Lue keskustelun säännöt.
40-v. ja ihan hukassa. Elämä tässä?
21.02.2014 |
Tää on ihan kauheeta. Ennen oli aina vielä jotain mitä voi saavuttaa.
Jos miehen kanssa mätti, oli aina ajatuksena vähän optio tiukimmassa kohtaa, että voisi vielä perustaa uudenkin suhteen / perheen. MItä vanhempi, sen vaikeampaa; vapaat miehet taatusti jotain roska-ainesta kun jäljelle jääneet, ja ainakaan uusia lapsia ei enää ehdi tehdä...
Oli mahdollista vielä tehdä lapsia.Nyt pitäisi kiireesti toimia jos vielä tahtoisi.
Oli mahdollista vaihtaa työpaikkaa. Nyt pitäsi kiireesti toimia siinäkin. Nykytyöni on tosi stressaava, toisalta siinä on myös paljon mun unelmatyön elementtejä, organisaatio ja moni muukin asia vaan mättää pahasti niin en ikinä pääse itse "ydintyöstäni" nauttimaan. Uuttakaan ei näy, ja kohta tosiaan alkaa 2- ja 3-kymppiset mennä ohi, jos en pian löydä uutta.
Oli myös mahdollista opiskella, nyt alkaa olla jo aika vanha ihan uuteen uraan (kun ei etenkään tiedä mikä sekään olisi).
YLipäänsä, en tajua mikä mun funktio enää on. Lapset vanhenee (olen aina nauttinut roolistani ÄITINÄ), mitä sitten kun ne on jo tosi vanhoja.
"Urallani" en oikein tiedä mitä teen. Nykytilanne repii mut hajalle ja tekee musta kiukkuisen kyynisen ämmän (jota en ennen ole ollut, vaan reipas kiltti pidetty osaava tyttönen.)
Voishan sitä toki itseensä nyt alkaa panostaa, mutta toisalta siihenkään ei VIELÄ jää aikaa (nuorin vielä pv-koti-ikäinen; lapsia on useita; on lemmikkieläimet; työ vie kaiken aikani; omakotitalossa aina kotitöitä; sitten en enää jaksa mitään jos joskus jäisikin hetki aikaa...)
En oikein tiedä mitä nyt teen. Vielä yksi vauva? Työpaikan vaihto riskillä "ihan melkein mihin vaan"? Opiskelemaan jotain "mitä vaan"? Moni asia kariutuu kuitenkin jo taloudellisiisn seikkoihin... Ei ole oikein varaa jäädä töistä pois tai vaihtaa pienipalkkaisempaan (nytkin vain ehkä vähän yli keskipalkkainen).
Äitiysloma-ajan tietysti aina pärjäisi pienillä säästöillä tai jotenkin, mutta mitä sitten??
ARkipäivät menee omalla painollaan kun on pakko (tosin iltaisin olen aika väsynyt, syön epäterveellisesti jne.)
Lomat on pahimipia, en saa yhtään rentouduttua kun stressaan vaan työtilannettani ja kelaan että mitä tässä koko elämässä enää teen.
Tässä on niin kuin 2 kriisiä päällekkäin, työ ja 40-v. (Ja oli vielä just kolmaskin kun mies oli työtön, masentunut, kiukkuinen, joi, mutta nyt se sai töitä eli tilanne hetken ollut helpompi sen suhteen...)
Kommentit (73)
Samaa kriiseilyä tälläkin suunnalla... Olen 42, lapset on jo tehty enkä todellakaan haluaisi niitä lisää! Mutta mitä sitten? Työ ei innosta enää, teen sitä lähinnä palkan takia, että saisimme talolainat maksettua. Miehen kanssa jo oltu yli 25 vuotta, enkö koe sitä ensirakastumisen huumaa enää koskaan? Mistä elämään tarkoitus tässä iässä? Kai tämä kuuluu tähän ikäänkin enkä usko, että iäti näitä pohdiskelen. Jokin kiva harrastus ehkä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
21, täysin samat fiilikset. Tätäkö tämä nyt on siihen saakka, että arkku kutsuu? En tunnu hyväksyvän tätä keski-ikäistä aikuisen elämää ilman huippuja enkä tyydy siihen, etten koskaan tunne vapauden ja rakastumisen huumaa, en todellista riehakkuutta elämän mahdollisuuksien edessä. Jostain puutarhanhoidosta ja lenkkeilystäkö nyt sitten pitäisi riemu repiä samalla, kun koittaa läpi sormien katsoa puolison ärsyttäviä piirteitä (se ilmeisesti sitten korvaa sen huuman)?
Lapset kasvavat eivätkä tarvitse minua mihinkään. Käyn töissä, hyväksyn rumentumisen ja tylsistymisen. Yritän täyttää vapaa-aikaa jollain pseudokiinnostavalla tilkkeellä.
voi luoja tosiaan, ei mua ole tehty tähän. Kiitos ja anteeksi...
Kiitos tuesta, ap, 8 ja te muutkin. Niin samaa täälläkin, niin samaa... Hirveä ahdistus tästä hiihtolomaviikosta, hyvä kun loppuu (ehti ajatella liikaa) toisaalta en.ikinä.kestä.odottaa.kesälomaa.kun.sinne.on.niin.pitkä.aika. Matkat täälläkin ainoana tulppana tuskien välissä!
[quote author="Vierailija" time="21.02.2014 klo 14:57"]
21, täysin samat fiilikset. Tätäkö tämä nyt on siihen saakka, että arkku kutsuu? En tunnu hyväksyvän tätä keski-ikäistä aikuisen elämää ilman huippuja enkä tyydy siihen, etten koskaan tunne vapauden ja rakastumisen huumaa, en todellista riehakkuutta elämän mahdollisuuksien edessä. Jostain puutarhanhoidosta ja lenkkeilystäkö nyt sitten pitäisi riemu repiä samalla, kun koittaa läpi sormien katsoa puolison ärsyttäviä piirteitä (se ilmeisesti sitten korvaa sen huuman)?
Lapset kasvavat eivätkä tarvitse minua mihinkään. Käyn töissä, hyväksyn rumentumisen ja tylsistymisen. Yritän täyttää vapaa-aikaa jollain pseudokiinnostavalla tilkkeellä.
voi luoja tosiaan, ei mua ole tehty tähän. Kiitos ja anteeksi...
[/quote]
No just näin 22! :) Tämäkö pitäis nyt sitten vain hyväksyä??? Kun tässä ajattelin asiaa eräänä päivänä niin hokasin etten ole edes tuntenut aitoa ILOA JA RIEMUA pitkiin aikoihin! Säälittävää... Siis tiedättekös sellaista riemua mitä koki nuorena: rakastui, löysi/sai uuden työpaikan, sai ylimääräistä rahaa, sai tietää olevansa raskaana, lähti unelmiensa matkalle jne jne...
Ja onko rakkaus ja parisuhde nyt vain sitä tosiaan, että katsoo sitä miestä ja yrittää KESTÄÄ sen ärsyttäviä puolia? Yrittää kokea jotain intohimoa? Entäs se oikea intohimo?
En yhtään ihmettele, että ihmiset eroavat ja löytävät uuden rakkauden tässä iässä... Viimeinen mahdollisuusko? Saada tuntea itsensä ELÄVÄKSI ja nuoreksi, että joku palvoisi minua jälleen...
Itsekin rakastuin toiseen tässä syksyllä, mutta se jäi vain unelmoinniksi. Ehkä hyvä niin. Kun siitä ei sitten tullut mitään niin tuntuu että räpiköin yhä pahemmin. Mutta optimisti minussa ei suostu luovuttamaan, ei!!! Täytyy löytää se elämän tarkoitus jälleen, ehkei se toisen sylistä kuitenkaan löydy?
Hei mä täytän 42 vuotta eikä mulla edes ole työtä. Enkä sellaista varmaan edes tule saamaan, koska olen ollut yhtäjaksoisesti yli 10 vuotta lasten kanssa kotona. Koulutus on, mutta alalta, jolta ei todellakaan saa työtä. Lapsistani nuorinkin jo ekaluokkalainen. Mitä minun asemassani tekisitte???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan samoja pohtinut jo vuoden vaikka ikää on 36v. Tilannetta ei auta se että olen kokenut burnoutin ja masennuksen useamman kerran. Eipä sitä noin vaan enää puolisoa tai työtä vaihdeta. Ainut ilo on lapset ja heidän seuraaminen. Ei voi tehdä enää lapsia tai mitään muutakaan, että olkaa onnellisia te terveet.
Olen toki onnellinen terveydestäni, siitä että on mies ja lapset ja talo ja työ. Mutta se intohimo ja innostus elämään puuttuu nyt juuri tällä hetkellä.
21
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sivusuhde kyllä piristäisi kummasti :-). Kukaan yrittänyt piristää itseään sillä? (eikä tätä tartte nyt ottaa niin vakavasti...)
Voi kamala teidän juttuja! Jos ihmisellä ei ole toivoa ja uskoa paremmasta - ei ihmisellä ole paljoakaan. Elämää kantaa juuri se usko, että kaikki kääntyy paremmaksi. Kun on tämä usko, niin elämään tulee ilo. Usko tulee mm kiitollisuuden kautta. Että on kiitollinen jokaisesta pienestäkin asiasta elämässä.
t. 45 v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi itku teidän kanssa! Täällä,yksi 42 vee, joka tajuaa elävänvä elämänsä parhaita vuosia. Pidän työstäni, rakastan miestäni ja olen niin onnellinen kahdesta lapsestani. Keskipalkka riittää minulle hyvin ja niin riittää keskivertorivarikin. Ihanaa laittaa pihaa, käydä uimassa ja joskus kavereiden kanssa pikku risteilyllä. Ja meidän perheelle riittää pari Euroopanmatkaa vuodessa, eivätkä ne ole pakoa mistään.
Ainoa huoli on ikääntyvät vanhempani, mutta vielä toistaiseksi hekin pärjäilevät omassa kodissaan.
Olen niin onnellinen tästä kaikesta! No okei, naama alkaa rupsahtaa ja vyötärö paeta, mut näillä mennään.
[quote author="Vierailija" time="21.02.2014 klo 16:06"]
Voi kamala teidän juttuja! Jos ihmisellä ei ole toivoa ja uskoa paremmasta - ei ihmisellä ole paljoakaan. Elämää kantaa juuri se usko, että kaikki kääntyy paremmaksi. Kun on tämä usko, niin elämään tulee ilo. Usko tulee mm kiitollisuuden kautta. Että on kiitollinen jokaisesta pienestäkin asiasta elämässä.
t. 45 v.
[/quote]Usko Jumalaan kantaa, ei mikään muu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähde auttamaan hädänalaisia, niitä tässä maailmassa riittää. Saat varmasti merkitystä ja sisältöä elämään, lisäksi näet myös oman tilanteesi uudessa valossa. (Eikä kaikkien tarvitse lähteä katastrofialueille tms. jos on omaa perhettä, myös kotimaassa on vaikka mitä mahdollisuuksia auttaa muita.)
Minäkin olen nelikymppinen nainen, jolla on kroonista tyytymättömyyttä työelämään ja työhön. Minulla on aiempiin kirjoittajiin verrattuna siitä erilainen tilanne, että mies on nyt saamassa erittäin hyvän työn ulkomailta, ja perheemme on muuttamassa sinne. Minusta on aivan ihanaa päästä pois nykyisistä kuvioista, mutta uudessa maassa voi tulla ajan mittaan ongelmia, jos en löydä työtä sieltä. Perheen talous ei minun palkkaani tule tarvitsemaan, mutta pysyvä taloudellinen riippuvuus ei tietenkään ole hyvä idea. Ja jos tulisi vaikka ero, en voisi niin vain palata Suomeen, koska lapset ovat uudessa kotimaassa. Riskinottoahan tämä on, mutta silti........ ihanaa.