Miksi vanhemmat eivät halua lapselleen apua?

Omien vanhempieni kohdalla syy oli se, etteivät uskoneet minua, kun kerroin, mikä on vikana. Ei niinkään häpeä (vaikka sekin varmaan osittain) vaan pikemminkin se, "ettei tällaisia vaivoja ennenkään ollut, ei jääty sänkyyn makaamaan, kun oli pakko lähteä aamulypsylle". Tämä perinteinen selitys, että nuoret on laiskoja ja mukavuudenhaluisia.

Vierailija kirjoitti:

Aika kova pokka vanhemmilla kyllä sitten, jos ovat eri mieltä diagnoosista. Kun esimerkiksi terapiaan päätyminen tarkoittaa, että on jo aika lailla tutkittu ja monen tahon toimesta terapiaa suositeltu. Niin ajattelevatko nämä vanhemmat silti, että heillä on parempi tieto?

Ap

Kyllä. Paljon on meitä, jotka uskomme että nykyaikana medikalisaatio on mennyt liian pitkälle ja usein niiden terapioiden ja lääkitysten tavoite on tuottaa yhdenmukaisia, robottimaisia peruskansalaisia. Itse ajattelen että tasapäistämisen ja normaaliksi "auttamisen" sijaan pitäisi hyväksyä erilaisuus ja kunnioittaa sitä. Ja varmistaa että yhteiskunta ei ole sellainen, että siihen sopii vain hyvin kapea joukko porukkaa, ne hyvin tavanomaiset ja tietyllä tapaa suuntautuneet. Nythän yhteiskunta ja koulu ei välttämättä ollenkaan ole sellaisia, mutta onko keino terapoida tai lääkitä ihmisete siihen sopivaksi, vaiko sittenkin muuttaa yhteiskuntaa ihmisille sopivaksi`?

Esim. monet nykyään ADHD:na pidetyt on ennen olleet rämäpäisyytensä ja laaja-alaisen huomionsa takia erittäin arvostettuja. Heistä on tullut tutkimusmatkailijoita, ideoijia joiden projektien rutiinityön on vetäneet loppuun muut jne. Kaikki on tiennyt että heillä on tärkeä rooli yhteiskunnassa. Nyt yhtäkkiä ei oikein sitten hyväksyttäisi kuin lukutoukat, joita kiinnostaa keskittyä pitkään johonkin intellektuaalisiin aiheisiin.

Mitä siinä sitten pelätään tai hävetään? Kun nämä sanat tuolta nousevat esille.

Ap

On varmasti monia syitä. On tapauksia, joissa lapselle yritetään tekemällä tehdä joku diagnoosi, ihan vain siksi, koska hänen opettajansa ei tule hänen kanssaan toimeen. (Opettajan vaihduttua lapsen ongelmatkin mystisesti katosivat.)

Sitten on niitä, jotka eivät halua nähdä lapsensa ongelmia (maineenmenetyksen pelko tms. en tiedä)

Tai ei oikeasti nähdä lapsen tuen tarvetta (esim. verrataan lasta johonkin, jolla on vaikeampia ongelmia. Tai itsellään ollut samoja ongelmia, joiden vuoksi on käynyt peruskoulun erityisluokalla, eli ei edes tiedetä, mitä tarkoittaa normaali peruskoulu, ja väitetään, että oma lapsi kyllä pärjää siellä.)

Nämä siis tuttujen ja tutuntuttujen tarinnoita.

Vierailija kirjoitti:

Mitä siinä sitten pelätään tai hävetään? Kun nämä sanat tuolta nousevat esille.

Ap

Pelätään sitä, että diagnoosia käytetään lasta vastaan. Että koulussa opettajat alkavat syrjiä ja jättävät opettamatta, että kaverit hyljeksivät ja haukkuvat.

Molempiin pelkoihin on syytäkin, sillä näin käy usein. Ei pitäisi, mutta käy.

18 on oikeassa. Monta kertaa apu/tuki jää niin puolinaiseksi, että siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä, varsinkin koulussa, koska opettajat ei oikeasti tiedä eikö osaa eikö halua opetella mistä oikeasti olisi hyötyä.

Peku kirjoitti:

Miehelleni on ainn yritetty diagnosoida adhd:ta. Ei mitään perusteita diegnoosille. On hyvin tienaava ja menestynyt nykyään. Kukaan ei ole tuon jälkeen ollut sitä mieltä että mieheni olisi adhd

ADHD diagnoosi ei tarkoita sitä, että ihminen ei voisi menestyä ja tienata hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä siinä sitten pelätään tai hävetään? Kun nämä sanat tuolta nousevat esille.

Ap

Pelätään sitä, että diagnoosia käytetään lasta vastaan. Että koulussa opettajat alkavat syrjiä ja jättävät opettamatta, että kaverit hyljeksivät ja haukkuvat.

Molempiin pelkoihin on syytäkin, sillä näin käy usein. Ei pitäisi, mutta käy.

Lapsi käyttäyttyy tietyllä tavoin ja ilman diagnoosia kaikki on ok?

Outo ajatus, joka estää myös avun saannin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika kova pokka vanhemmilla kyllä sitten, jos ovat eri mieltä diagnoosista. Kun esimerkiksi terapiaan päätyminen tarkoittaa, että on jo aika lailla tutkittu ja monen tahon toimesta terapiaa suositeltu. Niin ajattelevatko nämä vanhemmat silti, että heillä on parempi tieto?

Ap

Tietenkin. Ja heillähän on sekä kaikki tieto että paras lapsen tuntemus.

Höpö höpö, vanhempia on kovin monenlaisia. Kaikki eivät valitettavasti ajattele lapsen parasta.

Etenkin murrosiässä on vaikea erottaa mikä on normaalia murkun mieliala-ailahteluja ja mikä on alkavaa masennusta.

Onneksi teini pääsi kouluterkan kautta perheneuvolaan ja siellä terapiaan, joka kesti noin 8 kk. Oli todellakin apua.

Raha.

Kuskaamisten hankaluus. Tiedän tapauksia joissa vanhemman on ollut pakko lopettaa työt kun kuskaamisten ja työn yhteen sovittaminen oli mahdotonta. Joillakin lähin terapiaa tarjoava taho voi olla sadankin kilometrin päässä. Jos työt loppuu neljältä ja terapia on 100 kilsan päässä kello 17 töistä pitää todennäköisesti lähteä jo ennen neljää ruuhka ajan takia ja terapiasta päästään lähtemään takaisin kello 18 ja kotona ollaan kello 19. Aika pitkä päivä lapsellekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika kova pokka vanhemmilla kyllä sitten, jos ovat eri mieltä diagnoosista. Kun esimerkiksi terapiaan päätyminen tarkoittaa, että on jo aika lailla tutkittu ja monen tahon toimesta terapiaa suositeltu. Niin ajattelevatko nämä vanhemmat silti, että heillä on parempi tieto?

Ap

Kyllä. Paljon on meitä, jotka uskomme että nykyaikana medikalisaatio on mennyt liian pitkälle ja usein niiden terapioiden ja lääkitysten tavoite on tuottaa yhdenmukaisia, robottimaisia peruskansalaisia. Itse ajattelen että tasapäistämisen ja normaaliksi "auttamisen" sijaan pitäisi hyväksyä erilaisuus ja kunnioittaa sitä. Ja varmistaa että yhteiskunta ei ole sellainen, että siihen sopii vain hyvin kapea joukko porukkaa, ne hyvin tavanomaiset ja tietyllä tapaa suuntautuneet. Nythän yhteiskunta ja koulu ei välttämättä ollenkaan ole sellaisia, mutta onko keino terapoida tai lääkitä ihmisete siihen sopivaksi, vaiko sittenkin muuttaa yhteiskuntaa ihmisille sopivaksi`?

Esim. monet nykyään ADHD:na pidetyt on ennen olleet rämäpäisyytensä ja laaja-alaisen huomionsa takia erittäin arvostettuja. Heistä on tullut tutkimusmatkailijoita, ideoijia joiden projektien rutiinityön on vetäneet loppuun muut jne. Kaikki on tiennyt että heillä on tärkeä rooli yhteiskunnassa. Nyt yhtäkkiä ei oikein sitten hyväksyttäisi kuin lukutoukat, joita kiinnostaa keskittyä pitkään johonkin intellektuaalisiin aiheisiin.

Tietty tasapäistäminen on yhteiskunnassa pakollista, koska ilman sitä mikään ei pyörisi.

Ajatus ideoivasta ja suuripiirteisestä ADHD tutkimusmatkailijasta tai tutkijasta on romantisoimista. Tuon tutkijan pitää kuitenkin lukutoukkailla opinnot läpi ja osoittaa edes jonkin tasoista keskittymiskykyä, toiminnanohjaamista ja muistia. Monet keskittymisvaikeuksia, assiutta yms kovaan ääneen ihannoivat eivät kuitenkaan todellisuudessa kestä sitä työkaveria joka naputtaa huomaamattaan kynää pöytään, jättää tyhjän juomalasin taukohuoneen pöydälle ja unohtaa mihin kansioon tallensi sen tärkeän palaverin muistiinpanot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä siinä sitten pelätään tai hävetään? Kun nämä sanat tuolta nousevat esille.

Ap

Pelätään sitä, että diagnoosia käytetään lasta vastaan. Että koulussa opettajat alkavat syrjiä ja jättävät opettamatta, että kaverit hyljeksivät ja haukkuvat.

Molempiin pelkoihin on syytäkin, sillä näin käy usein. Ei pitäisi, mutta käy.

No ei todellakaan käy usein. Olen ollut 20 vuotta opettajana, enkä ole ollut todistamassa tällaista kertaakaan.

Oppilaan oireet ovat yleensä opettajalle täysin selvät, oli sitten diagnoosia tai ei. Oppilaan mahdolliset adhd-tai autismin kirjon piirteet eivät jää opettajalta jotenkin mystisesti huomaamatta, koska vanhemmat kieltäytyvät tuesta ja pyrkivät estämään virallisen diagnoosin antamista.

Diagnoosit ovat luottamuksellista tietoa, eikä niitä tietenkään kerrota toisille oppilaille. 

Jos oppilas saa diagnoosin, se yleensä johtaa tehostettuun tai erityiseen tukeen, mikä merkitsee sitä, että opettaja on aivan erityisesti velvollinen opettamaan. En ymmärrä ollenkaan, mistä tulee tällainen käsitys, että opettajat eivät opettaisi oppilaita, joilla on dg. 

Useimmat tällaiset pelot ovat aivan täysin turhia. Se, mikä oppilasta haittaa, on hänen mahdollinen sairautensa tai erityisvaikeutensa ja sen tuomat oireet sekä tuen puute, ei se, että hänellä on asiasta dg.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä siinä sitten pelätään tai hävetään? Kun nämä sanat tuolta nousevat esille.

Ap

Pelätään sitä, että diagnoosia käytetään lasta vastaan. Että koulussa opettajat alkavat syrjiä ja jättävät opettamatta, että kaverit hyljeksivät ja haukkuvat.

Molempiin pelkoihin on syytäkin, sillä näin käy usein. Ei pitäisi, mutta käy.

No ei todellakaan käy usein. Olen ollut 20 vuotta opettajana, enkä ole ollut todistamassa tällaista kertaakaan.

Oppilaan oireet ovat yleensä opettajalle täysin selvät, oli sitten diagnoosia tai ei. Oppilaan mahdolliset adhd-tai autismin kirjon piirteet eivät jää opettajalta jotenkin mystisesti huomaamatta, koska vanhemmat kieltäytyvät tuesta ja pyrkivät estämään virallisen diagnoosin antamista.

Diagnoosit ovat luottamuksellista tietoa, eikä niitä tietenkään kerrota toisille oppilaille. 

Jos oppilas saa diagnoosin, se yleensä johtaa tehostettuun tai erityiseen tukeen, mikä merkitsee sitä, että opettaja on aivan erityisesti velvollinen opettamaan. En ymmärrä ollenkaan, mistä tulee tällainen käsitys, että opettajat eivät opettaisi oppilaita, joilla on dg. 

Useimmat tällaiset pelot ovat aivan täysin turhia. Se, mikä oppilasta haittaa, on hänen mahdollinen sairautensa tai erityisvaikeutensa ja sen tuomat oireet sekä tuen puute, ei se, että hänellä on asiasta dg.

Tästäkin opesta tuntuu oudolta että diagnoosi tai tuki jotenkin muuttaisi jotain. Oli diagnoosia tai päätöstä tuesta tai ei oppilasta opetetaan ja autetaan. Toki tuen päätöksen myötä on enemmän työkaluja mutta ilman sitäkin on mahdollista tehdä paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika kova pokka vanhemmilla kyllä sitten, jos ovat eri mieltä diagnoosista. Kun esimerkiksi terapiaan päätyminen tarkoittaa, että on jo aika lailla tutkittu ja monen tahon toimesta terapiaa suositeltu. Niin ajattelevatko nämä vanhemmat silti, että heillä on parempi tieto?

Ap

Kyllä. Paljon on meitä, jotka uskomme että nykyaikana medikalisaatio on mennyt liian pitkälle ja usein niiden terapioiden ja lääkitysten tavoite on tuottaa yhdenmukaisia, robottimaisia peruskansalaisia. Itse ajattelen että tasapäistämisen ja normaaliksi "auttamisen" sijaan pitäisi hyväksyä erilaisuus ja kunnioittaa sitä. Ja varmistaa että yhteiskunta ei ole sellainen, että siihen sopii vain hyvin kapea joukko porukkaa, ne hyvin tavanomaiset ja tietyllä tapaa suuntautuneet. Nythän yhteiskunta ja koulu ei välttämättä ollenkaan ole sellaisia, mutta onko keino terapoida tai lääkitä ihmisete siihen sopivaksi, vaiko sittenkin muuttaa yhteiskuntaa ihmisille sopivaksi`?

Esim. monet nykyään ADHD:na pidetyt on ennen olleet rämäpäisyytensä ja laaja-alaisen huomionsa takia erittäin arvostettuja. Heistä on tullut tutkimusmatkailijoita, ideoijia joiden projektien rutiinityön on vetäneet loppuun muut jne. Kaikki on tiennyt että heillä on tärkeä rooli yhteiskunnassa. Nyt yhtäkkiä ei oikein sitten hyväksyttäisi kuin lukutoukat, joita kiinnostaa keskittyä pitkään johonkin intellektuaalisiin aiheisiin.

No ei ole todellakaan olleet mitään tutkimusmatkailijoita, vaan suurimmaksi osaksi juuri niitä vankilaan päätyneitä impulsiivisia ja elämässä huonosti menestyviä äkkipikaisia juoppoja. Turha romantisoida. Eipä siellä napajäätiköllä pärjää kun on unohtanut ottaa mukaansa puolet varusteista tai ei ole opetellut kuinka navigoida myrskyssä.

Kaikki joilla on ADHD eivät päädy vankilaan ilman hoitoja, mutta vielä tänäkin päivänä vankiloissa on järjetön yliedustus ADHD:sta. Moni pärjäisi paljon paremmin elämänsä ihan perusasioissa jos saisi sitä lääkitystä. Oma puolisoni mm nukahtelee ilman lääkitystään koska ADHD pyrkii sammuttamaan aivot ilman stimulaatiota, hän kykenee lääkityksellä hoitamaan lapset kouluun, kun ennen lääkitystä lapsilta (ja itseltään) jäi puolet asioista kotiin, eikä toivoakaan että olisi ehtinyt töihin ajoissa. Töissä ei päässyt etenemään kun ei kaikki pallot pysyneet ilmassa. Lääkityksen jälkeen hänen itsensä on ihan hitosti parempi olla, hoitaa oman osansa perheestä, hän on opiskelee maisterintutkintoa töiden ohessa, ei menetä hermojaan jatkuvasti, ei vaaranna lapsia huomaamattomuuttaan, ei päädy työmatkalla toiselle puolelle kaupunkia koska on nukahtanut/jumahtanut metrossa.

On ihana ajatus että hyväksyttäisiin kaikki vain sellaisina kuin he ovat, mutta mieheni on ainakin hitosti onnellisempi lääkityksen kanssa. Lisäksi itse olisin varmaankin kuollut synnytyksenjälkeiseen masennukseeni ilman lääkitystä. Kumpikaan meistä ei ole mikään tasapäistetty robotti, vaan edelleen ihan omia persooniamme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä siinä sitten pelätään tai hävetään? Kun nämä sanat tuolta nousevat esille.

Ap

Pelätään sitä, että diagnoosia käytetään lasta vastaan. Että koulussa opettajat alkavat syrjiä ja jättävät opettamatta, että kaverit hyljeksivät ja haukkuvat.

Molempiin pelkoihin on syytäkin, sillä näin käy usein. Ei pitäisi, mutta käy.

Lapsi käyttäyttyy tietyllä tavoin ja ilman diagnoosia kaikki on ok?

Outo ajatus, joka estää myös avun saannin.

Kyllähän siellä näkyy aina lääkärillä ensimmäisenä diagnoosi. Masennusdiagnoosi joidenkin lääkäreiden mielestä merkitsee sitä että kaikki flunssasta lähtien on masennuksen syytä ja mt-puolen ongelma. Sama juttu ADHD:n kanssa.

Ainakin eräässä lähipiirin perheessä on selkeää kaikille muille, paitsi perheen äidille itselleen, että hän kärsii diagnosoimattomana samoista ongelmista kuin lapsensa. Kieltäytyy kaikista jatkotutkimuksista, tukitoimista ym, koska on sitä mieltä että lapsen käytös, huono koulumenestys, sosiaalisen kanssakäymisen ongelmat ja kaikki muu on aivan normaalia, koska hänkin on aina ollut sellainen. Isä puolestaan on tossun alla eikä uskalla puuttua asiaan.

Kaikkia ei kiinnosta. Jokainen huolehtikoot ja vastatkoot itse itsestään. Ei tämmöisistä edes keskusteltu 90-luvulla tai aiemmin. Maailmassa on 8 miljardia ihmistä, että nämä tämmöiset psykologiset ja henkiset asiat on mitättömiä ja pienen ryhmän ongelmia. Luonto karsii hullut. Aina.

En tiedä mutta sen tiedän että sen avun ottaminen vastaan ei ole välttämättä helppoa.

Meillä lapsi käy psykologilla kerran viikkoon, matkaa sinne on 75 km eli reilu tunti suuntaansa. Eli tunnin aika vie ajallisesti melkein 4 tuntia. Sanomattakin selvää mitä se tekee minun työpäiville. Vaikka aikoja on varattu yli puoli vuotta sitten, ei saatu yhtään aamu-tai ilta-aikaa. Jokainen käynti on keskellä päivää. Lapsella menee myös kokonainen koulupäivä siinä, käy sitten tukarissa parina aamuna viikossa.

Siihen päälle kaikki muut menot lasten kanssa jotka on hoidettava virka-ajan sisällä.

Kyllä se on raskasta, niin lapselle kuin aikuisellekkin.

Tällä viikolla selviää meneekö seuraavakin puoli vuotta näin. Tietysti haluan että lapsi saa jatkoa hoidolle mutta myönnän että tämä ajelu väsyttää ja kuormittaa arkea.

Lapsihan on vanhempiensa silmissä täydellinen. Pelkkä puhe lapsen vioista voi herättää niin vahvan vastustuksen, ettei mitään kehittymiseen liittyviä asioita haluta käydä läpi. Onhan tästä nyt selviä poikkeuksiakin, esimerkiksi puheterapia tai on sellainen mihin vanhemmat tuovat  lapsen mielellään. Mielen asioissa ehkä vain ajatellaan, että lapsi on sellainen kuin on. Ja eihän niistä ominaisuuksista varmaan olisikaan haittaa, jos lapsi voisi sitten elää eristyksissä ilman kouluvastuita ja ilman haaveita ystävyyssuhteista. Mutta hoidolla halutaan usen tarjota lapselle välineitä toimia mahdollisimman tavallisesti, jolloin hänellä on parempi mahdollisuus sopeutua kaikkiin vaatimuksiin. Ja onhan se käytännössä katsoen ainoa tapa, koska yhden ihmisen lapsuuden aikana ei ole mahdollista muuttaa maailmaa sellaiseksi, jossa työpaikan saa ilman koulutusta ja jossa muut ihmiset haluavat olla ystäviä vaikkapa aggressiivisen lapsen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika kova pokka vanhemmilla kyllä sitten, jos ovat eri mieltä diagnoosista. Kun esimerkiksi terapiaan päätyminen tarkoittaa, että on jo aika lailla tutkittu ja monen tahon toimesta terapiaa suositeltu. Niin ajattelevatko nämä vanhemmat silti, että heillä on parempi tieto?

Ap

Kyllä. Paljon on meitä, jotka uskomme että nykyaikana medikalisaatio on mennyt liian pitkälle ja usein niiden terapioiden ja lääkitysten tavoite on tuottaa yhdenmukaisia, robottimaisia peruskansalaisia. Itse ajattelen että tasapäistämisen ja normaaliksi "auttamisen" sijaan pitäisi hyväksyä erilaisuus ja kunnioittaa sitä. Ja varmistaa että yhteiskunta ei ole sellainen, että siihen sopii vain hyvin kapea joukko porukkaa, ne hyvin tavanomaiset ja tietyllä tapaa suuntautuneet. Nythän yhteiskunta ja koulu ei välttämättä ollenkaan ole sellaisia, mutta onko keino terapoida tai lääkitä ihmisete siihen sopivaksi, vaiko sittenkin muuttaa yhteiskuntaa ihmisille sopivaksi`?

Esim. monet nykyään ADHD:na pidetyt on ennen olleet rämäpäisyytensä ja laaja-alaisen huomionsa takia erittäin arvostettuja. Heistä on tullut tutkimusmatkailijoita, ideoijia joiden projektien rutiinityön on vetäneet loppuun muut jne. Kaikki on tiennyt että heillä on tärkeä rooli yhteiskunnassa. Nyt yhtäkkiä ei oikein sitten hyväksyttäisi kuin lukutoukat, joita kiinnostaa keskittyä pitkään johonkin intellektuaalisiin aiheisiin.

Tietty tasapäistäminen on yhteiskunnassa pakollista, koska ilman sitä mikään ei pyörisi.

Ajatus ideoivasta ja suuripiirteisestä ADHD tutkimusmatkailijasta tai tutkijasta on romantisoimista. Tuon tutkijan pitää kuitenkin lukutoukkailla opinnot läpi ja osoittaa edes jonkin tasoista keskittymiskykyä, toiminnanohjaamista ja muistia. Monet keskittymisvaikeuksia, assiutta yms kovaan ääneen ihannoivat eivät kuitenkaan todellisuudessa kestä sitä työkaveria joka naputtaa huomaamattaan kynää pöytään, jättää tyhjän juomalasin taukohuoneen pöydälle ja unohtaa mihin kansioon tallensi sen tärkeän palaverin muistiinpanot.

Tämäpä. Omalle kohdalle on osunut kourallinen näitä, jotka hehkuttavat omaa ymmärtämistään mutta eivät käytännössä siedä nähdä oireilua.

Työkaveri: "Miksi sulla on aina noi korvatulpat päässä? Ota ne pois, et kuule muuten jos jollakin on asiaa. Täh eihän täällä ole edes meluista, ei voi häiritä joku pieni puheensorina. Et vaan mieti sitä."

Kaveri: "Sulla on tosi ärsyttävä tapa räpeltää sun hihaa. Kyllä mä ymmärrän että olet saanut sen vuosien saatossa minimiin, mutta voitko lopettaa sen."

Ex-poikaystävä: "Miten niin et tiedä missä sun tavarat on jos ne ei ole omalla paikallaan tai näkyvillä. Et sä mikään muistiongelmainen vanhus ole."