Lestadiolaiaäidit, miten ihmeessä te jaksatte?
Kertokaa ihan käytännön esimerkkejä, että mikä auttaa teitä jaksamaan, jos koko ajan syntyy vauva ja sitten vielä monta pientä lisäksi hoidettavana? Aina mietin, että miten jaksaa, itse hyvä kun jaksan omat kaksi hoitaa ja samalla käydä töissä.
Kommentit (309)
32, vastaus sulle. Lestadiolaiset elää yhteisöllisemmin, tavallaan vanhanaikaisesti. Tiukassa paikassa isovanhemmat tulevat. Se on realiteetti - tiukassa paikassa sukulaiset ja ystävät on uskollisia ja tulee apuun. Jo lapsena on kasvatettu niin, että ymmärtää: ihminen ei loppujen lopuksi pärjää yksin, vaan tarvii toista ihmistä. Minä autan omia ystäviäni ja sukulaisiani hätätapauksessa ja he auttavat minua. Eikö tämmönen elämisen malli ole turvallinen? Hirveän itsekkäälytä kuulostaa tuo kuvailemasi.
ja sama parisuhteessa. Mies seisoo vaikka päällään, jos tarve vaatii ja vaimo pyytää. Kun elämä käy välillä tiukilla, rakkaudessakin tulee pyyteettömämpää. Yhdessä me Selvitään, yhdessä me jaksetaan, yhdessä me synnytetään ja hoidetaan nämä lapset. Sellaisesta toiminnasta syntyy kunnioitus puolisoa kohtaan - haluaa olla uskollinen ja luottamuksen arvoinen. Kun miestä voi kunnioittaa, häntä on helpp rakastaakin. <3 mamaliinx8
Miten sinä 32 luulet, että vl-mummot auttaisivat paljon lapsiaan? Kyllä hekin asuvat usein kaukana lapsistaan, sillä muuttoliike etelään koskee myös vl-perheitä. Moni isoäiti asuu pohjoisessa ja lapset eri puolilla maata. Ei heitä nähdä jatkuvasti.
Isovanhemmilla on usein omia pieniä lapsia vielä silloin, kun vanhimmat lapset alkavat saada lapsia. Lastenlapsia tulee kymmeniä, sillä omia lapsia on 8-16 ja heistä suurella osalla on suuret perheet. Lastenlapsia on helposti yli 50, joskus lähemmäs 100. Luuletko, että isovanhemmista on silloin avuksi? Sisaruksilla taas on omat perheet, opiskelut, työt ja huolet.
Tuntuu vaikealta, kun oma suku on niin etäinen. Varmaankin täytyisi osata adoptoida itselleen uusi suku heistä, jotka ymmärtävät, ja joiden kanssa voisi jakaa arkea. Oma elämä vain tuntuu kaatuvan niskaan, joten on vaikeaa uskoa, että jotain hyvää saisi alkunsa. Ei sukulaiset ovat vieraita. Tarvittaisiin hyvää tuuria, jotta oikeat ihmiset löytäisivät toisensa. 32.
Sanoisin, että tavallisissa perheissä isovanhemmista on enemmän apua, sillä lastenlapsia on vähemmän. Tavallisissa perheissä myös harvoin tulee tilannetta, että äidillä ja tyttärellä on samaan aikaan vauva, mikä on ihan tavallista vl-piireissä.
Lestadiolaisilla vain on isompi suku. Isovanhemmat eivät ehdi joka paikkaan, mutta entä tädit ja sedät? Ovatko uskonystävät enemmän läsnä kuin sukulaiset vaiko toisin päin? Meidän tapauksessa ei jää yhtään kiinnostunutta sukulaista, kun olemme ainoa lapsia saanut pari. Serkuilla on omat menonsa. 32.
Tavallisissa perheissä on myös äärettömän paljon itsekyyttä. Meillä isovanhemmat eivät jaksa matkustaa 200km matkaa. Tekstiviestejä saataa jotta ikävä on, mutta ikävästä huolimatta ei jakseta ajaa lapsenlapsia tapaamaan. Puhumattakaan siitä, että apua heruisi...
32. Rauhanyhdistysten toiminta on avointa. Tervetuloa mukaan! Tule edes katsomaan! Etsi Srk:n sivulta lähin Rauhanyhdistys. Lupaan, että sinut otetaan lämpimästi vastaan. Voit katsella ja kuunnella ihan rauhassa niin näet tälläistä vanhaa yhteisöllisyyttä. Uskovaisten läheisyys, joka ei ole meistä itsestämme vaan pyhän hengen hedelmä, on jotain todella vaikeasti kuvattavaa. Sitä ei voi verrata oikein mihinkään muuhun tässä maailmassa. Mamaliinix8
Kannattaa lukea tuon hehkutuksen vastapainoksi myös ex-lestadiolaisten nettipalstoja, tulee vähän toisenlainen kuva tuosta uskovaisten yhteisöstä. Hengellistä väkivaltaa, painostusta, juoruilua, kieroilua, kaikkea mahdollista. Yhteisön jättäminen on vaikeaa, koska siellä ovat kuitenkin ystävät ja sukulaiset.
32, ymmärrän hyvin pointtisi.Uskovaisella kuitenkin on helpompaa, kun ei tarvitse itse tehdä päätöksiä vaan voi luottaa siihen, että saa Jumalalta hyvän elämän, ehkä erilaisen mutta todennäköisesti paremman kuin mihin omin voimin ja päätöksin kykenisi. Avioliittokin saa olla vapaa lasten lukumäärä- ja ikäeropohdinnoista.
Miksi vanhempasi eivät halua auttaa sinua ja olla elämässäsi? Ei kuulosta ihan tavalliselta. Tuskin osaavat edellyttää itsekään hoivaa itselleen, sitten kun sen aika tulee.
Meilläkin on tullut rakkaudesta pyyteettömämpää, mutta vain parisuhteessa ja suhteessa lapsiimme. Ei muuta. Sekä puhelinyhteys muuhun sukuun, mutta se toimii vain kun me soitamme. Samoin vierailut, kun me käymme heillä. 32.
37:lle. Jos suku on iso ja sisaruksia kymmenkunta niin kyllä niistä yleensä joku pääse auttamaan tiukassa paikassa - vaikka elävätkin omaa elämäänsä. Ja pikkulapsivaiheet on sisarussarjassakin eri aikaan. Kun minä tässä lopettelen niin mun nuorimmat sisarukset vasta aloittelee. Minun lapseni jo pystyvät toimimaan lastenvahtina minun sisarusten lapsille. Jos on paljon porukkaa niin kyllä aina joku pystyy auttamaan. Auttamisen suurin este on jos auttamisen halu puuttuu. Mamaliinix8
[quote author="Vierailija" time="25.02.2014 klo 23:11"]
[quote author="Vierailija" time="25.02.2014 klo 22:55"]
Olisi ihan kiva, jos muistaisitte, ettei kaikilla vl:llä ole isoa perhettä. Turhaa taas avasin tämän, kun tämähän koskikin vain isoja vl-perheitä.
[/quote]
Kaikilla vl-naisilla ei ole edes pientä perhettä.
[/quote]
Ei niin, mutta jos kysytään lestadioilaisÄIDEILTÄ, niin asia koskee silloin perheellistä. Usein vain unohdetaan, että kaikilla niitä lapsia ei ole montaa.
Minulla on 14 nuorempaa sisarusta, olen esikoinen. Sisarukset ovat minulle rakkaita ystäviä ja tärkeä tukiverkosto. Nyt minulla on itselläni neljä pientä lasta (vanhin 2,5 v, yhdet kaksoset) ja nautin jokaisesta lapsesta ja rakastan heitä suunnattomasti. Neuvolassa kehotettiin ajattelemaan omaa jaksamista. Sanoin, että ajattelen kyllä. Jaksamisesta voi pitää huolta myös muilla keinoin kuin ehkäisemällä: huolehtimalla riittävästä unesta, harrastaa myös omia tärkeitä juttuja, pitämällä huolta parisuhteesta.... Usko kantaa arjessa. Luotan siihen, että jokainen päivä on Jumalalta, niin raskas kuin onnellinenkin päivä.
Olen eteläsuomalainen ateisti ja sellaisena pysyn, mutta olen todella oppinut kyseenalaistamaan oman "vapauteni", kun olen tullut töissä rekrytoineeksi muutamia uskomattoman aikaansaavia pohjoisen naisia, joista on myöhemmin paljastunut, että he ovat lestoja. Se heidän perheittensä ja koko suvun ja lähipiirin yhteen hiileen puhaltaminen on tosi kunnioitettavaa. Meillä ei meinaa riittää paukut kolmen kanssa, heillä organisoidumpaa, läheisempää, jotenkin hommat vain saadaan hoitumaan, kotityöt jaetaan joustavasti nalkuttamatta, lapsille annetaan huomiota eikä koiteta suunnata sitä pois, jotta itse saisi olla rauhassa. Uskonnollinen puoli ei kiinnosta minua enkä minäkään tuputa heille uskonnottomuuttani, mutta arjenhallintavinkkejä olen saanut ihan vain seuraamalla, miten nämä naiset järjestävät projektinsa duunissa. Arvostan.
Sydän sanoo meilläkin, että haluaisimme auttaa vanhenevia vanhempiamme. Olemme vedenjakajalla. Haluamme opettaa lapsillemme yhteisöllisyyttä. Haluamme auttaa lapsiamme, jos meistä tulee isovanhempia. Haluamme pitää suhteita yllä. Toisin kuin vanhempamme. Isovanhempamme olivat yhteisöllisiä. Vain vanhempiemme sukupolvi saarnaa "itsenäisen elämän evankeljumiaan, jossa apua ei kaivata". 32.
Jaksamaan auttaa rakkaus. Usein olen ajatellut, että ison perheen äiti saa valtavasti rakkautta. Minä pystyn heti nimeämään kaksi-kolmekymmentä ihmistä, joiden tiedän rakastavan ja välittävän minusta todella paljon. ajattelevan minua. Rakoilevan minun puolestani. Vaikeissa tilanteissa tunnen, miten tämä rakkaus kantaa minua. Minä en halua tehdä pelkästään itsekkäitä valintoja ja tekoja, vaan sellaisia valintoja ja tekoja joilla voin tätä rakkautta antaa takaisin. Mamaliinix8
49, eivätkö nuo rekrytoimasi naiset ole aina äitiyslomilla? ;)
Vl mieltää itsensä osaksi jotain suurempaa. Tämä auttaa sekä työprojektissa että kotona. Ei ole pelkkä minä itse omine tarpeineni.
[quote author="Vierailija" time="25.02.2014 klo 23:15"]Minä taas kolmen lapsen äitinä ja ei lestadiolaisena ihmettelen sitäkin, että miten me valtaväestön äidit jaksetaan. Oma jaksaminen on välillä tiukoilla, kun sukupolvien välinen ketju on katkennut. Lastemme isovanhemmat asuvat kaukana, tädit ja sedät eivät ole kiinnostuneita lapsistamme, kun kuuluvat VELOIHIN (vapaaehtoisesti lapsettomiin). Meitä on kasvatuksella ohjattu pärjäämään omillamme. Mitä elämää tämä on, että kerran tai kaksi kertaa vuodessa tavataan (meidän aloitteesta nämäkin) ja muuten ollaankin omissa oloissamme? Sitten kun isovanhemmat sairastuvat, saamme varmasti matkustaa jatkuvasti heitä auttamassa, vaikka he ovat eläneet jo monta vuosikymmentä meistä erillistä elämää! Jos eivät sitten järjestä hyvissä ajoin hoitopaikkoja itselleen...
[/quote]
Kerroit juuri minun tarinani :)
Antaisin mitä vain, jos rinnalla kulkisi sisaruksia tai ystäviä jotka osaisivat samaistua omaan elämäntilanteeseen. Lapset on lahja, mutta liiallinen menestymisen ja pärjäämisen pakko tekee elämän raskaaksi. Meidän suvussa arvostetaan suorittamista. Empatiaa ei tunneta.