MIKSI minulla ei ole ystäviä? Mitä teen väärin?

EEhkä voisit kokeilla unohtaa mitä muut tekevät tai ajattelevat. Ota kontakti, jos siltä tuntuu. Sitä kuka mitäkin sanoo tai ei sano...ei kannata välittää... Tulee sellainen aika, kun tunnet olosi hyväksi. Sitten niitä kavereita joko tulee tai ei. Ja voihan ne olla hyvänpäiväntuttuja. Ei kaikista ole ystäviksi. Riippuu elämäntilanteestakin, 

Minusta tuntuu, että useilla on niin paljon muuta tai eivät vain jaksa. Kuinka sinä jaksat?

Voimia ja nauti elämästäsi. Yksinkin on ihan kiva olla. Ja välillä yhdessä.

Ehkäpä sen kyttäämisen voisi jättää vähemmälle ja elää ne hetket.

Itse olen 25v ja nykyään en mieheni lisäksi näe oikein ketään muuta. Kaverit ovat etääntyneet, vaikka heihin yritän pitää yhteyttä. Uusia olen huono hankkimaan ja tällä hetkellä olen työttömänäkin... Todella masentavaa ja turhauttavaa.

Ap, mä näen tässä kaksi puolta. Ensinnäkin olet varmasti vilpitön, miellyttävä ja mukava ihminen, mutta oletko liian siloteltu. Liian korrekti, liian kohtelias, liian huoliteltu jne. Puuttuuko sinusta kyky nauraa itsellesi ja asioille ylipäätään? Mä huomasin, että sain kavereita, kun kerran raahauduin läheiseen leikkipuistoon niin hirveissä maaliryntteissä tukka harjaamatta, että sain herätettyä tolkutonta naurua ja sitä kautta keskustelu meni siihen, että vertailtiin, kuka on hirvein pahimmillaan.:) No, eihän ne mitään ystävyyssuhteita ole, mutta ihmiset tykkää huumorista ja siitä, ettei ota itseään liian vakavasti. Ja kyllä, joskus on hyvä kertoa avoimesti itsestään. Saa harrastaa itseruoskintaa reippaasti. Valitettavasti hyvä yleissivistys ei kauheasti auta ystävyyssuhteissa. Olen itse kova lukemaan ja seuraan maailmaa. Suurin osa ihmisistä pitää yleissivistystä tylsänä. Tämä ihan yliopistomaailmasta lähtien. Onneksi minulla on pari vanhaa koulukaveria, jotka harrastavat yhteiskunnallista pohdintaa, historiaa jne., ja heidän kanssaan voi näistä puhua. Valitettavasti asuvat vain 200km:n päässä.

Toinen juttu on, että aikuisiällä ystävyyssuhteita ei oikeasti enää helposti saa. Itse olen luovuttanut. En kaipaa edes ketään. Mies, lapset, sukulaiset ja vanhat ystävät joskus tavattuna saavat riittää. Eri elämänvaiheissa tulee sitten aina kavereita, joiden kanssa paljonkin tulee juteltua ja jopa nähtyä vapaa-ajalla, mutta nuo ihmissuhteet kuivuu heti, kun se tilanne on ohi. (työkavereita tmv.) En jää roikkumaan ja annankin niiden kuivua. Nytkin aloitin uudessa työssä pienessä työpaikassa (kaksi naista, kolme miestä) ja olen sen toisen naisen kanssa kauheasti arkikaveria, mutta lopetan joulukuussa ja tiedän, että sen jälkeen ei olla missään yhteyksissä.

Tuttua, ah niin tuttua. Mutta nythän on se ryhmä fb:ssä, Ihmisiä ja menoja. Etsikää se ja liitykää!!

Minä olen taas aivan tyytyväinen että tulin ottaneeksi etäisyyttä kavereihin ja ystäviin. Lakkasin vain pitämästä yhteyttä. Opettelin käymään yksin baarissa ja tekemään yksin juttuja. Muutamia läheisimpiä näen silloin tällöin. Näköjään tykkään olla vähän erakompi. Mies on ja ihana onkin. Hän sanoo että vaikutan onnellisemmalta näin.

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 21:06"]

Tuttua, ah niin tuttua. Mutta nythän on se ryhmä fb:ssä, Ihmisiä ja menoja. Etsikää se ja liitykää!!

[/quote]

Mikä ryhmä?

174 jatkaa vielä että olen niin kateellinen miehelleni jolla riittää kyllä kavereita. Kaikki siis lapsuudesta ja on niitä jäänyt opiskeluajoiltakin sellaisia joihin pidetään suunnilleen viikottain yhteyttä soittamalla. Tuntuu että sillä soi aina puhelin ja joku kaveri soittaa. Mulle ei oo oikeesti koskaan soittanut kukaan ja kysynyt kuulumisia! Onko vähän säälittävää, että äitin kanssa tulee ainoastaan vaihdettua kuulumisia ja nähtyä eniten. Ja oon siis 25v jolla kuuluisi olla vähän enemmän sosiaalista elämää. Ei sitä nyt aina ite viittis lähteä vauvan kanssa kylään vaan olishan se kiva kun joku kaveri joskus soittais että sopisko että tuun kahville. Tuota ihmettä saa kyllä odottaa :/ tuntuu että olen niin uskomattoman masentunut tän asian takia ja tää pyörii mun päässä jatkuvasti. Miehelle en vaan kehtaa enää asiasta itkeä vaikka kyllä hän kuuntelee ja lohduttaa. Välillä tuntuu että alan niin lapselliseksi että erakoidun enkä kysele keltään kuulumisia vuoteen!

Vähän vaille 30v. minäkin.

Olen yrittänyt pitää yhteyttä ihmisiin, kutsunut milloin minnekin. Joku ei ole 5 vuoteen vastannut puheluihini, joten en enää jaksanut soittaa.

Olen pitänyt tuparit ja kahdet pikkujoulut, joihin ei tullut kukaan. Pidin valmistujaiseni joihin ei tullut ketään. Eli ei voi syyttää etten järjestäisi mitään.

Käyn ulkona, näyttelyissä, leffassa, keikoilla, vaikka missä. Teen lisäksi vapaaehtoistyötä ja opiskelen. Kukaan ei jaksa lähteä mukaan, jos ehdotan jotain. Useimmat eivät edes vastaa mitään.

Ihminen, kenen kanssa olen eniten tekemisissä on työtön alkoholisti. Häntä ei aina jaksa, koska humalassa hän alkaa käyttäytyä tosi törkeästi mua kohtaan. Huorittelee jne. Seurustelusuhdetta hän ei kuitenkaan halua.

En ole koskaan seurustellut miehen kanssa eikä ole lapsia.

Ehkä kaikkein kummallisinta tässä kaikessa on se, että ihminen joka nuorempana raiskasi minut, haluaa linkedinissä lisätä minut kontaktikseen.

Eipä nyt kauheen hyvin kyllä voi sanoa että menee. Onneksi opiskeluissa tulee oltua jossain kontaktissa muiden ihmisten kanssa. Valitettavasti he ovat vain todella kaukana mun ajatusmaailmasta (=eivät seuraa mitään muuta kuin julkkiksia ja muita "helppoja" aiheita, eivät katso uutisia, lue lehtiä jne.)

Ehkä mä sitten olen nirso..

up

Voisin kirjottaa saman tekstin. Olen 25v nainen jolla on aviomies ja esikoinen 4kk. Jo raskausaikana tuntui että kaikki hylkäsi. Kaikista kovin kolaus oli kun odotin viimeiset kuukaudet joka viikonloppu baby showereita (jotka kaveripiirissä on jokaiselle järjestetty ennen minua) mutta eipä kuulunut.. Kaikille muille on melkein järjestetty jotain yllätysjuhlaa, synttäriä tms. Itse olen aina ollut se pääjehu järjestelyissä ja leiponut kaikkea yms. Kavereilla on sen verran vanhempia lapsia kun omani ettei yhteisiä leikkihetkiä ole. Sillon tällön facebookissa kysyn kuulumisia ja saan parin sanan vastauksen tai en vastausta ollenkaan.. Kyllähän tässä on monet illat miettinyt että missä on mennyt vikaan. Multa ei oo jäänyt mistään ystäviä, ei lapsuudesta, koulusta, opiskeluajoilta.. Nuo kaverit on miehen kavereiden vaimoja mitä joskus näen. Kuinkahan monta kertaa tästäkin asiasta olen miehelle itkenyt, oikein hävettää. Tuntuu tosi pahalle se, etten ole kellekään semmonen ykkösystävä enkä paras ystävä. Kaikilla näillä kavereilla on parhaita ystäviä ja mulla ei oo muita kuin he. Kai se vaan on niin että raskaana sitä jää yksin :|

Ap, vaikutat tekstisi perusteella todella mukavalta ihmiseltä! Tuli paha mieli puolestasi lukiessani tätä. 

Itsekin tunnen itseni yksinäiseksi, asun pienellä paikkakunnalla, ainoat ystäväni on avomies ja perheeni. Puhelimeni ei soi ikinä, mitä nyt lehtikauppiaat haluaa välillä muistaa. Kaikki lapsuus- ja koulukaverit on mennyttä. Sen jälkeen, kun muutin kolmeksi vuodeksi isoon kaupunkiin opiskelemaan, kaikki lopettivat yhteydenpidon, vaikka sitä itse ekan vuoden yritin jatkaa. Sitten riitti. 

Onneksi opiskeluajoilta jäi kolme ihanaa ystävää, joiden kanssa ollaan yhteyksissä ja näen heitä aina kun käyn vanhassa opiskelukaupungissani, mutta sinnekin on sen verran matkaa että harvoin tulee käytyä. Eikä oikein ole rahaakaan aina.

Minulla on vähän sama tilanne kuin useilla täällä; ei vain ole ystäviä, ei edes kavereita. Aina luvataan lähteä jonnekin ja sitten perutaan tai ei vastata enää puhelimeen. Minä olen se, joka yrittää saada muita lähtemään. Mutta ei, ei minun seurani kelpaa kun muiden on parempaa.

Olen kuitenkin mukava, kiinnostunut muiden asioista, kerron paljon itsestäni, minulla on huumorintajua ja olen ennakkoluuloton. Ehkä en sitten vain ole kaveriainesta.. Muutto toiselle paikkakunnalle auttaisi varmasti, mutta ei sekään hetkessä onnistu.

Olen kuitenkin vasta 20-vuotias ja mietityttää, että tätäkö se elämä sitten on.

Jos joku haluaa kirjoitella minulle (asun Pirkanmaalla) niin osoite on: alluu94@gmail.com

Saa laittaa viestiä! Täällä yksinäinen, raskaana oleva kolmekymppinen äiti 02-alueelta..Huumorintajua ja asennetta löytyy, mukavaa seuraa vailla. Ystäviä kaipaan arkeen kaikkiin hetkiin, on se sitten kahvittelua jorinoiden tai vaikka leffaan. Alkaessani odottaa katosi kaverit jälleen..Mies tekee vuorotöitä niin tässähän ihan mökkihöperöityy..:) Iso talo kaipaa elämää joten ei haittaa vaikka olet kauempaakin. Ehkä vuoden päästä voisi tuulettua jos siihen mennessä olisi ystävä löytynyt?
luminousautumn@gmail.com

Ehdotan harrastuksiin mukaan. Sellaisiin, jossa jo kin asian ympärillä touhuta. Sali tai kumoat on yksilösuorittamista. Hyvää toki kunnolle.

tutustumiseen toisenlaiset jutut. Sellaiset, missä tulee luonnostaan kontaktia ja vuorovaikutusta. Sellaista missä tarvii apua myös. Sellaista missä harrastuksen tiimoilta järkätään jotain yhdessä. 

Mikä sinua voisi kiinnostaa?

Aloittaja ja muut kaltaiset, laittakaa osoite johon voi kirjoittaa. Tekstisi kuten omasta elämästä. Tutustutaan me yksinäiset toisiimme ja verkostoidutaan? :)

Tämä ei varmaankaan päde ap:hen, hän ei ainakaan vaikuta yhtään sellaiselta tekstiensä perusteella, mutta voisin mainita minkä olen itse havainnut olevan ehkä syynä, että ihmiset vähän karttavat. Jos siis vaikka joku muu hyötyisi tästä.

Tiedän pari henkilöä, jotka ketkään eivät ole varsinaisia kaverimagneetteja, jos nyt eivät ihan hyljeksittyjäkään. Heitä yhdistää sellainen jonkinlainen kaikkitietävyys, tai siis he tuntuvat usein "tietävän" toisen asiat paremmin kuin toinen itse ja ovat turhan innokkaita neuvomaan miten asiat tulisi tehdä ja kertomaan miten asiat oikeasti ovat (koska toinen henkilö itsehän ei voi asioita yhtä hyvin ymmärtää). Myös ehkä jotenkin tarkkailevat toisten toimintaa keskimääräistä enemmän ja saattavat kysellä "miksi et muuta alueelle x, se on paljon kivempi kuin tuo missä asut" (no esim. siksi että minä pidän enemmän tästä nykyisestä?!) tai "miksi otat käsilaukun vessaan mukaan?" (eikä saisi? tarviiko ihan oikeasti menkkansakin raportoida?) jne.

Ovat siis muuten ihan mukavia ja normaaleja tyyppejä, mutta huomaan, että jostakin syystä heidän seuraansa ei niin innokkaasti hakeuduta ja veikkaan syyksi juuri tuota asiaa. Tunkeutuvat siis liikaa toisen alueelle. Minä en tunne heitä kovin läheisesti, mutta sen verran että olen tuon piirteen havainnut. Ja ainakin minä alan vaistomaisesti vähän vältellä ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja puuttuu jokaiseen toisen tekemään valintaan, isoon tai pieneen (vrt. asuinalue ja käsilaukku vessaan mukaan).

Tämän ketjun kirjoittajista en saanut tuollaista kuvaa tekstien perusteella, mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa oman havaintoni, jos siitä vaikka jollekin olisi kuitenkin hyötyä.

Täällä myös erakoitunut kahden lapsen äiti. Mies löytyy ja työkaverit on ihan mukavia, mutta siinäpä se. Kahden muun ihmisen kanssa tulee pidettyä enemmän yhteyksiä ja tapailtua silloin tällöin. Viihdyn kyllä itsekseni ja oman perheen kesken, mutta joskus olisi ihan terveellistä irtaantua tästä ja käydä vaikka kaupungilla jonkun kaverin kanssa.. Luottamukseni petettiin erään ystävän toimesta todella pahasti ja sen jälkeen olen muuttunut tällaiseksi erakoksi. En ota kontaktia vapaa-ajalla juuri lainkaan vieraisiin ihmisiin, en todellakaan halua tutustua kehenkään. Näiden kahden tyypin kanssa joita joskus tapaan, niin puhellaan vain yleisistä asioista. En juurikaan puhu omista asioistani mitään. Vieraat ihmiset saavat minusta varmasti erittäin ylimielisen ja tylyn kuvan, mutta ei se haittaa. En myöskään kuulu mihinkään sosiaaliseen mediaan, joten silläkin rintamalla on hyvin hiljaista. Saanpahan olla rauhassa. Ikäväähän se toki on, jos haluaisi ystäviä eikä niitä saa. Itse en kuitenkaan enää rupea liian läheisesti kaveeraamaan kenenkään kanssa, luotto on mennyt niin pahasti kaikkiin.

Onko teidän mielestä normaalia, että nainen ja mies voivat olla vain kavereita, koska minulla on todella paljon kavereita, jotka ovat miehiä. Viihdyn todella paljon heidän seurassaan ja minulla on hauskaa heidän kanssaan. Minulla on kavereita, jotka eivät tätä käsitä ja jotkut myös kiusaavat siitä. Haluaisin tietää, onko joillakin teistä samaa?

[quote author="Vierailija" time="16.02.2014 klo 13:37"]

Yksinäisyys, joka ei johdu omasta valinnasta, kuulostaa ikävältä. Vaikea sanoa viestien perusteella, mistä on kyse. Mitä jos yrittäisin tarkastella asiaa toisesta näkökulmasta? Olen nimittäin itse sellainen ihminen, jonka seuraan ihmiset oikein etsiytyvät - tarkoitukseni ei nyt ole paukutella henkseleitä ja ylpeillä, olen oikeastaan tajunnut tämän vasta nyt, kun mulla on huomattavasti vähemmän sosiaalisia kontakeja. En omasta mielestäni ole mitenkään erityisen hieno tai jännittävä ihminen, mutta jos kertoisin, millainen minä olen, voisi jollekulle ehkä aueta jotain, en tiedä.

Luulen, että syy, miksi mun on (ala-asteen jälkeen, ala-asteella olin koulukiusattu) ollut aina helppo tutustua ihmisiin, on se, että oon ihan vilpittömän kiinnostunut toisista ihmisistä ja, noh, asioista. Jos joku kertoo mulle jotain itsestään, elämästään, harrastuksistaan ja kiinnostuksenkohteistaan, mulla on aina esittää kysymyksiä ja keskusteluja syntyy. Koska oon yleiskiinnostunut lähes kaikesta, mulla usein on edes jotain pohjatietoa itselleni suht vieraastakin asiasta.

Toinen juttu on kohteliaisuus ja positiivisuus. Olen oppinut tätä etenkin ollessani vaihto-oppilaana ulkomailla. Hävettää omat huonot käytöstavat ennen tuota vaiho-oppilasvuotta. Meillä ei kotona oikein panostettu käytöstapoihin. Positiivisuus siinä mielessä, että vaikka kuuluisi huonoakin (ja Suomessa saa kyllä mielestäni vastata mitä kuuluu -kysymykseen totuutenmukaisesti), yrittäisi sen lisäksi keksiä jotain positiivistakin sanottavaa.

TOisten huomioiminen. Jos keskustellaan isomman porukan kanssa, mä yritän aina keskustella niin, että puhun kaikille ja annan tilaa, vaikka itse olenkin aika kova puhumaan. Inhoan päällepuhumista, joten todellakin välttelen sitä itse ja pyydän anteeksi, jos siihen syyllistyn. Myös palaaminen edellisellä tapaamiskerralla kerrottuihin asioihin on tällaista huomioimista; voi siis vaikka kysyä, onko lapsi parantunut tmv.

Mä olen seurassa varmasti itsevarma, sanavalmis ja hauska, vaikka samassa elämässä olen myös masentunut ja epätoivoinen. Mulla (ja kai yleensä ihmisillä) on monta roolia. En yritä tällä viestillä kertoa, miten mahtava ihminen olen (en pidä itseäni ollenkaan mahtavana ihmisenä, itse asiassa mulle on kiusallista kirjoittaa itsestäni näin kehuvaan sävyyn), vaan tarkoitukseni on antaa mahdollista ajattelemisen aihetta. TOivottavasti joku ystävää kaipaavista saisi siitä jotain irti.

[/quote]

Herranen aika, onko mulla kopio jossain?!?!

Mä voisin vielä lisätä tähän sen että saan helposti vielä muut ihmiset innostumaan uusista asioista. Eli jos puhun vaikka jollekin että olen järjestämässä bileitä niin samantie kaikki haluavat tulla sinne. Koska mulla on niin paljon tuttuja ja ihmisiä aina ympärillä niin huomaamatta jo huomaan että bileisiin onkin tulossa jo 15 nais ihmistä. Joudun kyllä aina miettimään myös sitä ketä sopii mihinkin tilaisuuteen toisten kanssa jotta osaa ottaa huomioon tulevatko vieraat toimeen keskenään.

Mulla on aina ollu sosiaaliset taidot ja henkilökemiat jotenkin hanskassa. Oon myös sairaanhoitaja psykiatrisella puolella ja oon siinäkin huomannut että mun kanssa olo on jotenkin "erilaista." Monet potilaat haluavat aina avautua mulle (eivät muille hoitajille) ja täytyy kyllä sanoa että oon saanut aika paljon kiitosta tästä. En jotenkin tiedä mikä siinä on? Mä vaan olen aidon utelias ja kiinnostunut ihmisistä. Olen ystävällinen, hymyilen aina ja otan kaikki ihmiset huomioon. Oon myös avarakatseinen enkä työnnä ketään pois päin.

Facebookissa keskustelen kaikkien kanssa. Aika monet puoli tututkin lähestyvät mua ja kommentoivat herkästi, koska tietävät että huomioin heitä ja kommentoin aina takaisin jotain.

Mulla on kyllä ihan pikkulikasta asti ollut aina paljon kavereita ympärillä. Olin aina porukasta se jolle soitettiin kun haluttiin seuraa sillä yhdistin aina ihmisiä. Oon juurikin se kaikkien kaveri.

Tällä viikolla muuten kävin kahvilla erään naisen kanssa johon tutustuin facebookin erään yheisön kautta. Sieltä sitten se vain kyseli kiinnostaako kahvi seura, no tottakai! :D tätä voisi kutsua myös ehkä hulluudeksi, niinkuin muutama mun kaveri mua on kuvaillut :D

Huonoina puolina mulla on se etten osaa olla yksin. Ahdistun heti jos ei ole jotain ihmistä ympärillä :(

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 20:39"]

Hei, et ole ainoa... Minullakaan ei ole ainoakaan ystävää, paitsi 2 koiraani. Olen naimisissa, jo 16v. , meillä ei ole yhteisiä ystäviä, ja nyt kun olen jäänyt työttömäksi, yli vuosi sitten, ei minulla ole edes niitä entisiä " työtuttuja". Elän elämääni siten, että en odota elämältäni enää yhtään mitään, välillä tuntuu, että kaikki on aivn yhdentekevää elin tai kuolin. mieheni on kyllä kiltti ja kotona suht. Avulias, mutta esim. Seksiä meillä ei ole ollut n. 7-8 vuoteen. Enään en jaksa edes toivoa sitä, olen itsekin jättänyt oman kehoni täysin " tuuliajoille". Ainoa mikä estää minua lopettamasta tätä kaikkea on koirani sekä tyttäreni, joka ei käy tervehtimässä kuin juhlapyhin...

nautin kyllä kesän lämmöstä ja välillä unelmoin jättämässä avioliittoni ja muuttavani eSim. etelän lämpöön, muttasitten havahdun ja ymmärrän että tämä nykyinen elämäni tulee jatkumaan elämäni loppuun asti....

Olisiko kellään mitään "rakentavaa" ehdotusta mitä voisin tehdä?

t. Aina yksin

[/quote]

Siis voi herranen aika järkytyin tästä! Nyt nainen niskasta kiinni ja menet hakemaan ammattiapua. Meillä kaikilla on se TASAN yksi elämä ja et TODELLAKAAN VOI ENÄÄ JATKAA NOIN! Opettelet nyt rakastamaan itseäsi ensin ja siihen tarvitset ammattiapua. Jokainen meistä on yhtä arvokas hyvään elämään!

llllllllllllllllllllllllllllllllllll

hg

a

h