Lue keskustelun säännöt.
40-v. ja ihan hukassa. Elämä tässä?
21.02.2014 |
Tää on ihan kauheeta. Ennen oli aina vielä jotain mitä voi saavuttaa.
Jos miehen kanssa mätti, oli aina ajatuksena vähän optio tiukimmassa kohtaa, että voisi vielä perustaa uudenkin suhteen / perheen. MItä vanhempi, sen vaikeampaa; vapaat miehet taatusti jotain roska-ainesta kun jäljelle jääneet, ja ainakaan uusia lapsia ei enää ehdi tehdä...
Oli mahdollista vielä tehdä lapsia.Nyt pitäisi kiireesti toimia jos vielä tahtoisi.
Oli mahdollista vaihtaa työpaikkaa. Nyt pitäsi kiireesti toimia siinäkin. Nykytyöni on tosi stressaava, toisalta siinä on myös paljon mun unelmatyön elementtejä, organisaatio ja moni muukin asia vaan mättää pahasti niin en ikinä pääse itse "ydintyöstäni" nauttimaan. Uuttakaan ei näy, ja kohta tosiaan alkaa 2- ja 3-kymppiset mennä ohi, jos en pian löydä uutta.
Oli myös mahdollista opiskella, nyt alkaa olla jo aika vanha ihan uuteen uraan (kun ei etenkään tiedä mikä sekään olisi).
YLipäänsä, en tajua mikä mun funktio enää on. Lapset vanhenee (olen aina nauttinut roolistani ÄITINÄ), mitä sitten kun ne on jo tosi vanhoja.
"Urallani" en oikein tiedä mitä teen. Nykytilanne repii mut hajalle ja tekee musta kiukkuisen kyynisen ämmän (jota en ennen ole ollut, vaan reipas kiltti pidetty osaava tyttönen.)
Voishan sitä toki itseensä nyt alkaa panostaa, mutta toisalta siihenkään ei VIELÄ jää aikaa (nuorin vielä pv-koti-ikäinen; lapsia on useita; on lemmikkieläimet; työ vie kaiken aikani; omakotitalossa aina kotitöitä; sitten en enää jaksa mitään jos joskus jäisikin hetki aikaa...)
En oikein tiedä mitä nyt teen. Vielä yksi vauva? Työpaikan vaihto riskillä "ihan melkein mihin vaan"? Opiskelemaan jotain "mitä vaan"? Moni asia kariutuu kuitenkin jo taloudellisiisn seikkoihin... Ei ole oikein varaa jäädä töistä pois tai vaihtaa pienipalkkaisempaan (nytkin vain ehkä vähän yli keskipalkkainen).
Äitiysloma-ajan tietysti aina pärjäisi pienillä säästöillä tai jotenkin, mutta mitä sitten??
ARkipäivät menee omalla painollaan kun on pakko (tosin iltaisin olen aika väsynyt, syön epäterveellisesti jne.)
Lomat on pahimipia, en saa yhtään rentouduttua kun stressaan vaan työtilannettani ja kelaan että mitä tässä koko elämässä enää teen.
Tässä on niin kuin 2 kriisiä päällekkäin, työ ja 40-v. (Ja oli vielä just kolmaskin kun mies oli työtön, masentunut, kiukkuinen, joi, mutta nyt se sai töitä eli tilanne hetken ollut helpompi sen suhteen...)
Kommentit (73)
Mä kriiseilen jo nyt samoja asioita ja olen vasta 35 :) mutta omalla kohdallani tiedän, että tilannetta auttaisi jo se meilekäs työpaikka. Ja jos edes saisi jonkun sellaisen koukuttavan harrastuksen, niin sekin voisi piristää mieltä kummasti. Ajattelin itselleni jotain semmosta missä päsis ihan kisaamaan, rakastan kilpailua ja sitä en ole pitkään aikaan päässyt tekemään.
Entä matkustaminen? Pidätkö siitä. Sekin helpottaa tuskaa kun on aina joku kiva matka mitä odottaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastan matkustamista - perheen kanssa. Eli raha on taas rajoite. (Ja loma).
Eli lomia saan lähinnä sellaisiin aikoihin (joulun pyhät, hiihtoloma), kun kaikki matkat on järkyn kalliita.
Perheellä ylipäänsä on kallista matkustaa. N. kerran vuodessa olemme tehneet jonkun ulkomaan matkan (ja sitten jotain laivaristelyitä, joita oikeastaan inhoan.)
Tässä taas yksi hiihtolomaviikko kärsitty kotona "masentuillessa" (kun ei edes ollut kelejä tehdä mitään hiihtolomajuttuja); myöskään miehellä ei ollut lomaa eli olin yksin lasten kanssa.
Kyllä se hetkeksi auttaisi kun pääsisi pariksi viikkoa johonkin KAUAS, mutta joo ei ole aikaa eikä rahaa eikä lomaa. Kesällä voi ehkä jotain harkita jos saa rahaa revittyä kasaan. Haluaisin kyllä oikeasti lähteä maailman ympäri tai jtn, nyt tuntuu että ei Eurooppakaan oikein auta.
Työssäni kyllä matkustan n. 4-6 krt vuodessa ulkomaille (just esim. olin ja ihan kohta lähden taas), mutta se ei ole yhtään sama. Se on työtä. Pomo vielä aina mukana. Ja joka ikinine konttorilta pois oltu päivä pahentaa mun työtilannetta ja stressiä kun hommat kertyy..... (siksi tää lomakaan ei tunnu yhtään lomalta).
ap
Mut irtisanottiin samalla viikolla kun täytin 40. Ei siksi että olisin ollut huono työntekijä, vaan siksi että yksi kokonainen osasto lakkautettiin meidän firmasta YT-neuvottelujen seurauksena.
Uuden työpaikan löytäminen on ollut epätoivoinen yritys. Mitä tahansa työtä en voi tehdä, koska minulla on fyysinen vamma, jonka vuoksi en voi nostella mitään painavaa.
Myös lähes 20 vuotta kestänyt avioliittoni päättyi eroon, vielä niin katkeralla tavalla että mies rakastui nuoreen työkaveriinsa pitkällä työkeikalla ulkomailla.
Olen nyt työtön, kahden teinin yksinhuoltaja. Olen sentään työvoimapoliittisessa koulutuksessa, joka toivon mukaan parantaa työllistymistä jollain tavoin.
En kuitenkaan usko enää rakkauteen, enkä siihen että elämä muuttuisi enää tästä valoisammaksi. Onnellisuus ja nuoruus kuuluvat yhteen. Keski-ikä on ankea.
Sellainen olo myös minulla, että kaikki merkittävä on jo tehty ja onnellisimmat vuodet ovat takanapäin.
Kylläpä täällä nyt on näitä nelikymppinen kriisissä-aloituksia joka päivälle!
Sanon nyt sullekin, että älä huoli, jos et nyt sairastu niin elämä jatkunee vielä ihan mukavana. Elämässä voi olla muutakin kivaa kuin miesten iskeminen ja lasten teko . Aikansa kutakin.
Itse asiassa joku lottovoitto tässä ratkaisisi nämä ongelmat. Voisi tehdä mitä haluaa:
- maailmanympäri-matka
- sitten se "iltatähti"-lapsi
- sen jälkeen töihin jossain missä inhimillinen työtahti tai jos olisi ihan loton päävoitto, niin sitten vaikka ajan kuluksi yrittäjäksi johonkin "kivalle" alale (lastenvaatekirppis vaikka tms.), kun ei olisi väliä sillä että siitä pitää elantonsakin repiä
- olisi varaa palkata personal trainer joka huolehtii mun kunnosta
- olisi varaa palkata ruokapalveluita tms. jotta olisi aina terveellsitä ruokaa eikä tulisi mätettyä jotain roskaa
-> näin ulkonäköongelmat (painon kerytminen) ratkeaisi myös
Että ei puutu kuin raha toteuttaa nuo :).
MIstäs sen saisi.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasp ei ole mikään vastaus omiin kriiseihin, eli unohda se. Työpaikka vaihtoon, ja jos palkkataso putoaa radikaalisti, kämppä vaihtoon. Elämä on liian lyhyt siihen, että roikkuu kiinni jossain omaisuudesa, vaikka on samaan aikaan sen panttivanki. Oon yrittänyt (huonolla tuloksella) saada miestäni ymmärtämäään tämän saman. Voisitko jäädä vuorotteluvapaalle vähäksi aikaa? Ja vaikka opiskella omaa alaasi sinä aikana lisää? Ottaa hengähdytauon, saattaisit nähdä oman tilanteesi realistisemmin sen jälkeen. Ja miehen kanssa jonnekkin kutulomalle, se että on duuniinsa tyytymätön, ei saa rapauttaa parisuhdetta, koska sitten on perhe-elämäkin persiillään sen jälkeen.
Vapaat miehet taatusti jotain roska-ainesta kun jäljelle jääneet?? :D Onko sulla siis se käsitys, että eronneet naiset ovat ihan ok, mutta miehet ovat eronneina jäljelle jäänyttä roska-ainesta? Vai katoavatko eronneet miehet johonkin kuiluun erottuaan ja eronnut nainen joutuu aina vain valitsemaan niistä jäljelle jääneistä, jotka eivät ole kenellekään aiemmin kelvanneet? :D Olisi hauska kuulla lisää logiikastasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan kun mun kirjottama! Toisin olen todennut että ne lomamatkat ja muut reissut on vaan pakoa arjesta ja todellisuus ja ahdistus lyö vastaan samantien kun kotiutuu.
itselläni kans keskipalkkainen, turvattu työ, mutta sen verran organisaatiossa häikkää ja naisvaltaisella alalla jatkuvaa kähinää, etten tiedä jaksanko. Toisaalta en tiedä mihin muuallekaan haluaisin tai pääsisin... Toinen tutkinto on työn alla ja opiskelu sinänsä on innostavaa, en vaan näe sen johtavan mihinkään uuteen töitä ajatellen. Ihan nollasta ei viitsisi lomien ja muiden etujen takia aloittaa...
mulla kans useampi lapsi, nuorin pk-ikäinen, ja Kieltämättä tuntuu joskus että uus äitiysloma ja hoitovapaa olisi tervetullut paussi. Yövalvomiset ja vauva-aika sinänsä ei houkuttele, ja vauvakin kasvaa... Mikä olisikaan työtilanne 44 vuotiaana?
luulin, että elämä helpottaa kun ikää ja kokemuksia tulee lisää.... Ei vielä.
[quote author="Vierailija" time="21.02.2014 klo 10:53"]
Lasp ei ole mikään vastaus omiin kriiseihin, eli unohda se. Työpaikka vaihtoon, ja jos palkkataso putoaa radikaalisti, kämppä vaihtoon. Elämä on liian lyhyt siihen, että roikkuu kiinni jossain omaisuudesa, vaikka on samaan aikaan sen panttivanki. Oon yrittänyt (huonolla tuloksella) saada miestäni ymmärtämäään tämän saman. Voisitko jäädä vuorotteluvapaalle vähäksi aikaa? Ja vaikka opiskella omaa alaasi sinä aikana lisää? Ottaa hengähdytauon, saattaisit nähdä oman tilanteesi realistisemmin sen jälkeen. Ja miehen kanssa jonnekkin kutulomalle, se että on duuniinsa tyytymätön, ei saa rapauttaa parisuhdetta, koska sitten on perhe-elämäkin persiillään sen jälkeen.
[/quote]
Tuota työn vaihtoa olen miettinyt, katson työpaikkoja joka päivä, mutta mitään ei oikein ole mitä viitsisi hakea.
Toisaalta olen ollut alle 2v. nykyisessä, ja tässäkin vähän tehtäväalueeni vaihtui alle 1 v. sitten, eli haluaisin toisaalta saavuttaa edes jotain tässä nykyisessä (jos nyt lähtisi tulisi tuskin edes hyviä suosituksia).
Eikä siitä ole kuin 2,5 v. kun vasta palasin työelämään viimeisen hoitovapaan jälkeen. (Ja nyt jo oikeasti burn out.)
Siksi luulen että ei vuorotteluvapaakaan taida oikein olla mahdollinen. (ANyway, meidän työssä se olisi kanssa iso riski, että saanko edes omaa /saman tason paikkaa takaisin...)
Asunnon vaihtoa olen kanssa miettinyt, mutta toisaalta mies on sitä tosi vastaan. Enkä kyllä itsekään haluaisi/jaksaisi.
Meillä on nyt lopulta melkein "unelmien" talo, viihdymme myös alueella, lapset kotiutuneet tänne... Ja tiedän, että tällä hetkellä ei tämä talo edes menisi kaupaksi ihan helpolla, ja ihan alihintaankaan ei tietty viitsi myydä jos ei ole ihan täydellinen pakko.
Eli sekään ei ole ihan "noin vain" toteutettava vaihtoehto, kodin myynti...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.02.2014 klo 10:53"]
Vapaat miehet taatusti jotain roska-ainesta kun jäljelle jääneet?? :D Onko sulla siis se käsitys, että eronneet naiset ovat ihan ok, mutta miehet ovat eronneina jäljelle jäänyttä roska-ainesta? Vai katoavatko eronneet miehet johonkin kuiluun erottuaan ja eronnut nainen joutuu aina vain valitsemaan niistä jäljelle jääneistä, jotka eivät ole kenellekään aiemmin kelvanneet? :D Olisi hauska kuulla lisää logiikastasi.
[/quote]
NOh, kai tää kriisi on myös sitä, että tajuan myös itse sitten olevani kanssa sitä "naisten roska-ainesta" :). Luuseri väsynyt ämmä, muutama ylikilo, liuta lapsia, tyhmä ja yksinkertainen eikä oikeasti osaa mitään, ruma lehmä.
Jos ei olisi kuitenkin noita nuorimpia melko pieniä lapsia vielä, joille pitää yrittää tarjota "hyvä lapsuus", ei mulla olisi juuri mitään virkaa enää.
ap
[quote author="Vierailija" time="21.02.2014 klo 10:56"]
Ihan kun mun kirjottama! Toisin olen todennut että ne lomamatkat ja muut reissut on vaan pakoa arjesta ja todellisuus ja ahdistus lyö vastaan samantien kun kotiutuu.
itselläni kans keskipalkkainen, turvattu työ, mutta sen verran organisaatiossa häikkää ja naisvaltaisella alalla jatkuvaa kähinää, etten tiedä jaksanko. Toisaalta en tiedä mihin muuallekaan haluaisin tai pääsisin... Toinen tutkinto on työn alla ja opiskelu sinänsä on innostavaa, en vaan näe sen johtavan mihinkään uuteen töitä ajatellen. Ihan nollasta ei viitsisi lomien ja muiden etujen takia aloittaa...
mulla kans useampi lapsi, nuorin pk-ikäinen, ja Kieltämättä tuntuu joskus että uus äitiysloma ja hoitovapaa olisi tervetullut paussi. Yövalvomiset ja vauva-aika sinänsä ei houkuttele, ja vauvakin kasvaa... Mikä olisikaan työtilanne 44 vuotiaana?
luulin, että elämä helpottaa kun ikää ja kokemuksia tulee lisää.... Ei vielä.
[/quote]
8 mä niin jaan just nuo fiilikset! :)
Tiedän että reissut on vain hetken hupi, sitten ahdistus iskee kahta pahempana.
Ainoa ero on, että mä edes opiskele nyt mitään... en vaan jaksaisi enää tähän päälle. (Enkä tiedä mitä se olisi. Joitain vuosia sitten opiskelin vielä amk-tutkintoni päälle ylempi amk-tutkinnon. Nyt ei enää jaksa aikuisopiskelua, kun ei ole mielessä edes mitään mitä tahtoisi, ja nykytyö vie kaiket mehut.)
Olisi ihanaa olla kotona vauvan kanssa, elämä olisi niin stressitöntä (muistan vielä miten seesteistä elämänaikaa on ollut äitiysvapaat).
Mutta en mäkään toisaalta kaipaisi sitä oman kropan vielä lopullista pilaamista & sitä valvomista ja sitovuutta... toisaalta äitiys on mulle aina ollut luonnollinen juttu että pärjäisin kyllä.
Mä todellakin haluaisin oiekastaan sen vauvan, mutta työtilanteen epävarmuus estää - se on just niin, että mitä tekee joku 43-44v. hoitovapaalta palaava raasku? Työura tuhottu lopullisesti?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei Ap!
katopa koulutusrahasto.fi
alat opiskelemaan vuoden-pari ja saat ihan ok rahat, eli paljon korkeempi kuin tavallinen opintotuki. Töistäsi saat opintovapaata. Silloin sulla on takaportti palata vanhaan hommaasi, jos opintojen aikana ei löydy mielenkiintoisempaa. Suosittelen. Hyvä henkireikä!
oma opintovapaani tosin on kohta loppumassa, paluu vanhaan ahdistaa, uutta ei tiedossa (enkä aktiivisesti Ole etsinytkään). Yksi vaihtoehto on opintovapaan jatkaminen vielä vuodella, mutta ei taida sekään tulevaisuutta ratkaista.
lottovoitto tosiaan auttaisi muakin! Taloudellinen riippuvuus ois poissa...
Samoja ajatuksia. Parhaat vuodet ovat takana päin. Nyt tässä vaan kidutaan ja keksitään tekemistä. Olen vieläpä eronnut, ettei ole edes miestä, jonka kanssa tehdä kivoja juttuja. Enkä edes ota enää miestä itselleni.
37 v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä voisit opiskella "vain jotain" minimimäärän, että saat tuon tuen. Pikkuopiskelua, lisää vapaa-aikaa, lapset koulussa /hoidossa. Jää aikaa kuntoiluun ja ehkä sitä kautta mielen virkidtymiseen...
tätä olen itse noudattsnut, vaihtelevalla menestyksellä. Hyviä ja heikompia päiviä. Stressitaso kyllä laskenut, joskus jää omien ajatusten koukkuun ja ahdistus kasvaa...
Sun tarvitsee kantaa vastuu omista tunteistasi ja teoista. Oikeasti.
Jos sä olet aina miettinyt vaihtoehtoja; uusi mies, uusi vauva, uusi ura....niin sä et ole koskaan yrittänyt edes elää sitä oikeaa sen hetkistä elämää etkä ottanut siitä vastuuta. Se tuee nyt eteen.
Asenne on se missä sulla mättää. Sulla on terveet lapset ja perhe, oma unelmatalo ja työpaikka. Jos se duuni mättää niin sitetnhän sun on vaan joko vaihdettava tai opittava tekemään niitä töitä niin ettet jatkuvasti stressaa. Stressinsieto on kyky siinä missä muutkin kyvyt, sitä voi opetella vaikkapa työpsykologin avulla.
Itsesäälissä pyöriminen ei ole koskaan auttanut pidemmän päälle ketään.
Vitsi kun keksisi edes mitä opiskella... Periaatteessa olen alalla, mikä minulle parhaiten sopii - nykyduuni vaan niin mättää.
Mutta mistä sitä tietää nykyään onko mikään paikka sen parempi. Aika tiukkoja oloja tuntuu olevan muuallakin.
Mutta joka tapauksessa pelkään että ihan hajoan jos nykytilanne jatkuu (joo, olen jo puhunut tilanteesta esimiehelle, hänen esimiehelle ja työterveyteen).
Ja ongelma on just se, että jos jäisikin vaikka opiskelemaan "vaan jotain", 1-2 vuodeksi, niin mitä sitten?? Ongelma vain siirtyisi (pahenisi)... eli se että mitä mä loppuelämäni teen.
Kun ei ole tiedossa edes mitään äitiyslomakatkoja tms.
Ja ainakin nykyinen työ on sellaista joka mut sairastuttaa ja muuttaa ikäväksi ihmiseksi.
Toisaalta,jos vaihdan työtäkin johonkin mistä en ole ihan varma, vain päästäkseni nykyisestä pois, niin pelkän että menee helposti "ojasta allikkoon".
(eli menen taas sen tyyppisiin hommiin, joita olen ennen tehnyt, joista nimenomaan halusin pois ja nykyiset olisi periaatteessa sitä mitä haluan tehdä. Tai sitten menen alemman tason hommiin, mitä kokeilin jo myös yhdessä kohtaa, ja sekö vasta on repivää olla jonain assarina kun tottunut ihan eri tason tekemiseen.)
ap
Samoja ajatuksia, paitsi että minä en ole saanut aikaiseksi hankkia miestä tai lapsiakaan... Ammattiinikin jotenkin vain ajauduin, kun en yhtään tiennyt mitä haluaisin. Enkä tiedä vieläkään. Joten pakko vaan jatkaa.
Kovin sisällötöntä ja harmaata vaan tämä elämä on. Yksinäisyyttä, loputonta yksinäisyyttä. Tylsää, joskaan ei kauheaa, työtä. Ei mitään merkityksentunnetta elämässä, kukaan ei edes jäisi minua suremaan jos kuolisin. Toisinaan toivonkin että tulisi joku syöpä tai joku, ja olen päättänyt etten ottaisi siihen hoitoa, koska minä en vaan haluaisi jatkaa enää näin elämistä, ja toisaalta en pysty/jaksa/osaa muuttaakaan elämääni.
Niinpä. Ikäkö sen tekee että noita vaihtoehtoja alkaa miettimään. Kerkeekö sitä ja tätä, voiko tehdä tuon, pääsiskö helpommalla vaihtamalla/jättämällä mies, työpaikkakin olis kiva vaihtaa, uusi asunto piristäisi, kannattasko opiskella, mutta siitä taida paljon apua olla, jos omaksi iloksi? Jos tuon kaiken teet, ajaudut arjen mittaan taas samaan kuvioon ennen vaihtoa, oon melko varma siitä. Loppujen lopulta mikään ei muutu, kun siihen tottuu. Ja sitten taas voi vertailla vanhaa elämää juuri nyt uuteen. Kumpi oli lopulta parempaa? Kummassa elämässä oli parempaa. Tämä siis jos kaikki vaihtaa, kuten minä tein ja en voi sanoa olevani ainakaan onnellisempi. Menisin entiseen elämään mutta se on jo myöhäistä tai itse en voi vaikuttaa enää siihen. Mutta edelleen ajattelen taas kaikkia vaihtoehtoja ja pyörin ja sekoan kohta, kun ajateltavaa on paljon ja kohta on tosiaan liian myöhäistä vaihtaa mitään. Mutta toisaalta: miksi vaihtaisin, ei ole olemassa varmaa hyvää elämää, jossa kaikki on ok. Aina ihmisellä on jotain mistä oikutella. Onko tämä sitten sopeutumista vai alistumista, siinäpä vasta mietittävää. Huoh. On tää kamalaa ja olen 48v. ikäloppu raakki.
[quote author="Vierailija" time="21.02.2014 klo 10:47"]Mut irtisanottiin samalla viikolla kun täytin 40. Ei siksi että olisin ollut huono työntekijä, vaan siksi että yksi kokonainen osasto lakkautettiin meidän firmasta YT-neuvottelujen seurauksena.
Uuden työpaikan löytäminen on ollut epätoivoinen yritys. Mitä tahansa työtä en voi tehdä, koska minulla on fyysinen vamma, jonka vuoksi en voi nostella mitään painavaa.
Myös lähes 20 vuotta kestänyt avioliittoni päättyi eroon, vielä niin katkeralla tavalla että mies rakastui nuoreen työkaveriinsa pitkällä työkeikalla ulkomailla.
Olen nyt työtön, kahden teinin yksinhuoltaja. Olen sentään työvoimapoliittisessa koulutuksessa, joka toivon mukaan parantaa työllistymistä jollain tavoin.
En kuitenkaan usko enää rakkauteen, enkä siihen että elämä muuttuisi enää tästä valoisammaksi. Onnellisuus ja nuoruus kuuluvat yhteen. Keski-ikä on ankea.
Sellainen olo myös minulla, että kaikki merkittävä on jo tehty ja onnellisimmat vuodet ovat takanapäin.
[/quote]
Otan osaa. Itse olen myös pian 40v, mitään noista mulle ei ole tapahtunut, mutta tuo tunne on samankaltainen: onnellisimmat vuodet meni jo ja arki on tylsää tasaista pakerrusta, tämän ikäisellä naisella ei ole enää juurikaan arvoa työmarkkinoilla eikä parisuhdemarkkinoilla eikä oikein oman miehenkään silmissä. Kodinkone/työntekijä, joka on hyvin palvellut, mutta jonka vois jo vaihtaa uudempaan ;) Keski-ikäisten naisten syrjintä on niin läpinäkyvää joka puolella.