Lue keskustelun säännöt.
MIKSI minulla ei ole ystäviä? Mitä teen väärin?
16.02.2014 |
En enää jaksa tätä yksinäisyyttä. Olen se, joka pitää yhteyttä ja jos ei pidä, ei kukaan muukaan tee niin. Olen se, joka pyytää lenkille tai vaikka lasten kanssa puistoon. Jos en pyydä, saan mennä yksin. Olen se, joka tarjoutui lähtemään elokuviin toisen kanssa, mutta sitten toiselle tulikin parempaa tekemistä (kehtasi tämän minulle vielä kertoa) ja joka sitten luki tänään Facebookista, että tämä henkilö oli mennyt elokuviin muiden kanssa... vaikka pyysin, että kerro kun olet menossa, kaipaisin seuraa.
Ei niin ei.
Olen se, joka ei ole koskaan juhlinut synttäreitä ystävien kanssa, ja joka vietti elämänsä ensimmäisiä pikkujouluja 31-vuotiaana viime joulukuussa, koska ITSE JÄRJESTIN SELLAISET. Minä olen se, joka lukee nimenomaan Facebookista muiden illanvietoista ja kiitoksista miten oli kivat kolmekymppiset/polttarit/babyshowerit... ei varmaan ole vaikea arvata, ettei minulle ole tuollaisia järjestetty koskaan.
Ja tiedättekö, olen ihan tavallinen nainen. Olen avarakatseinen, peruspositiivinen, en juorua muista, osaan kuunnella, en ole takertuva... ja olen aina ulkona kaikesta. Olen näkymätön, minua ei muisteta. Joskus kun joku tuttu tulee kadulla vastaan ja näkee minut, hän näyttää hetken siltä kuin muistaisi että ai niin tuokin ihminen on olemassa.
Tämä kyllä sattuu jo syvälle.
Kommentit (292)
Perhekeskeisyys on yksi ratkaisu yksinäisyyteen. Onko sulla vanhempia, sisaruksia, sisarusten lapsia? Ala pitää heihin tiiviimmin yhteyttä. Etenkin vanhempi sukupolvi (jotka jo ehkä eläkkeellä ja lapsensa isoja, joten aikaa enempi), kuten tädit, omat vanhemmat jne. arvostavat yleensä kovasti yhteisiä kahvihetkiä, teatterikäyntejä, keskusteluja kesäiltoina pihakeinussa jne. Ota yhteyttä lapsuuden lempiserkkuusi ja ehdota vaikka yhteistä kahvilakäyntiä, kun "satut liikkumaan lähistöllä"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksi ajatus, en tiedä meneekö OT ap:n kohdalla: Olin ennen sellainen, että yritin koko ajan ottaa kaikki mukaan keskusteluihin ja toimintaan ja varmistelin onko kaikki (esim opiskelu- tai työporukkaan kuuluvat) saaneet kutsun jne ja lopputulos oli, että jäin itse herkästi siksi henkilöksi, jota ei huomioitu. Kun tulin itsekkäämmäksi ja huolehdin ensin omasta pe*seestä alettiin minutkin huomata. En tiedä mistä ihmeestä tuo johtuu, mutta niin se vaan menee. Liian kiltistä ei tykätä :(
Kaikkien kaverista on vaikea saada ystävää, koska kaikkien kaveri jakaa huomionsa ja aikansa tasapuolisesti kaikille. Ystävyyssuhdetta ei pääse syntymään.
Vierailija kirjoitti:
En enää jaksa tätä yksinäisyyttä. Olen se, joka pitää yhteyttä ja jos ei pidä, ei kukaan muukaan tee niin. Olen se, joka pyytää lenkille tai vaikka lasten kanssa puistoon. Jos en pyydä, saan mennä yksin. Olen se, joka tarjoutui lähtemään elokuviin toisen kanssa, mutta sitten toiselle tulikin parempaa tekemistä (kehtasi tämän minulle vielä kertoa) ja joka sitten luki tänään Facebookista, että tämä henkilö oli mennyt elokuviin muiden kanssa... vaikka pyysin, että kerro kun olet menossa, kaipaisin seuraa.
Ei niin ei.
Olen se, joka ei ole koskaan juhlinut synttäreitä ystävien kanssa, ja joka vietti elämänsä ensimmäisiä pikkujouluja 31-vuotiaana viime joulukuussa, koska ITSE JÄRJESTIN SELLAISET. Minä olen se, joka lukee nimenomaan Facebookista muiden illanvietoista ja kiitoksista miten oli kivat kolmekymppiset/polttarit/babyshowerit... ei varmaan ole vaikea arvata, ettei minulle ole tuollaisia järjestetty koskaan.
Ja tiedättekö, olen ihan tavallinen nainen. Olen avarakatseinen, peruspositiivinen, en juorua muista, osaan kuunnella, en ole takertuva... ja olen aina ulkona kaikesta. Olen näkymätön, minua ei muisteta. Joskus kun joku tuttu tulee kadulla vastaan ja näkee minut, hän näyttää hetken siltä kuin muistaisi että ai niin tuokin ihminen on olemassa.
Tämä kyllä sattuu jo syvälle.
Mä voin olla kaveri/ystävä, olen myös ihan tavallinen nainen, mutta kaveripiiri levisi, ja muut kyllä pitävät keskenään yhteyttä vastavuoroisesti, mutta minä saan kysellä ja ehdottaa tapaamista sen koskaan onnistumatta. Muutama ystävä on, mutta yksi asuu kaukana, ja näemme kerran vuodessa, ja ne muutkin viettävät arjen ja juhlan minua läheisempien kanssa.
Petra
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on aina ollut ystäviä. Läpi elämän.
Mutta olen ''jostain syystä'' väsynyt ystävyyssuhteiden ylläpitoon. Eli olen itse vetäytynyt kaikista kontakteista eli en voi ns. syyttää ystäviäni, valitessani näin.
Ehkä palaan takaisin ystävyyssuhteisiini, kun voimat antavat periksi. Kun voimat hiipuu tai ns. masentuu, ei vain jaksa jakaa itsestään mitään ylimääräistä.Ja toki ehkä sitä punnitsee, onko itse ollut enemmän aina se antava osapuoli ja kun itse vetäytyy, kukaan ei aidosti ole ns. huolissaan. Koska haluavat vain saada? En tiedä, täytyy pohtia.
Joskus ihmisen elämä on erämaassa kulkemista. Kai siihen on syynsä. Jotain oppimassa karuista taipaleista.
Mun kaveri vietti elämäänsä lähes ainoastaan 4:n seinän sisällä puolisonsa kanssa. Ei koskaan viitsinyt tulla käymään, vaan aina piti tulla hänen luokseen vaikka minulla meni siinä bensaa. Sitten hän teki monesti niin että oltiin sovittu että menen heille, ja varasin siihen 5 tuntia aikaa matkoineen, hän vain lepuutteli kotona ja odotteli seuraa. Näinä kertoina myös peruin muita juttuja toisten kanssa, ja sitten hän teki ohareita niin ettei viitsinyt vastata puhelimeen, tai "nukkui", tai sitä tai tätä. Sanoin sitten viimeisen kerran jäkeen että nyt en enää jaksa olla ystäväsi, kun teet näitä ohareita, ja minulla on oikeasti muutakin elämää, enkä sovi enää yhtään tapaamista, kun hän on "eläkkeellä" kotona vain, auto on pihassa, eikä mitään muuta tekemistä kuin koneella istuminen, jasilti on varaa tehdä ohareita! Hän pahoitti mielensä, ja alkoi syyllistämään minua ja muita kavereita siitä että kukaan ei pidä häneen yhteyttä!!?!? Vaikka itse oli mulkero. Sitten hän sanoi olevansakin masentunut ja häntä pitää ymmärtää. Sanoin että sori vain, minulla on työ, puoliso, sairas vanhempi jota hoidan sekä vammainen lapsi, että jos hän on niin masentunut että on pakko tehdä ohareita, niin ehkä hänen pitää sitten ensin hoitaa itsensä, sillä minä en tällaiseen enää ala. Yllättäen muutaman kuukauden päästä hän alkoi itse tulla käymään, ja tilanne normalisoitui. Nyt tosin minä en enää sovi hänen kanssaan yhtään mitään, vaan häne tulee kahville kun siltä tuntuu, ja satun olemaan kotona.
On erittäin ikävää, kun Suomessa on niin paljon yksinäisiä ja pelkääviä ihmisiä. Toiseen ihmiseen tutustuminen voikin tuntua vaikealta ja pelottavalta.
käy katsomassa linkin video, sieltä löytää tilanteeseensa avun!Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En enää jaksa tätä yksinäisyyttä. Olen se, joka pitää yhteyttä ja jos ei pidä, ei kukaan muukaan tee niin. Olen se, joka pyytää lenkille tai vaikka lasten kanssa puistoon. Jos en pyydä, saan mennä yksin. Olen se, joka tarjoutui lähtemään elokuviin toisen kanssa, mutta sitten toiselle tulikin parempaa tekemistä (kehtasi tämän minulle vielä kertoa) ja joka sitten luki tänään Facebookista, että tämä henkilö oli mennyt elokuviin muiden kanssa... vaikka pyysin, että kerro kun olet menossa, kaipaisin seuraa.
Ei niin ei.
Olen se, joka ei ole koskaan juhlinut synttäreitä ystävien kanssa, ja joka vietti elämänsä ensimmäisiä pikkujouluja 31-vuotiaana viime joulukuussa, koska ITSE JÄRJESTIN SELLAISET. Minä olen se, joka lukee nimenomaan Facebookista muiden illanvietoista ja kiitoksista miten oli kivat kolmekymppiset/polttarit/babyshowerit... ei varmaan ole vaikea arvata, ettei minulle ole tuollaisia järjestetty koskaan.
Ja tiedättekö, olen ihan tavallinen nainen. Olen avarakatseinen, peruspositiivinen, en juorua muista, osaan kuunnella, en ole takertuva... ja olen aina ulkona kaikesta. Olen näkymätön, minua ei muisteta. Joskus kun joku tuttu tulee kadulla vastaan ja näkee minut, hän näyttää hetken siltä kuin muistaisi että ai niin tuokin ihminen on olemassa.
Tämä kyllä sattuu jo syvälle.
Tämä oli ihan kuin minun kirjoittamani.
Huomasin samat seikat jo 15 vuotiaana.
Tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa koulussa, töissä, harrastuksissa yms sosiaalisissa tilanteissa, mutta jostain syystä niistä hetkistä ei koskaan muodostu ystävyyssuhteita ko. tilanteiden ulkopuolelle.
Ilmeisesti minusta on seuraksi erilaisiin toimintoihin, mutta henkilökohtaiseen kanssakäymiseen minua ei haluta. Olisihan se kiva olla jonkun ystävä, eikä pelkkä tuttu konttorilta tai pallohallilta.
Onneksi nyt on oma lapsi, jonka kanssa saan viettää aikani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet kuin Minä,piilossa ettei toiset ja aivan vieraat vie vähiä rahoja! Tiedän kokemuksesta jos Sinulla on rahaa,olet pidetty ja rakastettava. Mikä vika meillä tai yhteiskunnassa on? Minulta puuttuu vielä jotakin?Vastaa jos haluat?
Minakin mietin ystavyytta. Yhteytta otetaan kun tarvitaan jotain. Muuten ei kuulumisia kysella eika soitella. Mulla ei ole yhtaan ystavaa. Kavereita muutama.
Tiedan luonteeni ja ymmarran etten ole helpoin ihminen. Mulla on harrastuksia ja ne eivat avaudu muille. Harrastupiireissa naen ihmisia mutta ovat vieraita.
Vahat kaverit katosi kun sanoin suoraan asioita. Olen itsekas. Jos itseaan ei rakasta eipa muitakaan.
Hassuinta on etta mua pidetaan hyvana typpina ja sosiaalisena toissa. Olen aspa ja vihaan tyotani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulipa paljon asiallisia vastauksia, hyvä Vauva-palsta ja aihe vapaa!
Ap:lle tsemppiä, paljon meitä yksinäisiä on.
Yks juttu kans itselläni auttoi, koiran hankinta ja harrastukset. Koira kyllä sitoo paljon myös. nuo seurakuntakerhotkin voisi olla hyviä.
AlfaOse kirjoitti:
On erittäin ikävää, kun Suomessa on niin paljon yksinäisiä ja pelkääviä ihmisiä. Toiseen ihmiseen tutustuminen voikin tuntua vaikealta ja pelottavalta.
käy katsomassa linkin video, sieltä löytää tilanteeseensa avun!
Täyttä roskaa koko video, alusta loppuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen näköjään kirjoittanut tähän ketjuun neljä vuotta sitten. Eipä ole tilanne muuttunut muuten kuin että menetin toisen kahdesta ainoasta ystävästä. Jossain vaiheessa huomasin taas jälleen kerran että olen itse ainoa joka ottaa yhteyttä, ja kaveri vastaa viesteihin parin päivän viiveellä. Harvensin itsekin yhteydenottoja koska en halua toki ahdistella ketään, ja lopputuloksena yhteydenpito loppui lopulta kokonaan. Ei vaan jaksa enää yrittää. Ainoa jäljellä oleva kaveri asuu parin tuhannen kilometrin päässä eikä koskaan itse ehdota soittelua. Saa nähdä miten siinäkin käy, kyseessä ystävä 25 vuoden ajan ja jos hänet menetän, menee siinä kyllä kaikki usko ihmisiin.
Tässä neljän vuoden aikana olen myös opiskellut toisen tutkinnon, ja yritin TOSI aktiivisesti tutustua muihin opiskelijoihin, sekä oman ikäisiin että nuorempiin. Lopputulos - muut käyvät yhdessä kahvilla ja näyttävät vaivaantuneilta jos menen samaan pöytään, muut ovat keskenään fB-kavereita, muilla on oma ryhmäkeskustelu whatsappissa... Minun kahvikutsut tai harrasteehdotukset ohitetaan vaivautuneesti, ja luokkaan mennessä muut menivät istumaan ihan toiselle puolelle huonetta. ei siis ole kyse siitä että olisin vain odottanut muiden aloitteita mutta kyllähän sen huomaa kun seura ei ole kaivattua.
Viimeisimpänä, autoin paljon uutta työntekijää muuttoasioissa, ja oletin että tulemme tosi hyvin juttuun. Sitten kun kyselin joko hän löysi asunnon, hän olikin jo muuttanut. Nyt huomasin kun laitoin hänelle viestiä, että hän on vaihtanut puhelinnumeron (eikä ole laittanut minulle uutta). Eli taas tulkitsin väärin, minusta oli vain hyötyä neuvojana mutta heti kun asiat on järjestyksessä, ei olekaan syytä pitää yhteyttä (teemme kaikki paljon asiakkailla ja etänä töitä, joten näemme toimistolla vain pari kertaa kuussa).
Ei vaan enää jaksa, kymmenet ja kymmenet yritykset kaikilla mahdollisilla taktiikoilla ovat epäonnistuneet, myös se "lakkaa yrittämästä". Ei ole tuttavia tullut, kavereista tai ystävistä puhumattakaan. Luovutan ja olen yksin loppuelämäni, loppuu ainakin pettymykset. Ja kyllä, tottakai kuulostan tässä vaiheessa katkeralta ja pessimistiseltä, olisi täysin epäinhimillistä jaksaa olla positiivinen enää kaikkien vuosien ja 100% torjumisten jälkeen!
Et varmaankaan tee mitään väärin vaan olet normaali. Suomalaisissa vaan on jotain ihmeellistä nurkkakuntalaisuutta ja yksikulttuurisuutta sekä poissulkemista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen näköjään kirjoittanut tähän ketjuun neljä vuotta sitten. Eipä ole tilanne muuttunut muuten kuin että menetin toisen kahdesta ainoasta ystävästä. Jossain vaiheessa huomasin taas jälleen kerran että olen itse ainoa joka ottaa yhteyttä, ja kaveri vastaa viesteihin parin päivän viiveellä. Harvensin itsekin yhteydenottoja koska en halua toki ahdistella ketään, ja lopputuloksena yhteydenpito loppui lopulta kokonaan. Ei vaan jaksa enää yrittää. Ainoa jäljellä oleva kaveri asuu parin tuhannen kilometrin päässä eikä koskaan itse ehdota soittelua. Saa nähdä miten siinäkin käy, kyseessä ystävä 25 vuoden ajan ja jos hänet menetän, menee siinä kyllä kaikki usko ihmisiin.
...
Ei vaan enää jaksa, kymmenet ja kymmenet yritykset kaikilla mahdollisilla taktiikoilla ovat epäonnistuneet, myös se "lakkaa yrittämästä". Ei ole tuttavia tullut, kavereista tai ystävistä puhumattakaan. Luovutan ja olen yksin loppuelämäni, loppuu ainakin pettymykset. Ja kyllä, tottakai kuulostan tässä vaiheessa katkeralta ja pessimistiseltä, olisi täysin epäinhimillistä jaksaa olla positiivinen enää kaikkien vuosien ja 100% torjumisten jälkeen!
Juurikin näin mullakin
Mäkin olen yksinäinen jos sillä tarkoitetaan että ei ole ns. kavereita mutta en etrityisemmin tunne itseäni yksinäiseksi. Toisaalta mä olen ihan ap:n vastakohta. En edes ole yrittänyt luoda mitään ystävyyssuhteita eli opiskelupoireissä en ole pyydellyt ketään kahville tai muutenkaan harrastanut small talkia kummempaa. Samoin leikkipuistoissa muutama sana tulee vaihdettua joskus vanhempien kanssa mutta mitään tutustumisyrityksiä ei kyllä ole ollut puolin tai toisin. Eli en harrastele kutsumista tai yrittele edes viritellä tuttavuuksia ja näin on aina ollut.
Tousaalta tämä on ollut ihan fine itselleni. En ole tuntenut varsinaista yksinäisyyttä kun iso perhekin on ja joskus olen miettinyt että mitä mä sen ystävän kanssa tekisin edes koska jokaisen vapaa minuutin minkä perheeltä saa haluan käyttää omaan rauhaan tai omiin asioihin eikä tunnu tätä aikaa aina edes tarpeeksi olevan. Ei todellakaan ole mahdollisuutta kahvitteluihin ja jotkut shoppailureissut kyllä teen mieluiten ihan oman aikataulun mukaan.
Sellainen kevyt small talk ystävyys onkin ehkä juuri sopivaa itselleni tässä elämäntilanteessa eli tyyliin jutskataan jotain kun satutaan näkemään. Tietenkään mitään kovin syvällisiä ystävyyssuhteita ei näin synny. Mutta en usko että kaikki aikuisella iällä enää niin kaipaakaan sitä bestistä kenen kanssa jutellaan tuntikausia kaikesta tai tehdään asioita yhdessä. Itseasiassa olen saanut sellaisen kuvan että en ehkä ole ainoa perheelllinen kenellä ei ole ns. kavereita mutta ketä ei erityisemmin sitä osaa murehtia. Sääli ap jos sua surettaa tuo. Mua taas harmittaa se kun jotkut melkein turhaan saattavat sääliä jotain jolla ei one ystäviä. Jotkut ei tajua että ehkä joku toinen ei halua olla kun hän itse, joka todennäköisesti haluaa että on paljon ystäviä.
Jotkut kaipaa perheellisenä enemmän ystäviä, jotkut ei ollenkaan. Enemmänkin yksinäisyys on varmaan ongelma nuorille, joilla ei ole edes perhettä tai seurustelukumppania, sillä ihmistä ei ole todennäköisesti tarkoitettu elelemään ihan yksikseen.
Mulla on yksi kaveri, joka on sanonut olevansa yksinäinen, mutta hänen kohdallaan en toisaalta ihmettele miksi. Hänellä oli ennen paljon kavereita mutta vuosien myötä kaverit ovat yksi toisensa jälkeen hävinneet. Hän ei pidä kehenkään mitään yhteyttä eikä kutsu ketään minnekään, lähtee yleensä jos joku häntä mukaan kysyy, mutta mitään vastavuoroisuutta jutussa ei ole. Hänen ystäviään on muuttanut muualle, mutta ei hän heidänkään luo vaivaudu lähtemään vierailulle vaikka majoitus ym. olisi tarjolla. Jos hän tulee joskus mukaan juhliin, hän saattaa kesken kaiken lähteä mitään ilmoittamatta pois, eikä hänellä muutenkaan ole kovin hyviä käytöstapoja. Hän muun muassa kertoo kaikki ystäviensä asiat poikaystävälleen, joten ei hänelle viitsi mistään syvällisemmistä asioista avautuakaan.
Iloitsetko koskaan toisten puolesta? Vai lyttäätkö heitä maahan? Vink Vink.
Vierailija kirjoitti:
Olen näköjään kirjoittanut tähän ketjuun neljä vuotta sitten. Eipä ole tilanne muuttunut muuten kuin että menetin toisen kahdesta ainoasta ystävästä. Jossain vaiheessa huomasin taas jälleen kerran että olen itse ainoa joka ottaa yhteyttä, ja kaveri vastaa viesteihin parin päivän viiveellä. Harvensin itsekin yhteydenottoja koska en halua toki ahdistella ketään, ja lopputuloksena yhteydenpito loppui lopulta kokonaan. Ei vaan jaksa enää yrittää. Ainoa jäljellä oleva kaveri asuu parin tuhannen kilometrin päässä eikä koskaan itse ehdota soittelua. Saa nähdä miten siinäkin käy, kyseessä ystävä 25 vuoden ajan ja jos hänet menetän, menee siinä kyllä kaikki usko ihmisiin.
Tässä neljän vuoden aikana olen myös opiskellut toisen tutkinnon, ja yritin TOSI aktiivisesti tutustua muihin opiskelijoihin, sekä oman ikäisiin että nuorempiin. Lopputulos - muut käyvät yhdessä kahvilla ja näyttävät vaivaantuneilta jos menen samaan pöytään, muut ovat keskenään fB-kavereita, muilla on oma ryhmäkeskustelu whatsappissa... Minun kahvikutsut tai harrasteehdotukset ohitetaan vaivautuneesti, ja luokkaan mennessä muut menivät istumaan ihan toiselle puolelle huonetta. ei siis ole kyse siitä että olisin vain odottanut muiden aloitteita mutta kyllähän sen huomaa kun seura ei ole kaivattua.
Viimeisimpänä, autoin paljon uutta työntekijää muuttoasioissa, ja oletin että tulemme tosi hyvin juttuun. Sitten kun kyselin joko hän löysi asunnon, hän olikin jo muuttanut. Nyt huomasin kun laitoin hänelle viestiä, että hän on vaihtanut puhelinnumeron (eikä ole laittanut minulle uutta). Eli taas tulkitsin väärin, minusta oli vain hyötyä neuvojana mutta heti kun asiat on järjestyksessä, ei olekaan syytä pitää yhteyttä (teemme kaikki paljon asiakkailla ja etänä töitä, joten näemme toimistolla vain pari kertaa kuussa).
Ei vaan enää jaksa, kymmenet ja kymmenet yritykset kaikilla mahdollisilla taktiikoilla ovat epäonnistuneet, myös se "lakkaa yrittämästä". Ei ole tuttavia tullut, kavereista tai ystävistä puhumattakaan. Luovutan ja olen yksin loppuelämäni, loppuu ainakin pettymykset. Ja kyllä, tottakai kuulostan tässä vaiheessa katkeralta ja pessimistiseltä, olisi täysin epäinhimillistä jaksaa olla positiivinen enää kaikkien vuosien ja 100% torjumisten jälkeen!
Oletko tullut ajatelleeksi, että olet ehkä aika kärsimätön? Mulla on toistakymmentä vuotta kestänyt ystävyyssuhde ja on ihan normaalia, että vastaus voi tulla vasta parin päivän päästä. Nytkin oli ystävä laittanut perjantai-iltana Skypessä viestin, mutta en ollut viikonloppuna tietokoneella, joten vastasin viestiin tänään. Jos on niin kiireellistä asiaa, että vastaus on saatava heti, silloin soitetaan.
Olen huomannut, että sellaisia vähän huonoja kavereita saa helposti, joilla on hyöty mielessä. Jos olet kiltti ja empaattinen ja avulias, niin kaveriksesi pyrkii niitä, jotka haluavat vuodattaa murheensa, saada apua arkeensa jne. Jos olet hauska, niin kaveriksesi pyrkii ihmisiä, jotka kaipaavat hauskuuttajaa ja eivät sitten itse vastavuoroisesti anna...
Se onkin jo oikeasti vaikeaa, että löytyisi ystävä, jonka kanssa antaminen ja saaminen on tasapainossa eli molemmat hyötyisivät ilman mitään pinnistelyjä.