Lue keskustelun säännöt.
Kolmenkympin kriisi pahana. Miten olette selvinneet?
Todella paha kolmenkympin kriisi. Tyhjyyden tunne. Tähänastiset elämän saavutetut tavoitteet eivät tunnu miltään. Haaveita on, mutta ne tuntuvat tyhjältä ilman sellaista ihmistä, joka haluaisi jakaa samat tavoitteet kanssani.
Haikailen nuoruuden perään ja ikävöin lapsuuttani, nuorta aikuisikääni ja kotiseutuani. Kaipaan jotain määrittämätöntä tunnetilaa entisestä elämästäni ikään kuin olisin menettänyt sen.
Nykyinen työ tuntuu puuduttavalta. Menestyksestä huolimatta en ole siihen tyytyväinen. Ajattelen myös, ettei nykyinen vakaus ole pysyvää vaan murtuu jossain vaiheessa. Pohdin, millaista olisi elää ilman niitä asioita, joita minulla nyt on. Uskon, että olisin siltikin tyytyväinen.
On tunnetta, ettei millään ole mitään merkitystä. Välillä kyllä parempia hetkiäkin. Masennusta tämä ei ole. Elämää vain hallitsevat tosi voimakkaasti elämänvaihekysymykset. Vertailen hirveästi itseäni muihin, vaikka ei pitäisi.
Tuntuu, että on tosi vähän aikaa, kun olin 20. En halua huomata kohta olevani neljäkymmentä.
Kommentit (446)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sellainen "menetetty" nuoruus ei mua juurikaan sureta, vaan ennemmin tämä "aikuisuuden" puute. Haluaisin perheen, talon jne... Ja silti edessä voi olla ero ja opiskelut ja olisinkin taas samassa tilanteessa kuin "nuorena".
Täällä ihan täsmälleen sama fiilis 30 v juuri täyttävänä. Kavereilla on omistusasunnot, aviopuolisot, vauvat, hyvät työt (joihin on valmistuttu vuosia sitten ja keretty vakiintumaan), itse opiskelen edelleen nollatuloilla, parikymppisenä opiskelut jäivät kesken masennuksen takia (jonka myös on tajunnut jälkikäteen). Haluaisin todellakin lapsia, ja siitä saakin seuraavan kriisin, jos sopivaa puolisoa ja näin ollen myös lapsia ei kuulu... En todellakaan saa tarpeeksi motivaatiota elämään esim. töistä. Nykyinen parisuhde on tulossa tiensä päähän, vielä kun selviäisi tästä kaikesta masentumatta uudelleen, jotta olisi edes toivoa tulevaisuudesta... Onpa synkkää :D
Miten voinkin tosiaan samaistua tuohon kaikkeen! Itsellänikin opiskelut jäi nuorempana nimenomaan siksi, etten masentuneena kestänyt sitä opiskelustressiä, kun oli niin paljon muitakin huolia. Nyt koen toipuneeni, mutta pelottaa, miten kestän ehkä tulevan erokriisin... Ja se biologinen kellokin vaan tikittää!
Eipä taideta kuitenkaan olla ainoita tällaisessa tilanteessa olevia. Toivottavasti helpottaa joskus! Ei ainakaan kannata liikaa viihtyä somen äärellä, kun kaikki hehkuttaa omaa elämäänsä. Kyllä mekin vielä voidaan hehkuttaa, vaikkei nyt olekaan vauvaa, uraa tai suurta omaisuutta.. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle kävi samoin, kuin ap.lle.
Niinpä erosin epätyydyttävästä parisuhteesta ja elin pari vuotta " nuoruuttani " uudelleen.
Sitten vakiinnuin ja menin naimisiin ja nyt 15 v oltu yhdessä.
En selvinnyt ja nyt kirjoittelen tänne haamuna.
Mun kolmenkympin kriisi eskaloitui siihen, että mieheni kuoli. Hautajaisten jälkeen laitoin tehovaihteen päälle; remppasin asunnon, aloitin tosissani säätämisen, aloin joogaamaan ja vaihdoin työpaikkaa. Edelleen elän sinkkuna kaksi vuotta myöhemmin, tyytyväisenä elämääni. Olen fyysisesti hyvässä kunnossa, pidän työstäni ja ystäväpiirini on kasvanut. Otan asiat siten kun ne tulevat.
Säästämisen piti lukea edellisessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
30 oli tavoiteikäni taloudelliselle riippumattomuudelle. Syntymäpäivänäni siinä töissä kakkukahvin yhteydessä ilmoitin jääväni toistaiseksi pois työelämästä ja aloin reissaamaan maailmalla ja tekemään asioita joita olin aina halunnut tehdä, mutta ei ollut niille aikaa.
Katsotaan kauanko tätä jaksaa, toistaiseksi ei valittamista. Voi tehdä töitä vaikka sitten harrastuksena, jos haluaa jonkun säännöllisen rytmin elämään.
Minä sairastuin vakavasti 27-v, siinä meni sitten useampi vuosi aika sumussa kun kamppailin sairauteni kanssa, ei siinä kriisejä ehtinyt miettiä kun kaikki energia meni hengissä olemiseen. En tietenkään saavuttanut elämältä mitä halusin, koko ajatusmaailma piti laittaa uuteen uskoon ja oppia sekin etten minä ole sairaudestani huolimatta yhtään sen huonompi ihminen kuin kukaan muu. Opin myös sen etten jaksa välittää mitä muut minusta ajattelevat, enkä vertaile omia saavutuksiani toisten saavutuksiin, se on ollut erittäin vapauttavaa. Ikääntymistä en pelkää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh huh, en tiedä oliko ap kirjoittamishetkellä juuri 30 täyttänyt vai jo vähän päälle, mutta tällä hetkellä on jo ~35+ vuotias eli jo parikymppisten silmissä vanhus.
Olen 30, mutta en kyllä voi samaistua ollenkaan. Elämä tuntuu täydeltä. Ensimmäinen lapsi on 1-vuotias ja toinen tulossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
30 ei tietenkään ole mikään 20. Mutta älyttömän nuori kuitenkin. Valitettavasti kymmenen vuotta menee tuossa kohtaa nopeaan. Ja sitten ri enää valitettavasti olekaan nuori.
Kyllä mulla oli kolmenkympin kriisi, sen laukaisi niinkin naurettava asia kuin ekat rypyt. Pohdin just vanhemista, kuolemaa, kaiken rajallisuutta varmaan pari vuotta, varsinkin nukkumaan mennessä ehkä pari vuotta. Mutta sitten se jotenkin haaleni, en tiedä miksi, hyväksyin asian ja näin lähes nelikymppisenä olen mielestäni aika sinut asian kanssa. Ihminen tottuu mihin vain! Ja tässä vaiheessa tuntuu että nyt se ulkonäkö alkaa toden teolla rapistua toisin kuin kolmikymppisenä, mutta ei oikein tunnu missään. Tässä iässä onkin haasteena enemmän se että on jo nähnyt sen verran että ei jaksa kaikesta kauheasti innostua, ja siihen en ole vielä ihan tottunut. Vaikka palkkana onkin tietty levollisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta kun asian kääntää niin että jos elää yli kasikymppiseksi niin kannattaa nelikymppisenäkin vähän tsempata vielä.
N40
Ps. Minulla oli 25 vuotiaana 3kypän kriisi mutta kyllä se ohi menee aikansa kutakin
Mulle ei tullu 30 kriisiä. Oon nyt 33. Mä oon ihan saman laine ku 20vuotiaanakin. Tuleeko mulle paha 4kympin kriisi sit. Hypin seinille kun ahistaa vanheneminen. Mul on ollu niin kiire elämässä etten ole kerenny miettii. Sitä odotellessa. Naimisissa, 4lasta ,mökki,omakotitalo,yritys, sijoitus kämppiä 2, epanjassa asunto, ei velkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikoinaan oli jopa vapauttavaa täyttää 30. Nyt kun 40 tuli täyteen, iskeny ihan järjetön ahdistus!
Olen 26 ja olen pohtinut, tuliko 30 kriisi etuajassa vai mitä, mutta tunnistan paljon samankaltaisia ajatuksia kuin aloitusviestissä.
Olen pohtinut viime aikoina paljon elämää, työtä, asuinpaikkaa, saavutuksia. Onko nämä sitä, mitä haluan ja riittävätkö jne. Pahinta on, että haluaisin muuttaa kaiken? En tiedä. Raskasta on koko ajan olla tietyllä tapaa auki ja joutua pohtimaan kaikkea. Valmistuin vähän aikaa sitten, ehkä tämä johtuu myös siitä
Kolmenkympin kriisissä asensin d-kupin silkonit rintaan ja täytettä huuliin sekä valkaisutin peräreikäni..sitten s..tana tajusin, että nuo toimenpiteet olisi pitänyt tehdä vaimolleni ei itselleni!😧
Mikä on ikäkriisi? Olen täyttänyt 30, 40 ja 50, minkäänlaista kriisiä ei ole tullut. Johtuneeko siitä, että elämäni on ollut aina hyvää ja rakkaudentäyteistä. Vanhempani ovat kuolleet näiden vuosien aikana, samoin anoppi, appi ja aika moni muukin sukulainen. Lapset lentäneet pesästä, olen tullut mummiksi, vanhenen, ennen niin terveelle ihmiselle on tullut kipua ja kolotusta, ei enää jaksa samoin, kuin nuorena, jne, kriisiä ei ole tullut. No, ehkä se sitten iskee kuusikymppisteni jälkeen.
Säännöllinen urheilu kuten lenkkeily, pyöräily, kuntosali ovat erittäin tärkeitä. Ei saa antaa homman repsahtaa. Lisäksi kannattaa matkustella. Ennen kaikkea tiheä anarkistinen r***kkaaminen lähes joka pitää hormonitoiminnan kunnossa.
Koska puhutaan 40 kriisistä? Joku ehdotti matkustusta aloittajalle, mutta ehkä kaikilla ei ole varaa siihen.
Jos vain olisi varaa...pieniä säästöjä ei voi laittaa matkaan, koska milloin vaan voi sairastua, eikä julkiselta puolelta saa hoitoa välttämättä.