Kolmenkympin kriisi pahana. Miten olette selvinneet?

Lohduttaako, että neljänkympin kriisi on noin miljoona kertaa pahempi? Ainaki mulla.

N39

Löysin tämän vanhan keskustelun googlaamalla. Olen 29v. ja tämä kriisi iski lujaa ihan yllättäin (ehkä jotain varomerkkejä oli jo ilmassa keväällä). Olen naimisissa, yksi lapsi, korkea koulutus ja hieno ura jo takana. Havahduin hiljattain, että puhun jatkuvasti itsestäni tyyliin "silloin kun olin nuori tein asiaa x". Eräs keskustelukumppani huomautti, että sinähän olet nuori vieläkin. Ja niin olen! Tekisi mieli heittää koko elämä hetkeksi hyllylle ja lähteä jonnekin etelään bilettämään rannalle aamunkoittoon, harrastamaan villiä seksiä ja tekemään kaikkea sitä, mistä nauttisin. Nyt elämä on hitonmoista suorittamista. Mies on tappavan tylsä eikä innostu oikein mistään, mistä minä tykkäisin. Jopas on kriisi, huoh...

Luin ketjun toista viestiä, ja samalla hetkellä Spotifyn satunnainen arpoi Pyhimuksen Aina ku Aira* -biisin. Aloin vollottaa niin julmetusti, että putosin sohvalta ja jatkoin itkemistä lattialla. Nousin ylös ja kömmin keittiöön, missä itkin liesituulettimeen nojaten. Nuoruutta, kadonnutta ystävää, elokuuta, sitä että kaikki on hyvin, mutta jotain tuntuu puuttuvan. 

* Elämä alkaa niin hitaasti ettei edes huomaa sen kuluvan

Hitaasti, hitaasti

Sun rajallisuuden mä tajuan

Ja me luvattiin olla nuoria aina, nuoria aina, aina

Olla nuoria aina, nuoria aina, aina ku Aira

Vierailija kirjoitti:

Tekisi mieli heittää koko elämä hetkeksi hyllylle ja lähteä jonnekin etelään bilettämään rannalle aamunkoittoon, harrastamaan villiä seksiä ja tekemään kaikkea sitä, mistä nauttisin. Nyt elämä on hitonmoista suorittamista. Mies on tappavan tylsä eikä innostu oikein mistään, mistä minä tykkäisin. Jopas on kriisi, huoh...

Nuo irtiotot pitävät mut järjissäni. Villiä seksiä en voi harrastaa kuin mieheni kanssa (jos viittasit irtoseksiin), mutta kavereiden kanssa harrastetaan muuten kuvailemiasi juttuja. Lähdetään hetken mielijohteesta reissuun, juodaan pussiviiniä aamunkoittoon, kuvataan oma lyhytelokuva, nökötetään mökillä verkkarit jalassa pelaamassa pullonpyöritystä, käydään kuutamouinneilla Suokissa... Meidän kaveriporukassa on jopa yksi pienen lapsen äiti, joka on varmaan innokkain juhlija. :>

Sitä kyllä olen miettinyt, että milloin ei enää kehtaa pussiviinin parissa vietetyn yön jälkeen mennä kello 9 aamulla kaupaan ostamaan lisää kaljaa. Että milloin se ei ole enää kivan boheemia vaan vain, noh, pubiruusua.

N29 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tekisi mieli heittää koko elämä hetkeksi hyllylle ja lähteä jonnekin etelään bilettämään rannalle aamunkoittoon, harrastamaan villiä seksiä ja tekemään kaikkea sitä, mistä nauttisin. Nyt elämä on hitonmoista suorittamista. Mies on tappavan tylsä eikä innostu oikein mistään, mistä minä tykkäisin. Jopas on kriisi, huoh...

Nuo irtiotot pitävät mut järjissäni. Villiä seksiä en voi harrastaa kuin mieheni kanssa (jos viittasit irtoseksiin), mutta kavereiden kanssa harrastetaan muuten kuvailemiasi juttuja. Lähdetään hetken mielijohteesta reissuun, juodaan pussiviiniä aamunkoittoon, kuvataan oma lyhytelokuva, nökötetään mökillä verkkarit jalassa pelaamassa pullonpyöritystä, käydään kuutamouinneilla Suokissa... Meidän kaveriporukassa on jopa yksi pienen lapsen äiti, joka on varmaan innokkain juhlija. :>

Sitä kyllä olen miettinyt, että milloin ei enää kehtaa pussiviinin parissa vietetyn yön jälkeen mennä kello 9 aamulla kaupaan ostamaan lisää kaljaa. Että milloin se ei ole enää kivan boheemia vaan vain, noh, pubiruusua.

Tää oli tosi hyvän mielen viesti, kiitos :)

Heh, niinpä iski kriisi päälle.

Ihastuin toiseen mieheen ja se antoi mulle vähän siimaa, mutta veti sen jälkeen jarrut kiinni. No sydän otti osumaa ja kaikki ajatukset omasta elämän suunnasta meni ihan uusiksi. Onko mulla nyt se mies, jonka kanssa haluan olla? Haluanko perheen tämän miehen kanssa? Onko nyt viimeinen hetki lähteä?

Mutta onneksi tiedän, että tämä on se kuuluisa kolmenkympinkriisi. Kai sitä omaan kumppaniinsa voi uudelleen ihastua? 

Olis kiva jos tää ketju olis aktiivinen ja vois olla vertaistukea tarjolla...

Mulla kans jysähti kolmen kympin kriisi ihan yhtäkkiä, 29 vuotiaana. Se lähti otsarypyistä ja aknesta mikä puhkesi nyt kesällä. Ja siitä että koira sairastui. Nyt on hirveä hätä, että nyt pitäis iloita, vielä en näytä vanhalta, mutta kohta kuulas iho on ohi. Tuntuu että kaikki on ohi. Pelkään että se, että en enää ulkoisesti kehity tai pysy samana vaan alan ikääntyä, on sama kuin hidas kuolema, ruumis alkaa muuttua maaksi pikkuhiljaa. Tiedän että kymmenen vuoden päästä ajattelen että miksi silloin en iloinnut, jaa sehän tässä tuskallista onkin. Omia vanhempia kavereitani en näe vanhoina enkä vanhentuneina mutta itseni. Sanokaa, tuleeko vielä päivä, että tuntuu että elämä vain on, eikä joka päivä jysähdä aamulla takaraivoon että taas yksi päivä vähempi?

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan oireillut fyysisesti kolmenkympinkriisissä?

Minä aloin kokea postraumaattisia tunnelukkoja kehossa. Palleaa puristi vanhempien syyllistävä asenne, selässä tuntui kokemani väkivalta, kaikkialta kolottaa lapsuuteni pelon ilmapiiri. Aloin käsitellä sukuni naisten häpeää ja omaa naiseuttani, jolloin kuukautiset muuttuivat samaan aikaan niukoista ja kivuttomista vuolaaseen klimppivuotoon ja olin vuoteenomana kivusta monena kuukautena. Koskaan aiemmin ei ollut tuollaista.

34,5veenä olen alkanut tajuta, etten ole ikuisesti hedelmällinen, vaikka tähän asti tyytyväinen vela:na..

Eikä lapset sinänsä ole suunnitelmissa, vaan oikeastaan suren, että päätös pysyä lapsettomana tuntuu todennäköisemmältä kuin ennen.

Kyllä on, vaikka en koskaan ehtinyt urautua tai vakiintua. Asun ulkomailla, olen vaihtanut alaa usein. Se ahdistaa ja toivoisin jotain rutiinia elämään.

En ole selvinnyt. Alkoi 26-v ja nyt 34. Yhtä myllerrystä. Onkohan mulla persoonallisuushäiriö tai joku identiteettihäiriö, kun en ole vuosiin tiennyt, kuka olen? Vaihdan suuntaa ja paino vaihtelee kymmeniä kiloja.

Olen 26 v nainen. 2 pientä lasta. 7 v perhe elämä takana. Mies tavallinen toki 11v minua vanhempi.

Välillä tuntuu että sekoan. Onko tää mitä olen halunnut haluanko tätä? Lapset on ainoa asia mikä pitää mut järjissäni ja aisoissa

Muussa tapauksessa olisin lähtenyt etsimään jotain mitä kaipaan ja siitä matkasta olisi tullut pitkä kun en todellakaan tiedä mitä kaipaan vai onko minulla vain ikävä itseäni..

Toivottavasti menee vaan ohi ja olisin tyytyväinen elämääni...

http://www.menaiset.fi/artikkeli/suhteet/ihmissuhteet/saako_ihan_hyvasta_liitosta_lahtea  tässä on mielestäni tyypillinen tarina 30v kriisistä. Ollaan sitouduttu ihan liian aikaisin ja perhe perustettu heti 20v vaikka ei ole minkäänlaista itsetuntemusta: millainen minä olen?! ja mitä minä elämältäni haluan? Haastiksen mimmi osaisi varmaan arvostaa kilttiä aviomiestään eri tavalla jos olisi aikuisena elettyä sinkkuelämää takana ja kaikki ne katastrofisuhteet ja yhen illan jutut ja yksin asumista takana.

Minulle iski ns kolmenkympin kriisi tosi nuorena, jo vähän päälle parikymppisenä. Tuntemukset olivat samanlaisia kuin täällä monessa tekstissä. Muutamassa vuodessa se meni ohi ja löytyi juuri tuo tunne tasapanosta ja että elämässä ei ikinä ole "mitään uutta auringon alla" ja se on lohduttavaa ja hyvä. Löysin elämääni uuden positiivisen suunnan ja enemmän tai vähemmän aina ole sittemmin nauttinut elämästä ja erityisesti elämän pienistä iloista luonnossa.

Minulle aikoinaan toi suuren havahtumisen tai jotain, kun opin karhukaisista ( https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Karhukaiset ) ja siitä, miten elämä jatkaa kulkuaan vaikka mitö tapahtuisi. Juuri se tunne siitä miten mitätön sitä itse loppujen lopuksi on, ja tärkeää on nauttia tästä päivästä ja parhaimmillaan voi tuoda iloa muidenkin päivään. Nauttia omien läheisten seurasta.

Mistähän sitä sais uutta puhtia elämään? Mikä tekis elämästä kriisin keskellä merkityksellisen?

Vapaaehtoistyö? Pitäskö opiskella? Mistä löytäis uusia kavereita?

Hei,

Tällä palstalla on ollut jo hetken aikaa hiljaisempaa, mutta löysin tänne vasta nyt kun tajusin, että ahdistuksen tunteet joita olen kokenut tässä noin 1-2v aikana liittyvätkin 30-kympin kriisiin vaikka olen vasta 25v. Olen tilanteessa, jossa valmistun todella pitkästä opintoputkesta arvostettuun ja hyväpalkkaiseen ammattiin (lisensiaatti 5,5v opinnot sekä samaan aikaan suoritettu tohtorin tutkinto josta myös valmistun piakkoin), jossa varmaankin töitä riittää. Minua kiinnostaa alani paljon teoriassa ja myös käsityömielessä, mutta itse työelämä on jotain aivan erilaista, koska aina on kiire ja pitää "tuottaa". Nautin todella paljon työpäivän jälkeisestä ajasta kun saa olla rauhassa ja tekemättä mitään. Työssä kohtaan paljon ihmisiä ja olen hyvä työssäni, mutta osittaisena introverttina työn sosiaalisuus vie minusta kaikki mehut. Tämä saattaa kuitenkin johtua siitä etten ole vielä ns. "leipääntynyt" työhöni ja yritän jokaisen ihmiskontaktin kohdalla liikaa ja annan kaiken energiani. Työvuoroa ennen ahdistaa, töissä kuitenkin olo helpottuu ja työpäivän jälkeen on hyvä fiilis työstä. Tämä sykli toistuu. Mietin usein, että mitä jos kuitenkin kouluttauduin näin pitkälle vain muiden ihmisten odotusten vuoksi. Koen myös etten uskaltaisi vaihtaa alaa sillä tänne asti pääsy on vaatinut valtavasti työtä kun kuitenkin pidän työstäni. Työahdistusta minulla on ollut siis muissakin töissä eikä se luultavasti täysin muutu muissa kuin vapaan työajan töissä, missä sain olla väitöskirjaa tehdessäni. Yksi vaihtoehto ehkä olisi, jos jatkaisin tutkimusta väitöskirjan jälkeenkin... Olen sekaisin sen kanssa mitä sitä haluaisi tehdä, mutta onneksi on muutamia vaihtoehtoja vielä suuntautumisessa vaikka tutkintoni onkin pieni erityisosa-alue eikä kaikenkattava tutkinto josta voisi lähteä mihin suuntaan ja mihin työhön tahansa. Pasrisuhde minulla on kunnossa, olemme olleet yhdessä jo 10 vuotta ja koen puolisoni sielunkumppanikseni. Meillä on vielä lasten hankinta ja talon yms ostelut edessä. Kriiseilyni siis liittyy käytännössä työhön ja uraan, joita kohti olen tähdännyt niin monet vuodet.. Anteeksi tekstin sekavuus, mutta kirjoitin vain sitä mukaa kun asiat nousivat mieleen. Ja ainiin.. kävin myös psykologilla muutaman kerran ja hän tarjosi ahdistukseeni: "ei työtä ole kenenkään pakko tehdä", mutta koen että kuitenkin on pakko jo ihan siksi jos haluan oman asunnon ja matkustella...

Joo 30 kriisiä pukkaa. Aivan uskomatonta että saan vauva.fistä lohtua näin kolmekybäsenä miehenä :D Ostin kämpän, olen suhteessa hyvään naiseen ja työt on ihan jees. Juuri tämän tasaisuuden takia alkaa kriisiä pukkaamaan. Ei ole enään mitään mitä kohti tarvitsisi mennä. Kaikkea pikku hommaa on mutta näen sen vähä pätöisenä. Onneksi jo vähän helpottaa kun täältä sai etävertaistukea :) Ärsyttää todellakin kohdata oma rajallisuus ja ihmisten rajallisuus. Onneksi on luovuus, sillä pääsee pakoon tappavaa tylsyyttä. Olen tullut siihen lopputulokseen että oon aika perseestä. Katsellaan jos tuo nainen jaksaa mua. Ärsyttää olla mies joka ei tiedä mihin on menossa. Miksi kukaan ei ole kertonut elämän tarkoitusta. Tuntuu että kaikki mitä tekee on haku ammuntaa. Toivottavasti tää on kohta ohi. Kiitos.

Olen nyt 22 ja kriiseilen nyt jo kaikkea. Ei pysty elämään nuoruutta kun stressaa asioita joiden pitää olla valmiina 30veenä...

Minulla myös - vuoden päästä 30v. Olen jotenkin sekaisin ja masentunut. Enkä ole siinä pisteessä missä kymmenen vuotta sitten kuvittelin olevani kolmekymppisenä. Valmistuin vasta tänä kesänä yliopistosta opisleltuani koko parikymppisyyteni. Tuntuu että olen hukannut aikaani ja elämäni, ja olen huomannut että kaikki ikäiseni ja tuttuni ovat olleet jo monta vuotta vakitöissään, rakentaneet talon, menneet naimisiin yms. Itselläni tu tuu että tulee jotenkin kiire tehdä tuo kaikki ja töissä pitäisi aloittaa ihan noviisitasolta.

Olen myös lihava ja tyytymätön itseeni. En kehtaa hakea edes töitä ulkonäköni ja pohjamudissa olevan itsevarmuuteni takia. Olen päättänyt laihtua ensi kevääseen mennessä ja saada takaisin entisen minäni joka oli tyytyväisempi itseensä ja ulospäinsuuntautuneempi. Nykyminä ei ole hedelmällinen alusta millekään muulle kehitykselle elämässäni.

Luin vain otsikon. Vastaus: Onko muuta vaihtoehtoa kuon selvitä? Ikääntyminen kun ei lopu kolmeenkymppiin.

T. 55v.