40-v. ja ihan hukassa. Elämä tässä?

Sivusuhde olisikin hyvä, mutta ei mua ainakaan kukaan ole yrittänyt iskeä noin viiteentoista vuoteen. Teen vielä esimiestöitä, joten sekin on poissuljettua, että alkaisin itse hakkailemaan miespuolisia alaisiani. 

Tuntuu syrjähyppyjä olevan maailma puolillaan, mutta minun silmääni samanikäiset keski-ikäiset ukkelit näyttävät niin tyytyväisiltä omaan (tylsään) elämäänsä, että tuskin alkavat minua iskemään säpinän toivossa. En ihan tosissani tätä kirjoita, mutta oikeasti - mistä sellaisen sivusuhteen edes saisi ihminen, joka ei käy kuin siellä töissä ja ruokakaupassa?

Olen paininut samanlaisten tunteiden kanssa aiemmin. Helpotti, kun ymmärsin, että vain itse voin tehdä elämästäni mielekästä. Ei ole järkeä syyttää työtä tms elämän kurjuudesta vaan pitää joko hyväksyä ikävät tunteet tosiasiana tilanteessa, joka on hankala, tai sitten tehdä asialle jotain.

Minun ongelmani ovat muualla kuin työssä mutta ehdotan AP:lle samanlaista projektia kuin itselleni: mietin mitkä jutut ovat minulle tärkeitä ja huolehdi että saan myös tehdä niitä. Itselleni työnulkopuoleinen ajanvietto tuokin eniten mielekkyyttä tällä hetkellä. Parasta on, että minulle tärkeiden juttujen puuhailu ei edes välttämättä maksa mitään. Hyvinvointia voi todella löytää sisältään.

Sivusuhde on varmasti myös periaatteessa piristävä vaihtoehto, mutta siitä voi jäädä kiinni ja se ei suinkaan auta oloa pitkäkestoisesti.

Jotenkin tuntuu nykymaailmassa unohtuvan se yksinkertaisista asioista nauttiminen. Aina pitäisi saada enemmän. Hyvä treeni sen jälkeen ruokaa. Ehkä jopa sauna. Tässähän ollaa paratiisissä.

[quote author="Vierailija" time="21.02.2014 klo 19:44"]

38, voi olla, mutta toisaalta sinä olet ainoa koko ketjussa, joka kiroilee ja nimittelee. Kenties onkin niin, että tämän latteuden kestäminen edellyttää kohtuullisen matalaa älykkyysosamäärää. Tuli vain mieleen.

[/quote]

Latteuden? Kutsut mahtavaa ainutkertaista elämääsi latteudeksi? Ehkä kannattaisi oikeasti vaan hypätä sillalta ja lopettaa ne kauheat kärsimykset mitä koet..Älä huoli, mä en ole keski-ikäinen katkera ämmä, olen nuori ja täydellisen tyytyväinen elämääni, ärsyttää vaan valittajat...Oikeasti, teillä on kaikki hyvin, ainut vika elämässänne on päänne sisällä..! Miettikää jos vaikka lapsenne sairastuisi parantumattomaan syöpään..elämänne nyt tuntuisi aika pirun hyvältä, ja olisitte valmiita tekemään ihan mitä vaan, että saisitte tämänhetkisen elämän takaisin, etttekä valittaisi enää ikinä..miettikääpä sitä....

Voi luoja.

Olette ilmeisesti (edes fyysisesti) terveitäja lapsennekin ovat kun teillä on aikaa kitistä. Iloitkaa edes terveydestä. Itselläni on moni tässä ketjussa mainittu ongelma, mutta niiden lisäksi myös kasvain, jota ajatellessa kaikki muut ongelmat ovat vaan luksusta.

Joku jo mainitsikin, että toisten ihmisten auttaminen tekee elämästä elämisen arvoisen. Menkää vapaaehtoistyöhön, tai edes auttamaan jotain kodittomia eläimiä. Tai katsomaan mummojanne laitoksiin.

Mä olen kans miettinyt, että mistä helvetistä niitä "sivusuhteita" saadaan? Mulla on sama tylsistyttävä elämänvaihe, mutta sikäli "hyvä", että mieheni juuri jätti minut, joten nyt on vähän pakko hakea uutta elämään. Miehen kanssa suhde ihan kuollut, joten en jää ikävöimään. Hyvä työ, akateeminen koulutus, kolme lasta, ok asunto eli perusasiat kunnossa. 

Olen hoikka ja tietääkseni ihan ok näköinen, pukeudun hyvin, harrastan liikuntaa ja pukeudun hyvin. Silti ei mua ole yrittänyt 10 vuoteen kukaan iskeä. Olenko tietämättäni kuitenkin kulahtanut, vanha ämmä. Olen siis 39-vuotias. Nyt tosiaan pieni säpinä olis tervetullutta, mutta ei kiinnosta mihinkään baareihin lähteä riekkumaan. Mistä "kirjaston hyllyjen välistä" jotkut niitä miehiä löytävät? Mua ei ole mun mielestä kukaan edes vilkassu sillä silmällä vuosiin, vaikka vaikea uskoa, että mä just olisin niin epämiellyttävän näköinen, ettei ketään kiinnosta. Ehkä mulla on vain aina niin kireä ilme tai jotain...?

[quote author="Vierailija" time="21.02.2014 klo 19:00"]

Olen kriiseillyt saman puristuksessa. Elämä näyttäytyy hyvin mitäänsanomattomassa valossa.  Katselen usein muita keski-ikäisiä kotimatkalla junassa ja mietin, että miten tuokin kestää elämäänsä: meneekö sekin kotiinsa, täyttää pesukoneen, raivaa kaaosta ja yrittää ehtiä jumppaan ja jatkaa sen jälkeen taas sitä kotityöurakkaa, kunnes menee nukkumaan ja taas aamulla sama "päivä murmelina" -elämä jatkuu. Ja nauttiiko se siitä oikeasti ja jos, niin onko mulla joku aivovaurio, kun en saa tästä mitään iloa?

Miksi en tyydy tähän, kun se muillekin riittää? Juttelin yhden vanhan ystävän kanssa taannoin ja hän oli tyytyväinen siihen, että nyt kun kaikki (työ, avioliitto, koti, lapset) on valmiina niin voi vaan nauttia elämästä. En voi mitenkään samaistua tuohon olotilaan, havittelen aina suuria tunteita ja mahdottomuuksia ja kiitos tämän ketjun, en enää luule olevani ainoa.

[/quote]

Mä voisin allekirjoittaa tän! Olen tosin iältäni vasta 34 v., mutta koska kolme lasta on tehtynä ja ns. "lapsiluku täynnä" minulle on iskenyt aivan valtava kriisi ja ap:n tuon kaltainen tyhjyydentunne. Tuntuu, että elämä lähtee jo loppusuoralle ja varsinkin naiseus! Ja tunne johtuu nimenomaan siitä, että enää ei tule vauvaa. Olen opiskellut pitkälle (ylemmän korkeakoulututkinnon) ja teen sitä työtä, josta jo lapsena haaveilin, minulla on ihana mies, useampia harrastuksia jne, mutta tyhjyys nousee tuosta, etten enää koskaan synnytä tai ole pienen vauvan äiti. Kuulostaa hölmöltä, mutta näin se on.

En todellakaan ajattele esimerkiksi, että lapseton nainen olisi vähemmän nainen tai vaikkapa ettei äitini olisi nainen, vaikkei ole synnyttänyt 30 vuoteen. Mutta ITSEÄNI en tunne täysillä naiseksi, kun "lastentekovaihe" on ohi. Jokin palanen puuttuu ja se saa kaiken muunkin tuntumaan ihan toisarvoiselta.

Mikä tuo elämään merkitystä, se auttaa eteenpäin. 

- Ihmissuhteet

- Toisten auttaminen

- Uskonto ja henkisyys

- Luonto

- Taide

- Uuden oppiminen ja harjaantuminen jossakin

Mitä vielä? Ei pelkkä töissäkäynti ja hieno koti tuo tyytyväisyyttä, tarvitaan mielekkyyden kokomus. Että on jokin tehtävä ja tarkoitus - ehkä kannattaa ottaa aikaa miettimiseen mikä se omalla kohdalla on. 

2010-luvun ihminen. Erittäin hukassa. Työ - parisuhde - lapset - ei mitään näköalaa. Jonkun verran hysteriaa havaittavissa myös. Tarvittaisiin jotakin suurempaa, mitä se olisi ? Suosittelen tuohon tyhjyyteen ensihätään mietiskelyä tai joogaa. Pakkohan se on jotakin saada siihen jos todettu, että tämä ympäröivä arkitodellisuus ahtaine rajoineen ei vaan riitä. "Breathe baby -- breathe in white/clear and breathe out black."

No vakavammin puhuen - ap tosi eksistentialisti. Kaikkihan tässä miettii about noita kysymyksiä, hyvin kärjistetty. Itsellä työelämä lähtenyt alta, ei paluuta vissiin, mittarissa 50+ ja vaikka koulutusta ja kokemusta olisi, kukahan haluaisi uuteen paikkaan palkata tällaisen ? Oma yritys varmaan se ainoa vaihtoehto ja se taas veisi ne viimeisestkin turvaverkot.

Harrastuksia, keräilyä, luonnon tutkimusta. Ei se työelämä ole kaikki.

[quote author="Vierailija" time="21.02.2014 klo 10:37"]

Tää on ihan kauheeta. Ennen oli aina vielä jotain mitä voi saavuttaa.

Jos miehen kanssa mätti, oli aina ajatuksena vähän optio tiukimmassa kohtaa, että voisi vielä perustaa uudenkin suhteen / perheen. MItä vanhempi, sen vaikeampaa; vapaat miehet taatusti jotain roska-ainesta kun jäljelle jääneet, ja ainakaan uusia lapsia ei enää ehdi tehdä...

Oli mahdollista vielä tehdä lapsia.Nyt pitäisi kiireesti toimia jos vielä tahtoisi.

Oli mahdollista vaihtaa työpaikkaa. Nyt pitäsi kiireesti toimia siinäkin. Nykytyöni on tosi stressaava, toisalta siinä on myös paljon mun unelmatyön elementtejä, organisaatio ja moni muukin asia vaan mättää pahasti niin en ikinä pääse itse "ydintyöstäni" nauttimaan. Uuttakaan ei näy, ja kohta tosiaan alkaa 2- ja 3-kymppiset mennä ohi, jos en pian löydä uutta.

Oli myös mahdollista opiskella, nyt alkaa olla jo aika vanha ihan uuteen uraan (kun ei etenkään tiedä mikä sekään olisi).

YLipäänsä, en tajua mikä mun funktio enää on. Lapset vanhenee (olen aina nauttinut roolistani ÄITINÄ), mitä sitten kun ne on jo tosi vanhoja.

"Urallani" en oikein tiedä mitä teen. Nykytilanne repii mut hajalle ja tekee musta kiukkuisen kyynisen ämmän (jota en ennen ole ollut, vaan reipas kiltti pidetty osaava tyttönen.)

Voishan sitä toki itseensä nyt alkaa panostaa, mutta toisalta siihenkään ei VIELÄ jää aikaa (nuorin vielä pv-koti-ikäinen; lapsia on useita; on lemmikkieläimet; työ vie kaiken aikani; omakotitalossa aina kotitöitä; sitten en enää jaksa mitään jos joskus jäisikin hetki aikaa...)

En oikein tiedä mitä nyt teen. Vielä yksi vauva? Työpaikan vaihto riskillä "ihan melkein mihin vaan"? Opiskelemaan jotain "mitä vaan"? Moni asia kariutuu kuitenkin jo taloudellisiisn seikkoihin... Ei ole oikein varaa jäädä töistä pois tai vaihtaa pienipalkkaisempaan (nytkin vain ehkä vähän yli keskipalkkainen).

Äitiysloma-ajan tietysti aina pärjäisi pienillä säästöillä tai jotenkin, mutta mitä sitten??

ARkipäivät menee omalla painollaan kun on pakko (tosin iltaisin olen aika väsynyt, syön epäterveellisesti jne.)

Lomat on pahimipia, en saa yhtään rentouduttua kun stressaan vaan työtilannettani ja kelaan että mitä tässä koko elämässä enää teen.

Tässä on niin kuin 2 kriisiä päällekkäin, työ ja 40-v. (Ja oli vielä just kolmaskin kun mies oli työtön, masentunut, kiukkuinen, joi, mutta nyt se sai töitä eli tilanne hetken ollut helpompi sen suhteen...)

[/quote]

aivan samaa mietin. vielä ei vastausta ole.

Hei, Oletteko miettineet ulkomaille muuttoa? Suomessa on tällä hetkellä aika huonot ajat taloudellisesti ja mielenkiintoisen uuden työpaikan löytäminen voi olla kiven alla vaikka hankkisikin lisäkoulutusta. Riippuen siitä millä alalla olet, voi töitä löytyä huomattavasti helpommin ja paremmalla palkalla ulkomailta! EU:n sisällä muuttaminen on helppoa ja myös monissa Euroopan ulkopuolisissa maissa on hyvä työtilanne ja palkkataso ja matalampi työn verotus. Myös monissa maissa pärjää englannin kielellä työelämässa mm. Arabiemiraatit, Singapore, HongKong. Myös ympäristön vaihdos piristää mukavasti ja tuo lisää sisältöä elämään ja ilmasto on myös usein paljon miellyttävämpi kuin Suomessa. :)

Juu ulkomaille olisi kiva muuttaa, mutta miehellä ei ole oikein kielitaitoa, ja pelkään että ei me kuitenkaan ihan minun palkalla pärjättäisi... tuskin kuitenkaan niin hyvää paikkaa saisin.

(Ja sitten varmaan vasta olisikin työn kanssa jumissa, koska en tiedä, ulkomailla kai tehdään vieläkin pidempiä päiviä. Toisaalta, kun puhuu jonkun yht.työkumppaneiden kanssa, niin ei heillä kaikilla niin pitkät päivät kuitenkaan ole... mutta vaikuttavat kyllä toisaalta osa vastailevan ja kirjoittelevan iltaisin, vk-loppuisin jne., josta juuri itse haluaisin eroon...

Tai mulle olisi ihan ok tehdä paljonkin töitä, jos sen vastapainoksi saisi edes pitää vapaata tai saisi kunnon korvausken. Meillä kun plussatunnit leikkautuu jo aika pienestä ja loput menee ihan omaan piikkiin, eikä palkkakaan mikään niin juhlittava ole.)

ap

8 täällä taas! 

ou maigaad sinä 58. Siis oikeesti rupesin luulemaan että oon sekä 8 että 58 :) niin on kuin mun päästä ondo sun kirjoitukset! 

Mulle ulkomailla asuminen olis ihana kokemus. Miehen työn takia meillä ei kuitenkaan perheenä Ole siihen mahdollisuutta :( ja toki tuo meidän matkahomma onnistuisi myös ilman miestä, mutta toisaalta matka on myös meidän suhteen kannalta toivottava. Eli myös vapaa-ajanvietettä ukkokullan kanssa ;)

ap! Katopa maisteriohjelmia siinä Aallon naapurissa Hankenilla. Ruotsia tarvisi, mutta kurssit menee varmaan englanniksi. Hakea varmaan kannattas!

meillä pitäs olla joku oma kommunikointikanava, ihan vaikka nimettömänäkin. Mut tosi cool että näin samanlaisten tuntemusten kanssa pyöriviin törmää täällä!

terv. 8

Jes täytyypä katsoa Hanken huviksi myös! Ruotsi luonnistuu kyllä myös jollain tapaa ja sitä olisi hyvä fresshatakin välillä...ja tietty engl.kieliset opinnot ok.

Toisaalta, en ole varma oisko just opiskelu se "ratkaisu" mulle (en ole varma tarvitsisinko sitä maisterin tutkintoa tällä hetkellä välttämättä), mutta... anything.

ap

Tottahan mäkin tajuan että jotain elintasovalitusta tämä on :). Mutta mitä nyt jotain kehityspsykologian kirjoja olen lukenut, niin keski-iän kriisihän tämä on :). Ihan NORMAALIA siis!! Miettiä mitä on saavuttanut, onko tyytyväinen elämäänsä, mitä vielä voisi tehdä toisella tavoin kun on vielä aikaa jne :).

Joku kirjoitti, että mistä löytäisi sivusuhteen? Samaa olen joskus itsekin miettinyt kun näissä samoissa ympyröissä pyörin. Itsellä pitkä suhde miehen kanssa, pieni flirtti piristäisi.

Viime aikoina olen yllätyksekseni huomannut että mun kanssa on flirttailtu ja jopa katsottu 'sillä silmälllä'!!! Yhteen jopa rakastuinkin pikkasen.... mutta siitä ei kai tule mitään, kuulin että hän oli löytänyt toisen 'uhrin'. Mietin myös että miksi minua nyt katsellaan, 4-kymppisenä kun ei kukaan mua katsellut 3-kymppisenä? Olen tullut siihen tulokseen että 3-kymppisenä en hoitanut itseäni. Olin juuri saanut pari pientä lasta. Hiukset hapsottivat. Nyt olen vihdoin löytänyt tyylini, ostelen kivoja vaatteita. Ehkä katselen itsekin vähän enemmän ympärilleni vai  mitä lie signaaleja lähetän??

No elämä on nyt tätä, pitää löytää se jokin innostus vielä. En suostu siihen että elämä olisi nyt vain tätä!

[quote author="Vierailija" time="21.02.2014 klo 15:18"]

Hei mä täytän 42 vuotta eikä mulla edes ole työtä. Enkä sellaista varmaan edes tule saamaan, koska olen ollut yhtäjaksoisesti yli 10 vuotta lasten kanssa kotona. Koulutus on, mutta alalta, jolta ei todellakaan saa työtä. Lapsistani nuorinkin jo ekaluokkalainen. Mitä minun asemassani tekisitte???

[/quote]

Jos tilanne olisi tuo, niin sitten olisikin vielä luontevaa alkaa opiskella jotain, tai mennä johonkin työvoimapoliittiseen koulutukseen / työharjoitteluun tms.

Mutta mä olen jo vuodet uhrannut opiskeluun (aikuisopiskelijana, ensin aikuislukio, sitten muutettiin pienempään että mulla oli varaa opiskella ihan päiväpuolella ammattikorkeassa, sitten vielä työn ohessa jatkotutkinto...). JOtenkin tuntuu että nyt se riittää, ei voi enää taas aloittaa alusta. Etenkin kun ei ole mitään mielessä mikä edes kiinostaisi.

ap

SAma kuin 24 - ei enää oikein koe mistään sellaista intoa. Ennen se saattoi tulla pienestäkin asiasta. Nyt vaan väkisin yrittää innostua asioista mutta se ei ole oikein aitoa, vaan sellaista pakotettua irtopirteilyä.

Mikään ei huvittaisi  ei oikein matkatkaan, ei sisustaminen, ei ulkoilu ei mikään.

ap

Jaa, sitten kun pukkaa kriisiä niin ei auta muu kuin vähän aikaa muhia omassa liemessä. Aina jotakin jostain kohta ilmaantuu vähän ajan päästä:)

No sepä, kun ainakaan minä en usko, että mitään ilmaantuu. Mikä se olisi, mikä noin vaan ilmaantuisi? Ihan kaikki vaatii sitä, että tekee itse ihan jumalattomasti duunia sen ilmaantumisen eteen. Ne itsestään eteen ilmestyvät asiat ovat yleensä jotain hyvin ikäviä asioita suoraan puskista.

Olen kriiseillyt saman puristuksessa. Elämä näyttäytyy hyvin mitäänsanomattomassa valossa.  Katselen usein muita keski-ikäisiä kotimatkalla junassa ja mietin, että miten tuokin kestää elämäänsä: meneekö sekin kotiinsa, täyttää pesukoneen, raivaa kaaosta ja yrittää ehtiä jumppaan ja jatkaa sen jälkeen taas sitä kotityöurakkaa, kunnes menee nukkumaan ja taas aamulla sama "päivä murmelina" -elämä jatkuu. Ja nauttiiko se siitä oikeasti ja jos, niin onko mulla joku aivovaurio, kun en saa tästä mitään iloa?

Miksi en tyydy tähän, kun se muillekin riittää? Juttelin yhden vanhan ystävän kanssa taannoin ja hän oli tyytyväinen siihen, että nyt kun kaikki (työ, avioliitto, koti, lapset) on valmiina niin voi vaan nauttia elämästä. En voi mitenkään samaistua tuohon olotilaan, havittelen aina suuria tunteita ja mahdottomuuksia ja kiitos tämän ketjun, en enää luule olevani ainoa.