Lue keskustelun säännöt.
Kolmenkympin kriisi pahana. Miten olette selvinneet?
Todella paha kolmenkympin kriisi. Tyhjyyden tunne. Tähänastiset elämän saavutetut tavoitteet eivät tunnu miltään. Haaveita on, mutta ne tuntuvat tyhjältä ilman sellaista ihmistä, joka haluaisi jakaa samat tavoitteet kanssani.
Haikailen nuoruuden perään ja ikävöin lapsuuttani, nuorta aikuisikääni ja kotiseutuani. Kaipaan jotain määrittämätöntä tunnetilaa entisestä elämästäni ikään kuin olisin menettänyt sen.
Nykyinen työ tuntuu puuduttavalta. Menestyksestä huolimatta en ole siihen tyytyväinen. Ajattelen myös, ettei nykyinen vakaus ole pysyvää vaan murtuu jossain vaiheessa. Pohdin, millaista olisi elää ilman niitä asioita, joita minulla nyt on. Uskon, että olisin siltikin tyytyväinen.
On tunnetta, ettei millään ole mitään merkitystä. Välillä kyllä parempia hetkiäkin. Masennusta tämä ei ole. Elämää vain hallitsevat tosi voimakkaasti elämänvaihekysymykset. Vertailen hirveästi itseäni muihin, vaikka ei pitäisi.
Tuntuu, että on tosi vähän aikaa, kun olin 20. En halua huomata kohta olevani neljäkymmentä.
Kommentit (446)
Kai se jonkinsortin kriisi on päällä. Täytän pian 32, miehen vaihdoin parempaan viime kesänä. Lapsia meillä ei ollut. Työpaikkaakin vaihdoin, mutta siltikin koko saamattomuus jotenkin ahdistaa tällä hetkellä. Mitään en ole saavuttanut ja tuntuu, että muut porskuttaa eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eläm ja teen mitä haluan, niin en ehdi kriiseilemään. Perustin yrityksen, ennen kuin täytin 30, sitten sairastuin syöpään. Nyt olen onnellinen kaikista päivistä ja käytän aikani asioihin, joista olen kiinnostunut. 40-kriisiä odotellessa...
Vierailija kirjoitti:
Ihan ajan kanssa olen selvinnyt. Myös miehen tapaaminen kriittisellä hetkellä on auttanut asiaa, samoiten uusien opintojen ja töiden aloittaminen sekä maisemanvaihto. Vielä on pakka hieman sekaisin lähinnä työuran suhteen (tai sen puutteen) sekä kroonisen rahapulan takia, mutta valoa näkyy jo tunnelin päässä. Ei ole kyllä helppoa hyväksyä ikääntymistä tai orastavia kremppoja, mutta yritän ajatella, että olen vielä ihan hyvässä kunnossa ja että vielä mulla on paljon annettavaa maailmalle. Pyrin olemaan itselleni armollinen.
30- vuotiaalla kremppoja?! Siis mistä oikein puhut? Puhutte ihan kuin olisitte toinen jalka haudassa, vaikka elämää on jäljellä parhaassa tapauksessa ainakin kaksi kertaa 30 vuotta. Aiottekohan viettää loput vuosikymmenet valittamalla ja surkutellen mennyttä teini- ikää..?
Juuupajuu kirjoitti:
Vähän naurattaa sillonen kolkyt kriisi 😄😄
Ootas kun elät 45+, tutut kuolee syöpään ja elämä on takana.
Parasta tässä iässä on ettei miehet kiinnosta enää paskaakaan.
Miehet ei kiinnostu enää paskaakaan. Korjasin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kriiseilen ulkonäkökysymysten parissa. Näytän mielestäni liian vanhalta, hiuksistani löytyy jo useita harmaita hiuksia seasta. Olen vasta täyttämässä 30. Tuntuu, ettei keltään muulta ikäiseltäni lähipiiristä vielä harmaita löydy. Kohtalontovereita?
Ei tullu 30 eikä 40 kriisiä. Nuorena tuli mentyä, matkusteltua ja biletettyä niin huolella, että mitään ei jäänyt hampaankoloon. Elämä on tässä ja nyt ja mitä enemmän siitä käyttää menneiden haikailuun niin sitä enemmän myöhemmin kaduttaa juuri tämä tässä ja nyt menetetty hetki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ottakaas kun 50 lähenee. Tuntuu paljon nuoremmalta ja rennommalta kuin koskaan ennen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä pahentaako korona tilannetta, tämän keskustelun viimeisenkään viestin aikaan siitä ei ollut edes aavistusta... mutta nyt pian 29-vuotiaana tuntuu, että kolmenkympin kriisi tulee jytinällä päälle. Kaikki tuntuu vähintäänkin turhalta. Teen töitä yritykselle, johon en usko, eikä tekemilläni työtehtävilläkään ole mitään väliä kenellekään. Parisuhde on hyvä, mutta nyt miehen vauvakuumeen yltyessä olen alkanut miettiä, haluanko oikeasti edes lapsia. Koko elämä tuntuu menneen ihan hukkaan, vaikka vasta puoli vuotta sitten olin enemmän kuin tyytyväinen siihen, mitä minulla oli; hieno parisuhde, kaunis ja turvallinen koti, hyväpalkkainen työ, riittävästi vapaa-aikaa, muutama tärkeä ystävä.
Mietin kaiholla parikymppistä minääni, joka oli niin utelias kaikesta ja vertaan nykyiseen minääni, joka tekee töitä 8 tuntia, sitten katsoo Viaplaytä pari tuntia, neuloo sukkia tunnin, ulkoilee ja sitten nukkuu 8 tuntia. Ja sitten kaikki alkaa taas alusta. En jätä mitään merkittävää jälkeä mihinkään, kaikista vähiten itseeni.
Kyseenalaistan kaikkia entisiä arvojani ja valintojani, olen alkanut kaivautua syvemmälle omaan lapsuuteeni ja lapsuuteni traumoihin ja pelkään, että olen pilalla, eikä minun tulisi ottaa edes sitä riskiä, että pilaan omankin lapseni samalla tavalla. Olen hiljaa kotona, vastailen Teams-puheluihin, näpytän jotain turhaa, laahustan lumisia teitä ja kuuntelen tyhjänpäiväisiä äänikirjoja.
Tuosta kirjoituksesta nousee pari ajatusta esille...
Jos olit parikymppisenä utelias kaikesta, mihin se uteliaisuus on iän myötä kadonnut?
Tuo merkittävän jäljen jättäminen, tajusit oikeastaan juuri sen oikean, että jokainen meistä kuitenkin jättää sen jäljen itseensä. Sinä itse päätät onko se merkittävä vai ei.
Työn merkityksellisyys. Jos työ tuo elannon, on se sinänsä jo merkityksellistä ainakin itselle. Työn sisältö on vaikeampi kysymys, mutta vaikea uskoa, että mikääm työ täysin merkityksetöntä olisi.
Utaliaisuus ei sinänsä ole kadonnut mihinkään, mutta vapaa-aikaa uteliaisuuden harjoittamiselle jäi iän myötä yhä vähemmän. Lapsena ja nuorena ahmin kirjoja ja dokumentteja minkä ehdin, mutta kun opinnot alkoivat, jäi aikaa lukea vain alan kirjallisuutta ja opiskella. Illat olin töissä. Valmistuttuani olen tehnyt ns. vaativaa aivotyötä, ja kun on 8 tuntia tuijottanut ruutua ja kirjoittanut raportteja ja selvityksiä, ei edes pysty istumaan paikoillaan, saati sitten todella keskittyä kirjaan.
Työ tuo rahaa, se on totta, ja se tuntuu olevan työni ainoa merkitys minulle. En tarkoita kuulostaa narisevalta valittajalta, vaan todella uskon näin. Minulla on sellainen romanttinen ajatus, että haluaisin tehdä työtä, jossa voin vaikuttaa ja auttaa. Sen sijaan teen päivittäin rapotteja, joita kukaan ei kommentoi (liekö edes lukevat), siirrän lukuja toisesta excelistä toiseen ja mietin, miten saataisiin meidän sisäiset prosessit toimivammaksi.
Merkitystä on siis varmaan yritykselle itselleen, mutta en koe ylpeyttä työstäni, koska se on mielestäni turhaa. Haluaisin tehdä jotain aivan muuta, esimerkiksi työskennellä eläinkodissa, mutta siitä ei saa palkkaa, eikä ilman rahaa oikein tule toimeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan ajan kanssa olen selvinnyt. Myös miehen tapaaminen kriittisellä hetkellä on auttanut asiaa, samoiten uusien opintojen ja töiden aloittaminen sekä maisemanvaihto. Vielä on pakka hieman sekaisin lähinnä työuran suhteen (tai sen puutteen) sekä kroonisen rahapulan takia, mutta valoa näkyy jo tunnelin päässä. Ei ole kyllä helppoa hyväksyä ikääntymistä tai orastavia kremppoja, mutta yritän ajatella, että olen vielä ihan hyvässä kunnossa ja että vielä mulla on paljon annettavaa maailmalle. Pyrin olemaan itselleni armollinen.
30- vuotiaalla kremppoja?! Siis mistä oikein puhut? Puhutte ihan kuin olisitte toinen jalka haudassa, vaikka elämää on jäljellä parhaassa tapauksessa ainakin kaksi kertaa 30 vuotta. Aiottekohan viettää loput vuosikymmenet valittamalla ja surkutellen mennyttä teini- ikää..?
Olihan se teini-ikä ja nuoruus parasta aikaa elämässä.
N35
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole selvinnyt. Olen pitkäaikaistyötön. Hommasin sivusuhteen, suunnittelin eroa ja miehen ja lasten hylkäämistä. . Kakkosmies häipyi ja minä itkin vuoden, kun mikään ei muutukaan.
Nyt olen 1,5v ollut vaan ja miettinyt kuolemaa. Ei tästä selviä.
-vm85-Niin ja olen edelleen naimisissa.
Olen pahoillani että toinen lähti. Kuulostaa siltä ettet ole onnellinen jos kaipasit toisen seuraa. Mikä sinua pidättelee nykyisessä suhteessasi, miksi olet suhteessa jossa et halua olla? Kenen takia? Itsesi? Lasten? Yksinäisyyden takia? Turvallisuuden tunteen? Mieti haluatko olla suhteessa vai pärjäätkö yksin. Mitä jos sinulla olisi mielekkäämpää ja mahdollisuus vaikka mihin ovet avoinna jos irtaudut vanhasta ja avaat oven tulevalle. Uutta ei voi tulla ellet päästä vanhasta.
Ei ole työtä tai luottotietoja, en saa edes asuntoa. Eli jumissa. Mies hyvä, mutta kai tämä ikäkriisi aiheuttaa sen, että haluaa vaihtelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
27- vuotiaana aloitin uuden ammatin opiskelun, nyt 30 kolkuttelee ja opinnot loppusuoralla. Aloitin myös uudet harrastukset; polkujuoksun ja vesiurheilun. 7 vuotta elin lapsille ja työlle, sekä vapaa-ajalla siivosin, ravasin marketissa ja kokkasin perheelle sapuskaa. Nyt olen vapaa harrastamaan, kun muksut jo kouluikäisiä! Kesän trailrunning tapahtumia varten on kiva treenata ja vesisukset saapi kyytiä kun jäät sulaa! Kumppani sama vanha, ajaa venettä kun minä hiihdän <3
Se lapsuuden ikävöinti korjaantuu sillä että hankit jälkikasvua. Jos nyt kipuilet sitä ettet löydä puolisoa niin naimisissa sitten kaikki tasoittuu ja tuntuu olevan kohdillaan. Pitää olla kriisiä ennen onnea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuupajuu kirjoitti:
Vähän naurattaa sillonen kolkyt kriisi 😄😄
Ootas kun elät 45+, tutut kuolee syöpään ja elämä on takana.
Parasta tässä iässä on ettei miehet kiinnosta enää paskaakaan.
Olen jokusen kerran vuosien varrella kuullut naisilta tuota "miehet/seksi ei kiinnosta" ja sitten yhtäkkiä alkaakin kiinnostamaan kun heidän kanssaan vähänaikaa juttelee.
Lueskelin ketjua ja kiinnitin huomiota siihen, että moni sanoo _todella_ ymmärtäneensä elämän rajallisuuden joskus neljänkympin-viidenkympin tienoilla. Että silloin vasta se on oikein voimalla jysähtänyt tajuntaan, esim. juuri omien vanhempien ja oman vanhenemisen kautta.
Kiinnostaa, eikö tämmöisiä kokemuksia tai ajatuksia ole ihmisillä aiemmin?
Olen itse 36-vuotias, säästynyt vakavilta sairauksilta ja omaisenikin voivat hyvin, mutta tuon joka ikistä odottavan kuoleman ymmärtämisen kävin läpi jo alle parikymppisenä. Että omat vanhemmat, ystävät, minä itsekin, kaikki häviävät täältä ja vaikka sadan vuoden päästä ei ole enää ketään meistä. Ja kuolema voi tulla myös yllättäen, ihan kenen kohdalle vaan. Katoavaisuuden tajuaminen kertarysäyksellä oli tietysti järjettömän ahdistavaa. Valvoin öitä kauhuissani ja tuntui kuin normaalia arkea suojelevat suomut olisivat kerralla pudonneet silmiltä.
Kriisi oli voimakas - muistan sen kirkkaasti vieläkin - mutta tasoittui aikaa myöten, ja oma nuoren ihmisen elämä jatkui. Tuon kriisin jälkeen olen kuitenkin aina tiedostanut tämän asian todella konkreettisesti ja miettinytkin kuolemaa säännöllisesti, läheisteni kuolemia ja myös jossain - kaukana tai lähellä - odottavaa omaa kuolemaani. En paniikinomaisesti vaan tosiasiana. Parissakymmenessä vuodessa tähän faktaan on ehtinyt ajaa itsensä sisään.
Kolmenkympin kriisi oli voimakas, mutta kuolemaa ja katoavaisuutta siinä ei tarvinnut miettiä, kun asia oli jo aiemmin ”käsitelty”. Ehkäpä tulevatkin ikäkausikriisit koostuvat muista asioista.
Olen 32 vuotias ja ikäkriisi tuntuu vain pahenevan. Olen nuorempana mennyt ja pitänyt hauskaa, joten se ei harmita. Minulla on omistusasunto ja vakituinen työ,joten luulisi olevan tyytyväinen. Tällä hetkellä pahimman kriisin kuitenkin aiheuttaa se, että minulla ei ole lapsia. Seurustelin neljä vuotta, mutta erosimme juuri. Biologinen kello on alkanut nyt tikittää hurjaa vauhtia. Tässä on tajunnut elämän rajallisuuden ja sen, että kohta on perheen perustaminen myöhäistä. Vielä menee aikaa siihenkin, että selviää erosta.
Täälläkin kolmenkympin kriisi. Sinkku, ei lapsia, ei työtä eikä korkeakoulututkintoa :( Muutenkin haluaisin olla huoleton nuori joka juoksee bileissä
Sitten tulee 40 kriisi ja 50 shokki vaihdevuodet. Teet ne lapset nyt niin jää loppuelämään perillisiä.
30 on nuori. Pikku hiljaa aikuistumassa.
Vähän naurattaa sillonen kolkyt kriisi 😄😄
Ootas kun elät 45+, tutut kuolee syöpään ja elämä on takana.
Parasta tässä iässä on ettei miehet kiinnosta enää paskaakaan.