MIKSI minulla ei ole ystäviä? Mitä teen väärin?

Kuulostat ap fiksulta tyypiltä. On kuitenkin mahdoton sanoa miksi sinulle käy niin kuin käy. Oletko hsp? Kuulostat siltä ja se voi olla yksi syy.

t. hsp-mies

[quote author="Vierailija" time="15.05.2014 klo 08:38"]

[quote author="Vierailija" time="15.05.2014 klo 08:22"]

Ap tässä. Kevät on edennyt ja lämpö on ihan oven takana. Tämä ketju tuli mieleen (ylläty, yllätys) Facebookista, kun lueskelin sitä kuukauden tauon jälkeen. Mietin että mistä nämä kaikki ihmiset on kaverilistalleni tulleet, kun moni heistä on itse laittanut kaveripyynnön? Kasvattamaan kaverimääriään? En keksi muuta syytä. Olen tässä tavannut opiskelujen kautta muutaman ihmisen joita voisin kutsua tutuiksi. He ovat kaikki lapsettomia, ja tiedättekö, heistä ei tule samanlaisia viboja kuin ihmisistä joista kirjoitin aikaisemmin. Vertasin tätä "ilmiötä" siihen, miten minuun suhtauduttiin kuopuksen pk:n kevätjuhlassa, ja on siinä eroa. Hämmentävää.

Tänä kesänä on edessä kaksi ulkomaanmatkaa, viikko vuokramökillä ja kaikkea mukavaa, ja harmittaa kun en uskalla olla näistä iloinen kuin yksinäni tai miehen kanssa. Olisipa joku ystävä, kenen kanssa hehkuttaa tulevaa reissua ja katsella netistä vaikka paikallisia museoita tai outletteja. Enkä uskalla hehkuttaa sitäkään, että keskiarvoni opinnoissa hipoo täysiä pisteitä. Olisipa joku, joka sanoisi "hyvä sinä" ja antaisi halauksen ja sitten unohdettaisiin koko juttu. Ap.

[/quote]

Hei ap! Vaikutat oikeasti todella mukavalta tyypiltä ja tyyliltäsikin samanlaiselta kuin minä itse. Jos sillä nyt mitään väliä on. Kelpaisiko sinulle kaveri pk-seudulta? Voisimme olla yhteydessä vaikka sähköpostitse tai Facebookissa, ja joskus sitten vaikka nähdäkin? Minulla on ystäviä, mutta ne parhaat ja läheisimmät ovat niitä, jotka asuvat kaukana, joita näen todella harvoin ja joiden kanssa tulee kirjoiteltua.

Olen ihan tosissani. :) Voin tekaista jonkun s-postiosoitteen, jonne voit kirjoittaa jos haluat? Olen 34-vuotias kahden lapsen työssäkäyvä äiti.

[/quote]

Miksiköhän nämä kaksi viestiä ovat saaneet alapeukkua? :/

On totta, että aina iloisten ja positiivisten ihmisten on helppo tutustua uusiin ihmisiin, koska he ovat USEIMPIEN mielestä piristävää seuraa. Itse en ole tällainen, vaan olen rehellisesti sellainen kuin sillä hetkellä oloni koen. Esim. jos on huono päivä, ei tulisi mieleenkään alkaa keksimällä keksimään jotain positiivista aihetta, vaan olen rehellisesti silloin surkuttelija. Muuta en osaisikaan. En voi sietää tekopirteitä, toisia mielisteleviä ihmisiä, ovat minusta epärehellisen pintakiiltäviä ja ärsyttävän optimistisia.. Minusta esim. pinnallinen small talk on todella kuluttavaa ja voimia vievää, nautin enemmän aitoudesta, syvällisistä keskusteluista ja hyvällä hetkellä kunnon ilonpidosta:) Olen itse enemmän pohdiskelevaa, taiteellista tyyppiä joka elää vahvasti tunteensa ja kaipaisi samanlaista tosiystävää rinnalleen. Meitä vaan on harvassa.

Parhaiten olen törmännyt itsenilaisiin ihmisiin harrastajateatterissa, ilmaisupiireissä ja luontoharrastusten parissa. Eli siis siellä, missä ollaan jo lähtökohtaisesti "auki" muille ihmisille syvemmästi ja siellä, missä on rauhallista ja hiljaista..

Parhaiten kait niitä ystäviä löytää samanhenkisistä ihmisistä,että,jos on sinkku,niin sinkkukaverti on hyviä ja jos on perheellinen,niin niillä monasti perheelliset ystävät.Näin se menee,enemmän yhteistä puhuttavaa,kun on sama elämäntilanne.Ei mullakaan monia ystäviä ole,mutta hyvin pärjään näinkin. Täytyy lähteä harrastuksiin ja matkoille,niin ehkä tärppää.

Kiva että tulit ap kertomaan kuulumisia! Lueskelin aiempia viestejäsi ja minulla tuli mieleen yksi oma kokemus. Yksi työkaveri jonka olisin kovasti halunnut pitävän minusta, tuntui kauhean etäiseltä. Mitä enemmän "yritin", sitä kauemmas hän henkisesti meni minusta. Oli tosi paha mieli silloin siitä, yleensäkin silloin minulle oli tärkeää että minusta pidettäisiin. Sitten ikään kuin luovutin tämän henkilön suhteen, en enää yrittänyt miellyttää häntä ja yrittänyt saada häntä pitämään itsestäni. Silloin hänen suhtautuminen minua kohtaan muuttui, alkoi yhtäkkiä hakeutua seuraani ja nauraa jutuilleni jne. Ja me molemmat siis naisia naisvaltaisella alalla. En muuta selitystä keksi kuin että hän vaistosi minun suhtautumisen muuttuneen, olin varmaan itsekin luontevampi ja vapautuneempi. Ihmiset voi tosiaankin kokea sen vaivaannuttavana jos joku oikein haluaa että hänestä pidetään, sanoit itsekin aiemmassa viestissä että yrität varoa tekemästä ja sanomasta niin ettei sinusta pidettäisi. Unohda sellaiset asiat, ole oma itsesi, ja ne jotka sinusta silloin pitävät, pitävät sinusta itsesi takia! Tsemppiä :)

Kerro ap onko joku omassa tilanteessasi muuttunut?

Tuttu juttu todella tuttu. Kaverit lähettää viestilöä esim. 'Olet luuseri" ni ei se oo vaan kivaa

[quote author="Vierailija" time="21.05.2014 klo 18:46"]Minäkin.

Olan kanssa miettnyt joskus onko mussa jotain autistisia piirteitä tms, joiden vuoksi en pärjää sosiaalisissa ympyröissä, mutta tuskin. Ja kun täällä nyt oletetaan yksinäisten olevan kotona nysvääviä hissukoita, niin minä ainakin olen/olisin poikkeus. Nautin suunnattomasti iltaelämästä enkä tuoppiinkaan sylje joskin osaan juoda sillä tavalla sivistyneesti että humalasta huolimatta en kaatuile tai sammu tai vastaavaa. Lähtisin innoissani festareille, keikoille, baariin ym, mutta kun ei ole ketään menokaveria.

Osaaa jutella ihmisille mielestäni ihan asiallisesti, pukeudun ihan normaalisti ja näytänkin mielestäni ihan normaalilta, harrastuksia löytyy. Mutta kavereita ei ole, eikä näköjään tule.

[/quote]

Tämä voisi olla minun kirjoittamani.

Että on meitä muitakin, lohduttava tieto. Monenlaista syytä tarjottiin, hissukaksikin joku ehti nimeämään, tais olla joku niistä nuoruuden kovaäänisistä pomottajista:) Mitenkäs saataisiin vaikka tuonne naamakirjaan ihan oma ryhmä, vaikka toiveikkaat yksinäiset. Pitäisköhän minun perustaa, uskaltaisinko. Mitäs jos sielläkin toiset kertoisi menemisistään ja tulemisistaan ja jatkaisin sitä näkymätöntä oloa "siellä jossain".

Kaipaan todella ystäviä, mutta sosiaaliset taidot on jäänyt nuoruudessa saamatta ja en ole niitä yksinäni osannut aikuisen hankkia. Ystävätön yksinäisyys on jotain sellaista, mitä ei voi ymmärtää kuin vastaavassa tilanteessa olevat, muille "näkymättömät".

Kysymys kuuluu, johon apuja tarvitaan, miten me löytäisimme toisemme.

Täälläkin yksi yksinäinen. 34v kahen lapsen äiti. Mitä kauemmin on yksin, sitä vaikeampaa ihmisten seurassa on. En minä tahdo osata enää keskustella muiden kanssa ollenkaan. Niin kaipaisin bestistä jolle kertoa unelmat, haaveet, toiveet ja pelot. Ja joku jolle voisin jakaa kaiken...

-17 vuoden yksinäisyys-

[quote author="Vierailija" time="16.02.2014 klo 13:21"]

Ap oletko hissukka? Sellaisten ihmisten seura ei yleensä kiinnosta. Valitettavasti :(  T. Hissukka

[/quote]

Minä taidan olla, ja sen lisäksi vielä varsin suorasanainen silloin, kun suuni avaan.

Enkä minä avaudu omista asioistani, saati sitten juorua muiden ihmisten jutuista.

Tässäpä olisi oivallinen aihe jollekin sosiaalipsykologian tutkijalle: miksi osa meistä jää ulkopuolelle?

Ei voi olla kyse siitäkään, että hissukat, suorasanaiset töksäyttelijät ja muut "oudot" eivät tulisi toimeen edes keskenään ja jäävät siksi yksin,  vaan ... niin,mistä?

Jo kouluaikana minä olin se, joka jäi kaiken ulkopuolle. En käyttänyt reippaasti alkoholia (ei tosin koskaan kysyttykään mukaan silloinkaan, kun juominen ei olisi ollut pääasia) enkä ollut uskovainen (ei pyydetty niihinkään). En tosin aktiivisesti tunkenut kaveripiireihin mukaan, ujo kun olin.

Ujous ei selitä sitä, että aikuisenakin yhteydenpito kavereihin katkeaa siihen, että en yksinkertaisesti enää kehtaa pitää yhteyttä yksipuolisesti, eli aina minä ole se aloitteentekijä. Ei minua kutsuta kylään, ei mihinkään kivaan eikä edes sukulaiset pidä yhteyttä. Kun siskolta tulee puhelu, ensimmäiseksi tulee mieleen, mitä kamalaa on tapahtunut. Joka omalla äidillä oli jotain kamalan tärkeää tekemistä juuri silloin, kun minä soitin hänelle, enkä aina edes ehtinyt varsinaista asiaa sanoa kun aluksi rupattelin jotain muuta.

Onko minun sukuni ja muu lähipiiri vaan jotenkin erityisen sisäänlämpiävää keskenään, enkä minä sovi siihen kuvioon mitenkään? Ja kyllä, omalta osaltani olen osallistunut kun on pyydetty, olen ollut apuna muille ja tarjoutunutkin osallistumaan, mutta ei. Ainoa, missä olen ollut "suosittu" on ollut muuan paikallinen yhdistystoiminta, puolivirallinen mutta johon ei yleensä vapaaehtoisesti kukaan suostu.

En jaksa lukea ketjua, mutta tuli mieleeni että olisiko ulonäössäsi, ilmeissäsi tai käytöksessäsi jotain "vikaa". Siis jotain sellaista joka ei vaikuta kutsuvalta ja saa ihmiset epäilemään sinua. Minä olen erakkoluonne, vihaan ihmisiä eivätkä heidän juttunsa kiinnosta minua, olen suvaitsematon ja puhun toisten päälle. En koskaan aloita keskustelua. Silti ihmiset aina tuppautuvat seuraani. Näytän kiltiltä ja lähes viisikymppiseksi olen myös ihan hyvän ja nuoren näköinen. Mitään syvempiä ystävyyssuhteita ei luonnosllisestikaan synny, kun en edes halua niitä.

Höpönlöpö. Ei Italiassa saa noin vaan kavereita. Kokeiltu on...

Tervehtiviä tuttuja toki ja tyhjänpäiväisiä lupauksia visiiteistä.

Täällä 30 vuotias nainen Vantaalta joka kaipaisi ystäviä kans jotta vois lähteä lenkkille tai kahville. Jos joku asuu lähellä ja haluaisi tutustua kirjoittakaa dustdaram@hotmail.com    ps. muistaka mainita että olette palstalta ja näitte mun ilmon. :)

Minulla on ihan sama tilanne.. kaverit ovat yhteydessä vaan kun tarvitsevat jotain. Nyt olen raskaana eikä minulla ole kuin äitini jonka kanssa vietän aikaa.

Yleensä en vastaile mihinkään, mutta jotenkin tää aloitus teksti kolahti. Ihan kuin mun omasta elämästä. Oon nyt 26-vuotias. Mulla on 2-vuotias poika ja mies, ja totta kait rakastan heitä yli kaiken ja olen onnellinen, mutta tulee päiviä ja hetkiä jolloin tunnen olevani todella yksinäinen ja jopa surullinen. Olen poikani kanssa kahden kotona, mies on päivät töissä. Tuntuu joskus että sitä niin kaipaisi aikuista juttu kaveria. Toisin oli asiat silloin, kun ei ollut lasta. Olen niin kateellinen niille mammoille joilla on saman ikäisiä lapsia ja he menevät milloin missäkin vaunulenkeillä keskenään ja vievät lapsia leikkimään toistensa luo. Minä lenkkeilen aina yksin. Minulla ei ole ketään kaveria jolla olisi lapsia. Kaikki lapsuus ajan kaverit vain haluavat edelleen bilettää joka viikonloppu ja heillä ei ole aikomustakaan asettua aloilleen ja tehdä lapsia. Välillä ahdistaa niin paljon, miksi minulle piti sattua tämmöiset kaverit. Ei minua enää nykyään pyydetä mihinkään. ei edes kahville. puhelin soi ehken kerran kuussa jos silloinkaan. silloin kuin lapsi oli pienempi niin ei ymmärretty sitä, että en jatkuvaan ehdi olemaan puhelimessa ja puhelin oli monesti äänettömällä esim. lapsen unien ajan. kait siitä sitten otettiin itseensä ja enää ei soitella. Sitten muutenkin ei mun kaverit osoita mitään kiinnostusta edes mun lapseen tai elämään ylipäätänsä. Ikinä ei lapsesta kysellä eikä muutakaan. mutta siinäkin on sitten sellanen jännä, että jos sitten esim. facessa on puolituttujen lasten tai koirien tai kissojen tai vittu hevosten kuvia niin niitä sitten kehutaan maasta taivaisiin ja sydämmiä on yks miljoona siinä kuvassa. mutta ei jos mun pojastain on kuva niin sitä ei noteerata millään lailla. tosiaan mietin mikä on menny vikaan. onko se sit kateus vai mikä ihme? miks ne kohtelee mua näin? joo onhan se niin että en voi joka päivä istua tunti kausia kahvilla tai lähtee ekstempore ryyppäämään aamuun asti,mutta voishan sitä ees kysyä. ois vielä paljo mistä tekis mieli purkautua mutta antaahan olla tältä erää. pointtini on siis se, että yksinäinen olen usein. ja asun niin kauheen pienellä paikkakunnalla että ei ole toivookaan löytää uusia ystäviä kun kaikki tuntee kaikki. uusia tuttavuuksia ei siis oo. mulle tässä vaiheessa ei oo enää tärkeetä se jatkuva juominen ja bailaaminen. siksi ahdistaa että nuoruuden ystävät ja ne jotka kuvittelin että on mun elämässä aina niin on just semmosia. haluisin ihmisiä joiden kanssa vois tehdä ja harrastaa ilman viinan kanssa läträämistä. ihana ois just lenkkeillä yms yhdessä. mutta ei niin ei. 

[quote author="Vierailija" time="16.02.2014 klo 12:58"]

:( Tuli paha mieli sun puolesta. Onko näillä muilla lapsia? Jos itse mietin ketä ei koskaan kutsuta omassa tuttavapiirissäni niin ne, jotka puhuvat jatkuvasti lapsista eivätkä tiedä ympäröivästä maailmasta mitään.

[/quote]

Toi on tietynlaista kiusausta. Toivottavasti saat vielä joskus maistaa omaa lääkettäs.

[quote author="Vierailija" time="04.10.2014 klo 22:26"]

Kirjoittakaa mullekin!Olen 35v nainen ,avioliitossa,tyttö melkein 2v ja poika 10v.Olisin ikionnellinen jos nyt lopulta löytyisi ystäväitä!!Ollut niin yksinäinen,perhestä aina ei riitä.Harmitta kovasti !!jannu1978@hotmail.com

[/quote]

En jaksa lukea koko ketjua, mutta alun teksteistä tulee olo, että ap on varsin mukava ihminen. En oikein ymmärrä, miksi muut eivät ole kiinnostuneita hänen seurastaan. Kuulostat hyvältä ystävältä ja fiksulta keskustelijalta. Outo juttu. Ehkä et ole vaan vielä tavannut niitä sielunkumppaneitasi. Ehkä vika on heissä, ei sinussa.

Itse oon vajaa 30v mies varsinais-suomesta. On hyvä työ terveydenhoitoalalla. Olen sosiaalinen ja rauhallinen, en vain löydä miespuolisia ystäviä. Pari tuttua netissä kenen kautta pelaan välillä netissä. Käyn ulkoilemassa yms. Minuun ollaan yhteydessä jos halutaan kysyä ohjeita auton, puhelimen, tietokoneen yms. Asennukseen tai korjaamiseen.

Olen avoliitossa onnellinen hyvän naisen kanssa. Mutta välillä on vain pirun yksinäistä. Mistä niitä kavereita voi edes löytää.