Oletko sinäkin VÄÄRÄNLAINEN ihminen?

Voihan se olla niinkin, että olette jollakin tavoin parempia ja ylivoimaisempia kuin ympäristönne ihmiset. Nuo ympäristön ihmiset ovat sitten teille kateellisia ja tulos on tämä. Ehkä niillä on vielä kurjempaa ja siksi käyttäytyvät noin eivätkä halua paljastaa omaa kurjuuttaan. Täällä yksi ulkopuoliseksi itsensä tunteva, jolta myös puuttuu muut kuin miesystävä, joka on sitä mieltä, että olen paras tai ainakin parempi kuin niin moni muu. Oletteko ajatelleet että kotitaustakin voisi vaikuttaa eli että nuo epämääräiset kaverinne olisivat peräisin eri kotioloista kuin sinä itse - periaatteessa lähtöisin ihan toisesta yhteiskuntaluokkataustasta?

"No jaa, melko monella "eriaisista" taitaa olla heikko itsetunto ja jonkinlainen sosiallisten tilanteiden "jäykkyys" yhdistettynä extrovertiin käytökseen. Ongelmat syntyvät siitä, että sosiaaliset taidot eivät yllä sosiaalisuuden tasolle ja kun tähän yhdistyy vielä epävarmuuden piirteitä, henkilö antaa käytöksellään niin ristiriitaisen kuvan itsestään, että muut vaistoavat sen hyvin nopeasti ja sulkevat ulkopuolelle. "

Omalla kohdallani varmasti juuri tämä. Olen pohjimmiltani vilkas ja äänekäs ekstrovertti, ja esiinnyn kaikkea muuta kuin hillitysti. Mutta olen ollut koko kouluaikani koulukiusattu, ja se on jättänyt jälkensä, on tehnyt minusta myös varovaisen ja pidättyväisen, suorastaan ihmisaran.

Lopputulos on tyyppi, joka välttelee esim. naapureiden kohtaamista kuin paraskin sosiaalinen foobikko ja pelkää esim. soittaa puhelimella minnekään, mutta joka nauttii täyden kuulijasalin edessä esiintymisestä ja joka vauhtiin päästyään varastaa helposti seurassa shown muutenkin.

Luulen, että monien kuva minusta on että olen koppava, nyrpeä ja vittumainen. Koska ujoushan kävisi selitykseksi sosiaaliselle jäykkyydelle ja välttelylle, mutta kaikki näkevät heti etten todellakaan ole ujo. Joten syyn täytyy olla että olen täynnä itseäni oleva paskiainen, joka en vaan viitsi tavisten kanssa hirveästi kommunikoida ;)

Ei sillä, nyt lähes nelikymppisenä asia ei enää haittaa minua yhtään. Minulla ei ole juuri tarvetta ihmissuhteisiin enää, olen aika erakko. Nuorempana oli kyllä suuri tuska kun ei koskaan ollut kavereita eikä poikaystäviäkään.

Lohduttava ketju. Meitä vääränlaisia on siis useita. Itse olen ujo ja tutustun hitaasti ihmisiin. Siksi kaikenlaisissa ryhmätilanteissa jään yleensä porukan ulkopuolelle. En vaan "ehdi" mukaan, kun toiset ovat jo luoneet tiiminsä, ja jään sitten siihen ryhmän reunoille notkumaan. Mulla on perhe ja muutama hyvä ystävä, mutta sosiaaliset ympyrät on aika pienet. Töissä tulen toimeen kaikkien kanssa. Kukaan ei kuitenkaan koskaan pyydä mua mihinkään työporukan rientoihin mukaan eikä mulla ole sitä "parasta työkaveria" jonka kanssa käydä lounaalla tms. Olen huomaamaton, mutta ne muutamat ystävät sentään pitävät mukavana ja huumorintajuisena.

[quote author="Vierailija" time="25.02.2014 klo 13:33"]

"No jaa, melko monella "eriaisista" taitaa olla heikko itsetunto ja jonkinlainen sosiallisten tilanteiden "jäykkyys" yhdistettynä extrovertiin käytökseen. Ongelmat syntyvät siitä, että sosiaaliset taidot eivät yllä sosiaalisuuden tasolle ja kun tähän yhdistyy vielä epävarmuuden piirteitä, henkilö antaa käytöksellään niin ristiriitaisen kuvan itsestään, että muut vaistoavat sen hyvin nopeasti ja sulkevat ulkopuolelle. "

Omalla kohdallani varmasti juuri tämä. Olen pohjimmiltani vilkas ja äänekäs ekstrovertti, ja esiinnyn kaikkea muuta kuin hillitysti. Mutta olen ollut koko kouluaikani koulukiusattu, ja se on jättänyt jälkensä, on tehnyt minusta myös varovaisen ja pidättyväisen, suorastaan ihmisaran.

Lopputulos on tyyppi, joka välttelee esim. naapureiden kohtaamista kuin paraskin sosiaalinen foobikko ja pelkää esim. soittaa puhelimella minnekään, mutta joka nauttii täyden kuulijasalin edessä esiintymisestä ja joka vauhtiin päästyään varastaa helposti seurassa shown muutenkin.

Luulen, että monien kuva minusta on että olen koppava, nyrpeä ja vittumainen. Koska ujoushan kävisi selitykseksi sosiaaliselle jäykkyydelle ja välttelylle, mutta kaikki näkevät heti etten todellakaan ole ujo. Joten syyn täytyy olla että olen täynnä itseäni oleva paskiainen, joka en vaan viitsi tavisten kanssa hirveästi kommunikoida ;)

Ei sillä, nyt lähes nelikymppisenä asia ei enää haittaa minua yhtään. Minulla ei ole juuri tarvetta ihmissuhteisiin enää, olen aika erakko. Nuorempana oli kyllä suuri tuska kun ei koskaan ollut kavereita eikä poikaystäviäkään.

[/quote]

Juurikin näin

- se #35 vastarannan kiiski

Hei ap, et ole vääränlainen vaan ystäväsi ovat vääriä. Hanki parempaa seuraa!

Totta puhuen tunnistan itseäni aika paljon näistä kirjoituksista, paitsi etten ole tuntenut itseäni mitenkään vääränlaiseksi tai huonoksi enää teiniaikojen jälkeen (ja eikö silloin jokainen tunnekin vähän samalla tavalla;). Olen introvertti, eivätkä muiden mielipiteet kauheasti kiinnosta tai vaikuta tekemisiini, lähimpiä ihmisiä lukuunottamatta. Toisaalta olen kiltti ja ystävällinen, tietyllä tavalla sosiaalinenkin, vaikken olekaan kiinnostunut sosiaalisuudesta sosiaalisuuden takia vaan olen ihan aidosti kiinnostunut ihmisistä, tiettyyn rajaan asti. En silti ymmärrä, miksi minun pitäisi tuntea itseni jotenkin huonoksi. Ehkä asiassa auttaa se, että mulla on laaja tuttavapiiri ja monta hyvää ystävää, jotka kaikki ovat jollain tavalla "persoonallisia" ja enemmän tai vähemmän normeista poikkeavia.

yksi vääränlainen upittaa!

Lainaus ei onnistunut, mutta vastaan tälle kirjoittajalle:

Olen kärsinyt AP aivan samoista asioista kuin sinä, tuntemuksesi ovat tuttuja minulle. Olen myös jäänyt kaverisuhteissa yksin, vaikka kaikki aina sanovat että olen tosi mukava, reilu ja toisia huomioiva. Onneksi minulla on läheinen sisar, joka on paras ystäväni ja tosi läheinen.

Ihmisille vain ei riitä se mukavuus, tai ystävällisyys. Pitäisi ajatella ja olla kuten muut. Mieheni kanssa olen täysin samalla "levelillä", ja joskus saan pilkahduksia yhteisöllisyydestä, mutta hyvin harvoin.

Olen oppinut että syitä tähän ulkopuolisuuden tunteeseen on monta; olen herkkä ja huomaan herkästi ihmisten vetäytyväisyyden, tylsistymisen, negatiiviset huomiot, kateuden jne. Toisekseen olen kiltti, mikä ei ole nykyään mikään hyvä juttu sosiaalisesti, koska kiltit mielletään nössöiksi, miellyttämishaluisiksi, kynnysmatoiksi, joilla ei ole omaa tahtoa. Itselläni tämä ei pidä paikkaansa, sillä vaikka olen luonnostani hyväntahtoinen ja kiltti luonteeltani, niin pidän oman pääni ja teen kuten itseäni huvittaa, enkä mieti muiden mielipiteitä tai hyväksyntää, joka osaltaan sitten juuri sekoittaa sen sosiaalisen pakan, kun ihmiset eivät voi ymmärtää että ihminen voi olla kiltti, mutta ei alistuja, tai riippuvainen muiden mielipiteistä... Olen aina ollut riippumaton ja toteuttanut itseäni, välittämättä muiden sosiaalisesti "hyväksynnästä".  Lisäksi minulla on suht hyvä itsetunto, en naisellisella tavalla etsi sosiaalista hyväksyntää mikä on hyvin tyypillistä naisille sosiaalisissa kuvioissa; puhutaan neutraaleista puheenaiheista, ollaan kiinnostuttu toisten ihmisten koulutuksista, taustoista jne, vaikka oikeasti ei olla, vaan halutaan sitä toisen hyväksyntää ja siksi kysytään em. asioita. Rikon koodiston, kun kysyn vain niitä asioita ja keskustelen vain niitä asioita, jotka itseäni kiinnostaa. Olen aina myös "pihalla" naisten lapsista; kuka lapsi on kenenkin lapsi ja minkä niminen lapsi... Enkä todellakaan ole mikään lapsivihaaja vaan pidän lapsista, minulle vain ei jää päähän ne lasten nimet, ja tunnustan, että en jaksa pidää lukua kuka lapsi kuuluu kenelekkin. Ehkä se kiinnostus ei vain riitä siihen asioiden mielenpainumiseen.

Lisäksi päästän ihmiset helposti ihon alle, mikä myöskin kavahduttaa monia. Olen hyvin avoin, mutta vain tietyissä asioissa (en todellakaan avaa avioelämääni tai kaikkia raha-asioitani) mutta yleisesti olen avoimempi kuin naapurustossa on naisilla tapana. Saatan naureskella jollekin tekemälle mokalleni, tai asioille joissa olen huono, saatan harmitella isoa auton korjauslaskua ja kerron, että harmittaa että säästöt sitten menivät siihen, kun oli tarkoitus säästää vaikkapa lomamatkaa varten. Mielestäni elämä on vain tylsää, jos kaikessa pitää suodattaa 99% pois, mitä kertoo elämästään ulkopuolisille. Haluan elää elämäni siten, että puhun itseäni mielenkiintoisista aiheista, mutta olen valmis kuuntelemaan myös toisten elämäntarinaa tai harrastusjuttuja, vaikka ne eivät liippaisi läheltä omia intressejäni.

Mutta edelleen, tunnen oloni yksinäisksi toisinaan. En myöskään ole kovin aktiivinen kontaktoimaan toisia ystäväehdokkaita, joten ehkä yksinoleminen on myös oma vikani, koska olen huomannut, että olen aika passiivinen ylläpitämään puolituttujen ystävyyssuhteita yllä, oletan aina että toinen tekee "työt", vaikka ilahdunkin tavattaessa. Olen vain huomannut, että toiset naiset ovat todella aktiivisia ylläpitämään näitä puoliystävyyssuhteita!

Minä löysin tästä kirjoituksestasi muutaman syyn, jotka saattavat selittää juuri sinun ulkopuolisuuttasi. Kyllä muillakin ihmisillä on tunteet ja sosiaaliset aistit, ja jos he huomaavat, ettet ole aidosti kiinnostunut heille tärkeistä asioista, niin eihän se edistä mitään aitoa ystävyyttä tai lähentymistä. Väität, että muut kyselevät toisiltaan asioista, joista eivät ole oikeasti kiinnostuneita, vain koska niin kuuluu tehdä. Ei se välttämättä niin ole. Kyllä minua ainakin aidosti kiinnostaa ne toisten "taustat", koulutukset, ja todellakin ne lapset, ja siksi kysyn niistä ja myös kuuntelen vastaukset. Sinä tunnut projisoivan omat "poikkeamasi" näissä kiinnostuksen kohteissa sillä tavalla muihin, ettet usko muidenkaan olevan kiinnostuksessaan aitoja, jos aihe on itsellesi epäkiinnostava. Voivat he silti olla aitoja. Ja mitä lapsiin tulee, ne ovat monille tietysti elämän tärkein asia, eikä monia varmaankaan lämmitä ellet edes "muista nimiä tai kuka on kenenkin lapsi". Se on jo sen tason mielenkiinnon puutetta toiselle tärkeästä asiasta, ettei henkilö varmaan kovin monta kertaa tarjoa keskustelua, jos huomaa, että tämmöinen aihe on sinulle ihan samantekevää, vaikka et sitä mitenkään tylysti toisi esiin. 

Valitettavasti (tai onneksi, mene tiedä?) elämä nyt vain on sellainen, että ystävystyäkseen pitää edes jonkin verran jakaa toisen mielenkiinnon kohteita. Small talkia voi vetää kenen tahansa kanssa, mutta lähempään suhteeseen on oltava edes jotain yhteistä joko mielenkiinnon kohdetta, elämäntilannetta tai mielipidettä. Miten muuten kokisi olevansa jonkun kanssa "samaa porukkaa" tai samanhenkinen? Toivottavasti löytäisit seuraksesi ihmisiä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita samantyyppisistä asioista kuin sinä. Mutta jos et edes yritä, vaan tyydyt olemaan näiden epätyydyttävien puolituttujen yksipuolisen yhteydenpidon kohteena, niin todellinen ystävyys saattaa jäädäkin kokematta. Jos nämä puolitutut eivät ole kanssasi oikeasti samanhenkisiä, niin eivät he muutu sellaisiksi tulevaisuudessakaan. 

Tekisi mieli itkeä. Olen kokenut koko ikäni olevani 'vääränlainen', en ole kelvannut omana itsenäni kenellekään. Näitä lukiessani tuli mieleen, että olen 'vääränlainen' eli 'erilainen'. Minun kaltaisiani onkin olemassa muitakin, en olekaan yksin näiden tuntemuksieni kanssa. Kiitos ap:lle, että teit tämän aloituksen!