Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Muita, joiden lukiolainen kärsii motivaatio-ongelmista?
13.11.2020 |
Olen todella voimaton ja avuton abi-poikani kanssa. Hän on siis ihan fiksu ja kiltti, hyväkäytöksinen ihminen, mutta... Ihan koko lapsuuden ajan häntä ei ole kiinnostanut oikein mikään. On välillä aina yritetty jotakin harrastusta, hän innostuu laimeasti vähäksi aikaa, sitten sekin pieni innostus hiipuu kokonaan. Hän viettää paljon aikaa koneen ääressä. Pienenä rajoitin tätä voimakkaasti, mutta kone veti puoleensa vastustamattomalla voimalla. Kun kone on hänelle myös sosiaalinen väline, olen hellittänyt - enkä tietenkään pysty aikuista poikaa enää kieltämäänkään.
Vielä yläkoulussa hän pärjäsi pelkällä tunneilla osallistumisella ja kuuntelulla, mutta lukiossa ei näin tietenkään ole. Hänen on erittäin vaikea ikään kuin poistua mukavuusalueeltaan - ja esteet ja ponnistelu saavat hänet välittömästi perääntymään. Jo ihan pienenä poikana hän ei jaksanut yhtään ponnistella vaikkapa luontopolulla. Sanomattakin selvää, että liikuntaa hän inhoaa.
Poika on erittäin älykäs - kaikki opettajat ja sukulaiset ovat samaa mieltä - ja minun mielestäni jatkuvasti alisuoriutuu. Hän itse kieltää älykkyytensä, minusta sillä verukkeella, ettei hänen tarvitsisi ponnistella - "olen tyhmä" on tosi helppo veruke luovuttaa. Toinen lapseni on samalla lukiokurssilla kuin hän ja kertoi, että poikani mm. väittelee opettajan kanssa upeasti. Silti kokeisiin hän ei jaksa lukea juuri lainkaan, ja yo-kokeet menivät hänen lahjoihinsa nähden aivan surkeasti.
Hän sanoo, ettei mikään kiinnosta häntä. Ei musiikki, elokuvat, ei lukeminen, ei liikunta, ei luonto, ei mikään. Nyt hän on käynyt muutaman kerran ryyppäämässä lukiolaisporukan kanssa, mitä en katsele kovin hyvällä - minulle olisi asia ihan ookoo (itsekin join nuorena baareissa viikonloppuisin), jos hän hoitaisi koulunsa kunnolla. Kotitöitä hän tekee patistamalla, mutta patistaminen on äärimmäisen kuluttavaa. Patistan koulunkäyntiin, patistan kotitöihin, patistan sinne, patistan tänne. Aivan älytöntä. Mutta mitä vaihtoehtoja on? Hän on käynyt muutaman kerran koulupsykologilla, joka toisteli samoja stereotyyppisiä hölöpiti-lauseita ilman mitään uusia välineitä.
Olen sanonut, että motivaatio lähtee sisältä. Olen sanonut, että tämä on tosi tärkeä nivelvuosi. Meillä vielä niin, että olemme erittäin pienituloinen perhe, eikä meillä ole varaa pitää ketään makaamassa välivuotta. Haluaisin, että hän pääsisi elämässään eteenpäin ja saisi opiskelupaikan. Jokainen hänen alkuperäinen suunnitelmansa on nyt tämän motivaatiopuutteen vuoksi hiljaalleen mennyt pieleen. Lääkis - ei mitään mahdollisuutta. Psykologia - ei mitään mahdollisuutta. Opettajan ammatti...
Olen pannut myös kovaa kovaa vasten ja uhannut, että ilman mitään yrittämistä (viime aikoina mm. jatkuvaa pommiin nukkumista monella tunnilla, unirytmi sekaisin jne.) on parasta varmaan lopettaa lukio ja painua vuodeksi työhön. Ehkä asua vähän aikaa omillaan.
Tämä on muutaman kaverini mielestä aivan kohtuutonta uhkailua. Ja en tiedä, minuakin se hävettää. Mitään muuta en toivo kuin että voisin jotenkin auttaa tyypin tämän vuoden yli. Sitten taas helpottaisi.
Olisiko jollakin jotakin järkevää neuvoa?
Kommentit (20)
Poikasi kuulostaa mahdollisesti masentuneelta. Jos näin on, niin ainakin omalla kohdallani lääkitys auttoi minua nauttimaan elämästäni enemmän, ja olemaan motivoituneempi ja sosiaalisempi. Eli tätä asiaa kannattaisi ehkä yrittää selvittää.
Muutenkin vaikuttaa siltä, että hänen olisi ehkä hyvä puhua jonkun muun kuin vain sinun tai koulunsa henkilökunnan kanssa. En tiedä, mikä olisi hänelle oikea paikka, mutta erilaisten sosiaalisten tilaisuuksien ja palveluiden kokeilemisesta voisi olla hyötyä. Esimerkiksi tuolla kouluporukan kanssa ryyppäämisellä voisi myös olla uutena sosiaalisena tilanteena positiivisia motivoivia vaikutuksia, mutta muitakin mahdollisuuksia sen lisäksi varmasti olisi, kuten vertaistukiryhmät nuorille, terapia (etenkin jos hänellä todetaan masennusta), mikä tahansa harrastus tai harrastuksenkaltainen ryhmä kuten lukupiirit, tanssiryhmät yms. Ehkä tässä painottaisin nimenomaan näiden tilaisuuksien kokeiluluontoisuutta, eli siis minkään näistä ei välttämättä tarvitse vaikuttaa hänelle etukäteen täydellisesti sopivalta, vaan ideana olisi vain kohdata erilaisia ihmisiä ja näkökantoja.
Jos hän väittelee opettajiensa kanssa, on hänellä ehkä ainakin jonkinlaisia vahvoja näkemyksiä joistain asioista. Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä ne olisivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluaisin myös lisätä, että älykkyydessä olennaista tuskin on se, onko poikasi fiksu vai tyhmä, vaan se, että hänen elintapansa, kuten koulujen käyminen tai liikunta, ja ympäristönsä voivat vaikuttaa siihen. Tärkeää on myös se, että poikasi löytää itselleen sopivan aseman, jossa hän pääsee parhaiten käyttämään kykyjään, olivat ne millä verrannollisella fiksuus- tai tyhmyystasolla hyvänsä.
Mulle tulee mieleen add. Voisi selittää tehtävien välttelyn ja alisuoriutumisen. Ei näy päälle päin niin kuin adhd.
Vierailija kirjoitti:
Mulle tulee mieleen add. Voisi selittää tehtävien välttelyn ja alisuoriutumisen. Ei näy päälle päin niin kuin adhd.
Joku a-alkuinen diagnoosi sen on pakko olla. Ne ovat nykyään kaikkien ongelmien taustalla ja pääportti erityislapsistatukseen.
Kuulostaa täysin omalta lapseltani, tosin hän on 2. vuoden opiskelija.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen pannut myös kovaa kovaa vasten ja uhannut, että ilman mitään yrittämistä (viime aikoina mm. jatkuvaa pommiin nukkumista monella tunnilla, unirytmi sekaisin jne.) on parasta varmaan lopettaa lukio ja painua vuodeksi työhön. Ehkä asua vähän aikaa omillaan.
Sellaista vaihtoehtoa ei oikein nykyään ole olemassa, että menisi vuodeksi töihin. Jollei sitten suhteilla järjesty työpaikka?
Se mitä normaalisti tapahtuu jos joku keskeyttää lukion tai ei hakeudu uusiin opintoihin lukion jälkeen on, että työkkäri ja kunta alkavat järjestellä "syrjäytymisen ehkäisyä", missä ei edes erityisemmin resursseja säästellä alle 20-vuotiaiden kohdalla. Tarkoittaa käytännössä sitten jotain työpajaa tai työkokeilua, jollei poika sitten kieltäydy kaikesta.
Omillaan asumisessa on isot riskit. Niitä on tosi paljon, joilla sen jälkeen oma asunto jää täysin hoitamatta (muuttuu sikolätiksi), tietokoneella ollaan 14 tuntia vuorokaudessa, vuorokausirytmi kääntyy käänteiseksi (nukutaan päivät ja ollaan tietokoneella yöt), ruokavalio on tyyliin makkaraperunat ja pitsaa, ihmissuhteet surkastuvat täysin ja näin poispäin. Tietystikään ei väistämättä käy näin, mutta on kymmeniä tuhansia joille se tapahtuu.
Nyky-yhteiskunnassa ei viime kädessä ole sellaista vaihtoehtoa, että ihmiselle laitettaisiin kova kovaa vastaan. Niinpä henkilö joka ei ole syystä tai toisesta halukas siihen vaivannäköön mitä normaali elämä vaatii ja kenties on vielä peli- ja/tai nettiriippuvainen päätyy herkästi syrjäytyneeksi. Se, että Suomen työmarkkinat ovat haastavat ja työnhakijoille on hyvin kovat vaatimukset mm. ammatin, aiemman työkokemuksen ja sosiaalisten taitojen suhteen on sitten vielä eräänlainen "lisävarmistus" sille, että moni lukittuu syrjäytymiseen.
Vierailija kirjoitti:
Jokainen hänen alkuperäinen suunnitelmansa on nyt tämän motivaatiopuutteen vuoksi hiljaalleen mennyt pieleen. Lääkis - ei mitään mahdollisuutta. Psykologia - ei mitään mahdollisuutta. Opettajan ammatti...
Olivatko oikeita ja vakavasti harkittuja suunnitelmia vaiko jotain mitä vaan piti sanoa, kun joku kysyi että mitä suunnitelmia on...?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli ihan samaa, mutta juurisyynä lienee se että olin ns. äidin passaama kilttipoika. Miksi nähdä minkään eteen vaivaa kun kaiken saa valmiissa maailmassa tekemättäkin?
Toivottavasti saatte jätkänne elämän raiteille.
Kannattaisi ehkä pidentää opiskelua vaikka neljään vuoteen? Se on lukiossa mahdollista. Pojilla on sitten myös armeijavuosi tai sivari... nelin opettavaisia kokemuksia. Ehkä poikasi kypsyy vähän hitaammin. Oma poikani yhtäkkiä tomeroitui abikeväänä. Sitä ennen oli tehnyt kaiken rimaa hipoen. Nyt on opiskelusuunnitelmiakin jo armeijan jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen hänen alkuperäinen suunnitelmansa on nyt tämän motivaatiopuutteen vuoksi hiljaalleen mennyt pieleen. Lääkis - ei mitään mahdollisuutta. Psykologia - ei mitään mahdollisuutta. Opettajan ammatti...
Olivatko oikeita ja vakavasti harkittuja suunnitelmia vaiko jotain mitä vaan piti sanoa, kun joku kysyi että mitä suunnitelmia on...?
Minulle tuli mieleen sellainen vaihtoehto, että joissain perheissä lapsia tuupitaan eteenpäin mahdollisimman "pitkälle ja korkealle" edes kysymättä lapselta, haluaako hän sinne. Ns. hienoissa perheissä on itsestään selvää, että lapsi menee lukioon ja sitten yliopistoon, vähävaraisissa perheissä nähdään koulutus jonain porttina supertulevaisuuteen ja sinne on pakko pyrkiä. En väitä, että näin on ap:n tapauksessa, mutta tällainen vaihtoehto tuli mieleen. Halusiko lapsi oikeasti lukioon? Me olemme akateeminen perhe, jonka lapsi meni ammattikouluun. Lukioon "pakottaminen" olisi ollut ihan hullua, koska poikaa ei pätkääkään kiinnostanut. Hänellä nyt sitten on onneksi ammattikoulussa ala, josta on sitten taas todella kiinnostunut. Mutta on tätä tosiaan ihmetelty, että ei mennyt lukioon, herran jestas...
Olen vähän samoilla linjoilla kuin jo aiemmin vastannut, että Suomessa pitäisi voida laittaa tavallaan kova kovaa vastaan eli joko opiskelet tai teet työtä, muuten et elä. Mutta sitten pitäisi myös olla ns. hanttihommia mistä nuori voisi aloittaa. En sinänsä kannata mitään hirveää armottomuutta, mutta kyllä täällä myös helposti syrjäytyy, kun ei ole pakko mitään.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi ehkä pidentää opiskelua vaikka neljään vuoteen? Se on lukiossa mahdollista. Pojilla on sitten myös armeijavuosi tai sivari... nelin opettavaisia kokemuksia. Ehkä poikasi kypsyy vähän hitaammin. Oma poikani yhtäkkiä tomeroitui abikeväänä. Sitä ennen oli tehnyt kaiken rimaa hipoen. Nyt on opiskelusuunnitelmiakin jo armeijan jälkeen.
Nykyisin noin neljäsosa pojista saa kutsunnoissa C-paperit, eli eivät käy sen paremmin armeijaa kuin sivariakaan. Jos jotain vaivaa valittaa, niin hyvin herkästi ne C-paperit annetaan, koska armeijalla ei ole enää käyttöä niin isolle varusmismäärälle kuin ennen.
Tosin jos niistä suositella pitäisi jompaa kumpaa, niin ehdottomasti sivari. Armeijassa se ponnistelu mitä vaaditaan on rajua ja koko ajan laitetaan kovaa henkistä ja fyysistä painetta, kun koulutuksen tarkoitus on simuloida sodan oloja. Eli jos vierastaa ponnistelua, niin armeijassa siitä ponnistelusta saa todella negatiivisen kuvan ja se alkaa tuntua entistä ahdistavammalta. Armeija ei myöskään suosi oma-aloitteisuutta rivisotilailta vaan oma-aloitteisuuteen suhtaudutaan negatiivisesti ja tärkeintä on toteuttaa mekaanisesti esimiesten käskyt. Eli kun armeijasta tulee pois, niin herkästi ihminen on entistä vähemmän oma-aloitteinen jos sen asian kanssa on ollut ongelmaa. Sivarissa sen sijaan voisi totuttautua työelämään, ja ehkä mielellään jossain sellaisessa paikassa missä työ on "läsnäoloa" jossa tehdään kulloinkin eteen tulevat asiat eikä niinkään puurreta pitkää aikaa tai pakkotahtisesti jotain yhtä juttua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa puhua asioista ihan suoraan. Eli että jos ei opettele itsekuria ja vaivannäköä niin ei tule saavuttamaan elämässään yhtään mitään. Ei perhettä, ei työtä, ei ammattia.
Tunnistan kuvauksestasi monilta osin itseni. Olin/olen hyvin pitkälti samanlainen.
Ongelmani on vaatinut pitkää itsetutkiskelua ja yksinoloa, ja vasta nyt kolmekymppisenä olen ymmärtänyt, mikä siinä kaikessa oli oikeasti taustalla. Kuvittelin pitkään olevani viallinen ja mm. join alkoholia todella paljon sopiakseni joukkoon ja kestääkseni muita ihmisiä. Koin myös valtavaa stressiä ihmisten toiveiden ja vaatimusten edessä ja epäilin välillä olevani masentunut. Koko elämänsä ajan ihmisille toitotetaan sitä, miten eletään "oikein". Pitää olla kavereita, pitää olla harrastuksia, pitää olla koulutus, pitää olla työ, pitää olla puoliso, pitää olla perhe, pitää sitä ja tätä. Monille tämä kuvio sopii mainiosta, mutta on myös (mitä ilmeisemmin koko ajan kasvava) joukko ihmisiä, joita tähän muottiin pakottaminen on äärimmäisen vastenmielistä. Pakon edessä tällaiset ihmiset lamaantuvat, ja ulkopuolisten silmään vaikuttavat helposti masentuneilta, syrjäytyneiltä, persoonallisuushäiriöisiltä jne.
Todellisuus kuitenkin on se, että en yksinkertaisesti halua olla osa tätä yhteiskuntaa. Kuulostaa ehkä rajulta niistä ihmisistä, joilla ei tällaista tunnetta ole, mutta niin se vain on. Tämä ei ole ohimenevä vaihe, eikä kyse ole pettymyksestä elämää kohtaan. En ole myöskään itsetuhoinen. Haluan yksinkertaisesti elää rauhassa, erillään tästä yhteiskunnasta ja sen ihmisistä. En ole kiinnostunut olemaan osa yhteiskunnan valtasuhteita, ihmissuhteita, lakeja, vaatimuksia, sääntöjä, käytösnormeja enkä etenkään sitä valtavaa idioottien laumaa, joka on täysin sokea maailmalle, sen tilalle ja tapahtumille.
Minuakin on yritetty motivoida ja sosiaalistaa ja kannustaa, mutta vasta kun hyväksyin itseni ja ymmärsin, että minun ei ole pakko täyttää ihmisten odotuksia, pystyin hengittämään vapaasti.
Omalla kohdallani se tarkoitti monien ihmissuhteiden katkaisemista ja muuttamista lähes erakkomaisiin oloihin keskelle metsää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Totuus on se että me harvat sivistyneet, älykkäät ihmiset nähdään kuinka turha ja paha paikka maailma on. Aidolla ja älykkäällä ihmisellä ei nykymaailmassa ole enää paikka missään.
Minä ja puolisoni ollaan samanlaisia. Puolisoni varsinkin on äärimmäisen älykäs ihminen ja lähipiirissä tosi arvostettu. Kiltti, rauhallinen, fiksu. Ei halu olla tässä yhteiskunnassa mukana.
Jostain syystä alykäs porukka on alkanut syrjäytymään täysin yhteiskunnasta muuten sinua syödään.
Tämä on valitettavasti totta. Täällä yhteiskunnassa ei ole enää tilaa älykkäille, omilla aivoillaan ajatteleville ihmisille, jotka kyseenalaistavat yleisiä totuuksia.
Ihmiset kaipaavat yhä enemmän pois, vapauteen, eikä yhteiskunnalla tunnu olevan mitään tarjottavaa näille ihmisille.
Asia ei ole ap sinun käsissäsi. Poikasi on aikuinen ihminen ja hänen tulee itse löytää motivaatio. Älä yritä elää elämää hänen puolestaan. Voit tehdä karhunpalveluksen hänelle.
Onko poikasi menossa armeijaan? Vuosi armeijassa voisi tehdä hänelle hyvää. Siellä ei voi lorvia.
Kyse ei välttämättä ole pelkästä lorvimisesta ja motivaation puutteesta. Pojallahan on ollut samanlaista ongelmaa jo pienestä pitäen. On hyvin tyypillistä, että add-lapsi pärjää pelkällä älyllään vielä yläluokille. Mutta lukiossa vaatimukset ovat toisenlaiset. Vaaditaan oman toiminnanohjausta ja keskittymiskykyä. Juttele poikasi kanssa, voisiko kyse olla tästä. Turhaan pitää itseään tyhmänä, jos kyse on vain dopamiinin puutteesta. Jaksamista!
Mun abilla eka lukiovuosi meni täysin persiilleen.
Ja ysiluokkalainen oli haperoaivo tämän vuoden elo-lokakuun.
Ei voi muuta kuin kannatella. Kyllä se elämä sitten taas alkaa kantaa.
Alue: Aihe vapaa
Totuus on se että me harvat sivistyneet, älykkäät ihmiset nähdään kuinka turha ja paha paikka maailma on. Aidolla ja älykkäällä ihmisellä ei nykymaailmassa ole enää paikka missään.
Minä ja puolisoni ollaan samanlaisia. Puolisoni varsinkin on äärimmäisen älykäs ihminen ja lähipiirissä tosi arvostettu. Kiltti, rauhallinen, fiksu. Ei halu olla tässä yhteiskunnassa mukana.
Jostain syystä alykäs porukka on alkanut syrjäytymään täysin yhteiskunnasta muuten sinua syödään.