Lue keskustelun säännöt.
MIKSI minulla ei ole ystäviä? Mitä teen väärin?
16.02.2014 |
En enää jaksa tätä yksinäisyyttä. Olen se, joka pitää yhteyttä ja jos ei pidä, ei kukaan muukaan tee niin. Olen se, joka pyytää lenkille tai vaikka lasten kanssa puistoon. Jos en pyydä, saan mennä yksin. Olen se, joka tarjoutui lähtemään elokuviin toisen kanssa, mutta sitten toiselle tulikin parempaa tekemistä (kehtasi tämän minulle vielä kertoa) ja joka sitten luki tänään Facebookista, että tämä henkilö oli mennyt elokuviin muiden kanssa... vaikka pyysin, että kerro kun olet menossa, kaipaisin seuraa.
Ei niin ei.
Olen se, joka ei ole koskaan juhlinut synttäreitä ystävien kanssa, ja joka vietti elämänsä ensimmäisiä pikkujouluja 31-vuotiaana viime joulukuussa, koska ITSE JÄRJESTIN SELLAISET. Minä olen se, joka lukee nimenomaan Facebookista muiden illanvietoista ja kiitoksista miten oli kivat kolmekymppiset/polttarit/babyshowerit... ei varmaan ole vaikea arvata, ettei minulle ole tuollaisia järjestetty koskaan.
Ja tiedättekö, olen ihan tavallinen nainen. Olen avarakatseinen, peruspositiivinen, en juorua muista, osaan kuunnella, en ole takertuva... ja olen aina ulkona kaikesta. Olen näkymätön, minua ei muisteta. Joskus kun joku tuttu tulee kadulla vastaan ja näkee minut, hän näyttää hetken siltä kuin muistaisi että ai niin tuokin ihminen on olemassa.
Tämä kyllä sattuu jo syvälle.
Kommentit (292)
Sama juttu, olin aikoinani hussukka mut ihmisetvwi tajuu että ollaan kasvettu siitä lukioiästä! Teen puhetyötä nykyään! Ei ole lapsia meidän piireissä monella. Jonkunbtilapäivityksen laitoin fb seinälleni, kaveri x kävi kommentoimassa pitkästä aikaa. Vastasin sopivan kyhyesti ettei turhaa liirun laarumia mut kuitenkin tietoo, ja kysyin ilahtuneesti että mitäs sulle kuuluu. Noh eipä hän vastannu mitään :0 poistelinbtulapäivityksenibeikä tee mieli kirjottaa enää mitään. Kateutta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä ootte vaan vitun ärsyttäviä
Otan muut huomioon en räkätä nauraa, jaa ärsyttävä, mikä lie niin riepoo ettei kuulumiset kiinnosta tai jos mä kysyn kuulumisia niin ei vastata. Enkä oo sellanen joka puhuu vaan itsestään ja miehestään paljon!
Kuulostaa tutulle... mulla on kans "ystäviä" joille seurani kelpaa kun heillä ei satu olemaan tärkeämpää. Kanssani sovitut menot voidaan perua ilmoittamatta. Esim syksyllä oltiin sovittu että mennään porukalla myymään tavaroita kirpparille, laittelin viestiä että mikäs päivä mennään... ei vastausta tullut koskaan. Menin sitten lopulta yksin kun halusin tavaroistani päästä eroon.
Ja valitettavasti jopa sisarusten kanssa samaa vikaa, olen ollut vuosia se joka soittaa ja kysyy kuulumisia. Nyt olen lopettanut soittelemisen ja ajatellut että voihan muutkin soittaa... joo soittaa ne nyt ja ilmoittavat että ostimme äidille joululahjan, sinun osuutesi on tämän verran :(
Välillä kieltämättä vituttaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun ikäsil on ikäkriisi, oon kuullu et kauneimmat ja nuoren näköset jätetään porukasta pois, naurettavaa. Koettaavat olla niin teinin näkösii kaiken lisäks. :/ ei tee mieli laittaa fb kuvia enää koska jätetään porukasta
En ihan jaksanut koko ketjua lukea, mutta jotenkin tulee mieleen oma vähän pessimistinen käsitys ns. "naisten välisistä ystävyyssuhteista" ym sosiaalisista kuvioista. Joskus nuorempana kärsin myös yksinäisyydestä. Ja se lähti jo siitä, että koulussakaan en ollut koskaan suosittu. Kavereita kyllä oli yksi tai kaksi, mutta selvästi olin ulkopuolinen.
Minusta tuli jo silloin sivustakatsoja. Se miksi joku on suosittu ja joku toinen ei, on melkoinen mysteeri, tai ainakin monen osatekijän summa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Iän mukana olen jo vähän oppinut etäännyttämään itseäni näistä sosiaalisista peleistä, mitä ihmiset pelaavat. Jotenkin se vaikuttaa joltain hyvin alkukantaiselta laumakäyttäytymiseltä. Aina kun isompi ryhmä kokoontuu yhteen, lauman jäsenet alkavat mittailemaan itseään toisiin. Se perustuu pelkoon. Tulenko hyväksytyksi? Kuka on se "johtaja"tyyppi, jonka lähipiiri on "turvassa" jne.? Kaikki haluavat olla suositun kavereina, koska silloin osa suosiosta jakautuu myös itselle.
Ihminen, joka jää ulkopuolelle, kantaa usein sitä omaa "ulkopuolisuuden" historiaansa mukanaan. On vaikea olla luonteva ja itsevarma, jos palaute on aina ollut miinusmerkkistä tai välinpitämättömyyttä. Jollain alkeellisella tasolla muut myös vaistovat tällaisen epävarmuuden. Ehkä kyse on loppupeleissä energiasta. Myönteisiä kokemuksia saaneet heijastavat ulospäin myönteistä energiaa, joka vetää puoleensa.
Vähän sekava kirjoitus, enkä väitä sen olevan mikään koko totuus, mutta tällaisiin mietteisiin olen tullut vuosikymmenten saatossa sivustakatsojana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä nyt näkyy monelta menevän ohi se, että osalla yksinäisistä on omlut ystäviä (itsellänikin pikiä ja hyviä ystävyyssuhteita) jotka ovat hiipuneet pois.
Minä olen aina ollut pidettyä seuraa (tai sitten minulle on valehdeltu vuosikymmeniä) mutta kun lapsi syntyi, enkä enää ollutkaan se, joka pääsääntöisesti kaikki menot järjesti, minut tavallaan unohdettiin kutsua mukaan.
En myöskään jaksa enää soitella, on todella raskasta olla se, joka on yksipuolisesti yhteydessä ja pitämässä ystävyyssuhdetta yllä.
Ja niille, joista me yksinäiset olemme vaan hissukoita ja rassukoita ja marisijoita: minä koitin tällaistenkin tyyppien kanssa olla niin ystävä kuin voin, ei ne huonot vaan hyvät puolet ihmisessä.
Mä olen samanlainen, ei ole koskaan ollut ystäviä, ei lapsenakaan (olin silloin kiusattu). Ei ole miestä eikä lapsiakaan.
Omassa tapauksessani en niin ihmettele ettei ihmiset pidä minusta. Olen vaan aika erikoinen ihminen. Hyvin introvertti ja omissa maailmoissani elävä, mutta toisaalta esiintymistavaltani raju ja äänekäs. Sellaista pidetään helposti ylpeytenä, koska ajatus minusta ujona (mikä selittäisi vetäytymisen) rikkoutuu kun avaan suuni, ja ujous tuntuu vetäytymiselle olevan ainoa hyväksytty selitys ylpeyden lisäksi.
Toisaalta nyt lähes nelikymppisenä en enää edes kaipaa ystäviä. Olen oppinut rakastamaan yksinäisyyttäni, joka antaa minulle täyden vapauden. Olen täyttänyt elämäni mieleisillä asioilla: musiikilla, hankkimalla talon jossa on puutarha hoidettavaksi, ottamalla 2 koiraa, tekemällä ruoanlaitosta itselleni vähän vakavammankin harrastuksen (bloggaan). Nyt tuntuu, että ei minulla olisi halua tinkiä mistään mitä yksin teen toisten ihmisten seuran takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Annan yhden hyvän neuvon.Hankkikaa mieluisia harrastuksia,siellä tapaatte samanhenkisiä ihmisiä.
Hei usko vaan, että elämässä on ylä- sekä alamäkiä. Sinussa ei varmasti ole mitään vikaa. Huomaamattasi vain nyt tarkkailet itseäsi ja se vaikuttaa niin, ettet osaa olla oma itsesi. Ei ole montaa vuotta kun itkin itse yksinäisyyttä. Löysin kuitenkin uusia ihania ystäviä ja nyt tunnen olevani jopa suosittu:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.02.2014 klo 10:19"]
Annan yhden hyvän neuvon.Hankkikaa mieluisia harrastuksia,siellä tapaatte samanhenkisiä ihmisiä.
[/quote]
Ooh, miten ihana neuvo! Me tyhmät kun ei ole osattukaan keksi moista itse, on vaan kökötetty kotona ja mietitty miksi ei kukaan tule sieltä hakemaan! Kiitos, kiitos kun kerroit tämän meille idiooteille!
Hei oikeesti, neuvosi oli tasan yhtä fiksu kuin kuuluisa "miksi kansa näkee nälkää kun ei ole leipää, mikseivät he älyä syödä kakkuja". Hohhoijaa. Pidätkö yksinäisiä ihmisiä oikeasti noin tyhminä, ettei olisi jo kokeiltu sitä harrastamista??? Todella alentavaa, mene itseesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, tämä voi kuulostaa tosi hassulta kysymykseltä, mutta miltä näytät? Oletko ns. hyvännäköinen? Olen nimittän puistossa huomannut sellaisenkin erikoisen ilmiön, että kaunis tai vähintäänkin nätti + hyvinpukeutunut äiti nätteine lapsineen voi olla henkilö jota "kierretään". Itselleni kävi taannoin niin, että puistossa oli yksi "kaunis äiti", josta vahingossa loin mielikuvan, että hän on ehkä myös jotenkin ylpeä tai nirppanokkainen. Kerran vaihdoin hänen kanssaan sanasen, ja koska hän on luonteeltaan vähän ujo, hän vastasi jotenkin töksähtävästi. Koska olin jo luonut hänestä mielikuvan, ajattelin heti, että "haa, tuo todella luulee olevansa jotenkin muita parempi". Myöhemmin kuitenkin tutustuin häneen yhteisen tuttumme kautta. Huomasin että hän on viisain, lempein ja vaatimattomin ihminen jonka tunnen. Palaan monesti mielessäni näihin ensitapaamisiin ja omiin kummallisiin ennakkoluuloihini. En olisi koskaan tutustunut tuohon ihanaan ihmiseen, ellen olisi "antanut mahdollisuuden" siksi, kun tuttavani piti häntä ok tyyppinä. Eli yritän sanoa, että joskus myös kateus ja epäluulo ovat taustalla siinä, että jotakin ihmistä ei lähestytä niin helposti. Helpointa on lähestyä "vertaisia". Typerää, mutta ihmismieli toimii joskus typerästi.
Pakko vielä sanoa ap, että kun luen kaikki mitä olet kirjoittanut tähän ketjuun, minä ainakin saan vaikutelman, että olet oikeasti mukava ja kiinnostava ihminen :) Ts. minusta sinä vaikutat juuri sellaiselta, jonka seuraan itse taas hakeutuisin (ihan jo keskustelunaiheiden laajuus kiinnostaisi, oikeasti tylsät ihmiset ovat sellaisia yhden asian ihmisiä) ja kanssasi olisi varmasti mukava keskustella. Siksi ihmettelen tosissani, miksi noita ystäviä ei ole sinulle kertynyt. Ulosantisi ja asiat joista puhut eivät luo kuvaa tylsästä tai hissukasta ihmisestä, joita itse "lempeästi" välttelen. Jälkimmäisellä tarkoitan, että vaikka yritän keskusteluissa ja muutenkin huomioida kaikenlaisia ihmisiä, en helposti jaksa viettää aikaa ns. tylsien ihmisten seurassa. Ja tylsällä tarkoitan sellaista, että joutuu itse koko ajan "viemään" keskustelua eikä toinen anna itsestään mitään. Sinä et vaikuta yhtään sellaiselta. Asun ihan muualla ja omat lapseni ovat jo pitkälti yli puistovaiheen, mutta muuten rupeisin heti puistojuttusille ;)
Ap hämäläiset on hankalia. En minäkään osaa tulla juttuun hämäläisten kanssa vaikka asun Hämeessä. Ei näihin ihmisiin totu eikä niiden ajatustenliikkeitä arvaa. Kaikkien muiden suomenheimolaisten kanssa osaan jotenkin olla mutten näiden. Olen nyt asunut täällä melkein 10 vuotta mutta mulla ei ole vieläkään mitään sosiaalista verkostoa vaan jos haluan tavata jonkun niin pitää soittaa entisille kavereilleni.
Aivan kuin minun näppikseltäni. Kiitos kaikille ajatuksiaan jakaneille. Täällä avioliitossa elävä, 36-vuotias helsinkiläisäiti (lapsi 4 vuotta). Klassinen, viehättäväkin, iloinen ja mukava, mutta ystäviä ei juuri ole. Minulle saa mielellään kirjoittaa lydia.a.blog@gmail.com. Ja ei, minulla ei ole blogia, tuo on vain meilin nimi kun mikään ei tuntunut gmailille kelpaavan ;)
[quote author="Vierailija" time="17.02.2014 klo 11:26"]
Sattuisiko kukaan teistä asumaan Keravalla päin..?
[/quote] Henkilö kommentin nro 10 takaa asuu naapurikunnassa :) olin vajata kolmekymppinen nainen.. :)
Aikalailla sama täällä. Aikuisiällä on hankala ystävystyä. Keski-Suomessa elelen.
"Tee itse aloitteita ja kysy ihmisiä rientoihin" - kuinka alentuvasti sanottu ja oletettu, että joku ihan oikeasti valittaisi yksinäisyyttään eikä itse olisi tehnyt asian eteen mitään. Ihan varmasti jokainen itsensä yksinäiseksi kokeva on tehnyt aloitteita, kymmeniä ja satoja kertoja! Ei me olla hei tyhmiä.
Mutta sellainen kaveruus, jossa aina, aina joka ikinen kerta joutuu olemaan itse aloitteen tekijä ei ole oikeaa kaveruutta. Silloin on vain se varakaveri, jonka ehdotuksiin suostutaan jos ei satu muutakaan olemaan. Ei me haluta olla varakavereita jotka joutuu ruinaamaan seuraa, se ei ole oikeaa ystävyyttä.
Itsekin olen yrittänyt tutustua/kaverustua kymmeniin ihmisiin elämäni aikana, ja yhtä lukuunottamatta kaikki ovat kuivuneet kasaan, kun ajan mittaan olen huomannut että minä olen ainoa joka sitä suhdetta pitää yllä. Sitten kun jättää seuraavan aloitteen teon "ystävän" varaan, huomaakin kohta että jaahas, vuosi vierähti ja "ystävästä" ei ole kuulunut pihahdustakaan... Miksi sellaista suhdetta sitten yrittäisi itsekään keinotekoisesti ylläpitää? Ja kun näin käy kerta toisensa jälkeen, ei sitä vaan enää jaksa. Miksi jaksaisi yrittää ja antaa itsestään ja pettyä taas kerran, kun lopputulos on aina se sama.