Lue keskustelun säännöt.
Kolmenkympin kriisi pahana. Miten olette selvinneet?
Todella paha kolmenkympin kriisi. Tyhjyyden tunne. Tähänastiset elämän saavutetut tavoitteet eivät tunnu miltään. Haaveita on, mutta ne tuntuvat tyhjältä ilman sellaista ihmistä, joka haluaisi jakaa samat tavoitteet kanssani.
Haikailen nuoruuden perään ja ikävöin lapsuuttani, nuorta aikuisikääni ja kotiseutuani. Kaipaan jotain määrittämätöntä tunnetilaa entisestä elämästäni ikään kuin olisin menettänyt sen.
Nykyinen työ tuntuu puuduttavalta. Menestyksestä huolimatta en ole siihen tyytyväinen. Ajattelen myös, ettei nykyinen vakaus ole pysyvää vaan murtuu jossain vaiheessa. Pohdin, millaista olisi elää ilman niitä asioita, joita minulla nyt on. Uskon, että olisin siltikin tyytyväinen.
On tunnetta, ettei millään ole mitään merkitystä. Välillä kyllä parempia hetkiäkin. Masennusta tämä ei ole. Elämää vain hallitsevat tosi voimakkaasti elämänvaihekysymykset. Vertailen hirveästi itseäni muihin, vaikka ei pitäisi.
Tuntuu, että on tosi vähän aikaa, kun olin 20. En halua huomata kohta olevani neljäkymmentä.
Kommentit (446)
Vierailija kirjoitti:
Minulle pahinta tässä kolmekymppisyydessä on katsoa vanhempieni vanhenemista, joka konkretisoituu nyt vanhuudensairauksien myötä.
Ajoittain on valtava kaipuu viattomiin lapsuuden kesiin. Niin kova kaipuu, että rintaa puristaa ja kyynel vierähtää poskelle.
Kaiken ainainen muuttuvuus ahdistaa. Mihinkään ei voi laskeutua lepäämään edes hetkeksi. Elämä tuntuu olevan karikosta toiseen kulkemista, ja sitäkin käsittämättömällä nopeudella. Tuntuu, että mitä tiukemmin johonkin takerrun, sitä varmemmin ja nopeammin se lipsuu pois otteestani.
Kaipaisin hetkeä, jolloin kaikki olisi hyvin jonkin aikaa. Haluaisin hetkeksi voida hellittää kaiken kanssa ja istua katsomassa elämänmenoa, nauttia. Edes pienen hetken.
Minä en ole valmis luopumaan vanhemmistani. Tarvitsen heitä. Olen neuvoton ja ahdistunut.
Minkä viestin annat ihmisille, jotka ovat joutuneet pelastautumaan perhehelvetistä?
Muuttamaan kotoa 16 vuotiaana
kerro toki
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 23:15"]
Tulipa mieleen, että tein saman tempun 27-vuotiaana kuin nro 3. Lisäksi vaihdoin ammatinkin, eli menin oppisopimustyöpaikkaan opiskelemaan täysin eri ammatin. Kaikki kerralla uusiksi.
Mutta ei lopullista apua... Eikö kukaan tunnista tuota rajallisuuden tunnetta omakseen? Onko mulla viidenkympin kriisi etuajassa? Aivan käsittämättömiä, ja huikaisevan pelottavia, tyhjiä tunteita, ei niitä oikein voi kuvaillakaan sanoilla. Niiden aikaan saamiseen riittää toisinaan vain kun katsoo taivaalle. Tai katsoo vaikka lastaan. Se on vasta elämänsä alussa, kehittyy, eikä vanhene, ihan koko elinkaari on vielä edessä. On siinä hyvin paljon kaunistakin. 2
Minulla oli noita elämän rajallisuuden tunteita etenkin, kun lapseni oli ihan vauva. Itkin sitä, että joskus kuolen ja elämä on niin lyhyt. Nyt nämä tunteet ovat väistyneet. Kyse ei ollut masennuksesta vaan nimenomaan jonkin rajallisuuden ymmärtämisestä. Työssäni sairaanhoitajana näen kauhean riipaisevasti elämän raadollisuuden ja sen, että oma aika voi koittaa koska vain, niin myös läheisten aika. Se on todella ahdistavaakin välillä. Ihmiset rakentavat elämänsä ja valheellisesti saavat kontrollin tunteen kaikesta, mutta tosiasiassa elämältä voi tippua pohja koska vain vakavan sairauden edessä. Joskus en ajattele näitä asioita, toisinaan paljonkin.
Lähde New Yourkkiin!
i am disapointed kirjoitti:
H40V kirjoitti:
Pettymykset johtuvat siitä, että elämä ei mene kuten olet sen suunnitellut. Odotuksesi ja todellisuus eivät kohtaa toisiaan. Asiat, joihin voit vakuttaa... vaikuta. Asiat, joihin et voi vaikuttaa... muuta suunnitelmasi. Älä anna itsesi olla tuuliajolla, älä pakene... Näe vaivaa, kasva ihmisenä ja saavuta todellinen onnellisuus.
joo ..en oo paljoa voinut vaikuttaa..
vanhempien avioero
isän itsemurha
äidin vaihtuvat miehet, nälkä...yksinäisyys
kävin koulut
perustin yrityksen 30 vuotiaana
pitkä parisuhde 31v yhdessä
yritys pyörii mutta liian kovalla työmäärällä
e3n jaksa kriiseillä
mikä on sopiva määrä pettymyksiä?
Eipä taida olla sopivaa määrä tai epäsopivaa. Maailma polkee ja tulee polkemaan joka ikisen ihmisen maahan jossain vaiheessa. Jokainen saa osansa... Itse voi päättää, jääkö polvilleen vai päättääkö nousta entistä vahvempana. Helppoa se ei aina ole, kuten ei henkinen kasvukaan. Lopulta tarpeeksi murjottuna valmistautuu jälleen pettymään, niin myös tapahtuu. Auttaako se? Parantaako oloa? Viekö kohti haavetta onnellisuudesta? Riittää kun muuttaa ajatuksiansa pienistä asioista päivittäin ja sitoutuu näkemään edes jossain jotain hyvää. Lopulta (n. 66 päivän jälkeen) on luonut itselleen pysyvä uuden näkemyksen asioihin. Mitä isommat panokset, sitä suuremmat saavutukset.
Ongelmissa meillä on käytössä loputomasti eri tapoja lähestyä ja ratkaista asioita. Kokeilemme korkeintaan kahta ja luovutamme. "Mitä minä sanoin, ei toiminut tämäkään". Koko yritys oli tuhoon tuomittu jo ennen alkua, koska lähtökohtana oli tuo ajatusmalli varmasta epäonnistumisesta.
"Many of life's failures are people who did not realize how close they were to success when they gave up." Thomas A. Edison
Suosittelen maailmanympärysmatkaa.
Hyvät hotellit ja lennot maksaa..mut elämä on
Jos oot köyhä niin
1. Jeesus
2. Lapset
3. Kissat ja Netflix
H40V kirjoitti:
i am disapointed kirjoitti:
H40V kirjoitti:
Pettymykset johtuvat siitä, että elämä ei mene kuten olet sen suunnitellut. Odotuksesi ja todellisuus eivät kohtaa toisiaan. Asiat, joihin voit vakuttaa... vaikuta. Asiat, joihin et voi vaikuttaa... muuta suunnitelmasi. Älä anna itsesi olla tuuliajolla, älä pakene... Näe vaivaa, kasva ihmisenä ja saavuta todellinen onnellisuus.
joo ..en oo paljoa voinut vaikuttaa..
vanhempien avioero
isän itsemurha
äidin vaihtuvat miehet, nälkä...yksinäisyys
kävin koulut
perustin yrityksen 30 vuotiaana
pitkä parisuhde 31v yhdessä
yritys pyörii mutta liian kovalla työmäärällä
e3n jaksa kriiseillä
mikä on sopiva määrä pettymyksiä?
Eipä taida olla sopivaa määrä tai epäsopivaa. Maailma polkee ja tulee polkemaan joka ikisen ihmisen maahan jossain vaiheessa. Jokainen saa osansa... Itse voi päättää, jääkö polvilleen vai päättääkö nousta entistä vahvempana. Helppoa se ei aina ole, kuten ei henkinen kasvukaan. Lopulta tarpeeksi murjottuna valmistautuu jälleen pettymään, niin myös tapahtuu. Auttaako se? Parantaako oloa? Viekö kohti haavetta onnellisuudesta? Riittää kun muuttaa ajatuksiansa pienistä asioista päivittäin ja sitoutuu näkemään edes jossain jotain hyvää. Lopulta (n. 66 päivän jälkeen) on luonut itselleen pysyvä uuden näkemyksen asioihin. Mitä isommat panokset, sitä suuremmat saavutukset.
Ongelmissa meillä on käytössä loputomasti eri tapoja lähestyä ja ratkaista asioita. Kokeilemme korkeintaan kahta ja luovutamme. "Mitä minä sanoin, ei toiminut tämäkään". Koko yritys oli tuhoon tuomittu jo ennen alkua, koska lähtökohtana oli tuo ajatusmalli varmasta epäonnistumisesta.
"Many of life's failures are people who did not realize how close they were to success when they gave up." Thomas A. Edison
tuhoontuomittu yritys on 25 vuotias ja maksaa asumiseni , kauneudenhoidon , vapaa-ajan ym.
Tuotti hyvin 10vuotta ..nykyään elättää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
H40V kirjoitti:
i am disapointed kirjoitti:
H40V kirjoitti:
Pettymykset johtuvat siitä, että elämä ei mene kuten olet sen suunnitellut. Odotuksesi ja todellisuus eivät kohtaa toisiaan. Asiat, joihin voit vakuttaa... vaikuta. Asiat, joihin et voi vaikuttaa... muuta suunnitelmasi. Älä anna itsesi olla tuuliajolla, älä pakene... Näe vaivaa, kasva ihmisenä ja saavuta todellinen onnellisuus.
joo ..en oo paljoa voinut vaikuttaa..
vanhempien avioero
isän itsemurha
äidin vaihtuvat miehet, nälkä...yksinäisyys
kävin koulut
perustin yrityksen 30 vuotiaana
pitkä parisuhde 31v yhdessä
yritys pyörii mutta liian kovalla työmäärällä
e3n jaksa kriiseillä
mikä on sopiva määrä pettymyksiä?
Eipä taida olla sopivaa määrä tai epäsopivaa. Maailma polkee ja tulee polkemaan joka ikisen ihmisen maahan jossain vaiheessa. Jokainen saa osansa... Itse voi päättää, jääkö polvilleen vai päättääkö nousta entistä vahvempana. Helppoa se ei aina ole, kuten ei henkinen kasvukaan. Lopulta tarpeeksi murjottuna valmistautuu jälleen pettymään, niin myös tapahtuu. Auttaako se? Parantaako oloa? Viekö kohti haavetta onnellisuudesta? Riittää kun muuttaa ajatuksiansa pienistä asioista päivittäin ja sitoutuu näkemään edes jossain jotain hyvää. Lopulta (n. 66 päivän jälkeen) on luonut itselleen pysyvä uuden näkemyksen asioihin. Mitä isommat panokset, sitä suuremmat saavutukset.
Ongelmissa meillä on käytössä loputomasti eri tapoja lähestyä ja ratkaista asioita. Kokeilemme korkeintaan kahta ja luovutamme. "Mitä minä sanoin, ei toiminut tämäkään". Koko yritys oli tuhoon tuomittu jo ennen alkua, koska lähtökohtana oli tuo ajatusmalli varmasta epäonnistumisesta.
"Many of life's failures are people who did not realize how close they were to success when they gave up." Thomas A. Edison
kerro lisää..milloin itse luovutit?
Olen 28, ja kova kriisi mullakin päällä. Ahdistaa kun kaikki kaverit asuvat omissa asunnoissa, omistavat hienot autot ja ovat hyväpalkkaisissa töissä, tai omaavat rikkaan suvun/puolison. Somessa päivittelevät kuinka lähtevät taas ulkomaille tai hienoon ravintolaan illalliselle. Suurin osa pääsi töihin suoraan opiskelujen aikaiseen harjoittelupaikkaan, me miehen kanssa ei luultavasti siksi koska ollaan molemmat sellaisia ujoja hiirulaisia eikä ekstrovertti-moottoriturpia... Asutaan vuokralla varmaan koko loppuikämme ja ajellaan vanhalla skodalla vielä seuraavat 15 vuotta, tehdään siis pienipalkkaisia hanttihommia vaikka ollaan amk-koulutettuja. Ei millään työllistytä oman alamme hommiin. Mies haluaisi yliopistoon, mutta mites me sitten pärjätään...
Jotenkin me kolmenkympin kieppeillä olevat ollaan kovia vertailemaan toistemme elämiä, ja siitä seuraa kateutta ja katkeruutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 28, ja kova kriisi mullakin päällä. Ahdistaa kun kaikki kaverit asuvat omissa asunnoissa, omistavat hienot autot ja ovat hyväpalkkaisissa töissä, tai omaavat rikkaan suvun/puolison. Somessa päivittelevät kuinka lähtevät taas ulkomaille tai hienoon ravintolaan illalliselle. Suurin osa pääsi töihin suoraan opiskelujen aikaiseen harjoittelupaikkaan, me miehen kanssa ei luultavasti siksi koska ollaan molemmat sellaisia ujoja hiirulaisia eikä ekstrovertti-moottoriturpia... Asutaan vuokralla varmaan koko loppuikämme ja ajellaan vanhalla skodalla vielä seuraavat 15 vuotta, tehdään siis pienipalkkaisia hanttihommia vaikka ollaan amk-koulutettuja. Ei millään työllistytä oman alamme hommiin. Mies haluaisi yliopistoon, mutta mites me sitten pärjätään...
Jotenkin me kolmenkympin kieppeillä olevat ollaan kovia vertailemaan toistemme elämiä, ja siitä seuraa kateutta ja katkeruutta.
Eli sinä olet LUOVUTTANUT!!!
"Many of life's failures are people who did not realize how close they were to success when they gave up." Thomas A. Edison
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on joskus pohdittu kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuutta. En ole koskaan siihen uskonut. Sekin kyllä osittain sopii kuvaani.
En vain miellä itseäni mielisairaaksi, olen kuitenkin työelämässä hyvinkin pärjäävä sekä ihmisten kanssa. Koskaan ei kenellekään ole minusta mitään pahaa sanottavaa. Olen lojaali ja kiltti kaikille, sekä myös tukija mutta myös hauskanpitäjä.
Tosin eristäydyn helposti, sillä kaipaan omaa rauhaa introverttina.
Minulla on vain nämä omat ongelmat,siis tämä kohdistuu usein itseäni tuhoavana käytöksenä. Ei liity muihin ellei ole aihetta olla vihainen ja sanoa asiansa, sen verran järki pysyy päässä onneksi.
Olen aika yksinäinen ja uupunut tilanteeseen.
Pidän roolia päällä muiden kanssa ja yksin selviydyn vain elämästä. Toisinaan olen kyllä onnellinen ja rakastan itseäni.
Mutta oma ailahtelevuus on todella ahdistavaa.
Voinko parantua? Olisin muuten todella pärjäävä ja fiksu mutta tämä sekoittaa ihan kaiken.
Ehkä minulla on persoonallisuushäiriö tai sairaus, en vain hakua myöntää sitä. Olen katsonut sitä niin läheltä ja yrittänyt aina yksin pärjätä, mennä eteenpäin ja kehittyä.
Äitini on mieleltään sairas mutta ihan ok pärjää. Myös paljon impulsiivisuutta. Alkoholisti ja masentunut. Joskus humalassa psykoottinen. Sisko vakavasti mielisairas, ei koskaan varmaan pysty itsenäiseen elämään :(
Vierailija kirjoitti:
Minulla on joskus pohdittu kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuutta. En ole koskaan siihen uskonut. Sekin kyllä osittain sopii kuvaani.
En vain miellä itseäni mielisairaaksi, olen kuitenkin työelämässä hyvinkin pärjäävä sekä ihmisten kanssa. Koskaan ei kenellekään ole minusta mitään pahaa sanottavaa. Olen lojaali ja kiltti kaikille, sekä myös tukija mutta myös hauskanpitäjä.
Tosin eristäydyn helposti, sillä kaipaan omaa rauhaa introverttina.
Minulla on vain nämä omat ongelmat,siis tämä kohdistuu usein itseäni tuhoavana käytöksenä. Ei liity muihin ellei ole aihetta olla vihainen ja sanoa asiansa, sen verran järki pysyy päässä onneksi.
Olen aika yksinäinen ja uupunut tilanteeseen.
Pidän roolia päällä muiden kanssa ja yksin selviydyn vain elämästä. Toisinaan olen kyllä onnellinen ja rakastan itseäni.
Mutta oma ailahtelevuus on todella ahdistavaa.
Voinko parantua? Olisin muuten todella pärjäävä ja fiksu mutta tämä sekoittaa ihan kaiken.Ehkä minulla on persoonallisuushäiriö tai sairaus, en vain hakua myöntää sitä. Olen katsonut sitä niin läheltä ja yrittänyt aina yksin pärjätä, mennä eteenpäin ja kehittyä.
Äitini on mieleltään sairas mutta ihan ok pärjää. Myös paljon impulsiivisuutta. Alkoholisti ja masentunut. Joskus humalassa psykoottinen. Sisko vakavasti mielisairas, ei koskaan varmaan pysty itsenäiseen elämään :(
Senkin LOOSERI!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parikymppisenä rakastuin täysillä yhdeksän vuotta itseäni vanhempaan mieheen ja hänkin minuun. Kaikki oli selkeää, oli mahtavaa olla yhdessä, oli selvää että yhdessä katsotaan tulevaisuuteen, mutta mistään virallisemmista sitoumuksista ei puhuttu.
Tulinpa sitten raskaaksi ehkäisystä huolimatta ja koska suhteemme oli niin hyvä, oli aivan selvää, että lapsi sai tulla - ja tulikin :) Rivien välistä ja suoremminkin mies aina silloin tällöin kyseli, että mitenkäs nyt edettäisiin tässä meidän suhteessa... aina lipesin selittelemään, että katellaan nyt, kun on nämä mun opiskelutkin ja hyvinhän tässä menee kaiken kaikkiaan...
Jotenkin pelkäsin kihlausta ja naimisiinmenoa, sitä lopullista sinettiä elämän suunnalle jonkun kanssa, vaikka en varsinaisesti epävarma tunteistani ollutkaan. Olin varmaan sitten kuitenkin liian nuori tekemään pysyviä tärkeitä päätöksiä, ja olihan sekin ihan totta, että yliopisto-opintoni jäivät huilaamaan kun hoitelin vauvaa, ja valmistumisen varmistuminen huoletti minua paljon.
Nyt sitten olen 30 v YH...ei tutkintoa....ahdistaa
"Many of life's failures are people who did not realize how close they were to success when they gave up." Thomas A. Edison
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Parikymppisenä rakastuin täysillä yhdeksän vuotta itseäni vanhempaan mieheen ja hänkin minuun. Kaikki oli selkeää, oli mahtavaa olla yhdessä, oli selvää että yhdessä katsotaan tulevaisuuteen, mutta mistään virallisemmista sitoumuksista ei puhuttu.
Tulinpa sitten raskaaksi ehkäisystä huolimatta ja koska suhteemme oli niin hyvä, oli aivan selvää, että lapsi sai tulla - ja tulikin :) Rivien välistä ja suoremminkin mies aina silloin tällöin kyseli, että mitenkäs nyt edettäisiin tässä meidän suhteessa... aina lipesin selittelemään, että katellaan nyt, kun on nämä mun opiskelutkin ja hyvinhän tässä menee kaiken kaikkiaan...
Jotenkin pelkäsin kihlausta ja naimisiinmenoa, sitä lopullista sinettiä elämän suunnalle jonkun kanssa, vaikka en varsinaisesti epävarma tunteistani ollutkaan. Olin varmaan sitten kuitenkin liian nuori tekemään pysyviä tärkeitä päätöksiä, ja olihan sekin ihan totta, että yliopisto-opintoni jäivät huilaamaan kun hoitelin vauvaa, ja valmistumisen varmistuminen huoletti minua paljon.
Nyt sitten olen 30 v YH...ei tutkintoa....ahdistaa
Suosittelen maailmanympärysmatkaa.
Hyvät hotellit ja lennot maksaa..mut elämä on
Jos oot köyhä niin
1. Jeesus
2. Lapset
3. Kissat ja Netflix
Vierailija kirjoitti:
Minulla on joskus pohdittu kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuutta. En ole koskaan siihen uskonut. Sekin kyllä osittain sopii kuvaani.
En vain miellä itseäni mielisairaaksi, olen kuitenkin työelämässä hyvinkin pärjäävä sekä ihmisten kanssa. Koskaan ei kenellekään ole minusta mitään pahaa sanottavaa. Olen lojaali ja kiltti kaikille, sekä myös tukija mutta myös hauskanpitäjä.
Tosin eristäydyn helposti, sillä kaipaan omaa rauhaa introverttina.
Minulla on vain nämä omat ongelmat,siis tämä kohdistuu usein itseäni tuhoavana käytöksenä. Ei liity muihin ellei ole aihetta olla vihainen ja sanoa asiansa, sen verran järki pysyy päässä onneksi.
Olen aika yksinäinen ja uupunut tilanteeseen.
Pidän roolia päällä muiden kanssa ja yksin selviydyn vain elämästä. Toisinaan olen kyllä onnellinen ja rakastan itseäni.
Mutta oma ailahtelevuus on todella ahdistavaa.
Voinko parantua? Olisin muuten todella pärjäävä ja fiksu mutta tämä sekoittaa ihan kaiken.Ehkä minulla on persoonallisuushäiriö tai sairaus, en vain hakua myöntää sitä. Olen katsonut sitä niin läheltä ja yrittänyt aina yksin pärjätä, mennä eteenpäin ja kehittyä.
Äitini on mieleltään sairas mutta ihan ok pärjää. Myös paljon impulsiivisuutta. Alkoholisti ja masentunut. Joskus humalassa psykoottinen. Sisko vakavasti mielisairas, ei koskaan varmaan pysty itsenäiseen elämään :(
Suosittelen maailmanympärysmatkaa.
Hyvät hotellit ja lennot maksaa..mut elämä on
Jos oot köyhä niin
1. Jeesus
2. Lapset
3. Kissat ja Netflix
Elossa! kirjoitti:
Itse jouduin kohtaamaan kuoleman synnynnäisen sydänvikani (vpv syndrooma), pahojen rytmihäiriökohtausten ja sydänoperaation myötä (se tehtiin vielä hereillä, sattui aivan hirveästi, ja oli riski kuolla.Olin vasta 21 kun se tehtiin!) MUTT A en pelännyt yhtään kuolemaa operaatioon mennessäni!!! Ratkaisu on Jeesus:). Tulin 16 vuotiaana uskoon, en ole ikinä katunut.Hän antaa rauhan sydämeen. Hän sovitti syntimme. Kaikki olemme syntisiä ja tarvitsemme pelastusta ikuiselta kadotukselta, joka on syntiemme seuraus. On mahtavaa saada synnit anteeksi, puhdas omatunto ja voimaa tehdä parannusta ja elää aina tarvittaessa parannusta tehden. ja on ihanaa että olipa edessä kymmeniä vuosia tai minuutti, paras on ainaedessä päin!Ikuinen elämä Jeesuksen luona. Ja sinne ainakin minun rakas aviomies ja lapset teemme matkaa. Elämän tärkein asia on kunnossa, se antaa ilon, toivon ja tulevaisuuden:)! Nyt olen yli 40 v ja terve.Siunausta teille kaikille!
Suosittelen maailmanympärysmatkaa.
Hyvät hotellit ja lennot maksaa..mut elämä on
Jos oot köyhä niin
1. Jeesus
2. Lapset
3. Kissat ja Netflix
Kiitokset kaikille
Kuten huomaatte sisältöä on löytynyt
Kiitos JEESUS
Kiitos LAPSI
Kiitos KISSAT
ja erityismaininta NETFLIX..parasta pakoa todellisuudesta
Vierailija kirjoitti:
Olen 28, ja kova kriisi mullakin päällä. Ahdistaa kun kaikki kaverit asuvat omissa asunnoissa, omistavat hienot autot ja ovat hyväpalkkaisissa töissä, tai omaavat rikkaan suvun/puolison. Somessa päivittelevät kuinka lähtevät taas ulkomaille tai hienoon ravintolaan illalliselle. Suurin osa pääsi töihin suoraan opiskelujen aikaiseen harjoittelupaikkaan, me miehen kanssa ei luultavasti siksi koska ollaan molemmat sellaisia ujoja hiirulaisia eikä ekstrovertti-moottoriturpia... Asutaan vuokralla varmaan koko loppuikämme ja ajellaan vanhalla skodalla vielä seuraavat 15 vuotta, tehdään siis pienipalkkaisia hanttihommia vaikka ollaan amk-koulutettuja. Ei millään työllistytä oman alamme hommiin. Mies haluaisi yliopistoon, mutta mites me sitten pärjätään...
Jotenkin me kolmenkympin kieppeillä olevat ollaan kovia vertailemaan toistemme elämiä, ja siitä seuraa kateutta ja katkeruutta.
Olen saman ikäinen ja mulla ainakin perspektiiviä on muuttanut sekä oma että läheisten sairastaminen. Sairastuin 2 kertaa vakavasti tässä 20 ikävuoden jälkeen,toinen jäi krooniseksi eli sen kanssa pärjäillään loppuelämä. Sä et nyt näe,että MONET meidän ikäiset kamppailee sairauksien,vammaantumisten ym.hankaluuksien kanssa. Kaikki eivät pääse koskaan työelämään. Se,mitä sullakin on EI ole itsestäänselvyys. Me ollaan vasta nuoria,monet hankkii ne omistusasunnot ja lapsetkin vaikka lähemmäs 40-vuotiaana. Elämä kerkeää muuttua vielä moneen kertaan. Pitää hyväksyä ettei oma elämä mene saman kaavan mukaan,kuin jollain kaverilla. Ei se sitä tarkoita että kaava olisi huono.
Hyväksymällä sen että ihminen ei ole ikuisesti nuori ja aika on täällä on rajallista, on taottava kun rauta on kuumaa eikä sitten kun se on jo ehtinyt jäähtyä.
Lähde New Yourkkiin!!!