Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Äiti kuoli, valtava syyllisyyden tunne iski. Miten tästä selviää?
06.11.2020 |
Tieto äidin kuolemasta tuli kuin ois lekalla päähän lyöty. Miten vasta nyt kuoleman jälkeen tuli mieleen, mitä olisi voinut sanoa, mitä tehdä. Kerran viikossa puhelimessa puhuminenkin oli minulle melkein ylivoimaista. Monesti jäi puhumattakin. Kahteen vuoteen en käynyt katsomassa, vaikka tiesin, että on huonossa kunnossa. Korona oli vaan uusi tekosyy. Olisinhan voinut mennä vaikka ikkunan taakse seisomaan ja oltais puhuttu puhelimessa samalla. Lopuksi laitettu lasin läpi kädet yhteen. Se olisi ollut halaus. Mutta ei tullut tällainenkaan vaihtoehto mieleen, ennen kuin nyt.
Äiti aina aneli ja pyysi käymään, että saisi nähdä minut. Viime kesänä jo itkukurkussa "kun meillä ei välttämättä ole enää paljoa aikaa". En reagoinut. En välittänyt.
Koskaan ei tullut mieleen kysyä, miten voisin auttaa? Käydä kaupassa, siivota, tehdä pihatöitä. Nyt kuoleman jälkeen kävi selväksi, että eihän se ole pärjännyt yhtään yksinään siellä. Selvähän se, sairauden heikentämä väsynyt ihminen. Minun päähäni ei mahtunut kuin oman elämäni asiat.
Tällä hetkellä tuntuu, etten voi mitenkään antaa itselleni anteeksi sitä, että olin niin välinpitämätön tytär. Pahinta on alkaa tuntea syyllisyyttä näin jälkikäteen, kun ei ole enää mahdollisuutta korjata omia virheitään. Enää en voi saattaa äidin tietoon, että tulin viimeinkin järkiini. Tuntuu kauhealta, että minun ensimmäinen aktiviteettini äidin suhteen on haudanhoito. En olisi halunnut tätä. Anteeksi äiti, että hylkäsin sinut!
Millä ajatuksella tästä tilanteesta voisi päästä yli? Tällä hetkellä voin niin huonosti, että on käynyt mielessä mennä perässä.
Kommentit (82)
Niin surullista.
Tiedän tunteen, vaikka kävinkin isäni luona.
Mutten riittävästi sinä kesänä, jonka lopussä iså lähti yläkertaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä tyttäreni. Rakastan sinua ja elämäni tärkein asia on ollut saada lapseni maailmalle itsenäisenä ja eheänä. Et ole mitään velkaa. Sinun tehtävä on elää omaa elämääsi.
Noin se vain monesti menee. Kuolleet ovat helpommin pidettäviä kuin elävät, eikä läheisten tai omaa kuolevaisuutta oikeasti yleensä tajua ennen kuin se on todellista ja ihminen katosi jo.
Voit nyt tehdä juuri tämän kirjoittaa ja puhua tänne ja muualle ja yrittää muistuttaa meitä muita ja samalla käydä läpi omia "virheitäsi", jotka ovat vain elämää. Rakasta nyt heitä, jotka elävät ja osoita se heille.
Lämmin osanottoni. Kaikki tekevät elämässään virheitä, mutta onnekkaimmat tulevat tietoiseksi tästä ja pystyvät sen myötä kasvamaan ja kehittymään. Sinulla oli omat kuviosi ja ethän voinut tietää äitisi todellista tilannetta. Anna itsellesi armoa. Kuolemankin jälkeen voi käsitellä suhdetta äitiinsä ja kokea hänet jopa läheisemmäksi kuin hänen elinaikanaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vain ego tuntee syyllisyyttä. Et ole tehnyt mitään väärää. Ego haluaa kahlita sinut ja tuntemaan syyllisyyttä vaikka oikeasti olet vapaa, hyvin pyhä ja siunattu.
Älä ole huolissasi. Parhaimmissakin jäähyväisissä ja suhteissa voi helposti tuntua, että aina jäi jotain tekemättä ja sanomatta.
Äitisi ei ole tuosta katkera. Hän rakasti ja on nyt rauhassa. Jäljelle jäävät aina ajattelevat asioita elämänsä kautta. Enää ei voi päätöksille mitään ja elämän kululle. Vaali kauniita muistoja ja jätä kauniit hyvästit, kuten vaan vielä pystyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No tuotahan se korona just teettää. Kyllä niin vaaditaan, että kaikkien pitää pysyä kaukana vanhoista ihmisistä seuraavat 3-vuotta (tai siis määrittelemättömän ajan), kukaan ei kuitenkaan kysy niiltä vanhuksilta, että pelkäävätkö he kuolemaa niin paljon, että viettävät mieluummin yksin vuosikausia, mahdollisesti myös kuollen yksin?
Aivan kamalaa sontaa, sitä menetettyä aikaa ei saa sitten mitenkään takaisin, jos käykin huono tuuri ja se omainen kuolee kesken koronarumban ihan mihin tahansa sairauteen.
No on se melko karua, että et käynyt KAHTEEN VUOTEEN katsomassa! Olet pahan olosi ansainnut todella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asialle ei voi enää mitään. Voit joko velloa syyllisyydessä lopun elämääsi, tai jättää sen taaksesi ja koettaa kohdella muita läheisiäsi paremmin.
Sitä jäin silti miettimään, millaiset välit teillä oli, kun et kahteen vuoteen käynyt äitisi luona hänen aneluistaan huolimatta. Jos välinne olivat viileät, ymmärrän kyllä, mutta sitä en, jos mitään skismaa ei ollut etkä silti käynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minustakin kuulostaa aika pahalta, ei tuo kyllä normaalia ole eikä koronan piikkiin voi laittaa, kun kyseessä noin pitkä aika. Osaatko sanoa syytä, mikset käynyt äitiäsi katsomassa?
On oikein sinulle että kärsit tunnontuskia. Ei minunkaan Äitini todellakaan ollut virheetön, mutta hän oli kaikkein Rakkain. Onneksi näytin sen hänelle edes muutamia kertoja vuodessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rauhassa kirjoitti:
Älä ole huolissasi. Parhaimmissakin jäähyväisissä ja suhteissa voi helposti tuntua, että aina jäi jotain tekemättä ja sanomatta.
Äitisi ei ole tuosta katkera. Hän rakasti ja on nyt rauhassa. Jäljelle jäävät aina ajattelevat asioita elämänsä kautta. Enää ei voi päätöksille mitään ja elämän kululle. Vaali kauniita muistoja ja jätä kauniit hyvästit, kuten vaan vielä pystyt.
Ihan varmasti on äiti ollut katkera. Tytär ei käy kahteen vuoteen katsomassa! Ei normaalit empaattiset ihmiset toimi noin
Me ihmiset olemme itsekkäitä paskoja, jotka elämme päät omissa perserei'issämme.
Olen kantanut huonoa omaatuntoa samasta syystä kuin ap 20 vuotta, eikä se ole vieläkään helpottanut. Ainoa positiivinen asia on se, että olen oppinut, että ihmisistä täytyy pitää huolta silloin, kun he ovat keskuudessamme, hautajaisissa on aivan turha enää parkua.
Juu höpö höpö. Eiköhän tämä ole jonkun katkeroituneen vanhan äitimuorin tai anopin itkuvirsi, jolla yrittää saada viimeisen kerran syyllistettyä kaltoinkohtelemansa läheiset takaisin luokseen.
Ei ainakaan sen vuoksi kannata tehdä lapsia, että ei tarvitsisi olla yksin vanhana.
Alue: Aihe vapaa
Syyllisyyttä tuntee aina vaikka tekisi mitä. Itse suren äitini viimeistä viikkoa, miksi en ehtinyt auttamaan koska oli työssä kiirettä. Syyllisyys kalvaa edelleen kymmenen vuotta myöhemmin. Tehty mikä tehty, asioita ei voi enää muuttaa, mutta tunnen suurta syyllisyyttä ja ihmispaskuutta edelleen. Tämän kanssa on elettävä.