Lue keskustelun säännöt.
Kolmenkympin kriisi pahana. Miten olette selvinneet?
Todella paha kolmenkympin kriisi. Tyhjyyden tunne. Tähänastiset elämän saavutetut tavoitteet eivät tunnu miltään. Haaveita on, mutta ne tuntuvat tyhjältä ilman sellaista ihmistä, joka haluaisi jakaa samat tavoitteet kanssani.
Haikailen nuoruuden perään ja ikävöin lapsuuttani, nuorta aikuisikääni ja kotiseutuani. Kaipaan jotain määrittämätöntä tunnetilaa entisestä elämästäni ikään kuin olisin menettänyt sen.
Nykyinen työ tuntuu puuduttavalta. Menestyksestä huolimatta en ole siihen tyytyväinen. Ajattelen myös, ettei nykyinen vakaus ole pysyvää vaan murtuu jossain vaiheessa. Pohdin, millaista olisi elää ilman niitä asioita, joita minulla nyt on. Uskon, että olisin siltikin tyytyväinen.
On tunnetta, ettei millään ole mitään merkitystä. Välillä kyllä parempia hetkiäkin. Masennusta tämä ei ole. Elämää vain hallitsevat tosi voimakkaasti elämänvaihekysymykset. Vertailen hirveästi itseäni muihin, vaikka ei pitäisi.
Tuntuu, että on tosi vähän aikaa, kun olin 20. En halua huomata kohta olevani neljäkymmentä.
Kommentit (446)
Vierailija kirjoitti:
Mulla on pkolmenkympin kriisi, tai luulen että mulla on joku myöhäisempi kriisi etuajassa. Vaikka samoja nämä kaikki kai pohjimmiltaan ovat?!
Tiedostan että vanhenen, aika on sittenkin rajallinen.
Tyhjyyden tunne liittyy lopulta siihen, että oman tulevan kuolemansa tunnistaa. En ole löytänyt tähän mitään hyvää ratkaisua vielä.
Toisaalta koen ihan naurettavan pinnallisesti ulkonäkökriisiä, tajusin että vanhenen fyysisesti. Myös alle 20-vuotiaana läpikäymäni itsetunto-ongelmat ovat palanneet pahana, vaikka ne olivat pitkään pois. Onko se takautuma tai kaipausta siihen aikaan vain, että voi miettiä typeriä pinnallisuuksia suurina murheina?
Mitään maallista saavutettavaa tai saavuttamatonta en kaipaile, tajuan että saan mitä haluan, jos vain haluan tarpeeksi. Siitähän kaikki on kiinni. Mutta se vaan, kun kaikki on lopulta niin kivuliaan rajallista.
Mulla on kans se kuolemanpelko, vaikka mummonikin on vielä elossa, yli 90v mutta silti ajattelen että elämäni on noin puolessavälissä, oon 36v. Pelkään läheisteni kuolemaa ja sitä että jos joudun elämään loppuelämäni yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla alkoi kolmenkympin kriisi jo 26-vuotiaana, kun yhtäkkiä iski kuin salama kirkkaalta taivaalta se ajatus, että olen elänyt äitini tavoitteita, unelmia ja näkemyksiä enkä omiani. Kyllä tuo oli aiemminkin hämärästi tiedossani, mutta 26-vuotiaana se yhtäkkiä iski rajusti: "Mitä helvettiä oikein kuvittelen tekeväni?! Enhän mä halua mitään tällaista." Siitä lähdin sitten muuttamaan elämääni. Aloitin uuden harrastuksen, vaihdoin alaa ja muutin toiseen kaupunkiin. Päätin olla välittämättä liikoja siitä, mitä muut minusta ajattelevat tai mitä he minulta odottavat. En siis heittäytynyt miksikään itsekkääksi k-pääksi, mutta en antanut enää äitini, sisäisen kyynikkoni tai kenenkään muunkaan päättää/ohjailla tärkeitä juttuja elämässäni. Ja jos joku yritti lannistaa, niin en jäänyt märehtimään asiaa vaan kohautin kommenteille olkiani.
Nyt 31 ja kyllä joku kriisi tuossa oli ennen 30v. Erottiin 11 vuoden jälkeen. Muutin kerrostaloon rivarista ja vaihdoin maisemaa, koira jäi minulle. En ehtinyt kuin vuoden asua ja vanha tuttavuus teinivuosilta osoittautui uudeksi rakkaudeksi. Ostettiin rämänen talo, ei ole sisäsuihkua tai vettä, sadevedellä/sulatetulla lumella peseydytään. Rakastan tätä elämää maalla! Se häslinki ja kiireettömyys on kadonnut, vaikka tekemistä on sitäkin enemmän. Tunnen että nyt mulla on sisäinen rauha. Kesällä häärätä kasvimaalla ja ihailla omaa tonttia talvella tuijotella lintulaudan vierailijoita sekä kärppiä, peuroja, hirviä, rusakoita jne . Tarvitsin vain jonkun ison pyöräytyksen ja nyt harkitsen alan vaihtoa kun 15 vuotta tehnyt samaa hommaa eikä palkka tästä enään vuosiin ole noussut.
Itse en uskonut mihinkään 30 kriisiin, luulin että se on vain tämä höpö höpö juttu jostain hollywood elokuvista, ajattelin, että olen varmaan viimeinen ihminen jolle tulisi edes joku naurettava kriisi, kunnes... Täytin 30 ja sehän iski heti. En aluksi edes tajunnut sitä, mutta lähellä 31 vee tajusin, että ei v**tu, ei voi olla totta. Siis itsellä on juuri, täsmälleen samat tunteet kun ap:lla on. Nyt kun täytän tänä vuona 32 minua stressaa vanhentuminen,katson peiliin ja se vaan masentaa, että minusta varmaan tulee semmonen ruma vanha nainen, kun jotkut naiset säilyttää sen naisellisen kauneuden vaikka esim. antaa harmaiden hiusten näkyä ja vaikka tulee ryppyjä silti pysyvät kauniina ja viehättävinä
Muilta osin ei ole mitään kriisiä, mutta 30 vuotta täyttäessäni alkoi entistä enemmän harmittaa se, kun en ole koskaan seurustellut. En vain ymmärrä mistä kaverini löytävät naisia, jotka ovat kiinnostuneita seurustelemaan heidän kanssaan. Tuntuu epätodelliselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole selvinnyt. Olen pitkäaikaistyötön. Hommasin sivusuhteen, suunnittelin eroa ja miehen ja lasten hylkäämistä. . Kakkosmies häipyi ja minä itkin vuoden, kun mikään ei muutukaan.
Nyt olen 1,5v ollut vaan ja miettinyt kuolemaa. Ei tästä selviä.
-vm85-
Niin ja olen edelleen naimisissa.
Vierailija kirjoitti:
Kirkastamalla omat arvoni ja toimimalla niiden mukaan joka päivä. Jos ei tiedä, mitä elämässä pitää tärkeänä, mielekkäänä ja vaivannäön arvoisena, on täysin mahdoton olla onnellinen. Vastaavasti on aika helppo olla onnellinen, jos arvot ovat selvät ja toteuttaa niitä.
Miten käytännössä teet, eli mitä toimenpiteitä, että saa arvot selviksi ja miten niitä toteutetaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos on ikäkriisi kannattaa muuttaa asennetta tai saa kärsiä kriiseistä koko elämänsä.
Vierailija kirjoitti:
Tulipa mieleen, että tein saman tempun 27-vuotiaana kuin nro 3. Lisäksi vaihdoin ammatinkin, eli menin oppisopimustyöpaikkaan opiskelemaan täysin eri ammatin. Kaikki kerralla uusiksi.
Mutta ei lopullista apua... Eikö kukaan tunnista tuota rajallisuuden tunnetta omakseen? Onko mulla viidenkympin kriisi etuajassa? Aivan käsittämättömiä, ja huikaisevan pelottavia, tyhjiä tunteita, ei niitä oikein voi kuvaillakaan sanoilla. Niiden aikaan saamiseen riittää toisinaan vain kun katsoo taivaalle. Tai katsoo vaikka lastaan. Se on vasta elämänsä alussa, kehittyy, eikä vanhene, ihan koko elinkaari on vielä edessä. On siinä hyvin paljon kaunistakin. 2
Sama täällä, kuin edellisillä. Tuntui että haikailin ja ehkä vähän vielä entisiä vuosia.. esimerkiksi jopa viisi vuotta taakse päin. Nyt olen saavuttamassa sitä takaisin sitä samaa tunnetta ja elämäniloa ja asennetta. Asiaa auttoi että aloin tekemään niitä samoja asioita kuin silloin ja mistä oikeesti nautin enkä elä tasa paksua elämää.. tai jumita paikallaan. Elämä tuntui vain olevan ja menevän eteenpäin ja minä vanhenin.. tein suunnalle muutoksen. En ole vielä ikä loppu vaikka ikää tuleekin koko ajan lisää.. vielä 40v on edelleen nuori. Lapsia tosin silloin viimestää kannattaa tehdä (40-46v) jos aikoo ja vielä voi.. kun viis kymppiä alkaa hipoon niin sit alkaa oleen vähän jo vanha-30on vielä nuori sanon minä. Ala käymään ulkona, käy salilla ja laita ittes kuntoon, nauti ja muuta parisuhdetta - auttoi minulla. Tee asioita mistä
Tykkäät ja repäise.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirkastamalla omat arvoni ja toimimalla niiden mukaan joka päivä. Jos ei tiedä, mitä elämässä pitää tärkeänä, mielekkäänä ja vaivannäön arvoisena, on täysin mahdoton olla onnellinen. Vastaavasti on aika helppo olla onnellinen, jos arvot ovat selvät ja toteuttaa niitä.
Miten käytännössä teet, eli mitä toimenpiteitä, että saa arvot selviksi ja miten niitä toteutetaan?
Esimerkiksi. Pidätkö tärkeänä että sulla on onnellinen olo ja hyvä olla? Keksi sellaisia asioita mitkä on sut ennen tehny onnelliseks ja mikä ois hauskaa. Hyppää vaikka ajeleen auton kyytiin, musaa kuunnellen ja hae mäkkäristä ruokaa ja chillaa. Tee ittelles tärkeitä ja mielekkäitä asioita, tavoittele asioita joita elämässä haluat tehä- ne tekee elämästä just sun elämän ja onnellisen elämän. =tee ittes onnelliseks
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole selvinnyt. Olen pitkäaikaistyötön. Hommasin sivusuhteen, suunnittelin eroa ja miehen ja lasten hylkäämistä. . Kakkosmies häipyi ja minä itkin vuoden, kun mikään ei muutukaan.
Nyt olen 1,5v ollut vaan ja miettinyt kuolemaa. Ei tästä selviä.
-vm85-Niin ja olen edelleen naimisissa.
Olen pahoillani että toinen lähti. Kuulostaa siltä ettet ole onnellinen jos kaipasit toisen seuraa. Mikä sinua pidättelee nykyisessä suhteessasi, miksi olet suhteessa jossa et halua olla? Kenen takia? Itsesi? Lasten? Yksinäisyyden takia? Turvallisuuden tunteen? Mieti haluatko olla suhteessa vai pärjäätkö yksin. Mitä jos sinulla olisi mielekkäämpää ja mahdollisuus vaikka mihin ovet avoinna jos irtaudut vanhasta ja avaat oven tulevalle. Uutta ei voi tulla ellet päästä vanhasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytin viimevuonna 30 ja tätä kriisiä ei ainakaan lievennä korona-arki. Parikymppisyys näyttäytyy huolettomana aikana, kun sai vielä mennä ja nähdä ystäviä. Oli festareita, risteilyjä, ravintolailtoja ja matkustelua.
Olen terveydenhuoltoalalla, joudin keväällä eturintamaan ja nyt stressi on jättänyt jälkensä naamaan sekä senttejä vyötärölle. Olin mielestäni parikymppisenä ihan kaunis ja hyväkroppainen, nyt näytän kulahtaneelta, turvonneelta ja homssuiselta. Pidän työstäni, mutta pelkään joutuvani taas rintamalle, jos ja kun uusi pandemia iskee. Toisaalta koen olevani liian vanha menemään enää opiskelemaan ja asuntolainaakin pitäisi maksaa. Siihen päälle sitten vielä ahdistaa, kun en haluaisi vielä lapsia, mutta jos ei kohta tee jotain asian eteen, saatan huomata päätyväni tahattomasti lapsettomaksi.
30 kriisi tulee ja menee sitten alkaa 40 kriisi ja 50 kriisi sitten.Mummotauti kriisi ja sen jälkeen vanhuuden kriisi.Kriisiä on ihmisen koko elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä ainakaan tee sitä virhettä, että tuhoat perheesi pettämällä. Minä tuhosin. Nyt en saa enää hyvää miestäni takaisin, jota en silloin oman kriisini keskellä osannut arvostaa. Laitoin lapsetkin omassa kriisissäni eroperheen lapsiksi... Ja se uusi suhde, johon avioliittoni vaihdoin... Ei se lopulta ollutkaan hyvä, eikä kestänyt.
Mulla on pelkästään ulkonäkökriisi (rypyt) ja se, että deittailu on yhtä helvettiä. Viimeisin deittailu "sun kaa olis kiva olla, mut kun oot jo ton ikänen ja varmaa haluat lapsia parin vuoden sisään niin en haluu heittää sun aikaa hukkaan"
lol.
Elin ehkä ennenaikaisen klassisen kolmenkympin kriisin (onneksi) jo 25-vuotiaana, jolloin havaihduin siihen, että minulla oli koko paketti jo kasassa. Pitkä parisuhde, ammatti ja työ, mies halusi naimisiin ja lapsia, ja olin vain ajautunut siihen miettimättä mitä haluan. Tuntui että koko elämä on käsikirjoitettu enkä ollut onnellinen. Tein jo silloin ratkaisun, että en enää elä elämääni muille, ja siinä olen sen jälkeen enimmäkseen pitäytynyt. Erosin, muutin, matkustin ja opiskelin uuden ammatin.
Elämän rajallisuuden kriisi iski 28-vuotiaana kun useampi ihminen ja koirani kuoli samoihin aikoihin. Vietin unettomia öitä miettien elämän rajallisuutta ja sitä, että jonain päivänä loppu tulee minullekin ja samoin vanhemmilleni, sisaruksilleni ja kaikille ystävilleni. Se iski lujaa.
Nyt 31-vuotiaana on ehkä taas uusi kriisi, mutta onneksi ei ihan noin vakava. Luen jotain höpöhöpö self help-oppaita ja mitä kaikkea olen jättänyt tekemättä tai tehnyt vain muiden vuoksi. Myös pinnalliset asiat vaivaavat jonkin verran. Silmäkulmiin on tullut ryppyjä, ja eiväthän ne pahalta näytä, mutta tiedän että tästähän se vasta alkaa. Fyysisestä kunnosta en ole koskaan pitänyt huolta, ja ymmärrän että sen pitää nyt muuttua. Merkityksettömyyttä en koe, päin vastoin. Tuntuu että elämä on vasta alussa.
Niin, oli kriisi joka vuosikymmenellä, toinen toistaan puhuttelevampi, neljä on käytynä, viides tulossa. Elämän rajallisuuden toteaminen on ehkä se vaikein asia hyäksyä. Esimerkkinä on 1800-luvun sokerikko, alkujaan äidin tädin miehen vanhempien kotoa, en tiedä, miten se on loppujen lopuksi minulle päätynyt. Otin selvää tuosta suvusta ja aloin pohtia, mitä tuosta yhdestä kodista on jäänyt, nimiä kirkonkirjoissa ja sokerikko. Saattaa toki olla muitakin esineitä, en tiedä kenellä.
Oli pakko pysähtyä ja hyväksyä, että kuolema on olan takana, koko ajan ja että elämä on lähes tulkoon elettynä, eikä menneisyyteen voi palata. On vain opittava olemaan kiitollinen siitä, mitä on ollut ja hyväksymään kaikki. Mutta jaan ketjun aloittaneen tunnelmat, tuollaista se oli vuosikymmeniä sitten.
Näistä ikäkausikriiseista kyllä selviää, jokainen omalla tavallaan. Sisua se kysyy ja rohkeutta!
30 on kyllä tosi nuori nykypäivänä.
Ei varmaan mitään nopeaa ratkaisua ole. Itsellä alkoi kriisi 32 v. ja nyt 37 v. olen sopeutunut tilanteeseen ja hyväksynyt vanhenemisen.
Meditointia suosittelen kyllä, se on auttanut hyväksymään asioita ja tuonut mielenrauhaa.
En ole selvinnyt. Olen pitkäaikaistyötön. Hommasin sivusuhteen, suunnittelin eroa ja miehen ja lasten hylkäämistä. . Kakkosmies häipyi ja minä itkin vuoden, kun mikään ei muutukaan.
Nyt olen 1,5v ollut vaan ja miettinyt kuolemaa. Ei tästä selviä.
-vm85-