Kolmenkympin kriisi pahana. Miten olette selvinneet?

Ei ollut aikaa 3kympin kriisille kun oli pieni lapsi ja elämä ok.

40v taas oli ihana täyttää kun tuntui että saa jo vähän armahtaa itsensä ja elämä yhä ok.

Puolen vuoden päästä täytän 50v ja se tuntuu vähän oudolta kun aika on mennyt niin äkkiä.

Ei ole halua turhaa kriiseillä kun terveys on alkanut krempata. Ensin tuli veritulppa jalkaan ja nyt särkee mahaa jatkuvasti. Mielelläni vanhenen sillä se tarkoittaa että olen elossa.

Kaikesta muusta selviää mutta jos terveys menee niin se on oikea kriisi. Pitäisi muistaa olla kiitollisempi siitä mitä on eikä aina haluta lisää.

Itse olen 28-vuotias, ja pari vuotta elämääni on hallinnut hirvittävä kuoleman ja menettämisen pelko. Se on ehkä jopa alkanut hallita elämääni, sillä motivaatio kaikkeen "turhaan" on hukassa. Pääsin aikoinaan opiskelemaan hyvin työllistävää, hyvin palkattua ja vaikeapääsyistä alaa. Pidän alastani kovasti, mutta opinnot kuitenkin matelevat ja alisuoriudun, koska ne ovat alkaneet tuntua niin sivuseikalta sen rinnalla, kun minä tai joku läheiseni voi kuolla hetkenä minä hyvänsä. Haluan viettää hirveästi aikaa aviomieheni kanssa. Kun makoilemme sängyllä sylikkäin, ajattelen usein samalla sitä, mitä jos menetän hänet. Ajattelen välillä, millainen mahtaa olla viimeinen suudelmamme tai viimeinen kertamme sängyssä, ja tapahtuuko se 40-vuotiaina jomman kumman sairastuessa syöpään, vai joskus vanhoina. Ja vietän todella paljon aikaa myös lapsuudenperheeni kanssa, ja ajattelen muutoinkin lapsuuttani. Vietän paljon myös isovanhempien kanssa aikaa ja ahmin heidän kertomiaan tarinoita menneistä ajoista, ja muistelen heidän kanssaan myös omaa lapsuuttani. Haaveilen myös omasta lapsesta.

Läheiseni ovat vihjailleet, että olenko sittenkin väärällä alalla. Ei minua mikään muukaan ala kiinnosta enempää. Aion kyllä valmistua, mutta intohimo on täysin hukassa. Käyttäydyn niin kuin olisin kuolemansairas ja minulla olisi vain vuosi elinaikaa jäljellä, haluaisin vain kirjoitella runoja ja maalata tauluja ja nyhjätä läheisten kainalossa. Kaikki muu on pakkopullaa. Tuntuu, että muut ikätoverit etenevät vauhdilla opinnoissaan ja urillaan, matkustelevat, bilettävät ja hankkivat uusia kokemuksia. Minä en kaipaa mitään uutta, vaan yritän takertua epätoivoisesti menneeseen, lähinnä lapsuuteen.

En koe olevani masentunut, mutta olen aivan selvästi jonkinlaisessa kriisissä, johon liittyy juuri elämän rajallisuus.

Menemällä sen yli. Vielä 29v olin työtön luuseri ja koulut kesken. Ei ollut mitään. Sitten löysin nopealla aikataululla miehen, raskauduin, kouluttauduin ja tein töitä. Nyt olen kai 32? Ja toiveena on toinen vauva. Muutettiin myös ulkomaille kivaan kotiin eikä elämä voisi olla parempi.

Olen kohta 34-vuotias ihminen, joka juuri tajusi elämän tarkoituksen.  Se oli niin naaman edessä, ettei sitä oikein huomannutkaan. Olen opiskellut, ollut töissä, ollut työtön. Ollut rikas, ollut köyhä. Olen ollut jotakin ja en mitään, mutta palaan aina samaan pisteeseen uudestaan uudestaan. Elämäni elämä jää vain muistoksi ja haikailen jonkun perään, jota en ehkä koskaan voi saavuttaa. Elämä on täynnä loputtomia kehiä, jotka kaikki vievät samaan pisteeseen lopulta. Voisiko elämän vain hyväksyä sellaisenaan kuin se on. Voisiko tässä hetkessä kaikki olla "täydellistä". Kun lopulta loppuu kaikki tulee päätökseen, joku muu jatkaa eteenpäin. Mikään ei erityisemmin kiinnosta, enkä koe toisaalta tarvetta saavutta mitään suurta unelmaakaan. En kuitenkaan ole masennuksesta kärsivä, enkä välttämättä iloluonteinenkaan.

Mikä oli siis menneisyyteni tarkoitukseni ja mitä tulevaisuus voi vielä olla? Olla jotakin, tehdä jotain? Olla jotain jollekin? Olla itselleni joku? Lopettaa turhat kysymykset ja elää elämä loppuun!?;)

Hyvää loppuelämää kaikille!

Jerppa kirjoitti:

Joo 30 kriisiä pukkaa. Aivan uskomatonta että saan vauva.fistä lohtua näin kolmekybäsenä miehenä :D Ostin kämpän, olen suhteessa hyvään naiseen ja työt on ihan jees. Juuri tämän tasaisuuden takia alkaa kriisiä pukkaamaan. Ei ole enään mitään mitä kohti tarvitsisi mennä. Kaikkea pikku hommaa on mutta näen sen vähä pätöisenä. Onneksi jo vähän helpottaa kun täältä sai etävertaistukea :) Ärsyttää todellakin kohdata oma rajallisuus ja ihmisten rajallisuus. Onneksi on luovuus, sillä pääsee pakoon tappavaa tylsyyttä. Olen tullut siihen lopputulokseen että oon aika perseestä. Katsellaan jos tuo nainen jaksaa mua. Ärsyttää olla mies joka ei tiedä mihin on menossa. Miksi kukaan ei ole kertonut elämän tarkoitusta. Tuntuu että kaikki mitä tekee on haku ammuntaa. Toivottavasti tää on kohta ohi. Kiitos.

Elämän tarkoitus on elää. Ei mitään sen syvällisempää. Sen ymmärtää kun saa oman lapsen. Ei tarvitse enään filosifoida.

Ja usko, elämä on ohi nopeammin kuin luulet. Kuin hyrrä joka alkuvaudin jälkeen pyörii yhä nopeampaa. Kohta olet jo ikäloppu ja toivot toisin.

Minä ajattelin, että ei minulla mitään kriisiä ole eikä tule. Mutta sitten kyllästyin ystäviini. Koen, etteivät entiset kaverisuhteet enää anna minulle mitään, että en enää tahdo tavata ihmisiä iloisessa hiprakassa, että kaipaan jotakin syvempää tai sitten en mitään. Olen erakoitunut. Arki toimii, minulla on ihana työ, ja ensimmäistä kertaa en kaipaa parisuhdetta enkä edes "säpinää", sillä olen alkanut hahmottaa miehen ja naisen välisen suhteet erilailla kuin koskaan ennen. Ihmissuhteeni ovat siis kovassa muutoksessa. Ehkä se on sitä kriisiä ja tämä erakkovaihe johtaa johonkin.

Mulla on todella paha ikäkriisi näin 27-vuotiaana. Jotenkin tässä iässä alkaa olla jo kiire päättää asioista, joilla on isoja vaikutuksia elämään. Lapsia haluaisin, mutten ole varma, onko tämänhetkinen puoliso oikea. Olemme olleet yhdessä alaikäisistä saakka. Ammattia haluan vaihtaa, mikä tuntuu todella vaikealta juuri tässä iässä. Tuntuu, etten ole saavuttanut juuri mitään. Jotain pitäisi pian päättää kaiken suhteen, mutta muutokset pelottavat.

Sellainen "menetetty" nuoruus ei mua juurikaan sureta, vaan ennemmin tämä "aikuisuuden" puute. Haluaisin perheen, talon jne... Ja silti edessä voi olla ero ja opiskelut ja olisinkin taas samassa tilanteessa kuin "nuorena".

Vierailija kirjoitti:

Sellainen "menetetty" nuoruus ei mua juurikaan sureta, vaan ennemmin tämä "aikuisuuden" puute. Haluaisin perheen, talon jne... Ja silti edessä voi olla ero ja opiskelut ja olisinkin taas samassa tilanteessa kuin "nuorena".

Täällä ihan täsmälleen sama fiilis 30 v juuri täyttävänä. Kavereilla on omistusasunnot, aviopuolisot, vauvat, hyvät työt (joihin on valmistuttu vuosia sitten ja keretty vakiintumaan), itse opiskelen edelleen nollatuloilla, parikymppisenä opiskelut jäivät kesken masennuksen takia (jonka myös on tajunnut jälkikäteen). Haluaisin todellakin lapsia, ja siitä saakin seuraavan kriisin, jos sopivaa puolisoa ja näin ollen myös lapsia ei kuulu... En todellakaan saa tarpeeksi motivaatiota elämään esim. töistä. Nykyinen parisuhde on tulossa tiensä päähän, vielä kun selviäisi tästä kaikesta masentumatta uudelleen, jotta olisi edes toivoa tulevaisuudesta... Onpa synkkää :D

Voi hyvänen aika, teillä on liikaa aikaa! Lähtekää lenkille!

Vierailija kirjoitti:

Mistähän sitä sais uutta puhtia elämään? Mikä tekis elämästä kriisin keskellä merkityksellisen?

Vapaaehtoistyö? Pitäskö opiskella? Mistä löytäis uusia kavereita?

Nyt jokainen, iästä riippumatta. Syksyllä pitää aina aloittaa uusi harrastus. Nyt on uusien harrastusten aloittamisen aika!

Mulla oli jotain elämänkriisiä siinä 24-25-vuotiaana. Erosin pitkäaikaisesta kumppanistani, kun tuntui että olimme toisillemme aivan väärät ihmiset (tätä mieltä olen edelleenkin, hyvä ratkaisu oli). Kaipasin vapautta ja etsin itseäni. Joskus 27-28-vuotiaana oli myös jotain ahdistusta elämän rajallisuudesta, pelkäsin kuolemaa ja pohdin paljon omaa elämää ja sitä mikä minä olen. Nyt olen hieman yli 30-vuotias, ja kaikki on suht ok. Olen tyytyväinen elämääni, osaan elää hetkessä ja nauttia asioista jotka tekevät minut onnelliseksi. En ole hankkinut lapsia, koska en koe sitä mielekkääksi. Minulla on harrastuksia joista saan paljon, ihana työ ja muutamia ystäviä. Puolisokin varmaan ihan sopiva. Olen jotenkin oppinut elämään rennommin ja katsomaan päivä kerrallaan :)

Olen yli 50, enkä millään ehdi kaikkea mitä pitäis. Kaduttaa nuoruudesta: Olin liian kiltti, vietin aikaa väärien tyyppien kanssa. Oli traumoja josta ei saanut puhua. Join paljon. Lentoliput oli todella kalliita enkä päässyt mihinkään.

Mutta se oli sitä aikaa: alistamalla ja nöyryyttämällä kasvatettu tyttö, seksuaalista ahdistelua jota kuulemma tapahtui kaikille.

Olen kateellinen nykypäivän kolmekymppisille. Jos esim tarvitsee Tukholman kartan, ei tarvi pyytää kirjastonhoitajaa tilaamaan Tukholman puhelinluettelon, josta sai otettua mustavalkokopioita. Aikaa meni n 2 viikkoa. Kieliä olisin opiskellut koska nyt ne ei enää mene päähän.

Netti on muuttanut niin paljon: aika ei mene tiedon hakuun eikä kukaan elä pimennossa. Esim toisella paikkakunnalla olisi ollut sopiva opiskelupaikka, en vain tiennyt siitä. Olin myös narsistien uhri, mutta siihen aikaan vain ihailtiin "vahvoja" ihmisiä.

Nuoret, teillä on kaikki: tietoa. Voitte katsoa eri vaihtoehtoja ja mennä mihin haluatte. Jos työura ei onnistu huikeasti, voi harrastaa. Voi niitä on vaikka mitä lajeja. Ainakin peruskuntoa kannattaa hoitaa. Ja mieluummin olla yksin kuin hankalan miehen kanssa. Sitä pitkäjännitteisyyttä, elämän näkemistä kokonaisuutena voi kehittää. Ja yrittää olla hyvä ihminen itselleen ja muille.

Olen 32, ja aloittanut urani juuri. Sain korkeakoulututkinnon yliopistosta valmiiksi..samaan aikaan meinasin mennä kihloihin miehen kanssa ja muuttaa yhteen, kuitenkin raskaaksi tultuani hän sanoi jättävänsä minut jos pidän lapsen. Jätin tämän ihmisen.

Tavallaan olen myös "menettänyt kaiken" mitä oli rakenteilla - sen kaiken tavallisen. Ja samalla saavuttanut tutkinnon, jotta voin tehdä työtä. Minua puuduttaa työviikkojen pituus, siksi mietinkin joskus lyhennettyä työaikaa. Tällä hetkellä vain palkka on suhteellisen pieni, joten pakko tehdä täyttä viikkoa. En valita, että on töitä, mutta päivät ovat pitkiä ja herätys aikaisin vaikka ei ole lapsia ja harrastan liikuntaa.

Mietin ainakin asian kokemuksena, nyt on nyt ja mitä auttaa murehtia mennyttä? Jokaisella on oppiläksynsä ja osa eroaa + 40 vuotiaana ja lapset valmiina. Nyt voi yrittää katsoa omanhenkisen ihmisen vierelleen ja tietää mitä haluaa, koska on aikuinen ja elänyt tätä elämää. Loppuelämä aikaa..tässä on eletty vasta n.1/3 elämästä, jos elää vanhaksi. Päivä kerrallaan :)

Positiivisuutta, mutta ymmärrän tuntosi varsin hyvin, on se elämä erilaista jos sen jakaa jonkun kanssa. Ja tavallaan ontolta tuntuu ilman rakasta, koska nyt en ole juuri kohdannut kiinnostavaa ihmistä, ihastun itse ainakin suhteellisen harvoin. Haluan että toinen on kiinnostava ihminen. Baareissa ei jaksa juuri juosta..kovin usein ainakaan.

N32

Vierailija kirjoitti:

Selvisin hyvin! Laitoin koko elämäni uusiksi: erosin aviomiehestä, muutin toiselle paikkakunnalle, vaihdoin työtä, löysin uuden miehen, menin naimisiin, sain lapsen.  Tämä kaikki alkoi, kun olin just täyttänyt 29. Lapsen sain 30,5 vuotiaana.

Monet naiset tekevät juuri näin ja tämä ilmiö on hyvin tunnistettu miesten keskuudesta. Nuorempana aiheesta joskus puhuttiin, kun ensimmäisiä tapauksia alkoi tipahdella. Kun naisten 30 kriisistä on selvitty, ennuste parisuhteen kestävyydestä on selvästi parempi kuin ennen maagista kriisirajaa.

Aloin ottaa viinaa reilusti. Heikun keikun, ja hoksasinkin olevani 40. Kriisi ohi, monta muistoa ja muistamatontakin hetkeä rikkaampana.

Minä itse näin 35v. koen, että elämä on vain tasaantunut, rauhoittunut ja muuttunut mielekkäämmäksi mitä vanhemmaksi olen tullut. Jouduin kriiseilemään ja etsimään merkityksiä raskaillekin asioille - myös omalle olemassaololleni - jo lapsena ja nuorena aikuisena. Sanoisin, että isoimman kriisihypyn tein 19-vuotiaana. Opettelin elämään itselleni niin, ettei kuolinvuoteella tarvitsisi harmitella mitään.

Huomaan, että läheisissäni he, joilla on ollut normaali lapsuus ja nuoruus, kriiseilevät eniten kolmikymppisenä. He, jotka ovat päässeet kulkemaan  ns. normaalia kaavaa pitkin elämäänsä ilman suurempia kuoppia tai mutkia matkassa. Ihailtavaa kuitenkin on se, että jokainen on noussut kriisistä ylös entistä rohkeampana olla vain oma mahtava, yksilöllinen itsensä, ilman mitään kommervenkkejä. 

Olen itse ajatellut asian niin, että viimeistään kolmikymppisenä elämä ikäänkuin iskee peilin käteen ja sanoo "Katso; näetkö tässä sen mitä aidosti haluat ja olet, vai oletko mennyt ulkoa annetun muotin mukaan?"

Kolmekymppisenä olen tajunnut mielenterveyteni olevan huonompi kuin mitä olen aiemmin halunnut ajatella. Persoonani on traumojen takia ainakin kahdessa selvästi erilaisessa osassa. Eli nyt vain yritän harsia kaikkea minussa aiempaa paremmin kokoon viettääkseni alkua paremman loppuelämän.

Vierailija kirjoitti:

Selvisin hyvin! Laitoin koko elämäni uusiksi: erosin aviomiehestä, muutin toiselle paikkakunnalle, vaihdoin työtä, löysin uuden miehen, menin naimisiin, sain lapsen.  Tämä kaikki alkoi, kun olin just täyttänyt 29. Lapsen sain 30,5 vuotiaana.

Mä oon vasta pian 24 mutta välillä mietin että löytyykö sitä vakituista kumppania koskaan. Viimeksi mulla oli vakava suhde lukioikäisenä enkä samanlaista ole kokenut sen jälkeen. Lohduttaudun aina ajatuksella että myös mun omat vanhemmat tapasivat n. 29-vuotiaina ja menivät jo vuoden päästä naimisiin ja saivat ensimmäisen lapsen. Ovat edelleen onnellisesti yhdessä. Tämä siis niille kenen päähän on iskostunut että pitää vaikka seurustella ensin 5 vuotta ja sitten ainakin vuosi naimisissa ja sitten lapset. Ehkä 20-vuotiaana tuo on ihan hyvä suunnitelma mutta samalla vaivalla voi tavata sen unelmien kumppanin vähän myöhemmin ja edetä nopeammin kun on jo ihmisenä kypsä ja tietää mitä haluaa ja mitä ei halua.

Vierailija kirjoitti:

Voi tunnistan! Olen 31 ja mietin ihan hirveästi, päivittäin, omaa vanhenemista, omien vanhempien vanhenemista, omien isovanhempien vanhenemista.

Minä olen jo menettänyt isovanhemmat ja vanhemmat ja siitäkin selviää...ikään kuin elämän uusi vaihe alkanut. Rakkaus säilyy silti ja antaa pohjan.

Vierailija kirjoitti:

En halua huomata kohta olevani neljäkymmentä.

Kieltämättä aika menee nopeasti, ja tuntuu menevän vanhetessa vaan nopeammin. Olen 40, ja tuntuu, että ihan hetki sitten olin 30.