Lue keskustelun säännöt.
Kolmenkympin kriisi pahana. Miten olette selvinneet?
Todella paha kolmenkympin kriisi. Tyhjyyden tunne. Tähänastiset elämän saavutetut tavoitteet eivät tunnu miltään. Haaveita on, mutta ne tuntuvat tyhjältä ilman sellaista ihmistä, joka haluaisi jakaa samat tavoitteet kanssani.
Haikailen nuoruuden perään ja ikävöin lapsuuttani, nuorta aikuisikääni ja kotiseutuani. Kaipaan jotain määrittämätöntä tunnetilaa entisestä elämästäni ikään kuin olisin menettänyt sen.
Nykyinen työ tuntuu puuduttavalta. Menestyksestä huolimatta en ole siihen tyytyväinen. Ajattelen myös, ettei nykyinen vakaus ole pysyvää vaan murtuu jossain vaiheessa. Pohdin, millaista olisi elää ilman niitä asioita, joita minulla nyt on. Uskon, että olisin siltikin tyytyväinen.
On tunnetta, ettei millään ole mitään merkitystä. Välillä kyllä parempia hetkiäkin. Masennusta tämä ei ole. Elämää vain hallitsevat tosi voimakkaasti elämänvaihekysymykset. Vertailen hirveästi itseäni muihin, vaikka ei pitäisi.
Tuntuu, että on tosi vähän aikaa, kun olin 20. En halua huomata kohta olevani neljäkymmentä.
Kommentit (446)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkaa helpottaa, kun saavutat 40 ikävuoden. Nyt alkaa turhat kotkotukset menettää merkitystään ja pystyn keskittymään olennaiseen. 42.v
Mulla kriisi nyt 35-vuotiaana. 30-vuotiaana oli pitkä parisuhde huonossa kunnossa ja sitten tuli ero niin jäi kriisi silloin pitämättä kun elämää piti järjestellä uudelleen. Niihin aikoihin myös työsuhteeni vakinaistettiin, joka toi helpotusta erotessa ja vakiinnutti osaltaan elämää. Nyt viiden vuoden jälkeen olo tuntuu vanhalta ja tylsältä. "Tätäkö tämä nyt on?" On vaikeaa keksiä uusia asioita joista innostua, koska on niin vahvasti sellainen olo että kaikki on jo nähty ja koettu.
Elämässä pitäisi aina olla uusia pojekteja ja itseään pitäisi haastaa uusilla jutuilla. Kun ajautuu liian syvälle mukavuusalueelle, ei ole enää edes halukkuutta riskeerata helppoa ja mutkatonta elämää riskin otolla. Lopulta on samaan aikaan pirun tylsää ja toisaalta ei halua luopua tylsyydestä eli helppoudesta, koska se vaatisi ponnistelua. Kadehdin heitä jotka ovat laittaneet koko elämänsä uusiksi. Tekisi mieli tehdä samoin, mutta toisaalta ei millään viitsisi tehdä elämästä vaikeaa.
tajusin, että olen vähäpätöinen muurahainen, joka on helposti korvattavissa työpaikalla tai tuttavapiirissä.
Muurahaisen elämä ei ole minkään arvoinen paitsi
muurahaiselle itselleen se on kultaakin kalliimpi aarre, jota se ei vaihtaisi mihinkään.
olen tärkeä vain heille, jotka rakastavat minua. he ovat ainoita jotka eivät vaihtaisi minua johonkin "parempaan".
tajusin, että olin elänyt vain minulle ulkopuolelta asetettuja odotuksia täyttäen ja tunsin oloni orvoksi ja tyhjäksi.
aloin harrastaa uusia asioita mm. joogaa ja vierasta kieltä. elvytin uudestaan maalaus- ja kirjoitusharrastukseni. aloin kehittämään itseäni. aloin kuulostella itseäni, haluanko mennä nyt niihin ja niihin tilaisuuksiin. no en, sitten en mene, vaikka joku suuttuu. yllättäen kukaan ei suuttunut.
aloin "kapinoimaan" siis en niin kuin teinit vaan aloin asettelemaan rajoja. aloin rakentamaan itseäni omista lähtökohdistani käsin. aloin pitämään omaa aikaani "arvokkaana" ja halusin kehittää lahjojani puhtaasti itseäni varten odottamattakaan että kukaan kannustaisi tai arvioisi suorituksiani.
aloin tapaamaan ihmisiä silloin kun itseä huvitti, ellei ollut joku pakkotilanne esim. joku ystäväni tarvitsi apua. karsin myös tapaamisia, jotka koskivat henkilöitä, joiden seura tai käytös vaivasivat minua.
sitten sain mielenrauhan.
huomasin että sen tyhjyydentunteen aiheutti se, että olin "aina mukava" kaikille paitsi itselleni. olin itselleni kuin "äiti" joka painosti lastaan kaikkiin tyhjänpäiväiseen ja ahdistavaan, koska " niin nyt kuuluu olla ja tehdä".
Kolmen kympin kriisissäni tutkin itseäni ja erottelin elämässäni jyvät akanoista. Pidin jyvät ja kylvin ne. Akanat heitin tuuleen. Tutkin arvojani ja tein tiliä menneisyyden kanssa niin hyvässä kuin pahassa. Jätin myrkylliset ihmissuhteet ja aloin pitää omista rajoistani kiinni. Pistin kuntoon talouteni, muutin mukavampaan asuntoon, vaihdoin työpaikkaa ja löysin elämäni rakkauden. Olen nyt 39 ja samalla tiellä edelleen. Onnellinen olen ja kiitollinen siitä masennuksesta ja kolmenkympin kriisistä joka sysäsi minut todella miettimään mihin elämäni haluan käyttää. Jouduin myöntämään virheeni ja kohtamaan elämäni hankalimmat ja ahdistavat asiat. Se oli rankkaa, mutta kannatti. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän hyvin, vaikkei iästä johtuvia kriisejä ole ollut ennen kuin nyt kuusikymppisenä. Muinaisina aikoina ei niin valtavasti tarvinnut vertailla itseään ja saavutuksiaan muihin, maailma oli tasa-arvoisempi eli tällä tarkoitan sitä, ettei esim. työttömyydestä, vanhenemisesta tai yksinasumisesta leimattu niin kuin nykyään. Asenteet ovat koventuneet: jos et ole nuori, kaunis, terve, varakas, niin ihmiset nopeasti luokittelevat sinut roskasakkiin vaikkei se pitäisi paikkaansa esim. monien korkeastikoulutettujen kohdalla, jotka vain eivät saa enää töitä.
Kesti vuosia, oli rankkaa, paljon meni.
Ja myös tuli. Mutta ensin piti kääntyä sisäänpäin ja kaivaa tosi syvältä. Kävin tosi pitkällisesti läpi pohjia myöten ”mitä oikeasti haluan”, elämäni valintoja rehellisesti arvioiden... En voinut nyt ihan kaikista onnitella itseäni, mutta uusiakin ylpeydenaiheita löytyi ja kaikkien kanssa tulen toimeen. Konkreettisia isoja muutoksiakin tuohon liittyi paljon, mutta isoin oli se, että aloin tekemään asioita, joita olisin halunnut mutten ollut esim. uskaltanut (tekosyitä kyllä riitti).
Sekin alkoi siitä kuolevaisuuden tajuamisesta, että nyt jos koskaan pitää tehdä kaikki mitä on ikinä halunnut. Sitten piti enää selvittää se ”kaikki” ja tulla toimeen sen asian kanssa, että jotkut mahdollisuudet olivat nyt paljon huonommat tai vaikeammat kuin vaikka viisi vuotta sitten. Eivät sentään kaikki: prosessissa kohonnut itsetunto helpotti kaikkea noin 300%.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lopetin syntymäpäivieni juhlinnan ja miettimisen parikymppisenä. Juridinen ikä vain numero minulle. Vietän syntymäpäivinäni sen sijaan kihlajaisvuosipäivää, pian kuudes edessä 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle pukkaa viidenkympin kriisiä, vaikka maagisiin numeroihin on vielä pari vuotta. Jotenkin silloin nuorempana, esim. kolmekymppisenä, ei tullut mieleenkään, että elämä joskus loppuu. Nyt se on mielessä päivittäin.
Isä kuoli 47-vuotiaana, minua nuorempana. Olen kuvitellut mielessäni sydänoireita. Tai ehkä en ole kuvitellut, ehkä niitä on. Lääkäri sanoi, että normaalilta vaikuttaa sydän ja keuhkot. Joskus tunnen rinnassa puristuksen tunnetta, joka saattaa olla psyykkistä. Alkukesästä join valkoviiniä pari lasillista, ja rinnassa alkoi vihloa. Ensimmäiseksi hätäännyin ja menin maate. Niin hullulta kuin kuulostaakin, en siis lähtenyt hoitoon, vaan menin sängylle makaamaan. Todennäköisimmin kärsin tuolloin kuitenkin pelkästään närästyksestä. Vihlova tunne loppui, kun röyhtäilin kunnolla ja söin leivän ja join maitoa.
Yhtenä päivänä polvi kipeytyi. Se meni niin jumiin, etten päässyt kävelemään. Sanoin miehelleni, että nyt se on menoa, polvileikkaus varmasti edessä. Sanoin, että Kreetan matka on peruttava, ei puhettakaan, että suostuisin lähtemään matkoille, kun en pysty kävelemään. Kuvittelin elävästi tuskat polvessa seisoessa lentokentällä jonossa ja ajattelin, että koko loma menee hotellihuoneessa maatessa, kun en uskalla lähteä polvikivuissa minnekään. Mies sanoi, että jospa nyt odotellaan pari viikkoa ja perutaan sitten, jos polvi yhä pahana. Eihän se enää parin viikon päästä ollut pahana, pientä kipua silloin tällöin. En ole mitenkään reilusti ylipainoinen (166 cm/70 kg), mutta polven takia aloitin dieetin. Päässä pyöri, että ei, en halua elää jotain liikuntarajoitteista mummoelämää, vaan haluan pystyä liikkumaan, matkustamaan, elämään kuin kolmekymppisenä.
Hyvin selvisin. Nyt olen 70-vuotias. Ja nyt on uudet kriisit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä pahentaako korona tilannetta, tämän keskustelun viimeisenkään viestin aikaan siitä ei ollut edes aavistusta... mutta nyt pian 29-vuotiaana tuntuu, että kolmenkympin kriisi tulee jytinällä päälle. Kaikki tuntuu vähintäänkin turhalta. Teen töitä yritykselle, johon en usko, eikä tekemilläni työtehtävilläkään ole mitään väliä kenellekään. Parisuhde on hyvä, mutta nyt miehen vauvakuumeen yltyessä olen alkanut miettiä, haluanko oikeasti edes lapsia. Koko elämä tuntuu menneen ihan hukkaan, vaikka vasta puoli vuotta sitten olin enemmän kuin tyytyväinen siihen, mitä minulla oli; hieno parisuhde, kaunis ja turvallinen koti, hyväpalkkainen työ, riittävästi vapaa-aikaa, muutama tärkeä ystävä.
Mietin kaiholla parikymppistä minääni, joka oli niin utelias kaikesta ja vertaan nykyiseen minääni, joka tekee töitä 8 tuntia, sitten katsoo Viaplaytä pari tuntia, neuloo sukkia tunnin, ulkoilee ja sitten nukkuu 8 tuntia. Ja sitten kaikki alkaa taas alusta. En jätä mitään merkittävää jälkeä mihinkään, kaikista vähiten itseeni.
Kyseenalaistan kaikkia entisiä arvojani ja valintojani, olen alkanut kaivautua syvemmälle omaan lapsuuteeni ja lapsuuteni traumoihin ja pelkään, että olen pilalla, eikä minun tulisi ottaa edes sitä riskiä, että pilaan omankin lapseni samalla tavalla. Olen hiljaa kotona, vastailen Teams-puheluihin, näpytän jotain turhaa, laahustan lumisia teitä ja kuuntelen tyhjänpäiväisiä äänikirjoja.
Kriisi meni aikoinaan ohi sillä että kyllästyin ajattelemaan itseäni. Aloin katsella ympärilleni. Tuli mitta täyteen omaa tilannetta. Prosessi oli jollain lailla automaattinen, mitään muuta suuntaa ei enää ollut. Kolmenkympin kriisi tuli vuosia etuajassa. Kolmekymppisenä se oli jo kaukana takana päin. Uusia ikäkriisejä ei enää tullut ja tuskin tuleekaan, kaikki tuli käsiteltyä kerralla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voit lohduttautua sillä, että neljänkympin kriisi on vielä pahempi. Nauti ajastasi kolmekymppisenä, kiva ikä. Voit tehdä mitä haluat, ulkonäkö ja kroppa on vielä kuosissa. Nelikymppinen on vanha, etenkin ulkoisesti.
Kuulostaa kliseeltä mutta ottakaa kriisi mahdollisuutena. Se on ravistelua. Ihminen muuttuu, ajattelunkin pitää muuttua. Itse en haluaisi olla ikinuori. Sitäpaitsi se ei ole mahdollista kuin niille jotka kuolevat nuorena.
Me muut vanhenemme. Oma elämäni on vanhetessa selkeytynyt. Olen huono juoksemaan tässä iässä, mutta itsetunto ja omanarvontunto on hyvä ja olen rauhoittunut. En vaihtaisi sitä kaikkea kaksikymppisen kroppaan.
Olen nyt 31v eikä ole kriisiä. Mutta n. 25v kipuilin ihan kaiken suhteen. Olin niin yksin ja hukassa. Nyt on kaikki hyvin ja tätä osaa todella arvostaa. Vaikea nuoruuskin oli koulukiusattuna.
Olen 32v mies eikä ole omaa asuntoa, naista eikä uraa.
Kyllä se kolmekympin kriisi iski ja lujaa. Koko elämä on aikalailla ohitse.
En ole vieläkää selvinnyt, 34v. Tosin jo valmiiksi neljän- ja myös viidenkympin kriisiä pukkaa.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä pahentaako korona tilannetta, tämän keskustelun viimeisenkään viestin aikaan siitä ei ollut edes aavistusta... mutta nyt pian 29-vuotiaana tuntuu, että kolmenkympin kriisi tulee jytinällä päälle. Kaikki tuntuu vähintäänkin turhalta. Teen töitä yritykselle, johon en usko, eikä tekemilläni työtehtävilläkään ole mitään väliä kenellekään. Parisuhde on hyvä, mutta nyt miehen vauvakuumeen yltyessä olen alkanut miettiä, haluanko oikeasti edes lapsia. Koko elämä tuntuu menneen ihan hukkaan, vaikka vasta puoli vuotta sitten olin enemmän kuin tyytyväinen siihen, mitä minulla oli; hieno parisuhde, kaunis ja turvallinen koti, hyväpalkkainen työ, riittävästi vapaa-aikaa, muutama tärkeä ystävä.
Mietin kaiholla parikymppistä minääni, joka oli niin utelias kaikesta ja vertaan nykyiseen minääni, joka tekee töitä 8 tuntia, sitten katsoo Viaplaytä pari tuntia, neuloo sukkia tunnin, ulkoilee ja sitten nukkuu 8 tuntia. Ja sitten kaikki alkaa taas alusta. En jätä mitään merkittävää jälkeä mihinkään, kaikista vähiten itseeni.
Kyseenalaistan kaikkia entisiä arvojani ja valintojani, olen alkanut kaivautua syvemmälle omaan lapsuuteeni ja lapsuuteni traumoihin ja pelkään, että olen pilalla, eikä minun tulisi ottaa edes sitä riskiä, että pilaan omankin lapseni samalla tavalla. Olen hiljaa kotona, vastailen Teams-puheluihin, näpytän jotain turhaa, laahustan lumisia teitä ja kuuntelen tyhjänpäiväisiä äänikirjoja.
Tuosta kirjoituksesta nousee pari ajatusta esille...
Jos olit parikymppisenä utelias kaikesta, mihin se uteliaisuus on iän myötä kadonnut?
Tuo merkittävän jäljen jättäminen, tajusit oikeastaan juuri sen oikean, että jokainen meistä kuitenkin jättää sen jäljen itseensä. Sinä itse päätät onko se merkittävä vai ei.
Työn merkityksellisyys. Jos työ tuo elannon, on se sinänsä jo merkityksellistä ainakin itselle. Työn sisältö on vaikeampi kysymys, mutta vaikea uskoa, että mikääm työ täysin merkityksetöntä olisi.
Työpaikka on ja oma asunto, mutta koskaan en ole seurustellut saati edes suudellut naista, joten kai sitä ainakin muiden mielestä on hieman epäonnistunut elämässään.