Lue keskustelun säännöt.
MIKSI minulla ei ole ystäviä? Mitä teen väärin?
16.02.2014 |
En enää jaksa tätä yksinäisyyttä. Olen se, joka pitää yhteyttä ja jos ei pidä, ei kukaan muukaan tee niin. Olen se, joka pyytää lenkille tai vaikka lasten kanssa puistoon. Jos en pyydä, saan mennä yksin. Olen se, joka tarjoutui lähtemään elokuviin toisen kanssa, mutta sitten toiselle tulikin parempaa tekemistä (kehtasi tämän minulle vielä kertoa) ja joka sitten luki tänään Facebookista, että tämä henkilö oli mennyt elokuviin muiden kanssa... vaikka pyysin, että kerro kun olet menossa, kaipaisin seuraa.
Ei niin ei.
Olen se, joka ei ole koskaan juhlinut synttäreitä ystävien kanssa, ja joka vietti elämänsä ensimmäisiä pikkujouluja 31-vuotiaana viime joulukuussa, koska ITSE JÄRJESTIN SELLAISET. Minä olen se, joka lukee nimenomaan Facebookista muiden illanvietoista ja kiitoksista miten oli kivat kolmekymppiset/polttarit/babyshowerit... ei varmaan ole vaikea arvata, ettei minulle ole tuollaisia järjestetty koskaan.
Ja tiedättekö, olen ihan tavallinen nainen. Olen avarakatseinen, peruspositiivinen, en juorua muista, osaan kuunnella, en ole takertuva... ja olen aina ulkona kaikesta. Olen näkymätön, minua ei muisteta. Joskus kun joku tuttu tulee kadulla vastaan ja näkee minut, hän näyttää hetken siltä kuin muistaisi että ai niin tuokin ihminen on olemassa.
Tämä kyllä sattuu jo syvälle.
Kommentit (292)
[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 12:28"]
Puutun tässä vain siihen, että moni luulee että seurassa heitä kyräillään eikä kukaan puhu mitään, kuten AP mainitsi leikkipuiston muut äidit. Se johtuu tasan siitä, että täytyy olla reippaampi itse ja rikkoa jää! Minulla kesti vuosikausia opetella tämä, ja kavereita+ystäviä on juuri sen verran kuin haluan olevan. Ei pidä jähmettyä aloilleen :)
[/quote]
Njoo.. Mulla oli yksi lähipuiston äiti, joka itsekin sanoi että olispas kiva joskus treffata tuossa lähikoululla kun asutaan lähekkäin.
Otin sen sitten tosissani ja kysyin häneltä asiaa myöhemmin että koskas treffattaisiin lasten kanssa. Kierrellen ja kaarrellen tuli että nooh.. on tässä näitä työkiireitä ja katsotaan myöhemmin. Tästä on vuosi.
Se tuntuu todella paskalta. Muut tuntee lapsuudesta toisensa, itse olet täysin ulkopuolinen jolle vaan sitten ohimennen ehdotetaan tuollaista muttei se ikinä tapahdukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.02.2014 klo 13:28"]
Ap:n ongelma lienee Suomessa asuminen. Muutin 90-luvulla Espanjaan, melko pieneen kaupunkiin. Olin asunut maassa noin 4 kuukautta kun jos huomasin, että en voi aina suostua jokaiseen kyläilyyn ja tapaamiseen, sillä aika ei vain riittänyt!
[/quote]
Samaa mieltä. Me muutimme viime vuoden alusta Espanjaan, ja minä, joka olin aina ollut yksinäinen ja hyljeksitty, suorastaan ihmisten välttelemä, aloin saada tuttuja ja ystäviä heti. Heti muuttopäivänä jo tuli naapurustosta ihmisiä toivottamaan tervetulleeksi, toi tuliaisia... Töissä kaikki oli heti mieletttömän ystävällisiä, pyysivät tapaksille heidän kanssaan aamupäivästä tauolle jne.
Ja ketäänj täällä ei haittaa minun ujouteni ja hiljaisuuteni, ei ne huomaakaan sitä, kun höpöttävät itse niin paljon :D
Tämä kirjoitus on hyvä, mutta voisi olla tosi tai sitten PROVO. Meitä yksinäisiä on aivan liikaa. Minäkin kuulun porukoihin enkä todellakaan tiedä miten ihmiset valitsevat kaverinsa. Ehkä kaveri valitaan sillä perusteella, että kenestä on jotain hyötyä. Jos ei ole mitään hyötyä, niin kaverisuhdetta ei ylläpidetä. Itse ainakin olen sellainen, että olen lahjomaton eikä minusta taida olla kenellekään mitään hyötyä. Jos lahjonta olisi käytössä tässä maassa niin olisin lahjomaton, sillä siitä seuraa aina velka toiselle. Ollaan velkaa sitä sun tätä... vaikka kiitollisuudenvelkaa... ja vaihdetaan ties mitä siitä johtuen... huomaatteko miten?
[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 12:28"]
Puutun tässä vain siihen, että moni luulee että seurassa heitä kyräillään eikä kukaan puhu mitään, kuten AP mainitsi leikkipuiston muut äidit. Se johtuu tasan siitä, että täytyy olla reippaampi itse ja rikkoa jää! Minulla kesti vuosikausia opetella tämä, ja kavereita+ystäviä on juuri sen verran kuin haluan olevan. Ei pidä jähmettyä aloilleen :)
[/quote]
Ap on monta kertaa kirjoittanut, että on rikkonut jäätä kyllä. Ettekö te osaa lukea?!
t. eräs hissukka-leimaan kyllästyntyt, nätinpuoleinen ja yksinäinen äiti etelästä.
Minun vuoden vanha ketjuni. Tilanne on edelleen sama, vaikka lapsi on alkanut käymään kahdesti viikossa kerhossa lähikaupungissa. Ei sielläkään haku ja vientireissulla kukaan ala juttelemaan ja jos itse yrität, on osapuoli passiivinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en ole yksinäinen, mutta aihe pistää miettimään. Töissä olen huomannut muutaman ihmisen käyvän aina yksin syömässä. En tiedä tekevätkö tämän omasta tahdostaan vai eikö heillä vain ole lounasseuraa. Molemmat ovat ihan mukavia naisia, töissä kyllä juttelen heidän kanssaan mutta eivät kyllä ole sen tyyppisiä ihmisiä joiden seuraan hakeutuisin oma-aloitteisesti. En osaa sanoa miksi, mutta jotenkin tunnen oloni vaivautuneeksi heidän seurassaan.
En tarkoita tietenkään että te yksinäiset olisitte heidän kaltaisiaan. En myöskään tiedä onko näillä naisilla laaja sosiaalinen piiri työn ulkopuolella, voi hyvin ollakin. mutta ihmiset hakeutuvat yleensä sellaisten ihmisten seuraan joiden kanssa on helppo ja mukava olla.
Onko miehillänne paljon kavereita? Kun menitte naimisiin, oliko teillä kaaso? Eikö hänkään järkännyt polttareita?
mielestäni on kyllä todella tökeröä käytöstä jos porukassa hyljeksitään jotain. Minulla on tiivis harrastusporukka ja välillä ryhmäämme tulee uusia. Jos järjestän jotain ohjelmaa niin kutsun koko porukan mukaan, niin uudet kuin vanhatkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Onko miehillänne paljon kavereita? Kun menitte naimisiin, oliko teillä kaaso? Eikö hänkään järkännyt polttareita?"
Mun miehellä on yritys, hällä on sosiaalisia kontakteja jo sen kautta runsaasti.
Me mentiin naimisiin maistraatissa. Vaikka olisikin ollut isommat pippalot, en edes tiedä ketä olisin voinut kaasoksi pyytää. :(
Fb:ssä näytti olevan jotain kaveri ketju-nimisiä ryhmiä, sopisivatkohan ne näihin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meitä on tosiaan monta yksinäistä. On totaaliyksinäisiä ja yksinäisiä joukossa. Tunnen, että tutut viihtyvät seurassani, juttelevat jne, mutta kukaan ei ota yhteyttä. Minä sitten aikani odotettuani otan itse taas yhteyttä (puoli vuotta-vuosikin voi vierähtää) ja saan kuulla kuinka kiva oli rupatella.
Ennen sain kutsuja shoppailemaan tai baariin, ei tule enää. Olen opetellut puhumaan eri puheenaiheista tutun kiinnostuksen mukaan, teen aloitteita, kerron omia kokemuksia tai kuuntelen intensiivisesti. Hymyilen paljon, yritän olla iloinen ja positiivinen ja osaan olla vakava vakavan aiheen edessä.
Nykyään elämä on hektistä, myös meillä kotona, lastenhoidon, harrastusten ja isovanhemmista huolehtimisen lisäksi on päivätyö. Nyt oikeastaan nautin, ettei ole vielä huolehdittavana ystäviä. Olen mukana yhdistytoiminnassa, harrastepiirissä ja mammaringissä, toisten kanssa osallistun kulttuuririentoihin, toisten kanssa harrastetaan ja toisten kanssa jaetaan vertaistukea, pois voi jäädä jos ei jaksa ja paikalle voi raahautua kun taas tuntuu siltä. Kenellekkään ei ole velkaa selityksiä eikä tule pahoitettua kenenkään mieltä, sopii minulle oikein hyvin!
Todella harmillista, mutta löydät varmasti ystäviä jotka haluavat viettää aikaa kanssasi vielä tulevaisuudessa.
Itse olen tottunut yksinäisyyteeni enkä juuri koe sitä ongelmaksi tai harmiksi, kun en ole lainkaan sellaista tyyppiä, että viihtyisin kylässä tai muuallakaan kavereiden ja ystävien kanssa. Kyllä sitä työpaikalla ystäviä näkee aivan riittävästi mulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytän pian 50. En juhli. Suurin syy siihen, etten juhli on se, että kuitenkaan ei tulisi kuin muutama sukulainen, jotka ihmettelisivät, että missä muut vieraat ovat. Minä olen joskus ollut varakaveri, jota pyydetään, jos parhaat kaverit ei pääse. Mutta nykyään tämäkin on loppunut. Minulla on eläissäni ollut kaksi hyvää ystävää, toinen lopetti yhteydenpidon ja katosi, olen myöhemmin saanut tietää, että hänen elämässään oli tosi paha tragedia, eli poika kuoli epäselvissä olosuhteissa (on ollut lehdissäkin). Ei vastaa kenenkään viesteihin ja ilmeisesti vaihtanut puhelinnumeronsa ja samantien salaiseksi. Toinen lopetti yhteydenpidon löydettyään miehen ja miehen kautta uusia kavereita.
Itse kyllä tiedänkin mikä minussa on vikana, mutta luonnettaan on vaikea muuttaa. Olen välillä ihan hiljaa, jos en keksi mitään järkevää sanottavaa. En ole kovin viisas tai älykäs, vaikka olen käynyt paljon kouluja - se on outo yhdistelmä. Olen hyvä vain ammatissani, mutta muu yleistieto - olen pihalla. Sen lisäksi kun en ole koskaan ollut bilettäjätyyppiä, samanhenkisiä ystäviä löytää harvoin. Olen vielä luontoihminen, vaikka asun kaupungissa, niin vielä vaikeampaa.
Entä jos ei ole facessa. Mistä ryhmä minulle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on sama ongelma.Olen luovuttanut jo Facebookin suhteen....En sinne kirjoita mutta olen sitä mieltä että pakko olla oma vika kun tilanne on aina ollut tällainen.Nyt kun 3. Lapsi on 3 kk niin mun ei edes tee mieli nähdä ketään.Jos ei olisi lapsia ja ukkoa ,ei olisi mitään.
Ap tässä. Kevät on edennyt ja lämpö on ihan oven takana. Tämä ketju tuli mieleen (ylläty, yllätys) Facebookista, kun lueskelin sitä kuukauden tauon jälkeen. Mietin että mistä nämä kaikki ihmiset on kaverilistalleni tulleet, kun moni heistä on itse laittanut kaveripyynnön? Kasvattamaan kaverimääriään? En keksi muuta syytä. Olen tässä tavannut opiskelujen kautta muutaman ihmisen joita voisin kutsua tutuiksi. He ovat kaikki lapsettomia, ja tiedättekö, heistä ei tule samanlaisia viboja kuin ihmisistä joista kirjoitin aikaisemmin. Vertasin tätä "ilmiötä" siihen, miten minuun suhtauduttiin kuopuksen pk:n kevätjuhlassa, ja on siinä eroa. Hämmentävää.
Tänä kesänä on edessä kaksi ulkomaanmatkaa, viikko vuokramökillä ja kaikkea mukavaa, ja harmittaa kun en uskalla olla näistä iloinen kuin yksinäni tai miehen kanssa. Olisipa joku ystävä, kenen kanssa hehkuttaa tulevaa reissua ja katsella netistä vaikka paikallisia museoita tai outletteja. Enkä uskalla hehkuttaa sitäkään, että keskiarvoni opinnoissa hipoo täysiä pisteitä. Olisipa joku, joka sanoisi "hyvä sinä" ja antaisi halauksen ja sitten unohdettaisiin koko juttu. Ap.
[quote author="Vierailija" time="15.05.2014 klo 08:22"]
Ap tässä. Kevät on edennyt ja lämpö on ihan oven takana. Tämä ketju tuli mieleen (ylläty, yllätys) Facebookista, kun lueskelin sitä kuukauden tauon jälkeen. Mietin että mistä nämä kaikki ihmiset on kaverilistalleni tulleet, kun moni heistä on itse laittanut kaveripyynnön? Kasvattamaan kaverimääriään? En keksi muuta syytä. Olen tässä tavannut opiskelujen kautta muutaman ihmisen joita voisin kutsua tutuiksi. He ovat kaikki lapsettomia, ja tiedättekö, heistä ei tule samanlaisia viboja kuin ihmisistä joista kirjoitin aikaisemmin. Vertasin tätä "ilmiötä" siihen, miten minuun suhtauduttiin kuopuksen pk:n kevätjuhlassa, ja on siinä eroa. Hämmentävää.
Tänä kesänä on edessä kaksi ulkomaanmatkaa, viikko vuokramökillä ja kaikkea mukavaa, ja harmittaa kun en uskalla olla näistä iloinen kuin yksinäni tai miehen kanssa. Olisipa joku ystävä, kenen kanssa hehkuttaa tulevaa reissua ja katsella netistä vaikka paikallisia museoita tai outletteja. Enkä uskalla hehkuttaa sitäkään, että keskiarvoni opinnoissa hipoo täysiä pisteitä. Olisipa joku, joka sanoisi "hyvä sinä" ja antaisi halauksen ja sitten unohdettaisiin koko juttu. Ap.
[/quote]
Hei ap! Vaikutat oikeasti todella mukavalta tyypiltä ja tyyliltäsikin samanlaiselta kuin minä itse. Jos sillä nyt mitään väliä on. Kelpaisiko sinulle kaveri pk-seudulta? Voisimme olla yhteydessä vaikka sähköpostitse tai Facebookissa, ja joskus sitten vaikka nähdäkin? Minulla on ystäviä, mutta ne parhaat ja läheisimmät ovat niitä, jotka asuvat kaukana, joita näen todella harvoin ja joiden kanssa tulee kirjoiteltua.
Olen ihan tosissani. :) Voin tekaista jonkun s-postiosoitteen, jonne voit kirjoittaa jos haluat? Olen 34-vuotias kahden lapsen työssäkäyvä äiti.
Ap, onnittelut hyvin menneistä opinnoista ja hauskoja kesäreissuja!
Jos sä olet liian hyvä. Täydellisiä ihmisiä ei uskalla lähestyä. Itse en ikinä alkaisi kaveriksi ihmisen kanssa joka saa vain kymppejä. Ei siksi, että olisin varsinaisesti kade tai jalemmuudentuntoinenkaan vaan siksi, että koska mä en saa tuntisin jatkuvasti olevani liian erilainen eikä sellaisessa tilanteessa voi syntyä kaveruussuhdetta. Haluan kaverini olevan jossain määrin samanlainen kuin minä itse olen.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2014 klo 10:19"]
Annan yhden hyvän neuvon.Hankkikaa mieluisia harrastuksia,siellä tapaatte samanhenkisiä ihmisiä.
[/quote]
Miksi tämä oli saanut monta alapeukkua? Itselläni on ystäviä ja kavereita, mutta kukaan ei heistä ei urheile. Joka tapauksessa, itse tutustuin lähes kaksi vuotta sitten salilla aivan ihaniin naisiin (n. 5 kpl) ja meistä tuli todella hyviä salikavereita! Viikottain kun nähdään salilla, vaihdetaan kuulumisia ja jutellaan niitä näitä urheilusta sun muusta ja nauretaan. Meistä on tullut hyviä kavereita, vaikka ei vapaa-ajalla nähdä, ehkä käydään yhdessä ulkona kerran kaksi vuodessa. Näistä naisista oon saanut tosi paljon treeni-intoa itselle, koska aina treenaamaan lähtiessä muistan, että pääsen vaihtamaan kuulumisia näiden samanhenkisten ihmisten kanssa. Eli harrastusten pariin, jos haluaa sosialisoitua ja saada juttukavereita :)
Puutun tässä vain siihen, että moni luulee että seurassa heitä kyräillään eikä kukaan puhu mitään, kuten AP mainitsi leikkipuiston muut äidit. Se johtuu tasan siitä, että täytyy olla reippaampi itse ja rikkoa jää! Minulla kesti vuosikausia opetella tämä, ja kavereita+ystäviä on juuri sen verran kuin haluan olevan. Ei pidä jähmettyä aloilleen :)