Lue keskustelun säännöt.
Kolmenkympin kriisi pahana. Miten olette selvinneet?
Todella paha kolmenkympin kriisi. Tyhjyyden tunne. Tähänastiset elämän saavutetut tavoitteet eivät tunnu miltään. Haaveita on, mutta ne tuntuvat tyhjältä ilman sellaista ihmistä, joka haluaisi jakaa samat tavoitteet kanssani.
Haikailen nuoruuden perään ja ikävöin lapsuuttani, nuorta aikuisikääni ja kotiseutuani. Kaipaan jotain määrittämätöntä tunnetilaa entisestä elämästäni ikään kuin olisin menettänyt sen.
Nykyinen työ tuntuu puuduttavalta. Menestyksestä huolimatta en ole siihen tyytyväinen. Ajattelen myös, ettei nykyinen vakaus ole pysyvää vaan murtuu jossain vaiheessa. Pohdin, millaista olisi elää ilman niitä asioita, joita minulla nyt on. Uskon, että olisin siltikin tyytyväinen.
On tunnetta, ettei millään ole mitään merkitystä. Välillä kyllä parempia hetkiäkin. Masennusta tämä ei ole. Elämää vain hallitsevat tosi voimakkaasti elämänvaihekysymykset. Vertailen hirveästi itseäni muihin, vaikka ei pitäisi.
Tuntuu, että on tosi vähän aikaa, kun olin 20. En halua huomata kohta olevani neljäkymmentä.
Kommentit (446)
Olen 40 ja ulkoiset asiat tuntuu vähemmän tärkeiltä kuin ennen. Tavallaan hiljentyminen ja omien toiveiden äärellä oleminen tuntuu aiempaa tärkeämmältä. Lapset kasvaa ja ottaa omaa paikkaansa elämässä. Työ ja koulutus ovat isot saavutukset, mutta perhe ja lapset tärkeimmät. Olen käynyt läpi monia vaiheita elämässä. Tärkeintä on, että tunnen itseni suht hyvin. Tässä vaiheessa tajuaa elämän rajallisuuden ja siksikin haluaa keskittyä olennaiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä toi kolmenkympinkriisi alkaa ajan kanssa jo pikkuhiljaa helpottaan.
M47
Entäs jos ajattelee, että on olemassa vain yksi elämä, ei uusintoja. Ollan osa jatkumoa ja nykyään monet keskittyvät kehittämään itseään, ja siinäkin järki kädessä. Mutta on monta tapaa saavuttaa onni.
Juoksin, liikuin, fillaroin, treenasin joka paikkaan, tein omat ja joskun muidenkin muidenkin työt, opetin ja ohjasin muita ja olin samalla isä - sitten paloin loppuun ja olen ollut 2003 lähtien työttömänä.
Ei kannata rehkiä liikaa, sillä siitä saa vaan vittumaisen ihmisen leiman, kun on liian hyvä ja liian kiltti.
Tämä vanha aloitus kolahti kovaa. Olen ihmetellyt näin 29-vuotiaana, mistä ajoittainen todella voimakas lamaannuksen tunne johtuu. Tuntuu että kaikki on tylsää eikä ole mitään tekemistä. Tuntuu tyhjältä. On merkityksetöntä, korjaanko makuuhuoneen maalihalkeaman, teenkö sen valokuvakirjan lomamatkasta, istutanko astereita ja lyhennänkö vihdoin nuo verhot vai en. Hommaa on mutta päämäärää ei. En halua mitään. Tämä taitaakin olla ikäkriisi!
On menestyksellä hoidetut opinnot ja tutkinto ja vakituinen ihan ok työpaikka (työstä nautin välillä kovastikin). On riittävästi rahaa sekä pitkäaikainen parisuhde, joka muuttui viime vuonna avioliitoksi. On läheisyyttä ja rakkautta - mitä se lieneekään, hellää kiintymystä. On omistusasunto, joka laitettu yhdessä kivaksi kodiksi. Ystäviä on. Terveys aika ok. Ensimmäistä lasta odotan nyt neljännellä kuulla. Ei ole tavoiteltavaa.
Mitä sitten? Lapsi tietysti tulee muuttamaan elämää. Se onkin varmaan yksi syy siihen, etten tässä ihan ajelehtimaan pääse. Olo on kuitenkin hassu: tässäkö tämä nyt on, tätä samaa eläkeikään asti, vai? Olenko varmasti tehnyt minulle oikeat ratkaisut?
Kaksikymppisenä yliopisto-opiskelijana tuntui, että minusta voi tulla vielä mitä tahansa. Saan kiinnostavan työn, tapaan ihanan miehen, tai ehkä kirjoitankin kirjan tai ryhdyn jatko-opiskelijaksi. Monet asiat vaikuttivat jännittävillä ja merkityksellisiltä. Oli niin paljon odotettavaa, paljon vielä tapahtumatta. Ovet avoinna kaikkiin suuntiin.
Nyt tosiaan alkaa oivaltaa kaiken mittättömyyden ja merkityksettömyyden. Eihän millään ole perimmiltään mitään väliä. Elämän rajallisuus ja hetkellisyys tulevat vastaan. Vanhempani ovat vanhentuneet. Äidilläni on keskivaikea muistisairaus jo alle 70-vuotiaana. Tulevaisuus ei näytä mitenkään toivottomalta, mutta tietty kyltymätön into ja optimismi ovat saaneet kolauksen - jokin on alkanut rapautua.
Pettymyksen tunne liittyy myös maailman tilaan: ympäristökriisit, sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus, riisto ja raskaana painava yhteisöllinen, eettinen vastuu ahdistavat. Tiedän, etten yksin mahda mitään, vaikka yritänkin omassa elämässäni valita ja kuluttaa niin oikein kuin pystyn (tai haluan pystyä). Väkisinkin miettii, että ajattelemattomuudessaan menneet sukupolvet ovat jättäneet meille kohtuuttomasti ongelmia ratkottaviksi ja varjot, jotka lankeavat pitkälle tulevaisuuteen.
Ihmisistä saan voimaa ja sisältöä elämään. Rakkaudesta. Sekin on jotain. Mukavastihan sitä asiat minulla ovat. Onnen hetkiä paljon. Välillä vain kauhea paniikki iskee.
N29
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksa lukea vastauksia onko jo samantyyppista tullut taalla jo kerrottua mutta haluan kertoa aloittajalle, etta 30 on viela nuori!!! Usko mua kun sanon, olen itse melkein 50 v ja aikoinaan oli myos kolmenkympin kriisi paalla pahana, mut nyt kun naen retrospektiivissa tan asian, voin kertoa sulle etta olet elamasi prime timessa juuri nyt, nauti siita!
Unohda se jos joku (sina!?) sanoo etta et ole enaa nuori, okei, et ole enaa 20, unohda se, olet silti viela nuori sikali etta elama on siina mielessa edessa etta voit viela opiskella kokonaan uuden alan (jos haluat), hankkia lapsia (jos haluat) ja ylipaataan tehda mita vaan. Nyt sulla on jo enemman varmuutta ja tietoa asioista ja itsestasi kuin parikymppisena joten tilanteesi on parempi kuin silloin! Samoin 30 v on viela myos ulkoisesti nuori.
Unohda siis kriisi, nauti elamastasi, se on hyvaa juuri nyt!
En pysty samaistumaan. 32 v, ja olen juuri menossa kohti uusia haasteita. Jos ei sellaiseen ole intohmia, niin onko kyse kolmenkympinkriisistä, vaiko vain siitä että elämässä ei ole mitään kiinnostavaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattele kuinka onnellinen saat olla että voit kasvattaa lapsesi täällä, etkä kenties jossain savannilla!
Ajattele kuinka onnellinen saat olla, kun voit kasvattaa lapsesi toivottavasti ilman eroa miehestäsi!
Ajattele kuinka onnellinen lapsesi tai lapsenne ovat myöhemmin, kun heillä on isä ja äiti!
Elämä on vaan niin lyhyt - kohta alkaa hautajaisaika ja suru sen päälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kai ikääntyminen on parempi kuin se toinen vaihtoehto.
3-kympin kriisissä 2000-luvun taitteessa aloitin uuden ammatin opiskelun sekä opettelin soittamaan sähköbassoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aikoinaan oli jopa vapauttavaa täyttää 30. Nyt kun 40 tuli täyteen, iskeny ihan järjetön ahdistus!
Mulla 40 parin vuoden päästä ja tosi kova kriisi päällä. Tekis mieli laittaa kaikki vaihtoon paitsi työ. Alan nyt vasta tunnustaa itselleni kuka olen. Naiselle 40 on myös aika jolloin eka portti menee lopullisesti kiinni, eli lapset on tehty.
Tietysti sitä ahdistuu, kun on ensin 10 vuotta iskostanut päähänsä myyttiä jostain neljän kympin kriisistä tai viiden kympin villityksistä. Ite teen ainakin fiiliksen mukaan, enkä lähde hakemaan huomiota jollain tekaistulla "kriisillä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä vanha aloitus kolahti kovaa. Olen ihmetellyt näin 29-vuotiaana, mistä ajoittainen todella voimakas lamaannuksen tunne johtuu. Tuntuu että kaikki on tylsää eikä ole mitään tekemistä. Tuntuu tyhjältä. On merkityksetöntä, korjaanko makuuhuoneen maalihalkeaman, teenkö sen valokuvakirjan lomamatkasta, istutanko astereita ja lyhennänkö vihdoin nuo verhot vai en. Hommaa on mutta päämäärää ei. En halua mitään. Tämä taitaakin olla ikäkriisi!
On menestyksellä hoidetut opinnot ja tutkinto ja vakituinen ihan ok työpaikka (työstä nautin välillä kovastikin). On riittävästi rahaa sekä pitkäaikainen parisuhde, joka muuttui viime vuonna avioliitoksi. On läheisyyttä ja rakkautta - mitä se lieneekään, hellää kiintymystä. On omistusasunto, joka laitettu yhdessä kivaksi kodiksi. Ystäviä on. Terveys aika ok. Ensimmäistä lasta odotan nyt neljännellä kuulla. Ei ole tavoiteltavaa.
Mitä sitten? Lapsi tietysti tulee muuttamaan elämää. Se onkin varmaan yksi syy siihen, etten tässä ihan ajelehtimaan pääse. Olo on kuitenkin hassu: tässäkö tämä nyt on, tätä samaa eläkeikään asti, vai? Olenko varmasti tehnyt minulle oikeat ratkaisut?
Kaksikymppisenä yliopisto-opiskelijana tuntui, että minusta voi tulla vielä mitä tahansa. Saan kiinnostavan työn, tapaan ihanan miehen, tai ehkä kirjoitankin kirjan tai ryhdyn jatko-opiskelijaksi. Monet asiat vaikuttivat jännittävillä ja merkityksellisiltä. Oli niin paljon odotettavaa, paljon vielä tapahtumatta. Ovet avoinna kaikkiin suuntiin.
Nyt tosiaan alkaa oivaltaa kaiken mittättömyyden ja merkityksettömyyden. Eihän millään ole perimmiltään mitään väliä. Elämän rajallisuus ja hetkellisyys tulevat vastaan. Vanhempani ovat vanhentuneet. Äidilläni on keskivaikea muistisairaus jo alle 70-vuotiaana. Tulevaisuus ei näytä mitenkään toivottomalta, mutta tietty kyltymätön into ja optimismi ovat saaneet kolauksen - jokin on alkanut rapautua.
Pettymyksen tunne liittyy myös maailman tilaan: ympäristökriisit, sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus, riisto ja raskaana painava yhteisöllinen, eettinen vastuu ahdistavat. Tiedän, etten yksin mahda mitään, vaikka yritänkin omassa elämässäni valita ja kuluttaa niin oikein kuin pystyn (tai haluan pystyä). Väkisinkin miettii, että ajattelemattomuudessaan menneet sukupolvet ovat jättäneet meille kohtuuttomasti ongelmia ratkottaviksi ja varjot, jotka lankeavat pitkälle tulevaisuuteen.
Ihmisistä saan voimaa ja sisältöä elämään. Rakkaudesta. Sekin on jotain. Mukavastihan sitä asiat minulla ovat. Onnen hetkiä paljon. Välillä vain kauhea paniikki iskee.
N29
Joistakin muista tuntemuksistaan kirjoittaneista poiketen sä vaikutat älykkäältä ja mielenkiintoiselta ihmiseltä. Sulla on aidosti isoja kysymyksiä pohjalla. Monien kriisit tuntuvat... pahoitteluni heille, mutta tyhjäpäisiltä.
Arkipäivän mielenrauha perustuu joko autuaaseen tietämättömyyteen tai suureen sietokykyyn. Kukaan ei voi taata, etteikö yhteiskunta romahtaisi, kaikki räjähtäisi säpäleiksi ympäriltä. Tietämättömät ja luvalla sanoen itsekkäät ihmiset kriiseilevät lainojaan, ”menestyksen” puutetta, materian hinkuaan tai ulkonäköään.
En edes pidä niitä oikeina huolen aiheina. Sanoit aika monta, joista oikeasti voi kantaa huolta. Niistä itsekkäistä syistä hyväksyn todelliseksi huoleksi vain terveyden.
Minä en saanut suoritettua opintojani loppuun, terveyteni menetin ja sain takaisin useita kertoja. Itsetunto on aina perustunut muuhun kuin ulkonäköön, vaikka pidänkin itseäni aika kivan näköisenä.
Elämäni on mennyt outoja ja hyvin antoisia ratoja. Haasteita on ollut valtavasti, enkä mitään ole saanut helpolla.
Maailmassa on loputtomasti muutettavaa, enkä aio antaa periksi, ikinä. Mut on ehkäpä luotu juuri tähän taisteluun, äitiyden ja työn, sen tavanomaisen elämän ohella. Ikäkausikriisejä en ole kokenut.
Voi hyvin siellä. Ole vahva ja peloton. Rakasta paljon.
N43
Mene ap työterveyspsykologin juttusille.
Itse jouduin kohtaamaan kuoleman synnynnäisen sydänvikani (vpv syndrooma), pahojen rytmihäiriökohtausten ja sydänoperaation myötä (se tehtiin vielä hereillä, sattui aivan hirveästi, ja oli riski kuolla.Olin vasta 21 kun se tehtiin!) MUTT A en pelännyt yhtään kuolemaa operaatioon mennessäni!!! Ratkaisu on Jeesus:). Tulin 16 vuotiaana uskoon, en ole ikinä katunut.Hän antaa rauhan sydämeen. Hän sovitti syntimme. Kaikki olemme syntisiä ja tarvitsemme pelastusta ikuiselta kadotukselta, joka on syntiemme seuraus. On mahtavaa saada synnit anteeksi, puhdas omatunto ja voimaa tehdä parannusta ja elää aina tarvittaessa parannusta tehden. ja on ihanaa että olipa edessä kymmeniä vuosia tai minuutti, paras on ainaedessä päin!Ikuinen elämä Jeesuksen luona. Ja sinne ainakin minun rakas aviomies ja lapset teemme matkaa. Elämän tärkein asia on kunnossa, se antaa ilon, toivon ja tulevaisuuden:)! Nyt olen yli 40 v ja terve.Siunausta teille kaikille!
En tiedä, mitä olisin kolmikymppisenä ajatellut, jos olisin tiennyt, etten nelikymppisenäkään ole vielä saavuttanut mitään niistä unelmista, joiden toteutumattomuutta kolmikymppisenä kipuilin.
Elossa! kirjoitti:
Itse jouduin kohtaamaan kuoleman synnynnäisen sydänvikani (vpv syndrooma), pahojen rytmihäiriökohtausten ja sydänoperaation myötä (se tehtiin vielä hereillä, sattui aivan hirveästi, ja oli riski kuolla.Olin vasta 21 kun se tehtiin!) MUTT A en pelännyt yhtään kuolemaa operaatioon mennessäni!!! Ratkaisu on Jeesus:). Tulin 16 vuotiaana uskoon, en ole ikinä katunut.Hän antaa rauhan sydämeen. Hän sovitti syntimme. Kaikki olemme syntisiä ja tarvitsemme pelastusta ikuiselta kadotukselta, joka on syntiemme seuraus. On mahtavaa saada synnit anteeksi, puhdas omatunto ja voimaa tehdä parannusta ja elää aina tarvittaessa parannusta tehden. ja on ihanaa että olipa edessä kymmeniä vuosia tai minuutti, paras on ainaedessä päin!Ikuinen elämä Jeesuksen luona. Ja sinne ainakin minun rakas aviomies ja lapset teemme matkaa. Elämän tärkein asia on kunnossa, se antaa ilon, toivon ja tulevaisuuden:)! Nyt olen yli 40 v ja terve.Siunausta teille kaikille!
Muuten kiva, mutta mikä sydänoperaatio muka tehdään potilaan ollessa hereillä?
Hienoja viestejä tässä ketjussa.
30-vuoden iässä olen ymmärtänyt, mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää. Tee niitä asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi. Panosta aitoihin ja pysyviin asioihin: perheeseen, lapsiin, ystäviin, vanhempiin, itseesi, luontoon, totetuta itseäsi. Nauti elämän pienistä asioista. Kävele polulla ja ihaile luonnon monimuotoisuutta ja puhtautta. Istahda sammaleisen kiven päälle ja paina kämmenet pisteleviin havunneulasiin. Katsele kun lapsi hymyilee ja kujeilee pedissä ennen nukahtamista.
Entäs työelämä ja ura? Mikä ura? Pääsin isoon firmaan töihin mihin halusin. Sitten tuli tyhjää: tässäkö tämä on? ehkä saatan edetä parhaimmillaan projektipäälliköksi tai jonkun osaston "asiantuntijaksi". Keskikokoisessa kaupungisssa ei sen kummempia työpaikkoja ole. Ja ne päälliköiden hommat tuovat mukanaan vaan lisää töitä, ylitöitä, stressia ja vastuuta. Ne ottaa enemmän kuin antaa. Sitten kun YT-neuvotteluissa saat kenkää niin todellakin se vuosien ylityökierre kannatti, kaikki ne pitkät illat jotka olit poissa lapsen ja vaimosi luota. Ei kiitos.
M30
Lohdutukseksi, 40v on nurkan takana ja nopeammin kuin huomaatkaan olet 50v. :D