Pariskunnan laatuaika on yliarvostettua

Ap, vaikka kokemus oli teidän tilanteessa yliarvostettua, ei se ole sitä kaikille. Voi myös olla, että valitsitte juuri teidän parisuhteelle vääränlaisen tavan viettää laatuaikaa yhdessä. Muistelkaa aikaa ennen lapsia, mitä tykkäsitte tehdä yhdessä silloin, mitkä asiat olivat parisuhteenne THE juttu? Kysele mieheltäsi, että minkälaista yhteistä tekemistä hän kaipaisi suhteeltanne? Nyt ja erityisesti sitten, kun lapset ovat kasvaneet isoiksi.

Laatuaika ON sen arvoista, kunhan löydätte omanlaista toimintaa/tekemistä/olemista. Pitkän tauon jälkeen se saattaa vaatia vähän harjoittelua ja alkuaikojen muistelemista kainalokkain. :)

Kaikkea hyvää!

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 08:31"]Päivät virikehoidossa ja viikonloput mummoloissa ja silti eroja tulee järkyttävän paljon

[/quote]

Mistä revit tähän virikehoidon ja JOKA viikonloppu lapset mummulaan? Kukaan ei ole puhunut virikehoidosta eikä siitä, että vie lapset joka viikonloppu mummulaan. Pikkulapsivaiheessa tulee eroja nimenomaan siksi, kun unohdetaan olla vanhemmuuden lisäksi myös vaimo ja mies.

Moni haluaa näköjään elää sellaista elämää kuin ennen vanhaan. Vielä 60-luvulla oli tavallista, että ihan tavallisissa duunariperheissäkin asui lapsenvahti, joka nukkui jossain sivustavedettävässä ja katsoi lapsia ja teki pikkuruokaa sillä välin, kun vanhemmat olivat töissä. Hän työskenteli säästääkseen rahaa opiskeluun tai omaan kotiin tai odotti sulhoaan sotaväestä tai vanhemmat olivat ajaneet hänet, aikuisen ihmisen, tienaamaan omaa leipäänsä tms. Silloin vanhemmat pääsivät helposti käymään kahdestaan missä ja milloin halusivat. Ja näin oli siis kaupungeissa. Maallahan oli sitten tietysti sitä sun tätä aputyttöä luonnostaan ja mummoja nurkat täynnä.

Nykyverotuksessa se on keskituloisillekin aika mahdotonta. Kyllä minä ottaisin ihan mielelläni tuonne lapsen kanssa lastenhuoneeseen asumaan jonkun parikymppisen hoitajan vaikka jollain 400 eurolla, jos ei siihen päälle lätkäistäisi sitä sun tätä maksua niin, että lopulta hinta minulle olisi tonni kuussa. Siihen ei enää raha riitäkään.

Tavallaan ihailen joidenkin naisten sokeaa luottamusta siihen, että juuri MINUN parisuhteeni ei kaipaa sen koommin panostusta. Tämäkin palsta on täynnä aloituksia ihastumisista, pettämisistä, erilleen kasvamisesta, tylsästä seksielämästä, kyllästymisestä, eroista, itsestäänselvänä olemisesta, muuttumisesta "isäksi ja äidiksi", yllättävistä ikäkriiseistä. Mutta ei, meidän suhde on immuuni tällaisille asioille, jotka tapahtuvat niille muille. Ja varmaan ne muut ovat juuri niitä, jotka käyvät ulkona syömässä ja silti eroavat. Humpuukkia koko parisuhteeseen panostaminen, kun minä en kaipaa muuta, niin ei kaipaa mieskään. Eikä muidenkaan pitäisi kaivata.

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 12:56"]

Tavallaan ihailen joidenkin naisten sokeaa luottamusta siihen, että juuri MINUN parisuhteeni ei kaipaa sen koommin panostusta. Tämäkin palsta on täynnä aloituksia ihastumisista, pettämisistä, erilleen kasvamisesta, tylsästä seksielämästä, kyllästymisestä, eroista, itsestäänselvänä olemisesta, muuttumisesta "isäksi ja äidiksi", yllättävistä ikäkriiseistä. Mutta ei, meidän suhde on immuuni tällaisille asioille, jotka tapahtuvat niille muille. Ja varmaan ne muut ovat juuri niitä, jotka käyvät ulkona syömässä ja silti eroavat. Humpuukkia koko parisuhteeseen panostaminen, kun minä en kaipaa muuta, niin ei kaipaa mieskään. Eikä muidenkaan pitäisi kaivata.

[/quote]

Juuri näin. Hieman on ristiriitaa näissä kommenteissa. Erot tapahtuvat aina niille muille, oma suhde pysyy kunnossa hoitamattakin.

Minusta jokaisen kannattaa muistaa tämä: on eri asia elää lasten kanssa, kun elää lasten kautta. Sama koskee myös puolisoa, on eri asia elää miehen/vaimon kanssa, kun hänen kauttaan.

Jokainen meistä on oma persoonamme, ja se persoona ajan mittaan saa uusia puolia (olemme tytär/poika, sisko/veli, ystävä, puoliso, äitiä/isä jne.) mutta kaiken tuon keskellä me olemme Minä.

Ja jokaisen kannattaa säilyttää tuo "minuutensa", vaikka sitten saisi lapsia tai muuta vastaavaa tapahtuisi. Eli on edelleen se "Maija",  eikä heittäydy elämään niin että nyt olen vain ja ainoastaan äiti, unohtaen kaiken muun ja keskittyen vain siihen lapseen/lapsiin. 

Kuten sanonta kuuluu, lapset ovat meillä vain lainassa. Tarkoitus on kasvattaa lapsista sen n. 18 vuoden aikaina itsenäisiä aikuisia, sellaisia jotka pärjäävät omillaan. Ja tottakai jokainen normaali äiti/isä tulee lastaan elämänsä loppuun saakka, en tarkoita että lapset dumpataan kylmään maailmaan omilleen heti kun täysi-ikäisiksi tulevat. Mutta ei lapsille tee hyvää olla 24/7/365 äidin helmoissa pyörimässä, jollon ei ole ns. äiti ja sen lapset, vaan joku epämääräinen "me" mötikkä, jossa kukaan ei oikein saa olla oma itsensä, vaan aina ja koko ajan ollaan "meidän perhe", ja kukaan ei saa mitään koskaan tehdä yksin, vaan pitää  koko ajan olla koko perhe mukana.

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 13:07"]

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 12:56"]

Tavallaan ihailen joidenkin naisten sokeaa luottamusta siihen, että juuri MINUN parisuhteeni ei kaipaa sen koommin panostusta. Tämäkin palsta on täynnä aloituksia ihastumisista, pettämisistä, erilleen kasvamisesta, tylsästä seksielämästä, kyllästymisestä, eroista, itsestäänselvänä olemisesta, muuttumisesta "isäksi ja äidiksi", yllättävistä ikäkriiseistä. Mutta ei, meidän suhde on immuuni tällaisille asioille, jotka tapahtuvat niille muille. Ja varmaan ne muut ovat juuri niitä, jotka käyvät ulkona syömässä ja silti eroavat. Humpuukkia koko parisuhteeseen panostaminen, kun minä en kaipaa muuta, niin ei kaipaa mieskään. Eikä muidenkaan pitäisi kaivata.

[/quote]

Juuri näin. Hieman on ristiriitaa näissä kommenteissa. Erot tapahtuvat aina niille muille, oma suhde pysyy kunnossa hoitamattakin.

[/quote]

Ja sitten kun naapurin Pete ja Maija eroavat, niin kauhistellaan lasten osaa: "Nuokin erosivat liian helpolla." Eli jos yrität ja panostat parisuhteeseesi, olette itsekkäitä vanhempia, lapset dumpataan muualle. Mutta jos ero tulee, niin ette ole yrttäneet tarpeeksi, voi lapsiparkoja.

Miksi pitäisi yrittää pelastaa suhde vasta sitten kun se on jo (lähes) liian myöhäistä? Ja mitä se sellainen hyväksytty yrittäminen sitten on, jos ei yhteinen aika? Parisuhdeterapiako? Ehkä sen terapian voi välttää ennakolta vaikkapa sillä yhteisellä laatuajalla, puhumalla kaksin ilman keskeytyksiä ja vaikeiden asioiden sensuuria lasten korvilta?

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 11:43"]

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 08:31"]Päivät virikehoidossa ja viikonloput mummoloissa ja silti eroja tulee järkyttävän paljon

[/quote]

Mistä revit tähän virikehoidon ja JOKA viikonloppu lapset mummulaan? Kukaan ei ole puhunut virikehoidosta eikä siitä, että vie lapset joka viikonloppu mummulaan. Pikkulapsivaiheessa tulee eroja nimenomaan siksi, kun unohdetaan olla vanhemmuuden lisäksi myös vaimo ja mies.

[/quote]

Erot tulee siitä, kun ei kasveta isäksi ja äidiksi ja ymmärretä, että lapset ovat vain vähän aikaa pieniä ja se on erilaista elämää, kuin lapsettomana. Eli halutaan säästää kakku ja ottaa pala. Halutaan lapset, mutta ei haluta vastuuta ja arjensietokykyä, eikä kasvaa vanhemmiksi.

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 12:56"]

Tavallaan ihailen joidenkin naisten sokeaa luottamusta siihen, että juuri MINUN parisuhteeni ei kaipaa sen koommin panostusta. Tämäkin palsta on täynnä aloituksia ihastumisista, pettämisistä, erilleen kasvamisesta, tylsästä seksielämästä, kyllästymisestä, eroista, itsestäänselvänä olemisesta, muuttumisesta "isäksi ja äidiksi", yllättävistä ikäkriiseistä. Mutta ei, meidän suhde on immuuni tällaisille asioille, jotka tapahtuvat niille muille. Ja varmaan ne muut ovat juuri niitä, jotka käyvät ulkona syömässä ja silti eroavat. Humpuukkia koko parisuhteeseen panostaminen, kun minä en kaipaa muuta, niin ei kaipaa mieskään. Eikä muidenkaan pitäisi kaivata.

[/quote]

Ehkä asia, mitä et ymmärrä, on se, että ne kestävät parit ovat panostaneet isäksi ja äidiksi kasvamiseen ja perheeseen. Suhdetta ei pelasta mikään teennäinen parisuhdeaika.

Kokonaisuus on tässä asiassa se kova sana. Ei siivuihin pilkottu elämä,minun laatuaika, laatuaika lapselle, parisuhdeaika, laatuaika kavereille.

Parhaiten pärjäävät ne, jotka ymmärtävät, että elämä muuttuu lasten kanssa ja se on kokonaisuus. Ei voi elää siivuelämää. Se ei vain onnistu.

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 13:08"]

Minusta jokaisen kannattaa muistaa tämä: on eri asia elää lasten kanssa, kun elää lasten kautta. Sama koskee myös puolisoa, on eri asia elää miehen/vaimon kanssa, kun hänen kauttaan.

Jokainen meistä on oma persoonamme, ja se persoona ajan mittaan saa uusia puolia (olemme tytär/poika, sisko/veli, ystävä, puoliso, äitiä/isä jne.) mutta kaiken tuon keskellä me olemme Minä.

Ja jokaisen kannattaa säilyttää tuo "minuutensa", vaikka sitten saisi lapsia tai muuta vastaavaa tapahtuisi. Eli on edelleen se "Maija",  eikä heittäydy elämään niin että nyt olen vain ja ainoastaan äiti, unohtaen kaiken muun ja keskittyen vain siihen lapseen/lapsiin. 

Kuten sanonta kuuluu, lapset ovat meillä vain lainassa. Tarkoitus on kasvattaa lapsista sen n. 18 vuoden aikaina itsenäisiä aikuisia, sellaisia jotka pärjäävät omillaan. Ja tottakai jokainen normaali äiti/isä tulee lastaan elämänsä loppuun saakka, en tarkoita että lapset dumpataan kylmään maailmaan omilleen heti kun täysi-ikäisiksi tulevat. Mutta ei lapsille tee hyvää olla 24/7/365 äidin helmoissa pyörimässä, jollon ei ole ns. äiti ja sen lapset, vaan joku epämääräinen "me" mötikkä, jossa kukaan ei oikein saa olla oma itsensä, vaan aina ja koko ajan ollaan "meidän perhe", ja kukaan ei saa mitään koskaan tehdä yksin, vaan pitää  koko ajan olla koko perhe mukana.

[/quote]

Hassua, että ajattelette koko ajan, että se on äiti, joka ripustautuu lapsiin ja mies haluaa koko ajan ulkopuolelle ja ero tulee, kun äiti ei halua jättää lapsia ja mies sitten menee hakemaan vierasta pillua.

Kyse on kokonaisuudesta, perheestä, aikuiseksi kasvamisesta. Kuka ottaa edes itselleen sellaisen miehen, joka lasten ollessa pieniä kyllästyy ja lähtee vieraisiin, kun elämä ei jatkunut samanlaisena, kuin poikamiehenä.

Kummankin on kasvettava aikuisiksi ja joustoa on löydyttävä eri elämäntilanteisiin ja kasvettava niiden mukana.

Ihmeen sokeaa ajattelua. Ellei ole jotain teennäistä parisuhdeaikaa ulkopuolella, matkoja, hotelleja yms. niin sitten vain äiti on ripustautunut lapsiin ja mies lähtee vieraisiin.

Elämä on muutakin kuin mustavalkoista

Ja todella, eroja on erittäin paljon niidenkin joukossa, jotka ovat matkustelleet paljon kahdestaan ja viettäneet kylpyläviikonloppuja. Usko pois vain. Edes nekään ei poista eron mahdollisuutta, jos suhde menee huonosti ja elämä perheenä on kestämätöntä

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 13:34"]

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 12:56"]

Tavallaan ihailen joidenkin naisten sokeaa luottamusta siihen, että juuri MINUN parisuhteeni ei kaipaa sen koommin panostusta. Tämäkin palsta on täynnä aloituksia ihastumisista, pettämisistä, erilleen kasvamisesta, tylsästä seksielämästä, kyllästymisestä, eroista, itsestäänselvänä olemisesta, muuttumisesta "isäksi ja äidiksi", yllättävistä ikäkriiseistä. Mutta ei, meidän suhde on immuuni tällaisille asioille, jotka tapahtuvat niille muille. Ja varmaan ne muut ovat juuri niitä, jotka käyvät ulkona syömässä ja silti eroavat. Humpuukkia koko parisuhteeseen panostaminen, kun minä en kaipaa muuta, niin ei kaipaa mieskään. Eikä muidenkaan pitäisi kaivata.

[/quote]

Ehkä asia, mitä et ymmärrä, on se, että ne kestävät parit ovat panostaneet isäksi ja äidiksi kasvamiseen ja perheeseen. Suhdetta ei pelasta mikään teennäinen parisuhdeaika.

Kokonaisuus on tässä asiassa se kova sana. Ei siivuihin pilkottu elämä,minun laatuaika, laatuaika lapselle, parisuhdeaika, laatuaika kavereille.

Parhaiten pärjäävät ne, jotka ymmärtävät, että elämä muuttuu lasten kanssa ja se on kokonaisuus. Ei voi elää siivuelämää. Se ei vain onnistu.

[/quote]

Olen kanssasi periaatteessa samaa mieltä, että parhaiten pärjäävät ne, jotka ymmärtävän elämän muuttuvan ja näkevät elämän kokonaisuutena. Ne, jotka kasvavat vanhemmuuteen.

Olen kuitenkin joka solullani vastaan sitä oletusta, että perhe olisi vain yksi "möykky", ja ettei perheen sisällä voisi olla yksilöitä ja yksilöiden välisiä suhteita ja niihin perustuvia tarpeita.

Ainakin meidän perheessä jokaisen yksilön hyvinvointi heijastuu positiivisella tavalla koko perheen hyvinvointiin, ja vastaavasti yksilön huonovointisuus vaikuttaa koko perheen dynamiikkaan.

Laatuaika on sanana teennäinen, mutta kaksistaan vietetty aika on kaikkea muuta kuin teennäistä. Parhaimmillaan se tukee koko perheyksikön hyvinvointia. Ja kyllä, samalla tavalla pyrimme antamaan kahdenkeskistä aikaa myös jokaiselle lapsellemme. Ei se ole siivutettua elämää, se on siivuista muodostuma kokonaisuus. Ja itse luonnehtisin sekä minua että miestäni nimenomaan perhekeskeisinä. Perheemme on meille kaikki kaikessa.

Jos perhe-elämä on syystä tai toisesta kriisissä, niin ammattilaisetkin alkavat hahmottaman kokonaistilannetta tarkastelemalla nimenomaan jokaisen yksilön vointia ja sitä, onko keskinäiset suhteet tasapainossa. Saako kaikki tarpeeksi huomiota, tulevatko kuulluksi. Ja sitä, että onko vanhempien suhde kunnossa muutenkin kuin äitinä ja isänä. Perhe on kokonaisuus, mutta se muodostuu yksilöistä. Ja suurin osa meistä haluaa tulla huomioiduksi myös yksilönä.

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 13:55"]

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 13:34"]

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 12:56"]

Tavallaan ihailen joidenkin naisten sokeaa luottamusta siihen, että juuri MINUN parisuhteeni ei kaipaa sen koommin panostusta. Tämäkin palsta on täynnä aloituksia ihastumisista, pettämisistä, erilleen kasvamisesta, tylsästä seksielämästä, kyllästymisestä, eroista, itsestäänselvänä olemisesta, muuttumisesta "isäksi ja äidiksi", yllättävistä ikäkriiseistä. Mutta ei, meidän suhde on immuuni tällaisille asioille, jotka tapahtuvat niille muille. Ja varmaan ne muut ovat juuri niitä, jotka käyvät ulkona syömässä ja silti eroavat. Humpuukkia koko parisuhteeseen panostaminen, kun minä en kaipaa muuta, niin ei kaipaa mieskään. Eikä muidenkaan pitäisi kaivata.

[/quote]

Ehkä asia, mitä et ymmärrä, on se, että ne kestävät parit ovat panostaneet isäksi ja äidiksi kasvamiseen ja perheeseen. Suhdetta ei pelasta mikään teennäinen parisuhdeaika.

Kokonaisuus on tässä asiassa se kova sana. Ei siivuihin pilkottu elämä,minun laatuaika, laatuaika lapselle, parisuhdeaika, laatuaika kavereille.

Parhaiten pärjäävät ne, jotka ymmärtävät, että elämä muuttuu lasten kanssa ja se on kokonaisuus. Ei voi elää siivuelämää. Se ei vain onnistu.

[/quote]

Olen kanssasi periaatteessa samaa mieltä, että parhaiten pärjäävät ne, jotka ymmärtävän elämän muuttuvan ja näkevät elämän kokonaisuutena. Ne, jotka kasvavat vanhemmuuteen.

Olen kuitenkin joka solullani vastaan sitä oletusta, että perhe olisi vain yksi "möykky", ja ettei perheen sisällä voisi olla yksilöitä ja yksilöiden välisiä suhteita ja niihin perustuvia tarpeita.

Ainakin meidän perheessä jokaisen yksilön hyvinvointi heijastuu positiivisella tavalla koko perheen hyvinvointiin, ja vastaavasti yksilön huonovointisuus vaikuttaa koko perheen dynamiikkaan.

Laatuaika on sanana teennäinen, mutta kaksistaan vietetty aika on kaikkea muuta kuin teennäistä. Parhaimmillaan se tukee koko perheyksikön hyvinvointia. Ja kyllä, samalla tavalla pyrimme antamaan kahdenkeskistä aikaa myös jokaiselle lapsellemme. Ei se ole siivutettua elämää, se on siivuista muodostuma kokonaisuus. Ja itse luonnehtisin sekä minua että miestäni nimenomaan perhekeskeisinä. Perheemme on meille kaikki kaikessa.

Jos perhe-elämä on syystä tai toisesta kriisissä, niin ammattilaisetkin alkavat hahmottaman kokonaistilannetta tarkastelemalla nimenomaan jokaisen yksilön vointia ja sitä, onko keskinäiset suhteet tasapainossa. Saako kaikki tarpeeksi huomiota, tulevatko kuulluksi. Ja sitä, että onko vanhempien suhde kunnossa muutenkin kuin äitinä ja isänä. Perhe on kokonaisuus, mutta se muodostuu yksilöistä. Ja suurin osa meistä haluaa tulla huomioiduksi myös yksilönä.

[/quote]

Minä en tässä puhunut yhteisestä ajasta. Vaan siitä, että jos ei kasveta aikuisiksi ja ymmärretä, että elämä on ns, siirtymiä erilaisiin vaiheisiin, sitä ei todellakaan pelasta viikonloppulomat hotellissa. Silti se mies saattaa mennä vieraisiin. Tämä on aika yleisesti se tälläkin palstalla viljelty totuus, että jos ei ole parisuhdeviikonloppuja, niin mies menee vieraisiin, kun nainen roikkuu niin lapsissaan.

Ne viikonloput eivät estä miehen vieraisiin menoa, jos ei ole kasvettu vanhemmiksi ja perheeksi ja ymmärretty, että kaikkea ei enää saa heti ja nyt.

Yhteinen aika on hyvää ja hienoa. Mutta se ei ole mikään tavoiteltava erityisarvo, mikä pelastaa avioliiton. Eli kun sanotaan, että vanhemmat parit sanovat, että unohtivat parisuhteen. Se ei meinaa sitä, että heidän liittonsa ei olisi sortunut viidenkympin villitykseen siksi, että eivät tarpeeksi päässeet kylpylöihin tai teattereihin. Se johtuu siitä, että arjessa unohdettiin olla myös mies ja nainen. Kokonaisuus ratkaisee perheen ja sen jäsenten hyvinvoinnin.

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 14:09"]

Yhteinen aika on hyvää ja hienoa. Mutta se ei ole mikään tavoiteltava erityisarvo, mikä pelastaa avioliiton.

[/quote]

Kyllä se tutkimusten valossa on. Mitä vähemmän yhteistä aikaa, sitä todennäköisempi on ero.

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 14:09"]

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 13:55"]

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 13:34"]

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 12:56"]

Tavallaan ihailen joidenkin naisten sokeaa luottamusta siihen, että juuri MINUN parisuhteeni ei kaipaa sen koommin panostusta. Tämäkin palsta on täynnä aloituksia ihastumisista, pettämisistä, erilleen kasvamisesta, tylsästä seksielämästä, kyllästymisestä, eroista, itsestäänselvänä olemisesta, muuttumisesta "isäksi ja äidiksi", yllättävistä ikäkriiseistä. Mutta ei, meidän suhde on immuuni tällaisille asioille, jotka tapahtuvat niille muille. Ja varmaan ne muut ovat juuri niitä, jotka käyvät ulkona syömässä ja silti eroavat. Humpuukkia koko parisuhteeseen panostaminen, kun minä en kaipaa muuta, niin ei kaipaa mieskään. Eikä muidenkaan pitäisi kaivata.

[/quote]

Ehkä asia, mitä et ymmärrä, on se, että ne kestävät parit ovat panostaneet isäksi ja äidiksi kasvamiseen ja perheeseen. Suhdetta ei pelasta mikään teennäinen parisuhdeaika.

Kokonaisuus on tässä asiassa se kova sana. Ei siivuihin pilkottu elämä,minun laatuaika, laatuaika lapselle, parisuhdeaika, laatuaika kavereille.

Parhaiten pärjäävät ne, jotka ymmärtävät, että elämä muuttuu lasten kanssa ja se on kokonaisuus. Ei voi elää siivuelämää. Se ei vain onnistu.

[/quote]

Olen kanssasi periaatteessa samaa mieltä, että parhaiten pärjäävät ne, jotka ymmärtävän elämän muuttuvan ja näkevät elämän kokonaisuutena. Ne, jotka kasvavat vanhemmuuteen.

Olen kuitenkin joka solullani vastaan sitä oletusta, että perhe olisi vain yksi "möykky", ja ettei perheen sisällä voisi olla yksilöitä ja yksilöiden välisiä suhteita ja niihin perustuvia tarpeita.

Ainakin meidän perheessä jokaisen yksilön hyvinvointi heijastuu positiivisella tavalla koko perheen hyvinvointiin, ja vastaavasti yksilön huonovointisuus vaikuttaa koko perheen dynamiikkaan.

Laatuaika on sanana teennäinen, mutta kaksistaan vietetty aika on kaikkea muuta kuin teennäistä. Parhaimmillaan se tukee koko perheyksikön hyvinvointia. Ja kyllä, samalla tavalla pyrimme antamaan kahdenkeskistä aikaa myös jokaiselle lapsellemme. Ei se ole siivutettua elämää, se on siivuista muodostuma kokonaisuus. Ja itse luonnehtisin sekä minua että miestäni nimenomaan perhekeskeisinä. Perheemme on meille kaikki kaikessa.

Jos perhe-elämä on syystä tai toisesta kriisissä, niin ammattilaisetkin alkavat hahmottaman kokonaistilannetta tarkastelemalla nimenomaan jokaisen yksilön vointia ja sitä, onko keskinäiset suhteet tasapainossa. Saako kaikki tarpeeksi huomiota, tulevatko kuulluksi. Ja sitä, että onko vanhempien suhde kunnossa muutenkin kuin äitinä ja isänä. Perhe on kokonaisuus, mutta se muodostuu yksilöistä. Ja suurin osa meistä haluaa tulla huomioiduksi myös yksilönä.

[/quote]

Minä en tässä puhunut yhteisestä ajasta. Vaan siitä, että jos ei kasveta aikuisiksi ja ymmärretä, että elämä on ns, siirtymiä erilaisiin vaiheisiin, sitä ei todellakaan pelasta viikonloppulomat hotellissa. Silti se mies saattaa mennä vieraisiin. Tämä on aika yleisesti se tälläkin palstalla viljelty totuus, että jos ei ole parisuhdeviikonloppuja, niin mies menee vieraisiin, kun nainen roikkuu niin lapsissaan.

Ne viikonloput eivät estä miehen vieraisiin menoa, jos ei ole kasvettu vanhemmiksi ja perheeksi ja ymmärretty, että kaikkea ei enää saa heti ja nyt.

Yhteinen aika on hyvää ja hienoa. Mutta se ei ole mikään tavoiteltava erityisarvo, mikä pelastaa avioliiton. Eli kun sanotaan, että vanhemmat parit sanovat, että unohtivat parisuhteen. Se ei meinaa sitä, että heidän liittonsa ei olisi sortunut viidenkympin villitykseen siksi, että eivät tarpeeksi päässeet kylpylöihin tai teattereihin. Se johtuu siitä, että arjessa unohdettiin olla myös mies ja nainen. Kokonaisuus ratkaisee perheen ja sen jäsenten hyvinvoinnin.

[/quote]

Olen itse asiassa edelleen kanssasi hyvin pitkälti samalla aaltopituudella. Ikäkriisejä tulee ja menee, ja uskon myös että pettäminen kertoo enemmän pettäjästä itsestään  kuin parisuhteen laadusta. Mahdollista videnkympin kriisiä

 ei voi varmaksi ennakolta estää käymällä kylpylöissä. Kuitenkin, mitä tyytyväisempi on ollut elämässään, ja mitä vähemmän on luopunut omista perustarpeistaan, niin sitä todennäköisemmin se ikäkriisi ei vaadi aivan uudenlaisen elämän aloittamista. Tällaista ainakin muistan lukeneeni.

Minä voin kyllä henkilökohtaisella tasolla todeta, että meidän parisuhteessa oli kriisikausi, jonka nimenomainen päätös panostaa parisuhteeseen ja "laatuaikaan" pelasti. Myös ne teennäiset illalliset. Ne nimenomaan auttoivat meitä kasvuprosessissa vanhemmiksi, perheeksi. Ne muistuttivat meitä siitä, että vaikka elämämme oli erilaista, niin sen isän ja äidin takaata löytyy edelleen "Anna ja Teemu". Ja ettei meidän tarvitse pitää hampaat irvessä kiinni vanhasta, vaan voimme sopeutua uuteen elämään menettämättä kuitenkaan täysin parisuhdettamme ja itseämme siinä matkalla. Se ei ole joko tai. Se opetti meille heti alkuun jotain olennaista siitä, miten meidän parisuhteen ja perheemme dynamiikka toimii. Ja että me todella tarvitsemme aina välillä kahdenkeskistä aikaa, ja että se kantaa paljon positiivista myös perhearkeen ja muutenkin.

Kyllä se jotkut parisuhteet pelastaa. :) Eri asia sitten on, että iskeekö tästä huolimatta joskus vielä viidenkympin kriisi. Mutta rumiin pikkulapsivaiheen erotilastoihin emme joutuneet. Elämämme tuntuu olevan nyt oikeanlaisessa tasapainossa.

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 14:32"]

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 14:09"]

Yhteinen aika on hyvää ja hienoa. Mutta se ei ole mikään tavoiteltava erityisarvo, mikä pelastaa avioliiton.

[/quote]

Kyllä se tutkimusten valossa on. Mitä vähemmän yhteistä aikaa, sitä todennäköisempi on ero.

[/quote]

Yhteinen aika ei tarkoita välttämättä kahdenkeskistä aikaa vaan voi tarkoittaa myös koko perheen yhteistä aikaa. Itse asiassa uskon, että kun ollaan koko perheenä ja katsellaan yhdessä leffaa tai potkitaan palloa pihalla tai pelataan Kimbleä, kaikki sitoutuvat siihen perheeseen paremmin eikä kukaan ala harhailla henkisesti kauemmas muista. Se näkyy sitten lastenkin käytöksessä teini-iässä.

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 14:47"]

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 14:32"]

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 14:09"]

Yhteinen aika on hyvää ja hienoa. Mutta se ei ole mikään tavoiteltava erityisarvo, mikä pelastaa avioliiton.

[/quote]

Kyllä se tutkimusten valossa on. Mitä vähemmän yhteistä aikaa, sitä todennäköisempi on ero.

[/quote]

Yhteinen aika ei tarkoita välttämättä kahdenkeskistä aikaa vaan voi tarkoittaa myös koko perheen yhteistä aikaa. Itse asiassa uskon, että kun ollaan koko perheenä ja katsellaan yhdessä leffaa tai potkitaan palloa pihalla tai pelataan Kimbleä, kaikki sitoutuvat siihen perheeseen paremmin eikä kukaan ala harhailla henkisesti kauemmas muista. Se näkyy sitten lastenkin käytöksessä teini-iässä.

[/quote]

Mutta mistä se oletus, että satunnaiset parisuhdeajat olisivat pois perheajalta? Kyllä meillä pelataan Kimbleä yms. lautapelejä lasten kanssa viikottain perheenä, käydään viikottain perheenä uimassa, luistelemassa, pyöräretkillä, pidetään siivouspäiviä yms. koko perheen voimin.

Tämän lisäksi lapsemme ymmärtävät kuitenkin, että joskus äidillä ja isällä on jotain yhteistä menoa, johon lapset eivät pääse mukaan. Ja se on ok. Lapsia ei tartte osallistuttaa ihan kaikkeen. Ihan kaiken ei tarvitse pyöriä 20 vuotta lasten ympärillä.

Jokainen tyylillään, mutta kyllä minä ainakin olen muutakin kuin Äiti. Arki on arkea, eikä sitä yhteistä aikaa ole järin paljon, etenkin jos lapsia on useampi (meillä kolme).

Yhteiset hotelliviikonloput, ulkona käyminen, leffat..ihanaa keskittyä vain siihen puolisoon. Yhteisistä hetkistä saa energiaa arkeen. Jos yhteistä aikaa ei halua, niin sitten voi miettiä miksi ylipäätään ollaan yhdessä, pelkästään lasten takia?

Nimim. 15v yhdessä

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 14:53"]

Tämän lisäksi lapsemme ymmärtävät kuitenkin, että joskus äidillä ja isällä on jotain yhteistä menoa, johon lapset eivät pääse mukaan. Ja se on ok. Lapsia ei tartte osallistuttaa ihan kaikkeen. Ihan kaiken ei tarvitse pyöriä 20 vuotta lasten ympärillä.

[/quote]

Näissä keskusteluissa aina unohdetaan, että on täysin eri asia, onko kotona 14-, 15- ja 16-vuotiaat lapset vaiko 2-, 3- ja 4-vuotiaat lapset. Teineistä voi olla tosi hieno homma, jos "vanhukset" lähtevät viettämään hääpäivää keskenään kalliiseen ravintolaan.

Pikkuiset eivät oikeasti ymmärrä, että vanhemmat lähtevät bailaamaan tai laivalle tai viikoksi etelään ja heidät jätetään jollekin lapsenlikalle tai mummolle ajaksi, joka tuntuu heistä ikuisuudelta. Päivittäinen päiväkotiaika kyllä muodostuu lapselle ajan mittaan rutiiniksi, ja hän tietää, missä vaiheessa äiti/isä tulee hakemaan. Jos taas vanhemmat lähtevät yhtäkkiä viikonlopuksi jonnekin ja lapsi jätetään hoitoon, se on lapselle iso stressi. Ei pieni lapsi ymmärrä ajan kulua. Lauantain karkkipäivän odottaminenkin tuntuu elämän pituiselta ajalta.

En ymmärrä, miksi pitää lähteä silloin pois, kun lapset ovat pieniä. Se on sitä pikkulapsiaikaa ja siihen kuuluu lasten kanssa oleminen ja lapsista huolehtiminen. Vanhemmat voivat sitten viettää keskenään aikaa, kun lapset kasvavat ja pärjäävät yksinkin ja ymmärtävät, että tunti tai viikko on rajallinen aika, eivätkä kuole ikävään.

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 15:40"]

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 14:53"]

Tämän lisäksi lapsemme ymmärtävät kuitenkin, että joskus äidillä ja isällä on jotain yhteistä menoa, johon lapset eivät pääse mukaan. Ja se on ok. Lapsia ei tartte osallistuttaa ihan kaikkeen. Ihan kaiken ei tarvitse pyöriä 20 vuotta lasten ympärillä.

[/quote]

Näissä keskusteluissa aina unohdetaan, että on täysin eri asia, onko kotona 14-, 15- ja 16-vuotiaat lapset vaiko 2-, 3- ja 4-vuotiaat lapset. Teineistä voi olla tosi hieno homma, jos "vanhukset" lähtevät viettämään hääpäivää keskenään kalliiseen ravintolaan.

Pikkuiset eivät oikeasti ymmärrä, että vanhemmat lähtevät bailaamaan tai laivalle tai viikoksi etelään ja heidät jätetään jollekin lapsenlikalle tai mummolle ajaksi, joka tuntuu heistä ikuisuudelta. Päivittäinen päiväkotiaika kyllä muodostuu lapselle ajan mittaan rutiiniksi, ja hän tietää, missä vaiheessa äiti/isä tulee hakemaan. Jos taas vanhemmat lähtevät yhtäkkiä viikonlopuksi jonnekin ja lapsi jätetään hoitoon, se on lapselle iso stressi. Ei pieni lapsi ymmärrä ajan kulua. Lauantain karkkipäivän odottaminenkin tuntuu elämän pituiselta ajalta.

En ymmärrä, miksi pitää lähteä silloin pois, kun lapset ovat pieniä. Se on sitä pikkulapsiaikaa ja siihen kuuluu lasten kanssa oleminen ja lapsista huolehtiminen. Vanhemmat voivat sitten viettää keskenään aikaa, kun lapset kasvavat ja pärjäävät yksinkin ja ymmärtävät, että tunti tai viikko on rajallinen aika, eivätkä kuole ikävään.

[/quote]

En voisi olla enempää eri mieltä. Jos lapsella on ydinperheen ulkopuolelta tuttuja ja turvallisia hoitajia, vaikkapa mummi tai kummi, niin lapsi tuskin riutuu sen ajan ikävissään kun äiti ja isä käyvät leffassa tai syömässä. Lapsi, jolla on perusluottamus kunnossa ja on tottunut pärjäämään hetken ilman vanhempiaan muiden tuttujen ja turvallisten aikuisten kanssa, pärjää kyllä.

Minäkin olen jonkin verran kasvatusoppaita lukenut, ja monessa niistä toistuu se ajatus, kuinka hyvää lapsille tekee tulee huomata, että heidän vanhempansa eivät ole olemassa VAIN lapsilleen. Se itse asiassa luo lapsille turvaa, lasten tehtävä ei ole täyttää vanhempiensa tyhjiötä. Lapset ymmärtävät kyllä, että on erikseen olemassa aikuisten juttuja ja lasten juttuja.

Lisäksi ne mummolareissut harvemmin kiinnostaa enää niitä 14- tai 15-vuotiaita, varsinkaan jos isovanhempien ja lastenlasten välille ei ole päästetty syntymään läheisiä välejä pienestä pitäen. Nimenomaan sellainen 4- tai 5-vuotias saa eniten irti mummolareissusta. Koululaisilla alkaa olla jo omia menoja, harrastuksia ja toiveena nimenomaan yökyläilyt kaveriperheissä.

Minua mietityttää aina, että mistä nämä kauhukuvaskenaariot itkevistä ja riutuvista lapsista oikein kumpuaa, kun se ei vastaa yhtään sitä todellisuutta, minkä minä olen parhaimmillani nähnyt niin omien ja tuttujen lasten kohdalla. Siis sellaisten lasten kohdalla, joilla on hyvät ja välittömät välit vaikkapa niihin isovanhempiin. Ehkä jos sen lapsen jättää ensimmäisen kerran yöhoitoon 6-vuotiaana, niin luvassa saattaa olla juuri sitä itkua ja järjetöntä ikävää, en tiedä.

Ja jos puhutaan puhtaasti vanhempien näkökulmasta, niin tilastojen valossa se pikkulapsiaika on rankinta parisuhteelle. Juuri silloin mahdollisuus joku viikonloppu nukkua pitempään tai mahdollisuus kohdata hetki oma puoliso puolisona, voi tehdä ihmeitä niin jaksamiselle kuin parisuhteellekin.

puhutte kaikki viimeisimmät kirjoittajat samasta asiasta, muttette hoksaa että yritätte kaikki kertoa millainen tapa sopii juuri teille.

Toiselle se on kylpylä ja illallinen toiselle sellainen olisi hyvinkin teennäistä.

Toinen tykkää mennä vaimon kanssa mökille ja laittaa mökkiä. Toiselle se voi olla melkeen arkea jos kotona laittaa ja sisustaa paljon.

Kolmas haluaa ulkomaille ja neljäs saisi siitä päänsärkyä kun miettisi vain miten lapset kotona.

kaikille löytyy varmasti omat tapansa.

En  vähenksy heitä jotka haluavat lähteä kaksin, mutten myöskään korota heitä jotka tykkää perheenä mennä joka paikkaan.

Osa meistä on vaan niin rentoutuneita perheensä kanssa että se on lomaa ja yhteistä parisuhdeaikaa. Ei kukaan voi sanoa ettette oikeasti ole kahdestaan kun lapset nukkuu vieressä. Kukaan ei voi tietää miten toinen asiat kokee :/

ihmiset on erilaisia ja jokaisen meistä pitäisi löytää se ihminen jonka kanssa homma toimii.

Sori sekavaa tekstiä