Onko kahden pienen lapsen äitinä KAMALAN rankkaa ja vaikeaa?

[quote author="Vierailija" time="21.02.2014 klo 21:14"]Mun lapsilla on 2v 3kk ikäeroa. Mies lähti ja avioero tuli, kun kuopus oli 2 kk, siitä asti ollut yksin lasten kanssa (2-4 yötä kuussa isällään). Lapset eivät todellakaan rauhallisimmasta päästä mutteivat mahdottoman villejäkään. Sairastamme normaalit flunssat ja mahataudit vuodessa. En ole kokenut mitenkään rankkana, ihan jotain muutamaa poikkeustapausta lukuunottamatta. Meillä menee hyvin ja ollaan tyytyväinen perhe. Eli luulen, että on ihan luonteessa ja asenteessakin, tosin tietysti lapsiakin erilaisia.

[/quote]

Nostan sinulle ja asenteellesi hattua <3

Riippuu täysin lapsista! Meillä esikoinen oli Vaikea Vauva - en rehellisesti sanoen muista ensimmäisestä puolesta vuodesta juuri mitään, yhtä tyytymättömän vauvan kanniskelua oli koko elämä, päivät ja yöt. Toinen tuli n. 2v ikäerolla ja minä oikein ihmettelin, että voiko arki olla tällaista: esikoisesta oli kuoriutunut rauhallinen ja huolehtivainen isoveli ja vauva oli perusluonteeltaan rauhallisen tyytyväinen ja nukkui 2vko iästä alkaen kokonaisia öitä - itsekin jaksoi kummasti kun sai yöllä nukkua. Ja päivällä siihen päälle lapset ottivat yhtä aikaa kunnon päikkärit.

Nostan hattua teille, joilla lapset ovat pienellä ikäerolla! Itse en pystyisi.

[quote author="Vierailija" time="21.02.2014 klo 22:46"]Mulla oli ainakin raskaampaa kahden pienen (ikäero 1v5kk) kanssa, kuin nyt neljän alle kouluikäisen kanssa. Sen tekee varmaan vankka rutiini, ja se että on viimein hyväksynyt että omaa aikaa ei oikeastaan ole. Että elämä nyt vaan on tällaista, ja sillä hyvä. Mies osallistuu ihan kaikkeen sen ajan mikä ei kulu töissä.

Kaikki vauvat ovat olleet huonostinukkuvia allergikkoja. Alkaneet nukkua hyvin päivisin siinä 9-kuisina, öisin vajaa parivuotiaina. Kahden kanssa tein vielä töitä kotona siinä sivussa (freelance), mutta nyt neljän kanssa riittää ihan nämä kotihommat ja lastenhoito.

Ehkä suurin ero entiseen on muuttunut asenne. Laajasti ajatellen on ymmärtänyt miten ohikiitävää tämä pikkulapsiaika on, näenhän koko ajan isompien kasvavan, oppivan uusia asioita ja siirtyvän erilaisiin vaiheisiin. Sitä ei kahden pienen kanssa tajunnut, vaan ajatteli että "tällaistako tämä on koko loppualämä", näin kärjistetysti. Ja sitten taas noin arjessa pienet takapakit, sairastamiset, uniongelmat eivät saa enää niin suuria mittasuhteita. Sitä ajattelee että tämä meni tänään näin, ja tulee vielä parempiakin päiviä, aikoja ja vaiheita. Silloin yhden ja kahden kanssa yhdet pieleen menneet päiväunet tuntuivat kaatavan koko maailman.

En tekisi mitään toisin lasten ikäerojen suhteen, mutta voi kun toivoisin että olisin silloin yhden ja kahden äitinä tajunnut enemmän arvostaa sitä aikaa. Aika monet asiat näki vain vaikeuksina... Ja taas konkreettisesti, yhden kanssa oli vaikea lähteä johonkin nopeasti, nyt neljän pienen kanssa se sujuu 20 minuutissa :)

[/quote]

Asia tekstiä ja tämän kun kaikki tajuaisivat :) itse 2 pienen äitinä muistutan itseäni joka päivä että huomenna nää ei oo enää niin pieniä kun tänään ja se jo auttaa arvostamaan sitä päivää miten ainutlaatuista aikaa tää on. Asennekysymys osittain, toki rankkoja hetkiä, jotka vaan kuuluu elämään

[quote author="Vierailija" time="21.02.2014 klo 22:58"]

[quote author="Vierailija" time="21.02.2014 klo 22:46"]Mulla oli ainakin raskaampaa kahden pienen (ikäero 1v5kk) kanssa, kuin nyt neljän alle kouluikäisen kanssa. Sen tekee varmaan vankka rutiini, ja se että on viimein hyväksynyt että omaa aikaa ei oikeastaan ole. Että elämä nyt vaan on tällaista, ja sillä hyvä. Mies osallistuu ihan kaikkeen sen ajan mikä ei kulu töissä.

Kaikki vauvat ovat olleet huonostinukkuvia allergikkoja. Alkaneet nukkua hyvin päivisin siinä 9-kuisina, öisin vajaa parivuotiaina. Kahden kanssa tein vielä töitä kotona siinä sivussa (freelance), mutta nyt neljän kanssa riittää ihan nämä kotihommat ja lastenhoito.

Ehkä suurin ero entiseen on muuttunut asenne. Laajasti ajatellen on ymmärtänyt miten ohikiitävää tämä pikkulapsiaika on, näenhän koko ajan isompien kasvavan, oppivan uusia asioita ja siirtyvän erilaisiin vaiheisiin. Sitä ei kahden pienen kanssa tajunnut, vaan ajatteli että "tällaistako tämä on koko loppualämä", näin kärjistetysti. Ja sitten taas noin arjessa pienet takapakit, sairastamiset, uniongelmat eivät saa enää niin suuria mittasuhteita. Sitä ajattelee että tämä meni tänään näin, ja tulee vielä parempiakin päiviä, aikoja ja vaiheita. Silloin yhden ja kahden kanssa yhdet pieleen menneet päiväunet tuntuivat kaatavan koko maailman.

En tekisi mitään toisin lasten ikäerojen suhteen, mutta voi kun toivoisin että olisin silloin yhden ja kahden äitinä tajunnut enemmän arvostaa sitä aikaa. Aika monet asiat näki vain vaikeuksina... Ja taas konkreettisesti, yhden kanssa oli vaikea lähteä johonkin nopeasti, nyt neljän pienen kanssa se sujuu 20 minuutissa :)

[/quote]

Asia tekstiä ja tämän kun kaikki tajuaisivat :) itse 2 pienen äitinä muistutan itseäni joka päivä että huomenna nää ei oo enää niin pieniä kun tänään ja se jo auttaa arvostamaan sitä päivää miten ainutlaatuista aikaa tää on. Asennekysymys osittain, toki rankkoja hetkiä, jotka vaan kuuluu elämään

[/quote]

Sama juttu minulla. Kolmannen kohdalla on jo perspektiiviä siihen kuinka nopeasti pikkulapsiaika on ohi ja lapset ovat koululaisia. Siksi kolmas ei ole ollut vaativa. Vasta hänen kohdallansa oikeasti ymmärsin ja sisäistin, että tämä on ohikiitävä pieni aika.

-34

Mulla on kaksi lasta todella isolla ikäerolla: teini ja vauva. Eli mä en nyt vastaa ihan niin tähän kysymykseen kuin on tarkoitettu. Mulla on kuitenkin perspektiiviä lasten ison ikäeron takia. Kaikissa eri iässä on puolensa. Ensimmäisen vauvan kanssa vaikein vaihe oli ekat kolme kuukautta koliikin takia. Toinen vauva taas oli äärimmäisen helppo ekat kuukaudet, mutta todella hankala noin 4-6 kk iässä, kunnes oppi konttaamaan ja alkoi viihtymään muuallakin kuin sylissä. Ekan lapsen vaikea ikä oli noin 8-10 vuotiaana ja nyt on taas mitä ihanin teini. Elämässä yleensäkin on vaiheita, välillä kun tuntuu tosi rankalta, niin pitää muistaa että ennemmin tai myöhemmin aina helpottaa.

Hui kuinka moni on kokenut elämän kahden pienen kanssa niin rankaksi! Toki, en epäile yhtään näitä tarinoita, mutta jos nyt sekaannun soppaan positiivisellakin tarinalla: ekan ja tokan ikäero on 1v4kk, enkä koskaan kokenut lapsiaikaa _rankaksi_. Oli tietysti vaiheita ja huonoja öitä, mutta se oli elämää!

Toisen ja kolmanne ikäero oli 1v2kk, eikä sekään elämä päivisin ollut rankkaa, öisin vain, kun se kolmonen valvoi 2 ekaa vuottaan.

Kolmannen ja neljännen ikäero on 2v5kk ja en vieläkään koe elämääni rankaksi. Ei joka asiasta kannata tehdä numeroa, lapsi kasvaa ilman, että pitää joka sekunti olla vierellä, mitä enemmän lapsia, sen enemmän ne viettävät aikaa päinsä, eikä tarvi sen ainokaisen kanssa kykkiä kahdestaan hiekkalaatikolla. Mun mielestä elämä on vaan helpottanut, mitä enemmän lapsia meille on tullut.

Mulla lapset 1v5kk ikäerolla, nyt 7- ja 6-vuotiaat. En ole missään vaiheessa kokenut rankaksi, edes pikkulapsiaikaa - tai ehkä odotin pahempaa kuin mitä se sitten oli. Riippuu tietenkin lapsista, mutta minulla näin.

[quote author="Vierailija" time="21.02.2014 klo 21:18"]No ei ole! Ihan normi arkea. Sanoisin, että jopa helpompaa kuin yhden kanssa.

[/quote]

Komppaan, lasteni ikäero on 2 v 2 kk, tyttö ja poika. Olivat parhaat kaverit. Töissä kävimme molemmat, mies ja minä, pienet tulot, normaalia perhearkea. Nyt tyttö 34, poika 32, ihania ovat , haikeudells muistelen joka ilta sitö ihanaa aikaa kun llivat "helmoissa" . Usein nähdään onneksi nytkin. On ne vaan niin suunnattoman rakkaat!

ON se rankkaa. Yhden lapsen kanssa voi tehdä mitä vaan, mennä minne haluaa ja elää lapsen mukaan arkea. Minulla 2 lasta 2,5v ikäerolla joilla aivan eri tempperamentit, unirytmit ja kaikki! Esikoinen lopetti päiväunien nukkumisen kun vauva syntyi ja valvotti minua päivällä ja vaati leikkiseuraa. Herkkäuninen vauva heräili kaikkeen rasahdukseen, imetyksen kanssa oli ongelmia, mm rintatulehdusta ja kun kuopusta imetin esikoinen Kiljui, heitteli tavaroita ja mönki päälläni. Esikoinen nukkui kyllä yöllä hyvin mutta kuopus ei. Joka yö vajaa 3v valvotti keskellä yötä 2-3h. teki niin tai näin, lapsi valvoi. Ei mikään auttanut. Meillä äiti ei nukkunut yöllä, eikä päivällä. Miehellä oli vaativa työ ja paljon poissa,hän oli myös ihan loppu. Kaikki kyllä meidät nähdessään voivottelivat mutta sukulaisilla oli aina sattumoisin jotain tärkeämpää tekemistä  kun puolikuolleiden vanhempien auttaminen.  Vaunulenkeillä ei voinut käydä, vauva vihasi olla vaunuissa ja huusi niin paljon kun ääntä lähti, samoin myöhemmin rattaissa. kun pikkuinen oppi kävelemään halusi itse kävellä kaikkialle aina, eikä vahingossakaan sinne suuntaan kun minä olisin halunnut. Esikoiselle aika oli rankkaa, ei nähnyt kavereita kun ei käynyt päiväkodissa ja äiti oli imetyskone aamusta iltaan. Me emme kyläilleet eikä meillä käynyt juurikaan vieraita.  Esikoisella oli onneksi pari harrastusta mutta kuskaaminen sinne oli myös aikamoista showta. Yleensä oli pienemmän uniaika juuri silloin. Vaikeudet helpottivat oikeastaan vasta nuoremman täytettyä 3. Nyt voimme käydä vähän jossain, mutta esim ravintolaan tai kaupaan ei kuopuksen kanssa kannata mennä itseään kiusaan, esikoinen taas nauttii ravintoloista  ja oikein pyytää että isä vie minut ravintolaan.. 

Mitä minä olen ihmisiä seurannut, niin kyllä siinä aina on rankkaa, varsinkin äidillä, ensin äiti on kotona lasten kanssa, ja mies tottuu että voi käydä rauhassa töissä kun vaimo hoitaa kaiken, lapset ja kodin. Sitten kun äiti menee takaisin töihin, joutuu äiti tekemään edelleen kaiken lähes yksin. Minulla oli esikoisen kanssa kyllä todella helppoa kun vertasin kaikkiin kavereihin ja siskoon jolla oli kaksi pientä, paljon myöhemmin sain kaksoset, ja kyllä se rankkaa oli, tosiaan kolminkertainen työ, vaikka terveet ja normaalivilkkaat lapset, edelleenkään en tekisi kahta kerralla jos saisi valita. 

Ikäeroa 1.3kk. Ei ole rankkaa jos lapset terveitä, hyväntuulisia ja rytmisiä. Tätähän ei kyllä voi tietää etukäteen millaisia ovat. Ehkä ensimmäinen saattaa antaa osviittaa millaisia ovat, mutta mitään taetta onko myös toinen lapsi helppo, ei ole.

On todella rankkaa! Ikäero 2v 9kk, ei tukijoukkoja. Vanhempi on luonteeltaan erittäin haastava ja karmeita uhmakohtauksia ja kiljuntaa tulee edelleen päivittäin, vaikka pian 4v. Nuorempi taas on ollut erittäin huonosti nukkuva, herännyt pitkin yötä. Yksivuotiaaksi puklasi koko ajan. Päivisinkin niin herkkäuninen, että herää pienimpäänkin rasahdukseen.

Meillä kolme lasta ja toisen ja kolmannen ikäero 1v3kk:tta. Täytyy myöntää että ensimmäinen vuosi oli todella raskasta koska taapero ja vauva herättivät molemmat öisin useampaan kertaan. Mies paljon poissa kotoa joten tein kaiken yksin. Olin todella väsynyt. Mutta oma asenteeni oli se että tämä kestää vain hetken pakko jaksaa. Niinpä menin lasten kanssa kerhoihin ja puistoon jne. vaikka olis kuinka väsyttänyt. Nyt kuopus on 2,5 v ja elämä on todella nautinnollista. Lapset leikkivät yhdessä, käymme uimahallissa ja puuhaamme kaikenlaista. Päivääkään en vaihtaisi pois!

Jos haluaa helpon elämän niin tekee yhden lapsen tai ei ollenkaan. Kyllähän vaikkka jotkut muuta väittävät  niin tilastojen mukaan esim. eroja tulee eniten toisen lapsen jälkeen. 

"Yksi lapsi on harrastus, kaksi työtä, kolmas hulluutta."

On se! Kaksi pientä on kolminkertanen työ, yhtä helvetin kaaosta.

Mun lapsilla on 2v 3kk ikäeroa. Mies lähti ja avioero tuli, kun kuopus oli 2 kk, siitä asti ollut yksin lasten kanssa (2-4 yötä kuussa isällään). Lapset eivät todellakaan rauhallisimmasta päästä mutteivat mahdottoman villejäkään. Sairastamme normaalit flunssat ja mahataudit vuodessa. En ole kokenut mitenkään rankkana, ihan jotain muutamaa poikkeustapausta lukuunottamatta. Meillä menee hyvin ja ollaan tyytyväinen perhe. Eli luulen, että on ihan luonteessa ja asenteessakin, tosin tietysti lapsiakin erilaisia.

Tätä ei varmaan vaan voi yhden lapsen äitinä ymmärtää :D Tai siis ilmeisesti kyllä voin, koska tuolta se juuri vaikuttaa ;)

Ehkäpä meidän lapsille tulee sitten vähän pidempi ikäero...

Oli mulla ainakin rankkaa kun lapset olivat pieniä, vaikka heillä on neljän vuoden ikäerot. Nyt iät ovat 6, 10 ja 14. Enää ei ole rankkaa, mutta en kyllä haluaisin mennä ajassa viittä vuotta taaksepäin.

Kolmonen - oot sankari!!

En selviytyisi ilman miestäni varmaan tuon yhdenkään kanssa... Toivottavasti teillä on muuten paljon auttavia ystäviä ja sukulaisia :)