Mikä ongelma parisuhteessa on yllättänyt eniten?

Nykyisessä suhteessani ehkä eniten on yllättänyt omien ihmissuhdetaitojen vajavaisuus, vaikka olen pitänyt itseäni varsin sosiaalisesti älykkäänä yksilönä.

Olemme neljääkymppiä lähestyvä pariskunta, jolla on takana yhdessäoloa kuusi vuotta. Molemmilla on aika samantyyppinen parisuhdehistoria, on ollut jotain pieniä säätöjä ja kummallakin myös pari pidempää suhdetta (avoliittoa) takana. Näistä on otettu opiksi. Tai näin minä kuvittelin monen vuoden ajan, ennen kuin aloin vihdoin kuunnella paremmin avopuolisoani. Ja ehkä vielä tärkeämpää: en vain kuunnellut, vaan aloin soveltaa kuulemaani käytäntöön ja muuttaa omia toimintamallejani.

Suhteessamme ei periaatteessa ole ollut mitään pahasti pielessä. Perusarki on alkuhuuman jälkeen rullannut koko ajan ihan hyvin. Riitojakin on kuitenkin ollut – ja aika usein ne ovat syntyneet, kun minulla on ollut ns. huono päivä. Pitkään jääräpäisesti ajattelin, että kaikkein tärkeimmässä ihmissuhteessani saan ”näyttää tunteita” ja olla pahalla päällä, jos jokin painaa mieltäni. Ja että oma olo helpottuu, kun joskus vähän korottaa ääntä kotona, oli harmituksen syy sitten puolisossa tai ei.

Vasta kumppanini sitkeän ja lopulta aika turhautuneen palautteen jälkeen olen alkanut ymmärtää, miten meillä molemmilla on tässä suhteessa paljon mukavampaa. Jos esimerkiksi nostan minua häiritsevät asiat pöydälle ennemmin vähän liian aikaisin kuin liian myöhään, ja teen tämä vielä ilman piikittelevää äänensävyä, niin vastaanotto on keskimäärin aika paljon parempi ja konfliktit tulee käsiteltyä nopeammin.

Peiliin katsomista on siis vaadittu, mutta oman impulssikontrollin kehittäminen ja ystävällisen ja arvostavan puhetyylin vaaliminen ovat olleet tärkeitä työkaluja paremman parisuhteen rakentamisessa. Vähän armoakin on pitänyt itselle antaa – herraisä kuinka on nimittäin siepannut, kun on tullut huomattua, että ne vähemmän rakentavat riitelymaneerit ovat olleet kuin oman isän pelikirjasta…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On yllättänyt miten huonoja naiset ovat puhumaan suhteen ongelmista ja tekemään töitä niiden korjaamiseksi. Asioita ei osata nostaa pöydälle, vaan kärsitään hiljaisuudessa kunnes ilmoitetaan, että ei tämä toimi ja se on sitten siinä. Muutenkin odotetaan, että se toinen osapuoli on suoraan paketista täydellinen ja osaa ihan sanomatta tehdä ja sanoa kaiken oikein, että suhde maagisesti vaan toimii ilman että tehdään yhdessä asioita sen toimimisen eteen. En tiedä onko tällainen kuva parisuhteista tullut jostain Disney-elokuvista vai mistä.

Joku tunne siitä, että on etuoikeutettu. Unelmien kumppani ja suhde pitäisi saada, ihan sama mitä itse on ja täysin töitä tekemättä. Miehen jokainen puute on valtava ongelma, vaikka omassa persoonassa ja käytöksessä olisi säkillinen puutteita. Miehet vaan usein niin tossuja, että antavat naisen sitten sättiä miestä puutteistaan nostamatta naisen kehityskohteita esille, niin kaikki näyttää siltä että miehet tekevät kaiken päin helvettiä.

No kun sättisivät edes, kunnolla niin tietäisi että nyt on ihan oikeasti jotain mikä pitää käsitellä. Mutta ei, passiivisaggressiivisesti vain odottelevat että mies osaa vahingossa tehdä oikein ja sitten kun niin ei tapahdu niin tulee ero.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On yllättänyt miten huonoja naiset ovat puhumaan suhteen ongelmista ja tekemään töitä niiden korjaamiseksi. Asioita ei osata nostaa pöydälle, vaan kärsitään hiljaisuudessa kunnes ilmoitetaan, että ei tämä toimi ja se on sitten siinä. Muutenkin odotetaan, että se toinen osapuoli on suoraan paketista täydellinen ja osaa ihan sanomatta tehdä ja sanoa kaiken oikein, että suhde maagisesti vaan toimii ilman että tehdään yhdessä asioita sen toimimisen eteen. En tiedä onko tällainen kuva parisuhteista tullut jostain Disney-elokuvista vai mistä.

Puhuminen ei mielestäni ikinä auta oikeastaan yhtään. Joku pariterapia on ihan tekohengitystä.

Minulla olisi kaksi viimeisintä parisuhdetta pelastunut, kun naiset olisivat sanoneet suoraan että missä mättää ja että jos asiaan ei saada muutosta niin ovat lähdössä ovesta ulos. Ei olisi olleet isoja asioita korjata, siinä mitään terapioita olisi edes tarvinnut.

Vierailija kirjoitti:

Nykyisessä suhteessani ehkä eniten on yllättänyt omien ihmissuhdetaitojen vajavaisuus, vaikka olen pitänyt itseäni varsin sosiaalisesti älykkäänä yksilönä.

Olemme neljääkymppiä lähestyvä pariskunta, jolla on takana yhdessäoloa kuusi vuotta. Molemmilla on aika samantyyppinen parisuhdehistoria, on ollut jotain pieniä säätöjä ja kummallakin myös pari pidempää suhdetta (avoliittoa) takana. Näistä on otettu opiksi. Tai näin minä kuvittelin monen vuoden ajan, ennen kuin aloin vihdoin kuunnella paremmin avopuolisoani. Ja ehkä vielä tärkeämpää: en vain kuunnellut, vaan aloin soveltaa kuulemaani käytäntöön ja muuttaa omia toimintamallejani.

Suhteessamme ei periaatteessa ole ollut mitään pahasti pielessä. Perusarki on alkuhuuman jälkeen rullannut koko ajan ihan hyvin. Riitojakin on kuitenkin ollut – ja aika usein ne ovat syntyneet, kun minulla on ollut ns. huono päivä. Pitkään jääräpäisesti ajattelin, että kaikkein tärkeimmässä ihmissuhteessani saan ”näyttää tunteita” ja olla pahalla päällä, jos jokin painaa mieltäni. Ja että oma olo helpottuu, kun joskus vähän korottaa ääntä kotona, oli harmituksen syy sitten puolisossa tai ei.

Vasta kumppanini sitkeän ja lopulta aika turhautuneen palautteen jälkeen olen alkanut ymmärtää, miten meillä molemmilla on tässä suhteessa paljon mukavampaa. Jos esimerkiksi nostan minua häiritsevät asiat pöydälle ennemmin vähän liian aikaisin kuin liian myöhään, ja teen tämä vielä ilman piikittelevää äänensävyä, niin vastaanotto on keskimäärin aika paljon parempi ja konfliktit tulee käsiteltyä nopeammin.

Peiliin katsomista on siis vaadittu, mutta oman impulssikontrollin kehittäminen ja ystävällisen ja arvostavan puhetyylin vaaliminen ovat olleet tärkeitä työkaluja paremman parisuhteen rakentamisessa. Vähän armoakin on pitänyt itselle antaa – herraisä kuinka on nimittäin siepannut, kun on tullut huomattua, että ne vähemmän rakentavat riitelymaneerit ovat olleet kuin oman isän pelikirjasta…

Juuri tähän se tökkäsi itselläni, kun nainen katsoi että niskaani sai aina oksentaa aivan kaiken pahan olon ja sitten ihmetteli tuskailuani että eikö hän muka koskaan saa suuttua. Koskaan? Hänhän suuttui joka viikko, ei sellainen nyt ole minusta kovin normaalia että jatkuvasti raivoaa jostain. Raja sillä rakkaallakin tulee siinä vastaan, ei se kaikkea kestä vaikka niin ilmeisesti moni kuvittelee. Sitten toisena tuo, ettei heti sanonut jos joku mättäsi, vaan sitä märehti omissa oloissaan ja kaiketi viestitteli kavereilleen miten tuo daiju jätkä nyt ei sitä ja sitäkään taas tajunnut. Sitten lopulta piikittelevän aggressiivisesti viimein kertoi asiasta minulle, ikäänkuin minun olisi pitänyt olla asiasta tietoinen mutta tahallani päätin jättää siihen reagoimatta ja siitä oli naisella nyt oikeus raivota. Vaikka todellisuudessa minulla ei ollut asiasta hajuakaan ja se hyökkäys tuli täysin puskista. Tätä ajatustenluku-oletusta vaikuttaa olevan aika monella.

Vierailija kirjoitti:

Jos on jotain vähänkin mielen päällä, se pitäisi vaan oksentaa ulos eikä pantata päässä. Siitä ilmeisesti alkaa muuten muodostumaan sellainen kaunakasa siellä pään sisällä ja sitten alkaa kuvittelemaan toisen tekemisistä ja sanomsista kaikenlaista, joka johtaa vaan väärien käsitysten kautta ongelmiin. Se tuli yllätyksenä, miten hankalaa se ongelmista puhuminen itselleni on. Mielelläni pitäisin kaiken epämiellyttävän piilossa ja leikin onnellista.

Juuri näin. Suhteissa on liian paljon uskoa telepatiaan ja liian vähän avointa ja rehellistä kommunikointia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On yllättänyt miten huonoja naiset ovat puhumaan suhteen ongelmista ja tekemään töitä niiden korjaamiseksi. Asioita ei osata nostaa pöydälle, vaan kärsitään hiljaisuudessa kunnes ilmoitetaan, että ei tämä toimi ja se on sitten siinä. Muutenkin odotetaan, että se toinen osapuoli on suoraan paketista täydellinen ja osaa ihan sanomatta tehdä ja sanoa kaiken oikein, että suhde maagisesti vaan toimii ilman että tehdään yhdessä asioita sen toimimisen eteen. En tiedä onko tällainen kuva parisuhteista tullut jostain Disney-elokuvista vai mistä.

Puhuminen ei mielestäni ikinä auta oikeastaan yhtään. Joku pariterapia on ihan tekohengitystä.

Ei auta, jos liian pahoja kiintymyshaavoja on jo kommunikaation puutteen tai ongelmien takia päässyt syntymään. Pitää puhua ja tarvittaessa hakea apua siihen AJOISSA! 

Omassa parisuhteessani on yllättänyt eniten juuri se, miten aikuinen ja jo monta parisuhdetta tyrinyt ihminen kieltäytyy ymmärtämästä dialogin merkitystä. Ja että tälle korkeakoulutetulle, työelämässä johtavassa asemassa olevalle kumppanille rakentava keskustelu tunneasioista on ilmeisesti jotain ennen kokematonta. Kun asenne on se, että keskustelu on aina lähtökohtaisesti perseestä, ei kovin hyvää tulosta voi odottaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viisikymppisen miehen kannattaa vaihtaa vaimo noin kolmekymppiseen niin päästään taas kymmenisen vuotta eteenpäin suunnilleen samoilla seksihaluilla. Näin itse tein ja olen ollut tyytyväinen.

Hyi hitto. Miksi ihmeessä kolmekymppinen nainen haluaisi pappaikäisen miehen. Valot päälle.

Koska sillä on ainakin vähän pätäkkää, ja statusta, sekä muita hyviä piirteitä. Jos se on tavis, ei kolmekymppinen halua sitä.

Ai jollakin kaljamahabussikuskijormalla jolla on elatusmaksut rästissä? Huh, nyt kyllä pyörii sukat jalassa!

Vierailija kirjoitti:

Minut on yllättänyt tapa, jolla mieheni jättää minut yksin juuri silloin, kun eniten kaipaisin tukea tai edes kainaloa.

Mies kohtelee minua näissä tilanteissa siten kuin hän toivoisi itseään kohdeltavan. Väsyneenä tai pahantuulisena hän haluaa vetäytyä ja ajattelee, että minua tulee kohdella samoin.

Parisuhteesta, samoin kuin muistakin ihmissuhteista, olen oppinut sen, että ihmistä ei kannata kohdella kuten toivoisi itseään kohdeltavan, vaan tavalla, joka sopii sille toiselle. Minulta meni pitkään tämän oivaltamiseen ja pitkään kohtelin itsekin muita tavalla, jota itse arvostan ja ihmettelin, miksei se läheskään aina toimi.

No eikö tämä ole aika loogista ja normaalia kaikilla, että ajatellaan sen oman jutun pätevän toiseenkin. Mistä sen edes voi tietää, mikä toiselle on se sopivampi juttu ellei hän sitä kerro. Lisäksi voi olla ihan puhdas itsetuntokysymyskin, että ajattelee vaan pahentavansa tilannetta jos menee sinne toisen kriisiin sekaan sotkemaan. Minäkin kun toinen kertoi että nyt on suuri ahdistus ja vaikeaa, ensimmäisenä kysyin että perutaanko se tapaaminen sitten että saat olla rauhassa. Tästä hirveät kilarit että miten ihmeessä saatoin edes kysyä sellaista kun hän tarvitsee eniten tukea. Mistä minä olisin voinut tietää, kun tosiaan itse vastaavassa tilanteessa haluaisin olla vaan yksin ja voihan se toinenkin olla samanlainen, tuskin minä nyt ainutta laatuani olen. Se nyt vaan parisuhdekuviossa vaikka olisi 50-50 tsäänssit tuppaa menemään aina väärin kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä pahinta on parisuhteen asioista PUHUMATTOMUUS.

Kaikesta muusta, kaikkien muiden kanssa töissä ja vapaa-ajalla mies kyllä puhuu kuin ruuneperi!

Mutta, kun pitäis puhua esim. parisuhteen tilasta ja seksiin liittyvistä tarpeista, EI PUHU, väistelee, pakenee jatkuvaan tekemiseen, juomiseen jne.

Olen nainen, mutta jos mulle alkaisi joku puhua parisuhteen tilasta juoksisin kauas. Kyllä jokainen tietää puhumatta missä tilassa se suhde on. Pälätys ei auta korjaamaan mitään. Olen vankasti tätä mieltä. Suhde joko toimii tai ei, ei tarvi olla täydellistä.

Mikä on pitkin parisuhteesi?

Mun mies ei halunnut suudella minun kanssa, koska sanoi mulle, että se on vain syljen vaihtoa. Seksi oli myös vähän sitä ja tätä, ei ollut vain kovin intohimoinen mies ja minä olin. Jätin hänet jo monta vuotta sitten ja monien muiden syiden vuoksi myös. Täysin epäempaattinen ääliö, mutta kohtelee muita naisia hyvin, mutta ei vain minua. Ostelee muille naisille ruusuja ja käy tanssimassa heidän kanssaan, ja tokaisee minulle, etten osaa mukamas tanssia. Ja surkuttelee näitä naisia minulle, kun heidän oma mies ei osaa huomioida heitä??!! Että mitä vi--a!! Tapasin siis täysin narskun. Ja olen huomannut saman käytöksen, että hän kohtelee muita samoin, ei ajattele muita lainkaan. Ajattelee vain rahaa ja miten hyötyä toisista. 

UllatusUllatus:

Eräänä päivänä muutuin luukun Näkymättömäksi Mieheksi. Sellaiseksi, jolle ei ollut mitään muuta asiaa kuin kertoa mitä pitää kaupasta tuoda ja muistuttaa viedä roskat samalla. Ei siis mitään roolia missään muussa asiassa kuin muistaa maksaa kaikkinaiset laskut. Ei mitään muuta!

Se päivä sattui tulemaan muutama päivä vanhimman tyttären syntymän jälkeen, kutakuinkin ensimmäisenä päivänä kun laitokselta kotiin palasivat.

https://eshop.wurth.fi/Kategoriat/Rakotulkki/31066102010101.cyid/3106.c…

Oli suunnilleen tuon ohkaisimman liuskan etäisyydellä, ettei jääkaapin yhteiskäyttö päättynyt siihen talveen. Kuulemani mukaan vastaavaa on ollut paljonkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotitöiden jakaminen oli täysin mahdotonta, asiasta piti säännöllisin väliajoin nostaa kunnon meteli, sitten taas mies teki edes jotain noin puoli vuotta, kunnes sitten taas jätti tekemättä. 

Minun - nyt jo ex-mies  ja mieheni käsitys kotitöistä oli niin eri sfääreissä, että huh. Ja tiedoksi, että minkään en ole mikään himosiivooja, joten mitään turhaa nillitystä en pitänyt. Ymmärrän jos joku nuohoaa joka päivä vessat, imuroi yms, ettei toinen välttämättä ole samatahtinen.

 Mutta meillä siis ihan sellaista normaalia kerran viikossa imurointia, pari kertaa viikossa pyykit, yms. paikat siistiksi siivousta ja harvemmalla tahdilla sitten isompia siivouksia. Mies ei pystynyt mihinkään säännölliseen, vaan minä olin ikäänkuin äiti taloudessa, eli pyytelin vastentahtoista miestä, että voisitko vaikka imuroida - usein vastaus oli, että ei nyt ehdi kun on sitä ja tätä. Sitten yritin sopia, että sun hommasi olisi esim. imurointi ja ihan sama milloni teet, mutta kerta viikossa oman aikataulun mukaan. No vähän aikaa homma toimi, sitten vaan lopahti. Jos muistutin asiasta, niin kuulemma "Aina pitää nalkuttaa asiasta" oli kommentti. Sitten taas sovittiin, että tekee tuon kerran viikossa ja taas lopahti jonkun ajan päästä tahti, kerran jäin odottamaan, että milloin sitten hänen aikatauluunsa sopii se noin 1 tunnin vievä kotihomma, no odotin 6 viikkoa, ja sen jälkeen nalkutin taas kuulemma asiasta. 

Tuo oli ainoa sisällä tehtävät kotihomma, joka miehellä oli, minä tein kaiken muun. Mutta kuulemma pyykinpesukaan ei vie aikaa, kun konehan sen tekee jne. 

Voi siis sanoa, että meidän suhteeseen tällainen kotitöiden jakaminen vaikutti isosti. Toki minusta oikeampi syy oli se, että aviomies käyttäytyi samalla tavalla kuin lapset kotona. Odotti, että minä käskytän kaikesta ja hän sitten tekee jos haluaa. No olemme eronneet.

Ei hitto, ku kuulostaa niin tutulta! Ero mielessä päivittäin.

Suomalaisista miehistä suuri osa on juuri noin lapsellisia. Puolisosta tulee niille hetikohta uusi mutsi joka nalkuttaa tekemään kotitöitä. Ne tykkää siitä kun saa siirtyä oman äidin helmoista uuden "äidin" helmoihin suoraan. Plus uudelta äidiltä  saa myös seksiä.

Tuohon ei auta muu kuin että tekee kylmästi kristallinkirkkaaksi heti seurustelun alussa sen että kotitöistä lusmuilu on eron paikka heti. Ja myös yksityiskohtaisesti kertoo missä menee hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän raja niissä  hommissa. Esim kerran viikossa imurointi OK, mutta jos imurointikertojen välillä on yli 13 päivää, se on ongelma. Koska ei ne tollot tajua/ole tajuavinaan tai väkittää surkeita tekosyitä vastaan jos sitten myöhemmin selittää ettet ole  tehnyt sitä mitä sovittiin. Ne lusmuilee koska ne odottaa että nainen lopulta väsyy huomautteluun ja alkaa tehdä kaiken itse.

Harvalla miehellä on tarjota naiselle mitään niin ainutlaatuista että ilmaiseksi piiaksi kannattaa ruveta, saati että alkaa aikuiselle (?) ihmiselle jatkuvasti muistuttamaan että tehdyt sopimukset ei ole pitäneet. Ei tuollaista työpaikallakaan katsota hyvällä jos yksi tyyppi aina jättää tiimikumppanit tekemään kaikki työt ja lusmuilee. Kavionkuva persuksiin tulee sielläkin pikaisesti.

Helpompi elää sinkkuna ja hakea huvitukset Tinderistä tai baarista. Ei tuollaisista miehistä juuri muuta iloa ole.

Mietipä jos miehellä olisi noin negatiivinen ennakkoasenne naisiin? Jos mies olettaisi, että nainen aina tarkoituksella tekee asiat huonosti jne.? Oletusarvo olisi aina pahin mahdollinen. Eihän siitä tulisi yhtään mitään. Jos taustalla olevat ajatukset ovat a) kumppani ei välitä minusta, minun jaksamisestani tai minun hyvinvoinnistani ja b) ovat manipulatiivisia ja yrittävät tahallaan vierittää hommat toiselle

... niin se suhdehan olisi jo valmiiksi myrkytetty. Ei yhtä sukupuolta voi yleistää laiskaksi, kieroksi tms. Osaavat miehetkin yleistää naisia, mutta se kertoo aina yksilön ahdistuksista, traumoista ja peloista eikä koko vastakkaisesta sukupuolesta.

Jos luet kommenttini huolellisesti niin siinä lukee ihan ensin että SUURI osa, ei siis kaikki miehet. Suomessa on toki kunnon miehiä jotka kantavat vastuunsa hienosti. Oletan että olet itse yksi heistä ja siksi et ollenkaan ymmärrä. Miten voisitkaan, paitsi jos olet asunut yhdessä miehen kanssa parisuhteessa.

Toiseksi, minulla ei ollut erityisen negatiivinen ennakkoasenne miehiin nuorempana eikä tuntemillani muillakaan nuorilla naisilla. Ne johtopäätökset jotka kieltämättä aika ronskilla kädellä tuohon kommenttiin laitoin ovat syntyneet muutaman kymmenen vuoden aikana koettujen parisuhteiden tuloksena. Plus muiden sukulaisten ja tuttavien parisuhdekokemusten tuloksena. Plus sen tuloksena että nykyinen rakas aviomieheni ei ole tippaakaan laiska eikä itsekäs, mikä tietysti avasi silmiäni vielä enemmän sille miten omaan napaan tuijottavia monet suomalaiset miehet ovat.

Sen lisäksi jopa mieheni on kommentoinut suomalaisten miesten käytöstä luonnehtimalla heitä ikuisiksi pikkupojiksi jotka vaan haluavat pitää poikien kanssa hauskaa ja jättää kaikki ikävät velvollisuudet puolisoilleen (aka "äidilleen"). Hän ei esimerkiksi ymmärrä ollenkaan että pienten taaperoitten isä lähtee poikien saunareissuihin huvittelemaan ja juopottelemaan viikonlopuksi ja jättää vaimonsa yksin kotiin lasten kanssa setvimään pyykkivuorta. Kerran hän katseli ostarin parkkipaikalla miten eräskin mies istui tyytyväisenä autossaan selaamassa kännykkää sillä välin kun nainen teki ruokaostokset ja raahasi kärryllisen ruokaa autolle ja pakkasi sen  - yksin tietysti - auton peräkonttiin. On hyvä ettet ollut kuulemassa mitä hän tuosta laiskasta äijästä loihe lausumaan :).

Vaikka lapsia tulee, niin ei kai sen tarvitse tarkoittaa että kaikki omat menot on siitä lähtien loppu? Kummallekin osapuolelle tekee hyvää päästä joskus tuulettumaan.

Se yllättää, miten näin liki 20 vuoden jälkeen tunteet heittelevät laidasta laitaan.

Välillä kumppani tuntuu maailman ihanimmalta ja parhaalta ihmiseltä, rakkautta häntä kohtaan on niin paljon, että välillä ei muuta mieleen mahdukaan.

Ja välillä taas on ihan se ja sama, onko parisuhteessa vai ei. 

Ja joskus taas toisen naama ärsyttää niin paljon, että on pakko lähteä kävelylle, että voisi olla hetken aikaa poissa kotoa.

Olen siis mies, jos joku sitä ajattelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On yllättänyt miten huonoja naiset ovat puhumaan suhteen ongelmista ja tekemään töitä niiden korjaamiseksi. Asioita ei osata nostaa pöydälle, vaan kärsitään hiljaisuudessa kunnes ilmoitetaan, että ei tämä toimi ja se on sitten siinä. Muutenkin odotetaan, että se toinen osapuoli on suoraan paketista täydellinen ja osaa ihan sanomatta tehdä ja sanoa kaiken oikein, että suhde maagisesti vaan toimii ilman että tehdään yhdessä asioita sen toimimisen eteen. En tiedä onko tällainen kuva parisuhteista tullut jostain Disney-elokuvista vai mistä.

Tämä on varmasti ihan tottakin.

Toisaalta: perinteisesti naisen puhuminen ongelmista on mielletty "nalkuttamiseksi" (jolloin ratkaisu: olisi akka vaan hiljaa, niin ei olisi mitään ongelmaa). Tai nainen puhuu, sitä ei mielletä nalkuttamiseksi vaan jotenkin filtteroidaan puhe pois, ja sitten onkin valtava yllätys kun nainen lähtee, aikanaan ongelmista itsekseen puhuttuaan.

Jaa, en tiedä lankesinko itsekin sitten vähän tuohon. Ehkä filtteröin liikaa pois, kun asiaa ei esitetty tarpeeksi voimakkaasti. Sitä jotenkin kuvittelee, että ihmiset eroavat vasta jos tulee uskottomuutta tai väkivaltaa tai rahaongelmia. Siis että eroa edeltäisi aina suuri draama.

Kiu kirjoitti:

Se että mies sano et haluaa seksiä mut kun suhde etenee häviää miehen halut ja edelleen syyttää yleisesti naisia kun eisaa tarpeeksi.

Lisäksi se et miehil on tosi paljo mieliala, alko ja peli-raha ongelmia.

Miesten halujen häviäminen = nainen on joutunut kerran torjutuksi, kun mies on ollut keuhkokuumeessa, menossa äitinsä hautajaisiin tai työpaikalla ollut yt-neuvottelut.

Tämä on niin nähty.

Vierailija kirjoitti:

Kovin suurena yllärinä se oli tulevinaan tällaiselle pöljälle, että ihminen johon olin hyvin ihastunut ja halusin tukea häntä ongelmissaan (hänellä oli fyysisiä ja henkisiä vaivoja), kanssa suhde oli alusta sakka vaikeaa ja se tukena oleminen alkoi vaatimaan veronsa. Kävin hänelle itsestäänselväksi eikä hän hetken kuluttua enää kauheasti tuntunut arvostavan, päinvastoin vaatimukset vaan tiukentuivat ja jos vähänkään horjahdin, niin siitä seurasi massiivinen henkinen löylytys. Minua ei kuulemma yhtään kiinnostanut enkä kuunnellut, vaikka alusta saakka en ollut muuta tehnytkään kun ollut tukena, kysellyt vointia ja kuunnellut ongelmia. Se väheksyminen alkoi suututtamaan ja koko hommasta jäi vähän katkera maku ja opin ainakin sen, että kumppanilla olisi hyvä olla terveen paperit parisuhdetta ajatellen. Ja opin arvostamaan niitä jotka tällaista "hoitotyötä" työkseen tekee, ei ole helppoa.

Fyysisesti ja henkisesti sairastuneen ihmisen kanssa parisuhdetta yrittäneenä voin itsekin kokemuksesta ainakin nyt sanoa, ettei enää koskaan. Se on aivan älyttömän raskasta, kun toinen vaatii tavallista enemmän tukea kaikin puolin ja siinä tosiaan alkaa tuntumaan että on jossain hoitoalan työssä ilman palkkaa. Ihan tarpeeksi haasteellista parisuhde on usein terveidenkin kesken.  Ja sitten tuo, että se kärsivämpi katsoo olevansa oikeutetumpi kaikkeen arvosteluun ja kritiikkiin ja itsellä terveempänä ei olisi nokan koputtamista oikein mihinkään. Oli pakko päättää se suhde kun itselläkin alkoi mielenterveys sukeltamaan ja valitettavasti toinen tilastaan huolimatta etsi heti uuden "hoitajan". Huoh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viisikymppisen miehen kannattaa vaihtaa vaimo noin kolmekymppiseen niin päästään taas kymmenisen vuotta eteenpäin suunnilleen samoilla seksihaluilla. Näin itse tein ja olen ollut tyytyväinen.

Hyi hitto. Miksi ihmeessä kolmekymppinen nainen haluaisi pappaikäisen miehen. Valot päälle.

Koska sillä on ainakin vähän pätäkkää, ja statusta, sekä muita hyviä piirteitä. Jos se on tavis, ei kolmekymppinen halua sitä.

Ai jollakin kaljamahabussikuskijormalla jolla on elatusmaksut rästissä? Huh, nyt kyllä pyörii sukat jalassa!

Jännä miten tahallaan tulkitset viestin täysin päinvastaiseksi kuin mitä siinä lukee, ja sitten luulet että se on hieno näpäytys.

Joka kerta kun mieheni suvussa tapahtuu esim. kuolema tai jotain muuta ikävää, niin en saa sanoa omaa mielipidettä niihin liittyen ilman että mieheni kokee, että hänen sukunsa asiat eivät kuulu minulle.

En ole ikinä kuulut hänen puhuvan kenellekään esim. sisaruksilleen tai vanhemmilleen yhtä epäkunnioittavasti kuin minulle.

Olemme olleet 20v yhdessä.

Vela N37 kirjoitti:

Se, miten mahdotonta järkevä keskustelu ja asioista sopiminen on. Luulisi olevan helppoa: hei jos mä imuroin ja sä moppaat, tai toisin päin? Tehdäänkö jatkossa niin, että ei heitetä märkää pyyhettä pyykkikoriin, koska se homehtuu ja menee pilalle. Laitetaan sen sijaan kuivumaan tuohon naulakkoon ja sitte vasta pyykkikoriin? Ei onnistu, tulee vain tiuskimista ja aina muistaa lopulta väärin mitä edes ehdotin, esim: väittää mun käskeneen laittaa pyyhkeet heti pyykkikoriin ja suuttuu kun itse laitan kuivumaan. Sata kertaa puhuttu tuo asia ja aina se kääntyy väärin päin ja pyyhkeet homehtuu pilalle :/

Mun miehellä on tuota väärin päin muistamista tosi paljon, melkein niin että kannattaa käskeä tekemään just päinvastoin kun haluaa tehtävän... Hänellä on vaikeahko lukihäiriö joten ei ehkä ihan oma vika mutta just tuo että ei usko kun sanon että nimenomaan pyysin tekemään toisin päin. Turhauttaa kun suuri n osa näistä jutuista on just kuin tuo sun pyyhejuttu että eihä n sitä edes tarvitse ns. "muistaa" vaan jos ymmärtää että pyyhkeet homehtuu mytyssä niin automaattisestihan sen ripustaa! Eli tuntuu joskus että miehen koko ajatusmaailma on jotenkin sekaisin kun ihan arkijärjen mukaiset asiat pitää "muistaa" ja valittaa mulle kun on aina niin paljon "muistettavaa"...

Ihana mies muuten, ettei mene ihan haukkumiseksi. En olisi koskaan uskonut miten rakastava ja hellä mies voi olla ja näyttää rakkautensa ihan päivittäin ja jopa julkisilla paikoilla jolloin itse olisin ehkä pidättyväisempi. Haluaa aina pitää kädestä kiinni. Ja jumaloi pientä poikaamme ja on todella hyvä isä

Se, kuinka vähän ongelmia voikaan parisuhteessa olla.