Miksi vanhemmat eivät halua lapselleen apua?

Mun kohdalla kyse oli siitä ettei kukaan saanut tietää millaista mun elämä oli. Äiti hakkasi mua siitä asti kun olin 5v., vuosien ajan jouduin myös katsomaan kun narkkari isäpuoli hakkasi äitiä ja pelkäsin kuolevani ite kun juoksin naapuriin soittamaan poliisit. Oli kaikkea muutakin. Aloin käymään 13-vuotiaana psykologilla mut äiti kielsi kertomasta mistään, uhkasi että joutuisin lastenkotiin. Vaikka mun elämä oli kamalaa ja pelkäsin äitiä niin en halunnut pois kotoa. Yritin uskoa että kyllä äiti mua rakastaa ja asiat muuttuu vielä. Ei muuttunut, paitsi että isäpuoli kuoli. Olin laitoksissa muutaman kerran mut kukaan ei tiennyt mitään. 16-vuotiaana mut huostaanotettiin. Äiti selitti aina että mulla on varmasti asperger ja sen takia oon niin hankala. Sitäkin tutkittiin mut todettiin ettei mulla oo sellaista. Isää äiti syytteli myös, kun isä ei auttanut mun kanssa. Syy siihenkin oli kyllä äiti, se teki kaikkensa pilatakseen mun ja isän välit. Ei äiti vaan koskaan voi myöntää virheitään ja sitä että mä oon vaan pahasti traumatisoitunut. Luulen että se on narsisti, se on niin tunnekylmä ihminen. Ei minkäännäköistä syyllisyydentunnetta tai empatiakykyä, se on pelottava ihminen ja osaa esittää mukavaa ihan liian hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika kova pokka vanhemmilla kyllä sitten, jos ovat eri mieltä diagnoosista. Kun esimerkiksi terapiaan päätyminen tarkoittaa, että on jo aika lailla tutkittu ja monen tahon toimesta terapiaa suositeltu. Niin ajattelevatko nämä vanhemmat silti, että heillä on parempi tieto?

Ap

Kyllä. Paljon on meitä, jotka uskomme että nykyaikana medikalisaatio on mennyt liian pitkälle ja usein niiden terapioiden ja lääkitysten tavoite on tuottaa yhdenmukaisia, robottimaisia peruskansalaisia. Itse ajattelen että tasapäistämisen ja normaaliksi "auttamisen" sijaan pitäisi hyväksyä erilaisuus ja kunnioittaa sitä. Ja varmistaa että yhteiskunta ei ole sellainen, että siihen sopii vain hyvin kapea joukko porukkaa, ne hyvin tavanomaiset ja tietyllä tapaa suuntautuneet. Nythän yhteiskunta ja koulu ei välttämättä ollenkaan ole sellaisia, mutta onko keino terapoida tai lääkitä ihmisete siihen sopivaksi, vaiko sittenkin muuttaa yhteiskuntaa ihmisille sopivaksi`?

Esim. monet nykyään ADHD:na pidetyt on ennen olleet rämäpäisyytensä ja laaja-alaisen huomionsa takia erittäin arvostettuja. Heistä on tullut tutkimusmatkailijoita, ideoijia joiden projektien rutiinityön on vetäneet loppuun muut jne. Kaikki on tiennyt että heillä on tärkeä rooli yhteiskunnassa. Nyt yhtäkkiä ei oikein sitten hyväksyttäisi kuin lukutoukat, joita kiinnostaa keskittyä pitkään johonkin intellektuaalisiin aiheisiin.

Niin samaa mieltä! Mieluummin sallivampi normaalius, kuin tämä diagnooseihin keskittyvä keskiarvokansalaisprojekti. 

Usein kaikki lähtee koulusta, jossa opettajat suosivat näitä hiljaisia ja sopeutuvia oppilaita. Tästä on hyvä kirjakin Keltinkangas-Järviseltä. Alakoulussa annetaan numero tempperamentin mukaan pitkälti. 

Itse kieltäydyin lapselle esitetyistä kaiken maailman tukitoimista. Nykyisin on älykäs yläkoululainen. Turhautui alakoulussa ja aiheutti siksi ongelmia. Tukitoimia sisältää aina luokittelun, joka itsessään voi vahvistaa lapsen/nuoren negatiivista minäkuvaa. Jos lapselle kerrotaan koko ajan, että hänessä on joku vika, niin mitä hyvää siitä voi seurata? Eikö pitäisi keskittyä vahvuuksiin? Tällä hetkellä koulussa keskitytään ongelmiin, olivat ne miten pieniä tahansa. Wilma itsessään on yksi prkle.

Ns. oikeat ongelmat ovat tietysti asia erikseen. Jos koulussa menee huonosti, oppimista voi tukea eri tavoin. Mutta tämä luokittelu ja terapiapakkomielle lääkkeineen jo pienestä pitäen ei tuota muuta, kuin moniongelmaisia ihmisiä huonolla itsetunnolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä siinä sitten pelätään tai hävetään? Kun nämä sanat tuolta nousevat esille.

Ap

Pelätään sitä, että diagnoosia käytetään lasta vastaan. Että koulussa opettajat alkavat syrjiä ja jättävät opettamatta, että kaverit hyljeksivät ja haukkuvat.

Molempiin pelkoihin on syytäkin, sillä näin käy usein. Ei pitäisi, mutta käy.

No ei todellakaan käy usein. Olen ollut 20 vuotta opettajana, enkä ole ollut todistamassa tällaista kertaakaan.

Oppilaan oireet ovat yleensä opettajalle täysin selvät, oli sitten diagnoosia tai ei. Oppilaan mahdolliset adhd-tai autismin kirjon piirteet eivät jää opettajalta jotenkin mystisesti huomaamatta, koska vanhemmat kieltäytyvät tuesta ja pyrkivät estämään virallisen diagnoosin antamista.

Diagnoosit ovat luottamuksellista tietoa, eikä niitä tietenkään kerrota toisille oppilaille. 

Jos oppilas saa diagnoosin, se yleensä johtaa tehostettuun tai erityiseen tukeen, mikä merkitsee sitä, että opettaja on aivan erityisesti velvollinen opettamaan. En ymmärrä ollenkaan, mistä tulee tällainen käsitys, että opettajat eivät opettaisi oppilaita, joilla on dg. 

Useimmat tällaiset pelot ovat aivan täysin turhia. Se, mikä oppilasta haittaa, on hänen mahdollinen sairautensa tai erityisvaikeutensa ja sen tuomat oireet sekä tuen puute, ei se, että hänellä on asiasta dg.

On yleistä, että opettaja ajattelee noin, mutta usein se kertoo vain opettajan ennakkoluulojen syvyydestä, siitä ettei kyetä edes näkemään omia virheitä.

On tyypillistä! Että siihen asti, kun oppilas on vain ”hankala” opettaja yrittää auttaa ja ymmärtää, koittaa löytää ne keinot jolla juuri tätä yksilöllistä lasta autetaan. Sinä päivänä kun oppilas saa diagnoosin, opettaja muuttaa asennettaan, koska pysyvällä diagnoosilla varustetusta oppilaastahan ei koskaan tule mitään, ainakaan muuta kuin diagnoosinsa. Ilmeiseti opettaja sitten kokee, ettei sen eteen kannata nähdä vaivaakaan, kun ei se siitä muuksi muutu. Lapsi menettää opettajan silmissä yksilöllisyytensä ja muuttuu diagnoosiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika kova pokka vanhemmilla kyllä sitten, jos ovat eri mieltä diagnoosista. Kun esimerkiksi terapiaan päätyminen tarkoittaa, että on jo aika lailla tutkittu ja monen tahon toimesta terapiaa suositeltu. Niin ajattelevatko nämä vanhemmat silti, että heillä on parempi tieto?

Ap

Tietenkin. Ja heillähän on sekä kaikki tieto että paras lapsen tuntemus.

Just, oma tyttärellä on aina ollut paljon kavereita ja harrastuksia ja koulu meni hyvin. Pääsi yhteen pääkaupunkiseudun suosituimmista lukioista. Ei oikein suoriutunut ja tuli ADHD diagnoosi. No asia hoidettiin ja opinnot alkoivat sujua. En koskaan olisi voinut kuvitellakaan. Lapsi ja nuori tarvitsee apua, ei sitä, että vanhemmat tietävät parhaiten.

Tulee mieleen Hengenvaarallisesti lihava -ohjelma ja sen loistava Doctor Nov. Potilaathan usein vastustavat elämänmuutoksia ja väittävät syövänsä terveellisesti. Yksi itki ja valitti, miten hän itse tuntee kehonsa parhaiten, koska on elänyt siinä 30 vuotta. Tohtorin vastaus: Minä olen ollut lääkärinä kaksi kertaa tuon ajan, joten kyllä minä itseasiassa tunnen kehosi paljon paremmin.

Näinhän se on. Subjektiivista maallikkoa täytyy toki kuunnella, mutta lopulta se on asiantuntija, joka nimensä mukaisesti TUNTEE ASIAN.

Itse olisin ollut kiitollinen, jos ADHD:ni olisi diagnosoitu jo kouluiässä. En olisi aikuiseksi asti miettinyt, miksi olen näin paska. Nyt osaan jo arvostaa itseäni, koska olen pärjännyt niin hyvin vammastani huolimatta. Lapsena sen sijaan ajattelin olevani yksinkertaisesti PAHA, kun en osannut olla hiljaa tai istua paikallani.

Samaa mietin: miksi ei haeta apua, miksi ei edes oteta tarjottua apua vastaan. Fiksut, akateemisesti koulutetut vanhemmat, joista toinen jopa alan asiantuntija. Nyt kärsivät itse lapsi, perhe, koulukaverit, me koulukavereiden vanhemmat. On ihan hirveää etsiä omalle lapselleen tukea kiusaamiseen eli ongelmaan, jotka johtuu toisen lapsen hoitamattomasta psyk tai nepsy ongelmasta tai kasvatuksen puutteesta.