Onko kahden pienen lapsen äitinä KAMALAN rankkaa ja vaikeaa?

Lapsillani ikäeroa 1v 3 kk eikä ole missään vaiheessa tuntunut rankalta. Tietysti jotain sellaisia hetkiä on,mutta pääasiassa helppoa.. Siihen varmasti vaikuttavat että nämä olleet suht terveitä, nukkuneet yönsä hyvin ja muutenkin ovat aika kilttejä tapauksia (vielä). Nykyään leikkivät paljon yhdessä,tällä hetkellä ikää 3 ja 2 v. Kohta aloitan työt, saa nähdä muuttaako se kaiken....

No ei todellakaan ole rankkaa! Toki on lapsistakin hieman kiinni kuinka rankkaa se on. Kolmen kanssa alkoi olemaan sopivasti haastetta, tykkäsin. Mutta neljä taisikin sitten olla jo liikaa. Hups. 

Ikäeroa 1v4kk eikä ole ollut niin kamalaa kuin kaikki pelottelivat :) Univaje on ollut melkoinen välillä, mutta onneksi unentarpeeni on melko vähäinen. Esikoinen oli koliikkivauva, toinen helpompi muuten, mutta huonosti nukkuva. Ainoa kerta kun olen epäillyt mielenterveyttäni oli silloin kun tajusin haluavani kolmosen samaan syssyyn :D Ikäeroa tulee nuoremmille 2 vuotta, jos kaikki menee hyvin :) Tosin olen pph, joten ehkä olen tottunut melkoiseen menoon! 3 riittää toivottavasti. Minusta on ollut ihanaa seurata kuinka tiivis parivaljakko lapsista on muodostunut sen jälkeen kun nuorempi täytti 1v. Nyt ovat 3v1kk ja 1v10kk :)

Paljon se on kiinni myös lapsesta. Lapset kun ovat erilaisia.

Riippuu lapsista, vanhemmista ja siitä, onko turvaverkkoja. Riippuu myös muista tekijöistä elämässä, kuten asuinpaikasta, rahatilanteesta, ollaanko terveinä vai ei.

Meillä lapsilla ikäeroa reilu 3 vuotta ja olen siihen tyytyväinen. Leikkivät tosi paljon keskenään (ovat poikia molemmat, nyt 5- ja 8-vuotiaat) ja saan jo esim tehdä ruokaa rauhassa. Raskasta oli mielestäni silloin kun kuopus valvotti ja siihen asti kun hän täytti n. 3 vuotta eikä ollut enää ihan niin pieni. En itse kyllä millään olisi jaksanit esim kahden vuoden ikäerolla lapsia.

Mulle kanssa oli ehkä yllätys kuinka paljon vaikeampaa on kahden kuin yhden kanssa. Meillä iso ikäero, melkein 4v mutta silti meni käämit usein kaaokseen. Esikoinen todella haastava luonne, raju uhmaikä mutta myös helppo matkustaa ja nukkui kuin tukki missä vaan. Kakkonen rauhallinen, ilonen mutta rutiineja rakastava , herkkäuninen vauva jonka kanssa ei vaan voinut nukkua muualla kuin kotona. Pari ekaa vuotta olin hermot kireällä jatkuvasti. Nyt kun molemmat jo tolkkuikäisiä niin helpompaa ja ikä- ja sukupuolierosta huolimatta ovat läheisiä ja touhuavat yhdessä koko ajan.

Mutta mä myös luulin että esikoisen kanssa mä olin loistava äiti kun arki oli helppoa :)

Lottopelistä varmasti aikalailla kiinni minkälaisen vauvan saa. Itse en mitään osaa sanoa, mutta 2kk vauva ja 1,5 vuotiaan kanssa vielä ollut helppoa. Isommalla ei vielä kovin pahaa uhmaa ja kuopus paljon helpompi kuin esikoinen aikoinaan (muutenkin osaa itse olla parempi ja menee henkisesti yhteen syssyyn kun on jo asennoitunut siihen että omaa elämää ei ole, mennään samoilla lämpösillä). Varaudun vielä rankempaan aikaan

Tää riippuu niin monesta. Ikäerosta, lasten luonteesta, mahdollisista sairauksista, vanhempien liitosta ja työkuvioista jne.

Meillä esim. kaksi erittäin omapäistä ja suht villiä poikaa noin 3 vuoden ikäerolla ja kyllä se on välillä ollut rankkaa, välillä ihanaa.

Ja me vanhemmatkin ollaan niin erilaisia. Jotkut vaan on sellaisia superkärsivällisiä lapsi-ihmisiä, jotka jaksaa loputtomasti leikittää ja keksiä kivaa tekemistä ja me toiset ollaan vaan sellaisia, että tarvittais sitä omaa aikaa ja omaa rauhaa enemmän, pitkiä yöunia jne.

Tukiverkot on myös tärkee juttu, joillakin lapset on suurinpiirtein joka toinen viikonloppu mummilla, joillain taas ei ole ketään edes tunniksi vahtimaan.

Meillä on ikäeroa 1,5 vuotta ja oli rankkaa ensimmäiset vuodet. Pienempi nukkui huonosti ja oli itkuinen vauva. Ensimmäisen lapsen kanssa oli tosi helppoa ja kahden lapsen kanssa olemisen rankkuus tuli yllätyksenä.

Tuli kyllä kolmas lapsikin hankittua, jonka kanssa ei ole ollut yhtään rankkaa, koska isommat ovat jo kouluikäisiä.

kyllä se vaan rankkaa on...itselläni kaksi lasta 1,6v ikäerolla ja jos olisin yhtään fiksumpi ollut, olisin pitänyt 5v väliä, ennekuin tehnyt toisen lapsen ...pahinta on ollut uhmainen taapero, huonosti nukkuva koliikkivauva, eri aikaan päiväunia nukkuvat lapset, jatkuvasti kitisevä vauva muutenkin ! Todella raskasta aikaa parisuhteessa ja koko perheelle..

Yhden kanssa oli helppoa ja sai nukkua...

Mites sitten neljäs lapsi? Mulla on 6, 4 ja 1 vuotias ja vimeisimän syntymän jälkeen on tuntunut ettei tämä tästä enää paljoa muuttuisi vaikka vielä yksi tulisi :) Nytkin on kädet täynnä jo.

Esikoinen oli 2 vuotias kun keskimmäinen syntyi, vauva oli helppo kuin mikä eikä valvinut ainuttakaan yötä. Ei ollut rankkaa. Komas oli samanlainen vauva mutta kaikki lähdöt sen sellaiset osaa olla välillä yhtä kaaosta kun ei vaan meinaa kädet riittää :) Vanhin on kaiken lisäksi erityislapsi (ad/hd plus muuta) niin ei voi verrata muihin ikäisiinsä.

Kyllä meillä oli rankkaa kun vauva syntyi esioisen ollessa parivuotiaana pahimmassa uhmaiässä. Mutta päivä päivältä on elämä helpottanut enkä päivääkään vaihtaisi pois. Nyt lapset ovat 6v ja 4v ja olen jäänyt tässä välissä yksinhuoltajaksikin. Ja en koe, että elämä olisi kahden "pienen" lapsen kanssa lainkaan vaikeaa. Ihana kun lapset ovat samaa sukupuolta ja kuin paita ja peppu. Helpompaa tässä tilanteessa on elää kahden lapsen kanssa kuin yhden.

Sanoisin, että ensimmäiset kaksi vuotta oli rankkaa kahden pienen lapsen kanssa, mutta sen jälkeen alkoi selvästi helpottamaan ja nyt on suorastaan ihanaa :)

[quote author="Vierailija" time="21.02.2014 klo 22:09"]

Mites sitten neljäs lapsi? Mulla on 6, 4 ja 1 vuotias ja vimeisimän syntymän jälkeen on tuntunut ettei tämä tästä enää paljoa muuttuisi vaikka vielä yksi tulisi :) Nytkin on kädet täynnä jo.

Esikoinen oli 2 vuotias kun keskimmäinen syntyi, vauva oli helppo kuin mikä eikä valvinut ainuttakaan yötä. Ei ollut rankkaa. Komas oli samanlainen vauva mutta kaikki lähdöt sen sellaiset osaa olla välillä yhtä kaaosta kun ei vaan meinaa kädet riittää :) Vanhin on kaiken lisäksi erityislapsi (ad/hd plus muuta) niin ei voi verrata muihin ikäisiinsä.

[/quote]

Meillä kans vanhin adhd ja sen jälkeen kolme normi lasta. Pienin on kylläkin vielä vauva, mutta normaalilta vaikuttaa. Sanoisin, että neljäs oli kyllä tavallaan yks vaan lisää tähän kaaokseen :) mun mielestä 2 ja 3 väli oli kaikista rajuin. 

Mulla on 4 villiä alle kouluikäistä poikaa. Arvatkaa onko rankkaa?

Meillä ei ollut, vaikka ikäeroa vain 1 v 4 kk. Molemmat lapset olleet aina perusterveitä ja hyväunisia, luonteeltaankin melko rauhallisia. Ovat nyt jo kouluikäisiä.

Tiedäm kyllä että kaikki eivät pääse yhtä helpolla.

No, ei must ollu mitenkään erikoisen rankkaa. Meillä lapsilla ikäeroa 1v 6kk. Toki lapsemme ovat olleet suht terveitä ja nukkuneet ja syöneet hyvin, joten se tietysti helpottaa kummasti. Meille tää ikäero oli sopiva. Lapset viihtyivät toistensa kanssa tosi pienestä. Menoa ja meininkiä tietysti oli välillä, mutta arkirutiinit toivat rytmiä päivään. Olihan se arki ruuanlaittoa, puistoilua, päiväunia, pukemista, vaipanvaihtoa, mutta kivaa.

Näin jälkikäteen voisin ajatella, että omalla tavallaan lasten pikkulapsiaika oli elämäni onnelisinta aikaa. Nyt lapset on murkkuikäisiä ja nyt on sit toisenlaiset haasteet.

Asennoitumiskysymys ! Ei oo rankkaa jos sen ottaa siltä kantilta. Ne ei hei oikeesti oo pieniä lapsia kun muutaman vuoden. Sitten tosin teini-iässä on omat murheensa muttei sitä kannata nyt vielä pohtia... 

Kannattaa ajatella niin että onnellisempi se sun lapses on kun sillä on sisko tai veli.

T: neljän äiti jolla kaikki jo teinejä mutta elämä on niiiiin rentoo :)

Kontrollifriikille kaksi lasta pienellä ikäerolla ei oikein toimi.

Terveisin kontrollifriikki pienen ikäeron omaavien lasten äiti.

Oma asenne auttaa paljon. Meillä kolme alle 3-vuotiasta eikä tukiverkkoja, silti edelleen hengissä ja parisuhde kukoistaa. :) Lapset tykkää toisistaan, ei ole mustasukkaisuutta ollut koskaan ja mä koen että tää on mulle paras näin. Kaikille ei tietty sovi, arki kun tuppaa olemaan hektistä.. Oma aika nollassa ja unetkin. Mutta se asenne että tämä on nyt hetken tätä auttaa kyllä jaksamaan eteenpäin huononakin päivänä..

Mulla oli ainakin raskaampaa kahden pienen (ikäero 1v5kk) kanssa, kuin nyt neljän alle kouluikäisen kanssa. Sen tekee varmaan vankka rutiini, ja se että on viimein hyväksynyt että omaa aikaa ei oikeastaan ole. Että elämä nyt vaan on tällaista, ja sillä hyvä. Mies osallistuu ihan kaikkeen sen ajan mikä ei kulu töissä.

Kaikki vauvat ovat olleet huonostinukkuvia allergikkoja. Alkaneet nukkua hyvin päivisin siinä 9-kuisina, öisin vajaa parivuotiaina. Kahden kanssa tein vielä töitä kotona siinä sivussa (freelance), mutta nyt neljän kanssa riittää ihan nämä kotihommat ja lastenhoito.

Ehkä suurin ero entiseen on muuttunut asenne. Laajasti ajatellen on ymmärtänyt miten ohikiitävää tämä pikkulapsiaika on, näenhän koko ajan isompien kasvavan, oppivan uusia asioita ja siirtyvän erilaisiin vaiheisiin. Sitä ei kahden pienen kanssa tajunnut, vaan ajatteli että "tällaistako tämä on koko loppualämä", näin kärjistetysti. Ja sitten taas noin arjessa pienet takapakit, sairastamiset, uniongelmat eivät saa enää niin suuria mittasuhteita. Sitä ajattelee että tämä meni tänään näin, ja tulee vielä parempiakin päiviä, aikoja ja vaiheita. Silloin yhden ja kahden kanssa yhdet pieleen menneet päiväunet tuntuivat kaatavan koko maailman.

En tekisi mitään toisin lasten ikäerojen suhteen, mutta voi kun toivoisin että olisin silloin yhden ja kahden äitinä tajunnut enemmän arvostaa sitä aikaa. Aika monet asiat näki vain vaikeuksina... Ja taas konkreettisesti, yhden kanssa oli vaikea lähteä johonkin nopeasti, nyt neljän pienen kanssa se sujuu 20 minuutissa :)