Lue keskustelun säännöt.
Lasten harrastukset vie kaiken ajan!
06.03.2014 |
Ei jumankeikka, meidän perheellä ei ole muuta "yhteistä" aikaa kun muksujen harrastukset!! Vanhin treenaa 5 krt viikossa, keskimmäinen 4 ja nuorin "vaan" 2 mutta käytännössä joka jumalan ilta on miinoitettu treeneillä ja viikonloput erinäköisillä leireillä/kisoilla/turnauksilla. Liikunta on hyvä harrastus mutta meillä ei todellakaan jää aikaa muuhun kuin näihin harrastuksiin. Ainoastaan la illat on klo 18 jälkeen vapaita, mutta sitten on taas yhdet treenit su klo 9.
Ja juu, oma valinta tietty, mutta kun lapset haluaa harrastaa näitä lajeja ja niin nopeesti kuvio muuttuu vakavaksi. Jos et käy treeneissä, et ole mukana kisoissa/esityksissä. Ja vaihtoehtoa sille, että harrastaisit ns. löysemmin eli omaksi iloksi ei ole. Miten tämä kuvio voi olla tällainen Suomessa kun muksut on kuitenkin vielä alakoulussa kaikki???
Kommentit (126)
Silloin kun asuin kotona, niin kävin joka päivä harrastelemassa. Tiistaisin minulla oli viulutunti ja sen jälkeen tallille. Torstaisin minulla oli mixtreeni (xD) ja sen jälkeen tallille.
Kerkesin koulunkin hoitaa ja vanhempani kuskasivat minua ihan mielellään, myös kisoihin ja leireille.
Ehkä tilanne helpottui silloin kun saatiin kotiin omat hevoset. Sitten ei enäö niin paljon tarvinut kuskata.
Olen ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni, etenkin isälleni joka toi ja vei koko ajan ja hoiti hevoset kanssamme (minä ja sisko).
Minulla on seitsemän sisarusta ja minä taisin olla se, johon meni eniten rahaa :D
Veljeni kulkivat salilla ja pelasivat jääkiekkoa ja kalastivat ihan lähellä, joten heitä ei tarvinnut kuljettaa kun pääsivät menoihinsa kävellen, pyörällä tai mopolla.
Siskoni taas viihtyi enemmän kotona, mutta tykkäsi myös ratsastaa ja hoidells hevosia.
Niin eli pointti oli se että nuo harrastukset antaa yleensä hyvät eväät elämään vaikka viekin aikaa ja rahaa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 10:02"]Silloin kun asuin kotona, niin kävin joka päivä harrastelemassa. Tiistaisin minulla oli viulutunti ja sen jälkeen tallille. Torstaisin minulla oli mixtreeni (xD) ja sen jälkeen tallille.
Kerkesin koulunkin hoitaa ja vanhempani kuskasivat minua ihan mielellään, myös kisoihin ja leireille.
Ehkä tilanne helpottui silloin kun saatiin kotiin omat hevoset. Sitten ei enäö niin paljon tarvinut kuskata.
Olen ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni, etenkin isälleni joka toi ja vei koko ajan ja hoiti hevoset kanssamme (minä ja sisko).
Minulla on seitsemän sisarusta ja minä taisin olla se, johon meni eniten rahaa :D
Veljeni kulkivat salilla ja pelasivat jääkiekkoa ja kalastivat ihan lähellä, joten heitä ei tarvinnut kuljettaa kun pääsivät menoihinsa kävellen, pyörällä tai mopolla.
Siskoni taas viihtyi enemmän kotona, mutta tykkäsi myös ratsastaa ja hoidells hevosia.
Niin eli pointti oli se että nuo harrastukset antaa yleensä hyvät eväät elämään vaikka viekin aikaa ja rahaa..
[/quote]
Pahoittelut kirjoitusvirheistä, niitä tulee ihan koko ajan tämän puhelimen kanssa.
Mun mielestä perheiden on mitoitettava harrastusmäärät omien voimavarojensa mukaan. Siis taloudellisten ja fyysisten ja henkisten. Kaikkien perheiden ei ole pakko olla samanlaisia. Jos perhe jaksaa paljon kuskausta ja maksamista ja lapsella on hyvä olla, asiat ovat kunnossa. Jos vanhemmat eivät jaksa, syy ei ole välttämättä heidän laiskuudessaan. On niin monenlaisia elämäntilanteita.
Jotkut perheet todella yllättyvät siitä, mitä lapsen harrastaminen vaatii. Kaikilla ei ole omaa harrastustaustaa urheiluseurassa. Ainakin meidän kohdalla kaikki tieto piti nyhtämällä nyhtää mitä tulee lisensseihin, muihin maksuihin, varustehankintoihin ja siihen, mitä meiltä odotetaan vanhempina, kuinka paljon vähimmillään olisi treeneissä oltava jne. Pidettiin itsestäänselvyytenä, että nämä tiedetään. Meillä futis tyssäsi lapsen rasitusvammoihin ja vaatimusten kiristymiseen niin, että muut harrastukset suositeltiin jättämään pois, ja esim kokeisiin luku piti jättää pois, jos ne olisivat häirinneet treenejä. Nyt on löytynyt toinen harrastus, jossa informointi on selkeää, ja yhteydenpito tiivistä ja ystävällishenkistä. Seurat voisivat joskus kriittisesti tarkastella viestintäkulttuuriaan.
[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 09:44"]
Kyllä. Kouluun pyörällä/kävellen, matkaa 2km. Pihalla monta tuntia leikkimistä, kiikkumista, hippaa.. esim.eilen 3h+iltapäivällä 1h. Mitä lapsia seurailin niin paljon hippaleikkiä ja kiipeämistä. Sen lisäksi käymme porukalla lenkillä, minä kävelen, lapset pyöräilee.
Harrastukseen kerran viikossa pyöräillen kun tiet sulat.
Lapset norm.painoisia, myös ruokavaliomme kunnossa. Makkararuokaa emme syö koskaan, leikkeleitä hyvin harvoin, kasviksista, vihanneksista ja juureksista koostuu pääasiassa ruokavaliomme, lisänä myös naudanlihaa, kanaa ja kalaa.
Kun olemme Suomessa kesällä niin liikumme aktiivisesti, ulkomailla olemme paljon jossa kyllä liikkuvat ja leikkivät myös ihan riittävästi
Esikoinen hyvin liikunnallinen, mutta on taiteellisempi, joten annan hänen tehdä sitä mitä haluaa. Kotona paljon askartelemme,ompelemme yms + 4h kuvataidekerho.
Nuorempi on myös liikunnallinen, mutta tykkää myös tehdä käsillään
Ongelma myös se, että lapset liikkuu yksipuolisesti. Jos aina autolla treeneihin niin siinä ei tule tarpeeksi liikuntaa jos harkat kestää esim.1,5h.
[/quote]
Ja minkä ikäisiä lapsia?
Hippasta ja kiikkumista 14-vuotiaalla 3 h joka ikinen päivä? Haluaisin nähdä edes sen 10-vuotiaan joka leikkii pihaleikkejä ja keinuu koulun jälkeen 3 h. Mutta av:lla toki.
te olette ihanneperhe, good for you. Mutta tilastojen valossa suurin osa suomalaisista perheistä ei kiipeile, hippaile ja samoile metsissä sekä lenkkeile koko perheen voimin ja välttele leikkeleitä, kuten te. Voin vannoa, että me emme lenkkeile joka päivä lasten kanssa, usein kyllä, koska he oheisina rullaluistelevat kun minä juoksen.
On ihan hyvä, että liikuntaseurat tarjoavat näiden perheiden lapsille sitä paheellista harrastusta vaikka useamman kerran viikossa.
Joo, harrastus ei tuo useimmille liikuntaa tarpeeksi, mutta kyllä se sitä lisää. Lisäksi monella aktiivisesti harrastajia on kotiharkkoja, jotka lisäävät sitä liikuntamäärää.
No ei kait ne sentään ihan kaikkee siun aikaa vie, ap?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä asuu kaksi kilpaharrastajaa. Tai oikeastaan kolme, koska mieskin kilpailee veteraanisarjassa, mutta lapsia on siis kaksi. Esikoinen lähti uinnin pariin jo hyvin varhain, koska minä pidin uimataitoa ja oikeanlaista tekniikkaa hyvänä kansalaistaitona. Sille tielle tyttö sitten jäi ja rakastaa lajiaan, vaikka se vaatii julmettuja aamuherätyksiä, pitkiä kisapäiviä ja tajuttomasti uituja kilometrejä. Kilpauinti on lajina niin vaativa, että sitä pitää rakastaa, jotta sitä jaksaa. Kertaakaan lasta ei ole tarvinnut harkkoihin patistaa tai väkisin viedä, kyllä se lähtee hänen omasta halustaan. Luonteeltaan tyttö on tulta ja tappuraa ja se kaikki sisäinen kiukku kanavoituu hänessä kilpailunhaluun ja voitontahtoon. Olen rehellisesti sitä mieltä, että olisin hänen kanssaan pulassa, jos se levoton fysiikka ei pääsisi purkautumaan harjoituksissa.
Kuopus sitten taas on ehdottomasti juoksijatyyppi ja harrastaa yleisurheilua. Hän pärjää porukassa hyvin, ja juokseminen on hänelle luontainen tapa edetä paikasta toiseen. Hän käy seurassa myös tapaamassa kavereitaan, koska kilpaileminen tai voittaminen ei ole hänelle se henki ja elämä. Tuntuu silti nauttivan kisatunnelmista, ja mielellään niissä käykin. Kuopus käy talvikaudella myös uimaseuran harjoituksissa, koska uinti pitää juoksukuntoa hyvin yllä ja lisäksi toivon kuopuksenkin oppivan kunnon uintitekniikan. Uinnissa kuopus ei kuitenkaan kisaa, vaan touhuaa vedessä ihan omaksi ilokseen. Paikallisessa uimaseurassa onneksi on myös tällainen harrasteryhmä.
Minulle nämä lasten harrastukset tarkoittavat sitä, että minä kuskaan esikoista 5 kertaa viikossa uimahalliin ja näin kevätkaudella kerran viikossa kisoihin. Kuopusta kuskailen kahdesti juoksuharkkoihin ja kahdesti uimaan. Kaikesta huolimatta ehdin silti harrastaa kolmesti viikossa itsekin. Pidän lasten harrastuksia tärkeänä, siellä oppii uusia taitoja, siellä on samanhenkisiä kavereita. Kaikki harrastusten parissa vietetty aika on pois koneella tai pelien ääressä vietetystä ajasta. Ja se on hyvä. Omaehtoista harrastamisen täytyy kuitenkin olla, minun vuokseni lasten ei ole pakko käydä missään. Mitään olympiavoittajia meillä ei tietoisesti yritetä kasvattaa.
Veljeni harrasti jääkiekkoa tavoitteellisesti vuosia. Loppuvaiheessa harjoituksia oli jokaisena arkipäivänä (loppuivat joskus vasta iltakymmenen jälkeen) ja viikonloput menivät kokonaan pelimatkoihin. Suoraan sanottuna v*tutti kun jouduin itsekin häntä välillä kuskaamaan. Niiden lätkäkamojen kanssa ei vaan voi kävellä tai pyöräillä tai kulkea julkisilla. Rahaa paloi valtavasti (kotikunnassa jääaika oli Suomen kalleinta, pelimatkoja tehtiin lentokoneella etc.). No, hän lopetti sitten omasta aloitteestaan ja totesi vaan että homma meni liian rankaksi.
Sai hän sieltä harrastuksesta kyllä hyvät ystävät ja kokemusta tuollaisessa porukassa toimimisesta. Mutta kyllä sen jääkiekkohärdellin pyörittäminen tuntui minusta välillä ihan älyttömältä. En sitten itse edes kehdannut pyytää vanhemmiltani uusia harrastuksia, aikaa kuskaamiseen ei olisi ollut (ja bussit eivät kotikunnassa kulje). Veli on välillä myös jälkikäteen taivastellut koko touhua, vanhemmat samoin. No, ei katkeroiduttu vaan elämä jatkui. En kyllä ihmettele jos monen lapsen kilpaurheilurumba käy raskaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on kaksi lätkää harrastavaa lasta (tämän lisäksi molemmilla toiset harrastukset) ja voin sanoa, että paljon tuo vaatii aikaa ja kuljettamista ym. vanhemmilta. Mutta niinhän se menee: kuljeta, kustanna, kannusta!
Itse harrastan myös enemmän mitä monet ystäväni, koska hyödynnän tuon lasten harrastusajan omaan harrastukseeni. Mun ei tarvitse olla siellä kaukalon laidalla seuraamassa treenejä, pelit on sitten eri asia.
Kyllähän tämä lähes toisesta työstä käy, mutta niin kauan kun lapset tätä haluavat niin niin kauan tätä tehdään. Meidän naapurustossa on ainakin ihan huuhaata miettiä, että kyllä ne pihalla leikkivät kirkonrottaa... eivät muuten leiki. Ne samanikäiset, jotka eivät harrasta mitään, ovat aivan kiinni siinä pleikkarissaan!
[quote author="Vierailija" time="07.03.2014 klo 11:33"]
Ennen vanhaan hyvä pohjakunto tuli sillä, että pyöräiltiin harkkoihin ja tehtiin metsätöitä yms.
Esim. eräs sukulaiseni kertoi, että nuorena poikana pyöräili 20km päähän urheilukentälle sen jälkeen, kun oli isänsä kanssa ollut metsätöissä. Siellä treenit ja sitten pyöräily kotiin. Lisäksi koulumatkat kuljettiin pyörällä ja talvella kävellen ja juosten ja hiihtäen. On nyt menestynyt vielä veteraanisarjoissa hyvin.
Sitähän vanhat parrat harmittelevat, että nuoret kuskataan hallille ja takaisin. Jää se hyötyliikkuminen pois, kun loppuaika istutaan koulussa ja koneilla.
[/quote]
Ei oikein voi 8-vuotiasta pistää lätkäkassin kanssa menemään hallille 10 kilsan matkaa ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olipas inhottava lukea tätä ketjua. Miten voi olla vanhempia jotka eivät anna lasten harrastaa? Itselle kilpaurheilu antoi aikoinaan niin uskomattoman paljon, että en ikinä haluaisi viedä sitä pois omilta lapsiltani. Edelleen on kavereita/pelituttuja ympäri Suomea niiltä ajoilta vaikka itse lähestynkin jo kolmeakymppiä. Ja kyllä voin sanoa, että mitähän minustakin olisi tullut jos olisin kaikki illat teininä notkunut kaupungilla?
Mielestäni myös auttaa nuorta selviytymään kouluelämästä, kun on joku asia mihin keskittyy, saa itsetuntoa ja kavereita että selviää rankoista yläasteajoista.
[quote author="Vierailija" time="06.03.2014 klo 22:44"]
Eikö teillä oo mitään kimppakyytejä vanhempien välillä/kesken?
Klo. 18.00 jälkeen jää hyvin aikaa iltapuhteisiin.
En valittaisi, itsehän olette päättäneet. Muista, että se on väliaikaista.
T. Kolmen aktiiviurheilijan äiti/kuski!
[/quote]
Klo 18 jälkeen..? Meillä oli tänään soittotunti klo 17 -18 ja urheiluharkat klo 19 -20. Jos teillä on kaikkien kolmen muksun KAIKKI harrastukset joka päivä ENNEN klo 18:aa niin onnea teille - taitaa olla todella harvinaista.
Tosin hieman ihmetyttää, miten työpäivän jälkeen tuon rumban ehtii hoitaa ennen klo 18:aa jos tekee ns. toimistoaikaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on myös yksi aktiiviharrastaja, mutta kyllä hän ehtii lorvia ihan tarpeeksi. Tänäänkin ehti katsella jopa telkkaria pari tuntia iltapäivällä kun ei ollut muutakaan tekemistä. Toisella lapsella ei ole aikaavievää harrastusta, mutta lukee ja pelailee ja seurustelee kavereiden kanssa. Molempi parempi, kumpikin on tyytyväinen, koska saavat tehdä sellaista juttua, mistä tykkäävät. En kyllä itsekään jaksaisi kahta aktiiviharrastajaa kuskata, mutta yksi menee helposti. Eikä tuo 1,5 tunnin harjoittelu kolmesti viikossa kovin rankkaa ole edes lapselle, joka siellä oikeasti joutuu juoksemaan ja hikoilemaan. Peleistä taas poika tykkää, joten miksipä ei pelailisi. Tavallaan tuo pelaaminen on sama juttu kuin oman lapsuuteni pihaleikit, siellä vaan aikuiset ohjaavat tilannetta tarkemmin kuin pihalla oli tapana. Hyvä puoli on se, että siellä ei tule tällöin tappeluita eikä muuta lasten keskinäistä konfliktia, mitä pihoilla helposti ilmenee, tai ainakin kultaisella 80-luvulla ilmeni.
Voisko sen lapsen harrastuksen aikana vanhempi mennä vaikka lenkille tai salille? Itse lähdin viime kesänä radalle juoksemaan (juoksuun hurahtanu) ja otin kolme pientä lasta mukaan jotka siellä samalla juoksenteli ja hypeli. Kentällä oli yhtäaikaa koululaisten kesäaikainen yleisurheilukerho... ihmettelin vaan kun vanhemmat nojasi aitaa vasten ja katsoivat oman lapsensa suoritusta.
Meillä kaksi käy pelaamassa joukkueessa salibandya josta tykkäävät ja johon ei vanhempien tarvi kuskata. Pelit on tietysti erikseen mut niissäki on pyritty kimppakyytiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helppo huomata, että täällä iso osa harrastamattomien lasten vanhemmista tekee omia vääriä johtopäätöksiä "mutu-tuntuman" perusteella, ilman käytännön tietoja. Meidän perheessä on kaksi kilpafutaripoikaa ja ihan omasta tahdostaan. Kummallakin olisi myös halutessaan mahdollisuus harrastaa lajiaan harrastepohjalta, vieläpä samassa seurassa. Pojat siis päättävät itse harrastusaktiivisuutensa tason. Oletteko muuten kuulleet, että esim. 1,5h:n harkkojen aikana ehtii itse mainiosti käydä vaikka lenkillä, salilla, kaupassa ym.ym.? Perheellekin jää kyllä omaa aikaa riittävästi ja tarvittaessa järjestetään lisää. Luulenpa, että se harrastamisen hankaluus on useimmiten siellä vanhemman omien korvien välissä. Lapsen täytyy mielestäni saada mahdollisuus harrastamiseen mutta liian usein se estetään vanhempien toimesta, tiedän useita tapauksia täällä pk-seudulla.
Siitäpä olenkin iloinen ja ylpeä, että poikamme saavat meiltä kaipaamansa tuen ja kannustuksen harrastukseensa. Kunpa olisin aikanaan itsekin saanut...
Yläasteella moni lopettaa, tai viimeistään siinä vaiheessa, kun muuttaa kotoa pois ja pääsee vanhempien kunnianhimon ikeestä eroon.
Tutuistani ainoastaan yksi harrastaa kilpailuja, vaikka aika moni heistä on lapsena ja nuorena kulkenut erilaisissa harkoissa ja kilpaillut. Ja tämä yksikin siis vain massamaratooneilla.
Onpa jopa sellaisia tuttuja, joilla on rutkasti ylipainoa ja todella huono kunto ja sitten kuulee, että se on ollut nuorena sen ja tämän lajin kilpailija. Joten se ei todellakaan takaa yhtään mitään, kuten eräs nainen, joka painaa ainakin 130kg ja vaappuu huonoilla lonkillaan. On kuulemma nuorena ollut lupaava kuulantyöntäjä. Nyt vaappuu ja miehensä hakee työpaikaltaan autolla, kun rouva ei kykene kävelemään ylipainonsa takia kilometrin työmatkaa.
[quote author="Vierailija" time="07.03.2014 klo 06:58"]
Yläasteella moni lopettaa, tai viimeistään siinä vaiheessa, kun muuttaa kotoa pois ja pääsee vanhempien kunnianhimon ikeestä eroon.
Tutuistani ainoastaan yksi harrastaa kilpailuja, vaikka aika moni heistä on lapsena ja nuorena kulkenut erilaisissa harkoissa ja kilpaillut. Ja tämä yksikin siis vain massamaratooneilla.
Onpa jopa sellaisia tuttuja, joilla on rutkasti ylipainoa ja todella huono kunto ja sitten kuulee, että se on ollut nuorena sen ja tämän lajin kilpailija. Joten se ei todellakaan takaa yhtään mitään, kuten eräs nainen, joka painaa ainakin 130kg ja vaappuu huonoilla lonkillaan. On kuulemma nuorena ollut lupaava kuulantyöntäjä. Nyt vaappuu ja miehensä hakee työpaikaltaan autolla, kun rouva ei kykene kävelemään ylipainonsa takia kilometrin työmatkaa.
[/quote]
No mutta sittenhän kaikki on hyvin, sinä saat olla tyytyväinen kun kuvitteleet miten harrastajista tulee läskejä ja he ovat tyytyväisiä kuin ovat.
Epäilen vaan että joskus todellinen syy harrastamattomuuteen voi olla perheen vanhempien ja lasten laiskuus tai köyhyys, eivät kaupunkipihat ole yli kouluikäiselle sopivan kokoisia urheilemiseen ja ne jotka eivät harrasta, harvemmin lähtevät muutenkaan luistelemaan tai lenkille.
[quote author="Vierailija" time="07.03.2014 klo 07:25"]
[quote author="Vierailija" time="07.03.2014 klo 06:58"]
Yläasteella moni lopettaa, tai viimeistään siinä vaiheessa, kun muuttaa kotoa pois ja pääsee vanhempien kunnianhimon ikeestä eroon.
Tutuistani ainoastaan yksi harrastaa kilpailuja, vaikka aika moni heistä on lapsena ja nuorena kulkenut erilaisissa harkoissa ja kilpaillut. Ja tämä yksikin siis vain massamaratooneilla.
Onpa jopa sellaisia tuttuja, joilla on rutkasti ylipainoa ja todella huono kunto ja sitten kuulee, että se on ollut nuorena sen ja tämän lajin kilpailija. Joten se ei todellakaan takaa yhtään mitään, kuten eräs nainen, joka painaa ainakin 130kg ja vaappuu huonoilla lonkillaan. On kuulemma nuorena ollut lupaava kuulantyöntäjä. Nyt vaappuu ja miehensä hakee työpaikaltaan autolla, kun rouva ei kykene kävelemään ylipainonsa takia kilometrin työmatkaa.
[/quote]
No mutta sittenhän kaikki on hyvin, sinä saat olla tyytyväinen kun kuvitteleet miten harrastajista tulee läskejä ja he ovat tyytyväisiä kuin ovat.
Epäilen vaan että joskus todellinen syy harrastamattomuuteen voi olla perheen vanhempien ja lasten laiskuus tai köyhyys, eivät kaupunkipihat ole yli kouluikäiselle sopivan kokoisia urheilemiseen ja ne jotka eivät harrasta, harvemmin lähtevät muutenkaan luistelemaan tai lenkille.
[/quote]
No eivät he nyt niin kamalan tyytyväisiltä vaikuta. Mutta ovat palaneet loppuun siinä lapsuusajan härdellissä ja kun ovat päässeet irti vanhempiensa kunnianhimosta, homma meni ihan överiksi ja ei ole harrastettu edes kuntoliikuntaa.
Kultainen keskitie on paras. Että riittää sitä intoa pitää itsestään huolta senkin jälkeen, kun tajuaa 15 vuotiaana, ettei tullutkaan NHL.n pelaajaa tai muuta huippu-urheilijaa ja kaikki vanhempien uhraukset ja yhteisen ajan puute ja hyvässä lykyssä avioerokin oli ihan turhaa.
Tämä on kyllä niin taattua av:ta taas. Lasten urheiluharrastus johtaa perheen hajoamiseen, konkurssiin, lapsen ylipainoon ja lonkkavikoihin. Kyllä on parempi maata kotisohvalla tai leikkiä kirkonrottaa pihalla (en ole muuten nähnyt moniakaan yläkouluikäisiä pihaleikeissä), kun siinä oppii pitämään huolta itsestään yli 15-vuotiaanakin. Kyllä näin varmasti on! Itse kyllä epäilen laiskuutta tai muuta asennevammaa tai sitä, että juuri oma lapsi ei ole lainkaan liikunnallisesti lahjakas ja täällä sitten heitellään pihlajanmarjoja. Säälittävää.
Näin se menee, eli jossakin vaiheessa harrastus "vie koko käden", eli muuttuu suorastaan elämäntavaksi. Eikä se vielä riitä, vaan sitten pitää myydä sukkaa ja keksiä ja kaikki työkaverit, suku ja naapurit alkavat olla korvia myöten täynnä niin makeisia ja järkyttävänmakuisia keksejä.
Meillä oli siinä mielessä hyvä tilanne, että vasta nuorin keksi harrastuksen, joka vei aikaa muita enemmän, kun omassa pihassa oli muille tarjolla elämäntapaharrastus jo valmiina.
Te, jotka valitatte siitä, miten nopeasti (nuorina) harjoitusmäärät kasvavat kauheasti: oletteko ottaneet asiasta selvää ennen kuin lapsenne aloitti harrastuksen? Pienillä paikkakunnilla ei varmasti ole valinnanvaraa, mutta isommissa kaupungeissa löytyy varmasti ainakin futisjoukkueita / seuroja, joissa treenataan määrällisesti vähemmän ja ei niin kunnianhimoisesti.
Meillä yksi lapsista harrastaa tällä hetkellä hyvinkin tavoitteellisesti, on tehnyt niin aika pienestä pitäen. Hänelle on vuosittain korostettu sitä, että harrastamisen pitää olla hauskaa nyt. Tavoitteita saa olla, unelmiakin, mutta jos jostain syystä käy niin, että harrastus loppuu viikon päästä (loukkaantuminen, kiinnostuksen lopahtaminen), pitää muistojen olla hyviä. Eli ajatus ei saa olla silloin se, että meni lapsuus ja nuoruus hukkaan eikä minusta silti mitään tullut, vaan se, että olipa ihania vuosia mukavien kavereiden kanssa, kisareissuja jopa ympäri Eurooppaa ja paljon uusia opittuja asioita.
Toinen asia on, että lapselle on aina kerrottu, ettei hän harrasta vanhempiaan varten. Jos haluaa siirtyä harrasteryhmään huomenna, niin sitten siirtyy. Tai jos lopettaa, niin ikinä ei tule meiltä kuulemaan, että meidän aikamme tai rahamme olisi mennyt hukkaan.