olisi koskaan osanneet elää normaalisti mutta onneksi saivat tehdä mitä halusivat.
Olkaa vaan niin saatanan kateellisia ja myrkyttäkää mielenne. Pääasia että käytte duunissa ja osaatte sen pikku puuhanne josta maksatte ah niin kammottavat verot noiden ilkeiden elättien tukemiseen. Nauraisin teille muuten, mutta ootte surullisia tapauksia.
Kommentit (105)
[quote author="Vierailija" time="20.03.2014 klo 21:14"]
Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä. Tästä pois luettakoon oikeasti vaikeasti mielisairaat, kehitysvammaiset ja vanhukset, joiden toimeentulon turvaaminen kuuluu yhteiskunnalle. Kaikki muut ovat pelkkiä loisia, jotka tuudittautuvat siihen, että ei ole pakko jaksaa, kun voi vikistä nurkassa, että on mt. Työ se on parasta lääkettä mielenvikaisuuteen, siinä saa elämäänsä aikataulun ja sosiaalisen verkoston. Jos ei yhdessä työssä jaksa, sitten täytyy etsiä sellainen ala, jossa jaksaa. Vaikka puutarhuri. Niin ne kaikki ns. terveetkin joutuvat jaksamaan päivä päivältä, vuosi vuodelta. Miksi muilla pitäisi olla toisin?
[/quote]Kiitos tiedosta, pitää sitten ilmeisesti lopettaa syöminen, etten ole loinen.
t: ryöstön uhrina selkäydinvammautunut ja siten työkyvytön ja tämän seurauksena masentunut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.03.2014 klo 23:27"]
[quote author="Vierailija" time="20.03.2014 klo 21:14"]
Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä. Tästä pois luettakoon oikeasti vaikeasti mielisairaat, kehitysvammaiset ja vanhukset, joiden toimeentulon turvaaminen kuuluu yhteiskunnalle. Kaikki muut ovat pelkkiä loisia, jotka tuudittautuvat siihen, että ei ole pakko jaksaa, kun voi vikistä nurkassa, että on mt. Työ se on parasta lääkettä mielenvikaisuuteen, siinä saa elämäänsä aikataulun ja sosiaalisen verkoston. Jos ei yhdessä työssä jaksa, sitten täytyy etsiä sellainen ala, jossa jaksaa. Vaikka puutarhuri. Niin ne kaikki ns. terveetkin joutuvat jaksamaan päivä päivältä, vuosi vuodelta. Miksi muilla pitäisi olla toisin?
[/quote]Kiitos tiedosta, pitää sitten ilmeisesti lopettaa syöminen, etten ole loinen.
t: ryöstön uhrina selkäydinvammautunut ja siten työkyvytön ja tämän seurauksena masentunut
[/quote]
Työkyvyttömyytesi ei johtune masennuksesta vaan selkäydinvammasta.
[quote author="Vierailija" time="20.03.2014 klo 23:02"]
[quote author="Vierailija" time="20.03.2014 klo 22:48"]
Mistä päättelit, että minä en olisi kokenut itse syvää masennusta?
Jos ei saa nukuttua, on otettava uni- tai nukahtamislääkettä. Jos paruttaa, on mentävä terapiaan purkamaan pahaa oloaan. Jos näkee mörköjä, on otettava lääkettä. Jos työ sujuu hitaammin, sitten se sujuu hitaammin tai on tehtävä puoltapäivää tai vaihdettava helpompiin hommiin. Masennus ei saa olla tekosyy kotona löhöämiselle. Silloin nimenomaan täytyy nousta vaikka väkisin sieltä sängyn pohjalta ylös.
[/quote]
Olen pahoillani oletuksestani. Mutta itse asiassa: mikäli olet läpikäynyt masennuksen, niin odottaisin sinulta enemmän ymmärtämystä. Vai otatko nyt jotakin "kruunua" päähäsi, kun sinä sitkuttelit läpi yhteiskunnallisesti hyväksyttävästi? Anna anteeksi sanamuoto, mutta kärkäs viesti saa kärkkäitä vastineita.
Unilääke on hyvä vaihtoehto hetkellisesti, mutta ei pitkäaikaisesti: on hedelmätöntä lääkitä oiretta sen sijaan, että porautuisi itse syyhyn. Masennuslääkitys onkin jo toinen juttu: lääkettä demonisoidaan aika lailla, milloin ammattitaidottomat lääkärit myöntää turhaan lääkkeitä, milloin "pitäisi vain selvitä ryhdistäytymällä eikä turhia nappeja popsimalla"... Lisänä sitten, että hyvin usein masentunut nimenomaan haluaa Selviytyä ja olla vahva, ja jopa kieltää olevansa masentunut vaikka oireet olisivat selvät.
Sekoitatkohan nyt masennuksen ja työuupumuksen? Masennuksessa se syy ei nimittäin välttämättä edes ole työssä, eikä vaihto helpompiin hommiin auta - ei kyse ole siitä, että työ olisi epäsopivaa tai uuvuttavaa, vaan siitä että koko elämä on epäsopivaa tai uuvuttavaa.
Miksi näet itseisarvona, että on sitkuteltava ja päästävä töihin vaikka sitten pää kainalossa? Mitä kunnioitettavaa siinä on, että jaksaa vain painaa työpaikalle jopa sairaana? Miksi ihmisen tulee ostaa yhteiskunnan hyväksyntä jopa oman terveytensä kustannuksella?
IMO tarjoat tyypillisiä Mutkat suoriksi -ratkaisuja tilanteeseen, jotka eivät ihan niin yksioikoisia ole.
[/quote]
Erotan työuupumuksen ja masennuksen.
Oireita pitää lääkitä perussyyn hoitamisen ohessa. Eihän katkennutta jalkaakaan pelkästään kipsata, kyllä siinä särkylääkettäkin otetaan.
Ihmisen ei tarvitse ostaa yhteiskunnan hyväksyntää. Riittää, että hankkii itse itselleen ja perheelleen murua rinnan alle, kun kerran on siihen fyysisesti kykenevä.
[quote author="Vierailija" time="19.03.2014 klo 17:18"]
Ajatustasolla ottakaapa henkilö, jolla on A) jalka murtunut, b) keskivaikea sydämen vajaatoiminta c) masennus. Siirtäkääpä heidät kaikki maahan, jossa ei ole Suomen kaltaista ylilyötyä sosiaalijärjestelmää ja henkilöt joutuvat oikeasti tekemään jotain elämisensä eteen. Mitäpä luulette, kauanko kestäisi keskiverto suomalaisen masentuneen työkyvyttömyys kun etuudet lähtisivät pois. Kiittäkää todella luojaanne, että olette Suomeen syntyneet.
[/quote]
Onhan tuo kestänyt, vaikka sotkikin talouden täydellisesti. Ilmeisesti kuvittelet, että kaikki mt-ongelmaiset saa sossusta tai hyvää saikkurahaa. Voin kertoa, että ei saa. Enkä parantunut yhtään sen nopeammin, vaikka sairaalaan joutumisen myötä tulot romahti totaalisesti + vielä menot kasvoivat.
[quote author="Vierailija" time="19.03.2014 klo 20:20"]
[quote author="Vierailija" time="19.03.2014 klo 17:18"]
Ajatustasolla ottakaapa henkilö, jolla on A) jalka murtunut, b) keskivaikea sydämen vajaatoiminta c) masennus. Siirtäkääpä heidät kaikki maahan, jossa ei ole Suomen kaltaista ylilyötyä sosiaalijärjestelmää ja henkilöt joutuvat oikeasti tekemään jotain elämisensä eteen. Mitäpä luulette, kauanko kestäisi keskiverto suomalaisen masentuneen työkyvyttömyys kun etuudet lähtisivät pois. Kiittäkää todella luojaanne, että olette Suomeen syntyneet.
[/quote]No se voisi muuttua vaikeammaksi se masennus ja henkilö voisi jopa kuolla.
[/quote]
Suomessa on itsemurhat vähentyneet viime vuosina tosi paljon kun masentuneita on ruvettu hoitamaan. Eli tappaisivat sitten itsensä. Mutta kun ei sekään kelpaa kun terveitä lähdetään miellyttämään. Henkilökohtaisesti olisin tappanut itseni jo ajat sitten mutta en tee sitä läheisteni takia - ja arvaa saanko siitä kiitosta? Sanooko kukaan että kiitos kun elit karmean elämän meidän muiden takia että meille ei tulis paha olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minä muistin syyllistää itseäni siitä että olin masentunut vaikka en asu Afrikassa. Kyllä masentunut osaa itsensä syyllistämisen, voit olla ihan varma siitä. Ja kyllä tein töitä ennen masennustani kuin hullu, että en ole luonteeltani laiska.
Epäilen vahvasti niiden ihmisten älykkyyttä, jotka sitkeästi jaksavat väitää tuollaista paskaa, että masennus paranee kun vaan ruoskii itseään lisää. Kyllä minulla ainakin meni fysiikkakin sellaiseen kuntoon etten jaksanut juomalasia nostaa välillä. Ja edelleenkin toivon että nämä laiskaksi syyttelijät saavat vielä kokea millainen lorvikatarri se tämä tauti oiken lopulta on.
[quote author="Vierailija" time="19.03.2014 klo 17:18"]
Ajatustasolla ottakaapa henkilö, jolla on A) jalka murtunut, b) keskivaikea sydämen vajaatoiminta c) masennus. Siirtäkääpä heidät kaikki maahan, jossa ei ole Suomen kaltaista ylilyötyä sosiaalijärjestelmää ja henkilöt joutuvat oikeasti tekemään jotain elämisensä eteen. Mitäpä luulette, kauanko kestäisi keskiverto suomalaisen masentuneen työkyvyttömyys kun etuudet lähtisivät pois. Kiittäkää todella luojaanne, että olette Suomeen syntyneet.
[/quote]
Mielenkiintoinen skenaario, mutta kiinnostaisi mikä on oma päätelmäsi? Uskotko, että esim. vaikeasti masentunut ilman näitä tukia ja hoitojärjestelmää yhtäkkiä parantuu kuin ihmeen kaupalla, ja tekee ihan samoja asioita kuin aina ennenkin hymyssä suin?
En osaa päättää, pidänkö sinua tänä "masennus on lorvikatarri" fraasien nokkelana viljelijänä, vai ihmisenä jonka mielestä mitään asiaa länsimaissa ei saa pitää epäkohtana, koska "Afrikka ja nälkäiset lapset". Kenties molemmissa tapauksissa olisi parasta napsauttaa google auki ja etsiä tietoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vai olisiko sittenkin molemmat vaihtoehdot plus minunverovarani tai omat traumani
Mä pystyn tekemään kymmenesosan töitä siitä mitä pitäisi ja silti olen ihan järkyttävän stressaantunut koko ajan. Hiihtolomalla pääsin ensimmäistä kertaa vuosiin lomalla pois kotoa ja pari päivää ennen lomaa tuli tooodella kummallinen olo. Menin sohvalle istumaan ja ihmettelemään että mitä ihmettä tämä nyt sitten on ja no niin, nyt mä olen sitten tulossa sairaaksi kun kerrankin pääsee vähän irti tästä kaikesta eikä tartte viikkoon ajatellakaan töitä :(. Oli niin kumma fiilis että varmuuden vuoksi lepäsin koko illan, jospa tauti hellittäisi sillä lailla. Seuraavana päivänä rupesin miettimään että okei, edelleen on ihmeellinen olo, mutta että hassua kuinka tämä tauti tuntuu samalla kummallisen mukavalta, jotenkin lämpimältä ja miellyttävältä. Sitten viimein tajusin että minähän RENTOUDUN.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luettelen hieman omia kokemuksiani masennukseni ajoilta:
Pahin kolmikko: unenpuute, paniikkikohtaukset ja pelko. Ja nimenomaan joka päivä. Oletan, että unenpuute vielä pahensi kaikkia muita oireita, koska lähes joka yö nukuin tosiaan tajuttoman vähän. Ja sitten kun päivällä oli pakko ottaa päiväunet, niin ei silloinkaan saanut nukuttua. Oli vain yksi zombie, joka tuijotti sängyllä seinää.
Kuolemanpelko oli kaikista pahinta. Pahimmillaan minun piti tietoisesti keskittyä johonkin päänsisäiseen mantraan, ettei jokin satunnainen sana, keskustelu tai muu johtaisi kuoleman ajattelemiseen. Elokuvia en voinut katsoa genrestä riippumatta, koska jopa ne herättivät kuolemanpelon.
Näin kouluni (olin tuolloin opiskelija) kannalta työteho oli ihan nollissa: unenpuute tekee kaikesta hieman haasteellisempaa, plus sitten se, että pienikin haaste puskee paniikkikohtauksen ja minun tapauksessani ajaa vessaan jopa tunniksi - istumaan lattialla ja miettimään, että uskallanko enää poistua. Ja tokihan voi kysyä, onko tuollainen työpaikassa selviytyminen enää inhimillistä? Joku tuolla ihmetteli, miten jotkin ihan pienet työtehtävät voi tuntua joistakin niin kovin haasteellisilta. Toivon, että tuo kolmikkoluetteloni vähän avaa asiaa.
Muita oireita sitten oli säännöllinen sairastelu, täydellinen toivottomuus (olin jotenkin epätoivoisella tavalla varma, että tätä minun elämäni olisi aina kuolemaan asti - voin sanoa, että se oli ehkä pahin tunne koko masennuksessa)... ja voi kai samaan lukea sen, että sosiaaliset suhteet kärsivät ja pahasti.
*
Ehkä ulkopuolelle sitten näkyy vain se, että yksi saa lintsata töistä, käydä vähän tirauttamassa kyyneliä työterveydessä ja saada lääkkeet kouraan, ja sitten voi mennä ulkomaille vähän kuntoutumaan. ... Ja itse asiassa toivon, ettei kenenkään tarvitsisi sukeltaa yhtään syvemmälle edes siksi, että ymmärtäisi paremmin.
[quote author="Vierailija" time="19.03.2014 klo 22:23"]
[quote author="Vierailija" time="19.03.2014 klo 17:18"]
Ajatustasolla ottakaapa henkilö, jolla on A) jalka murtunut, b) keskivaikea sydämen vajaatoiminta c) masennus. Siirtäkääpä heidät kaikki maahan, jossa ei ole Suomen kaltaista ylilyötyä sosiaalijärjestelmää ja henkilöt joutuvat oikeasti tekemään jotain elämisensä eteen. Mitäpä luulette, kauanko kestäisi keskiverto suomalaisen masentuneen työkyvyttömyys kun etuudet lähtisivät pois. Kiittäkää todella luojaanne, että olette Suomeen syntyneet.
[/quote]
Onhan tuo kestänyt, vaikka sotkikin talouden täydellisesti. Ilmeisesti kuvittelet, että kaikki mt-ongelmaiset saa sossusta tai hyvää saikkurahaa. Voin kertoa, että ei saa. Enkä parantunut yhtään sen nopeammin, vaikka sairaalaan joutumisen myötä tulot romahti totaalisesti + vielä menot kasvoivat.
[/quote]
Tuosta muuten kiersi facebookissa pitkä tarina tästä, kun masentunut nuori joutui paperiviidakon uhriksi. Tarina oli pitkä enkä kaikkea muista, mutta siinä oli ihan tajuton määrä paperin a toimittamista paikkaan b, ja vielä varmuudeksi paikkoihin c, d, e ja f, ja saman toistoa ja pyörittämistä virkailijalta toiselle - ja tämän takia rahan tulo siis viivästyi ja pahasti. Lisäksi sitten vielä, että niiden papereiden täyttely ja toimittaminen milloin kenellekin virkailijalle jo ennestään masentuneelle ihmiselle oli _hyvin_ haasteellista.
Että masennus ei ole mikään vapaalippu ilmaisiin rahoihin, jos joku todella niin olettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin vuoden ilman tuloja koska en kyennyt hakemaan niitä tukia, enkä kokenut ansainneeni niitä, kukaan ei auttanut tai neuvonut minua, kuten maahanmuuttajia( en ole rasisti mutta yksi esimerkki). Ilman unta ei aivot toimi kunnolla ja näkökin huononee niin ettei nää enää eteensä, miten siinä hoidat niitä paperiasioita sitten. Minulta on elämäni aikana jäänyt noin 10 000 e hakematta minulle kuuluvia tukia. Lisäksi olen maksanut veroa ihan niinkuin kunnon ihmisetkin silloin kun olen töissä ollut. Ja olen myös tehnyt yhteensä 20 kk töitä ilman oikeaa palkaa. Ilmaista työharjoittelua. Ei se toimeen tulottomuus minua ainakaan parempaan suuntaan vienyt.
Jos en asuisi hyvinvointivaltiossa, niin asuisin kadulla. Myisin ehkä itseäni. Hyvin yksinkertaista ja karua.
Menetin masennuksen myötä toimintakykyni kokonaan vuosiksi. Mutta kammottavampaa kuin se, että ei tee muuta kuin tuijottaa seinää, on se pohjaton henkinen paha olo. Synkkyys ja ahdistus ja paniikki.
Olen pohtinut, mitä minun täytyy tehdä toisin, tai mitä minun on opittava, jotta masennus ei uusiutuisi. Olen tajunnut, että minun on luovuttava suorituskeskeisestä tavastani suhtautua elämään ja työhön. Minä en ole esine.
En ole ap, mutta kiitän kaikkia, jotka ovat kirjoittaneet tähän ketjuun masennuskokemuksistaan. Olen käynyt lukemassa tätä palstaa silloin tällöin ja ihmetellyt tyhmyyttä, joka tässä maassa näyttää kukkivan ja voivan hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuolla Uusisuomessa on aikuisten ihmisten keskustelua asiasta, vähän fiksummin ottavat asian, kuin nämä palstan täydelliset veronmaksajat.
Samaa mieltä. Luulen että nuo työttömien halveksijat ja minun verorahani ihmiset eivät oikein kunnolla jaksa ja pärjää siellä mahtavan tuottavissa ja tärkeissä töissään ja siksi nillittävät. En oikein tiedä mitä edes ajattelen taas sellaisista kaikkiahan nyt välillä masentaa ja ota niskastas kiinni ihmisistä. Ehkä jos ihan rehellinen olen, niin täytyy myöntää että toivon heidän sairastuvan tasan yhtä tuskallisesti kuin minäkin, vaikka sairaana kun pahin helvetti oli päällä, ajattelin ettei tällaista toivo pahimmalle vihamiehellekään.
En itse työelämässä ollessani koskaan saanut mieleeni kadehtia tai halveksia työttömiä, sellainen ei vaan käynyt ollenkaan ajatuksissani. Ihmettelen. Tein työni todella tunnollisesti ja minua kiusattiin ja oli rankkaa. Ehkä minulla ei ollut aikaa miettiä työttömiä. Otan takaisin tuon alun pohdintani että minun verorahoillani ihmiset eivät jaksaisi töissään, voi olla että he löhnöttävät siellä perseellään ja kirjoittelevat nettiin työttömiä halveksivia juttujaan, kun joutuvat töissä istumaan, vaikka heillä olisi muutakin tekemistä...hmm. jotain pleikkaria ja kaljan juomista varmaan. Sitten voi olla niinkin että he ovat kertakaikkiaan niin vähä-älyisiä että kuvittelevat oikeasti elättävänsä työttömiä sillä työpanoksellaan. Vasemman jalan saapaskin älyää että kukaan verorahoillaan elätä ketään. Jumalauta.
En halveksi ketään enkä ole kenellekään kateellinen. Mielisairaudet eivät ole sairastuneiden oma syy.
Mutta täytyyhän teidän ap ja kakkonen tajuta, että jonkinlainen asennevamma kuuluu useimpien mielisairauksien oireistoon. Eihön se tietenkään ole näiden sairastuneiden ihmisten syy - sairaus tulee mistä tulee - mutta sairaus johtaa siihen asennenvammaan. Mielenterveysongelmaisen ajattelu kutistuu ja itsekeskeistyy (kai sen on pakko, jotta ihminen jotenkin selviäisi sairautensa keskellä) ja katkeroituu. Ihmiset alkavat kuvitella, että elämä ja maailma ja yhteiskunta ovat heille jotain velkaa. Ja ettei kannata yritää eikä nähdä vaivaa, koska ei sitä ennenkään ole oikeudenmukaisesti palkittu, eikä maailma aio maksaa velkojaan. Mielenterveysongelmaisen itsensä mielestä tämä ei tietenkään ole asenneongelma, vaan ihan kylmä elämän totuus, eikä se heidän mielestään estä heitä paranemasta tai saamasta elämäänsä paremmin haltuunsa, vaan kylmä maailma tekee sen. Tosiasia kuitenkin on, että tämä asennevamma on kuin kuojakapseli, jonka sairas rakentaa psyykensä suojaksi pahaa maailmaaa vastaan ja se saattaa tosiaan hänen tunteitaan ja estää häntä satuttamasta itseään lisää. Samalla se kuitenkin suojaa hänltä kaikelta hyvältäkin, miltä ulkopuolelta voidi tulla ja estää häntä tarttumasta mihinkään, yrittämästä mitään, ottamasta vastaan mitään, luottamasta mihinkään ja sitä kautta parantumastakaan. Tämä kapseli on se, minkä takia terapia tai adhd-coaching ja vastaavat ei tehoa kuin äärimmäisen motivoituneisiin potilaisiin, koska siinäkin pitäisi ensin uskaltaa ottaa se riksi, että terapia ja vastuunotto satuttaa lisää. Moni tarvii jotain lääkettä juuri siihen, että uskaltaa avata kapseliaan.
Sanon tämän, koska mulla on itselläni adhd-poika ja hänen kauttaan olen ollut tekemisissä monenlaisten, monella tavalla ahaastettujen ihmisten kanssa, eikä omakaan elämäni mitään ruusuilla tanssimista ole ollut, olen ollut koulukiusattu, syömishäiriöinen, pakko-oireinen, erityislapsen äiti, työtön ja sit vaan yleisessti ahdistunut (sanoo lääkäri, kun pakko-oireita ei enää ole) ja olen monta kertaa katsonut, miten ne selviävät, jotka selviävät sairauksistaan ja ongelmistaan (tai niiden kanssa) - ja miten ne eivät selviä, jotka eivät selviä.
Sukulaiseltani kuoli lapsi, teki itsemurhan.
ei koskaan toipunut, jäi siis "päästään" kotiin.
tällaisen ymmärrän, mutta mielestäni kuntoutusta yms kaikkia keinoja täytyy kokeilla.
jos ne eivät tehoa, niin ei siitäkään paljoa ole yhteiskunnalle hyötyä että on sitten jatkuvasti sairauslomalla ja joku työhön kykenevä taas ilman töitä.
Minä ainakin omasin sellaisen asennevamman että luulin että kaikki on minun vikani, ja minun täytyy yrittää ja jaksaa enemmän ja maailma ei todellakaan ole minulle mitään velkaa, vaan minä maailmalle. Hain apua, koska tulin siihen tulokseen että minusta on sairaana riesaa, en sitä aluksi saanut, hain uudelleen, sain väärät lääkkeet. Lopuksi oli pakko itse hakeutua osastolle. Olen kaikkeni tehnyt parantuakseni ja olen parantunutkin. Eiköhän sitä ihan joka ikisellä ihmisellä jotain asennevammaa ole. Luulen että aloittaja tarkoittti nimen omaan sitä että ihmiset ajattelevat sairaiden olevan itsekkäitä ja tyhmiä. Valitettavasti masennus ainakin on monesti niin sanotusti tunnollisten ja älykkäiden ihmisten riesana.
Masentuneiden aivoissa on havaittu olevan enemmän liikettä kuin ei masentuneen. On myös sanottu että masentuneen maailmankuva on oikeasti realistisempi kuin terveen. Sen allekirjoitan, koska olen nyt aika terve, mutta vain siksi että suljen tietoisesti silmäni maailman todelliselta tilalta ja pidän sormia korvissa ja pudistelen päätäni ei ei ei ei.
2
[quote author="Vierailija" time="19.03.2014 klo 03:45"]
Sukulaiseltani kuoli lapsi, teki itsemurhan.
ei koskaan toipunut, jäi siis "päästään" kotiin.
tällaisen ymmärrän, mutta mielestäni kuntoutusta yms kaikkia keinoja täytyy kokeilla.
jos ne eivät tehoa, niin ei siitäkään paljoa ole yhteiskunnalle hyötyä että on sitten jatkuvasti sairauslomalla ja joku työhön kykenevä taas ilman töitä.
[/quote]
Niin monet ymmärtävät kun on joku tragedia-kortti mikä läimäistä pöytään. Monet ihmiset harrastavatkin sitä että kun kuulevat toisen sairastavan masennusta, alkavat rääkyä tälle että sinullapa ei ole tälläistä ja tällaista tragediaa kuin minulla, eli sinulla ei ole oikeutta olla masentunut. Jumalauta jos minulla olisikin ollut joku selvä yksittäinen syy masennukselleni, olisin sitä välittömästi alkanut terapoimaan ja käsittelemään. Mutta kun en edes tiennyt itse miksi masensi, se oli muodostunut monesta vastoinkäymisestiä ja oli monien asioiden summa. Tuntuu helvetin epäoikeuden mukaiselta kun ihmisten kärsimyksien syyt pitää jotenkin laittaa järjestykseen ja niillä kilpaillaan. Sellainen on mielestäni todellista asennevammaa.
Jatkuvia sairaslomia voi monesti olla sen takia, ettei heti alussa kirjoiteta tarpeeksi sitä lomaa. Luuletko että töihin mennään sitten sen jälkeen tuosta vaan ja kaikki ovet ovat avoinna? Kuntoutusta ja ihan mitä tahansa hoitoa ei välttämättä tuosta noin vain saa. Oikeanlaisen terapeutinkin löytyminen ei ole mikään itsestään selvä juttu. Minä onneksi lopulta löysin, ensin tosin koettuani todella vahingollisen huonon lääkärin. Ei kaikista todellakaan ole sille alalle.
Jos ihminen on sairas, silloin hänen ei tarvitse olla hyödyttämässä yhteiskuntaa, jos hän siihen ei pysty. Mikä siinä on vaikea ymmärtää.
[quote author="Vierailija" time="20.03.2014 klo 23:02"]
Miksi ihmisen tulee ostaa yhteiskunnan hyväksyntä jopa oman terveytensä kustannuksella?
[/quote]
Olen joutunut tämän kysymyksen kanssa nyt nelikymppisenä todella vastakkain koska mun keho ei enää jaksa vaikka mieli jaksaisikin. Kun avaan tietokoneen, pelkään, kun avaan sähköpostin pelkään, kun avaan työssä käytettävät ohjelmat pelkään. Pelkään että puhelin soi, pelkään että se ei soi. Koko ajan töitä tehdessäni työnnän samalla pois pelkoa ja silti pelko tunkee esiin jostain mistä se suinkin pääsee. Jokin aika sitten rupesin ihmettelemään että miten mulla voi olla vasen käsi kipeä vaikka hiirikädessä ei ole mitään vikaa, vaikka senhän tässä pitäisi rasittunut olla. Rupesin tarkkailemaan käden käyttöä ja tajusin että istun töitä tehdessäni vasemman käden peukalo suussa ja imen kynttä. Enkä ollut koko jutusta edes tietoinen. Tiedän mistä pelko johtuu mutta eipä tieto sitä poista. Sen verran olen töitä vaihtanut että tiedän ettei itse työ ole ongelma, sama aina mitä tahansa teen.